Nuori-Viro.
Gustav Suits.
V. Ridala (Grünthal).
Jaan Oks.
A.H. Tammsaare.
Ruth.
Friedebert Tuglas.
Nuori-Viro.
1.
Nuorvirolainen runoilija _Gustav Suits_ nimittää runoissaan lakeaa,
kaikkien tuulien lakaisemaa kotimaataan Tuulimaaksi. Nimi on hyvin
keksitty; Viro on aikakirjojensa alusta ollut todella Tuulimaa,
maantieteellinen portto, jonka jokainen on voinut omakseen ottaa,
valloittajien kädestä käteen käypä vaihtotavara, -- vuoroin
saksalaisten, tanskalaisten, puolalaisten, ruotsalaisten, venäläisten
ja taas saksalaisten hallussa, kaikkien naapuriensa, -- ei vain
maan varsinaisten isäntien, virolaisten. Sen maantieteellinen asema
luonnollisena Idän ja lännen välisenä kauttakulkupaikkana on tehnyt sen
aina tähän päivään saakka hävittävien sotien tantereeksi. Viro on tähän
saakka valitettavasti yksinomaan saanut kokea asemansa hankaluutta;
sen viimeiset kehitysvuosikymmenet ja tämänpäiväiset vaiheet eivät
yllätyksellisyydessä ole suinkaan jääneet edeltäjistään missään
suhteessa jäljelle.
Mutta samalla Viro saa kiittää mailmansodan väkevää valonheittäjää,
että se tästälähin on olemassa eurooppalaisessa tietoisuudessa eikä
vain Euroopan kartalla. Olemattomuutensa hämärästä se on yhtäkkiä
vedetty suurvaltiollisten neuvottelupöytien ääreen, meluisiin
parlamenttiväittelyihin; nämä pari sataa penikulmaa Itämeren
etelärannikkoa tulevat kaikesta päättäen vielä rauhanneuvotteluissakin
aiheuttamaan verettömiä turnajaisia. Miten hyvänsä langenneekin
Viron valtiollinen arpa, joka tapauksessa Viro on tästälähtien oleva
Länsi-Eurooppaa. Eurooppa on tullut Viroon, tosi kyllä, sodalla ja
miekalla.
Tällaisena ajankohtana saa aivan erikoisen valaistuksensa se virolainen
sivistysvirtaus, jonka keskeisimpänä pyrkimyksenä on ollut juuri
eurooppalaisuus, lujien siteitten, joskin vain henkisten, luominen
Länsi-Eurooppaan päin, akkunoitten ja ovien avaaminen eurooppalaiselle
kulttuurille.
Pinnallisesti katsoen voi henkinen liike, joka _Noor-Eestin_,
Nuoren-Viron, nimellä jo toista vuosikymmentä on hedelmöittänyt
virolaista kirjallisuutta ja sivistyselämää, näyttää Viron oloissa
tuiki irralliselta ilmiöltä. Voi tuntua käsittämättömältä, mitenkä
näennäisesti vailla varsinaisia edellytyksiä yhtäkkiä syntyy liike,
jonka suuntaviiva tähtää ylikulttuuriin ja muotohienostukseen, suinkaan
suoranaisesti jatkamatta virolaisia talonpoikaissivistystraditsioita;
jonka iskusanoilla: eurooppalaisuus, yksilöviljelys, estetismi,
on niin outo ja yksinäinen kaiku keskellä ensimäisen polven
nousukasyhteiskuntaa. On mahdollisesti hetkeksi taipuvainen pitämään
nuoren kirjallisen polven myötääntuomaa henkistä kuormitusta
vain maahantuonti- tai kauttakulkutavarana, enemmän tai vähemmän
elimellisesti vieraana Viron henkiselle aatevarastolle, siirrettynä
suorastaan suuremmista ja kehittyneemmistä kulttuureista, -- siksi
siteettömänä ympäristöönsä tai lähimpään sivistysmenneisyyteen esiintyy
ensi katsannolta nuorvirolainen liike.
Epäilemättä onkin nuorvirolaisuudessa paljon yleistä, kansainvälistä
kulttuurihapatusta, jonka harva kulttuuri itse kustantaa, vaan joka
kulkee lainana maasta maahan. Mutta puhua Noor-Eestin kehityksellisestä
juurettomuudesta olisi suuresti liioiteltua. Yhtä hyvin kuin
jokainen yksilöllisen elämän yllättävinkin ilmaisu on seuraus usein
maanalaisesta, mutta silti oleellisesta kehityskulusta, samoin
puhkeavat sivistyselämällisetkin ilmiöt vain kehityksen pakosta.
Joskaan Noor-Eesti ei ehkä ole kasvanut virolaisista kirjallisista
traditsioista, se on kuitenkin eroittamattoman elimellisesti kasvanut
virolaisesta maakamarasta, se on pohjimmiltaan osa samaa henkeä, joka
muodostuu Liivinmaan ja Tallinnanmaan lakeuksilla, tässä erikoisesti
virolaisessa ilmastossa, missä kaikki täällä on tuomittu kypsymään, --
tai mätänemään.
"Uudenaikuisen taiteen probleemi on Virossa samalla uudenaikuisen
kulttuurin probleemi" kirjoittaa nuorvirolainen Gustav Suits.
Nämä sanat osuvat ytimeen. Noor-Eesti ei ole suinkaan mikään
yksinomaan kirjallinen liike, se merkitsee päinvastoin kokonaista
sivistysvirtausta. Ja voi olla, ehkä on eräänlainen virolaisen psyyken
täysi-ikäisyyden merkki, että se nuorvirolaisen liikkeen kautta pyrki
käsiksi eurooppalaisen sivistyksen saavutuksiin, ensi kertaa vailla
saksalaisen tai venäläisen kulttuurin holhousta.
2.
Viro on viimeiset pari vuosikymmentä elänyt syvälle menevää
murroskautta, josta lähimpänä seurauksena on koko virolaisen
yhteiskunnan erittäin kaoottinen ilme.
On epäilemättä jotain kaoottista ja muodotonta jo itse virolaisessa
sivistyskehityksessä, jotain henkisen salto-mortalen luonnottomuudesta
ja vaarallisuudesta.
Havainnollisemmin tuskin voinee tämän kehityksen äkkinopeutta
kuvittaa, kuin rinnastamalla, kuten on tehty, kaksi tosiasiaa, kaksi
julkitapahtumaa Tallinnan n.k. venäläisellä torilla. Viime vuosisadan
60-luvulla kärsi tällä torilla julkisen raipparangaistuksen joukko
Anijan pitäjän talonpoikia, joitten ainoa rikos oli, että he olivat
uskaltaneet saapua lähetystönä Tallinnaan anomaan uuden, työorjuuden
poistamista koskevan lain pikaisempaa käytäntöön sovelluttamista. Tasan
puolivuosisataa myöhemmin, Anno Domini 1913, saman torin varrella, vain
muutaman sadan askeleen päässä entisestä rangaistuspaikasta, vietettiin
vastarakennetun virolaisen teatteri- ja konserttipalatsin Estonian
juhlallisia vihkijäisiä, joita läsnäolollaan kunnioitti Tallinnanmaan
hallinnon silloinen korkein edustaja.
"Venäläiseltä torilta Estoniaan, siinä Viron kansan kehitys puolen
vuosisadan kuluessa", sanoo näitten tapahtumain rinnastaja, virolainen
sosialisti M. Martna. Mikään teoreettinen mahdottomuus ei ole, että
joku samoista lainheitoista talonpojista, jotka viisikymmentä vuotta
takaperin viruivat raippalavitsoillaan, olisi ollut samettiin ja
silkkiin ja kuosikkaisiin hännystakkeihin puettujen lastensa ja
lastenlastensa kanssa kuuntelemassa Tanskan prinssin Hamletin sanoja
omalla kielellään.
Sivistyksellinen kuolonhyppy, -- epäilemättä! -- pakollinen, kuten koko
kiireellinen kehitystempokin. "Tie, jota käymme, on väistämätön, ja sen
takia oikea tie", kirjoittaa nuorvirolainen Friedebert Tuglas. Kahden
suuren, voimakkaan ja päälle tunkeutuvan kulttuurin puristuksessa,
alati likistettynä kuin alasimen ja vasaran väliin, on virolaisuus
ollut pakoitettu tekemään äkkihyppäyksensä, jonka seurauksia se yhä
vieläkin potee.
Tämä itsessään jo ylen nopea ja sentakia kansallisen elimistön
tasapainolle vaarallinen kehitys tapahtui sitäpaitsi aivan
poikkeuksellisissa oloissa. Sen on ollut kehitystä luonnottomissa ja
epäterveissä olosuhteissa, kehitysviivan alituista ja väkivaltaista
katkeamista, jatkuvan, vapaan kehityksen keinotekoista ja
ulkonaisilla pakkokeinoilla aikaansaatua typistystä. Ei tarvitse
muuta kuin ajatella, kuinka pitkän aikaa Virossa on vallinnut n.s.
_päinvastainen selektsio_: kaikki kykenevimmät, aloitevoimaisimmat,
kehitysmahdollisimmat ainekset ovat miltei säännöllisesti
irtauneet virolaisen kansallisuuden rajoista ja yhtyneet toisiin
kulttuuriaineksiin; jäljelle jäävä osa on ehdottomasti ollut
ala-arvoisempaa laadultaan. Sanomattakin on selvää, että tämän
kulttuurikehityksen saavutukset ovat olleet enemmän tai vähemmän
pinnallista laatua, ja ettei sisäinen kehitys ole aina jaksanut käydä
yhtä rintaa ulkonaisen kanssa.
Kuitenkin voi tässäkin kaoottisessa sivistyskehityksessä eroittaa
jo useampia latoutumia, sivistyskerrostumia, jotka olivat ehtineet
muodostua ennen Noor-Eestin esiintymistä. Noor-Eesti on henkisesti
ja sivistyksellisesti toista, oikeammin kolmatta, polvea, ja sen
kehityksellinen velka edellisille polville epäilemättä suurempi, kuin
mitä nuorvirolaiselta taholta tähän saakka on tahdottu tunnustaa.
Ensimäinen varsinainen sivistyskerrostuma syntyi Virossa jo kansallisen
herätyksen aikoina. Se oli tosin monessa suhteessa vain suoranainen
vironnos silloisesta baltilaissaksalaisesta kulttuurista, kuten oli
käännöstä suurin osa silloisesta virolaisesta kirjallisuudestakin,
uskollisesti saman baltilaisen kulttuurin vanavedessä kulkeva, kauan
aikaa hieman teologista, ettei sanoisi lukkarikoulumestarillista
sävyltään, huolimatta parista todella suuripiirteisestä
persoonallisuudesta, joitten nimet, kuten Kreutzwaldin ja Koidulan,
eroittamattomasti ovat siihen liittyneet. Tältä sivistyskerrostumalta
puuttuu epäilemättä vielä sekä syvyyttä että laajuutta; puhua sen
yhteydessä sivistyksellisestä kokoomuksesta olisi tällä asteella vielä
ennenaikaista. Viron ensimäistä kansallista nousua kannattamassa ei
ollut vielä mikään itsetietoinen sivistynyt sääty, vaan ainoastaan
yksityisiä, hyvin erimääräisen sivistyksen saaneita henkilöitä eri
säätyluokista, ja sen koko ilme tunteileva, romanttinen, täynnä
kansallista vaahtoviinilyriikkaa.
Monta vertaa laajemman ja monipuolisemman kulttuurikerrostuman loi
sensijaan jo se polvi, joka vuosisadan vaihteessa sai Virossa aikaan
uuden kansallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen nousun.
Tällä "tarttolaisella renessanssilla", joka välittömästi seurasi
venäläistyttämiskauden _saeculum obscurumia_, kuten Tuglas
sitä nimittää, oli alun alkaen aivan toinen henkinen ilme kuin
kansallisella romantiikalla, Jannsenin ajoilla miespolvea takaperin.
Sen sivistysilmasto ensinnäkään ei ollut enää sama suljettu
baltilaissaksalainen. Venäläisen koulun, venäläisen yliopiston kautta
oli saksalaiseen kulttuurihenkeen tuntuvasti sekaantunut slaavilaisen
hengen, slaavilaisen kulttuurin vaikutus, useissa suhtein ehkä
pikemmin kielteinen kuin myönteinen, mahdollisesti henkisiä tautejakin
synnyttävä, mutta joka tapauksessa kuitenkin ahdasta baltilaista
näköalaa laajentava. Tarttolaisen nousukauden ideologia ei eroa ehkä
niinkään suuressa määrin heräämisajan ideologiasta, mutta näitten
kansallisten aatteitten toteuttamistapa on perinpohjin toinen. Viron
uusi nousu on kokonaan vapaa kaikesta kansallisesta tunteilusta,
hyvin järjestetty, lujapohjainen ja reaali, kuten lakitieteellinen
mielikuvitus. Se on aika, jolloin lakitieteen kandidaatti _Jaan
Tõnisson_ ottaa Viron tärkeimmän sanomalehden Postimiehen haltuunsa,
henkilöllisyys, sekoitus yleisälyä ja häikäilemätöntä kansantribuunia,
ja rautaisella tarmollaan alkaa järjestää kansalliseen sekä
yhteiskunnalliseen työhön virolaisen yhteiskunnan eri aineksia.
Voi syyllä lukea varsinaisen virolaisen sivistyneistön synnyn vasta
näiltä ajoilta; vasta nyt pääsee viro sivistyneitten piirien käyttö- ja
kotikieleksi, mikä kuitenkin osaksi kai on johtunut venäläisen
koulun hävittävästä vaikutuksesta ennen niin yleiseen saksan kielen
taitoon. Tämä aika pani käyntiin monet uudenaikuisen virolaisen
sivistyskoneiston osista, se sai pystyyn virolaisen teatterin,
virolaisen korkeamman koulun, virolaisen kirjallisuuden seuran,
virolaisen museon. Sitä on syyllä syytetty kaikkiaatteisuudesta;
se taisi samana päivänä laskea teatteritalon ja osuuskaupan
kulmakiven; perustaa yhtaikaa tieteellisen aikakauskirjan ja
siipikarjakannatusyhtiön. Mutta se pani pohjan virolaiselle
vauraudelle; virolaisten raha- ja luottolaitosten perustaminen,
osuustoiminnan järjestäminen ympäri maata, maanviljelyksen
saattaminen nykyaikaiselle kannalle, maanviljelysseurojen yhä
tarmokkaamman toiminnan kautta, jossa tarttolaisilla jokavuotisilla
maanviljelysnäyttelyillä on ollut niin suuri osansa, -- kaikki on ollut
kohottamassa yleistä varallisuuden tuntua, mikä nykyiselle Virolle on
niin ominaista.
Jos tarttolainen nousuaika sivistyspyrkimyksessään vielä tietoisesti
nojautui maataviljelevään väestöön, talonpoikaisluokkaan, niin
oli muuan toinen henkinen ilmiö, joka Virossa sekin parin viime
vuosikymmenen kuluessa on ollut havaittavissa, ilmeisessä ristiriidassa
sen kanssa. Se on Virossa hitaasti, mutta varmasti kansallisen
rakennustyön rinnalla tapahtuva kaupunkilaistumiskulku, urbanisatsio,
ja sen yhteydessä välttämättömyyden pakosta seuraava jakautuminen
luokkarajan perustalla, sosialismin aatteitten leviäminen. Oltuaan
pitkät ajat miltei yksinomaan feodalistisille perusteille järjestetty
maataviljelevä yhteiskunta, on Viro vähitellen alkanut sekin
vuorostaan muuttua kapitalistiseksi yhteiskunnaksi. Nuoren-Viron eri
kirjailijat, -- B. Linde, W. Ridala, Fr. Tuglas, -- ovat useissa kohdin
huomauttaneet tästä kehityksestä sekä sen suuresta, mullistavasta
merkityksestä Viron koko henkiselle elämälle.
Bernhard Linde kirjoittaa:
"Virolaisen elämän tausta oli muuttunut: kulttuurielämä keräytyi
yhä suuremmassa määrin kaupunkeihin. Kaupungeissa alkoi sivistynyt
aines kasvaa ja keräytyä. Porvarillinen sääty laajeni. Maalaisväestön
yksinvaltius alkoi vähetä, kaupunki, ollen lähempänä yleismailmallista
kulttuuria ja muuttuneen taloudellisen elämän tärkeimpänä edustajana
vaati osansa."
Friedebert Tuglas panee etupäässä painoa juuri uuden, syntyvän
kaupunkikulttuurin henkiseen ja sielulliseen puoleen:
"On syntymässä uusi kulttuuri, uusine psykologioineen ja
elämänkäsityksineen: on syntymässä korkeampi kaupunkikulttuuri.
Kaupungit kasvavat, kaupungit alkavat elää itsenäistä elämää, sulattaen
itseensä kansainvälisiä vaikutuksia. Mutta ehkä ei ole kaupunkien
kasvaminen siinä määrin tärkeä, kuin juuri kaupunkilaishengen,
ajatustavan, kaupunkilaispsykologian tunkeutuminen maalle sanomalehden,
kansanvalistuksen, politiikan ja kaikkien muitten uuden ajan aatteiden
kautta. -- Syntyvät aivan uudet yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset
suhteet, muodostuu joukko uusia olemassaolonehtoja, entisten
uskonnollisten, siveellisten ja valtiollisten arvojen tasapainon
täydelleen muuttuessa."
Kaikki nämä kirjavat tekijät yhteensä ovat luoneet sen
sivistyskaaoksen, josta virolainen yhteiskunta paraikaa yrittää
selviytyä. Virolaisen yhteiskunnan kaoottisuutta kuvaavat sattuvasti
Gustav Suitsin sanat v. 1905 Noor-Eestin ensimäisen albumin johtavassa
kirjoituksessa: "Yksi huutaa: Isänmaa, toinen: taloudellinen kehitys,
kolmas: Internationale, -- yksi kumartaa isoisä Kantia, toinen huutaa
avuksi isä Marxia ja Haeckeliä."
Poikkeuksellisen kehityskulun arvet ovat selvästi näkyvissä
kaikissa virolaisen sivistyselämän ilmiöissä, mihin katsoneekin. On
syntynyt aivan erikoinen yhteiskunta, nousukasyhteiskunta, jonka
poikkeuksellisuus on siinä, että ensimäistä polvea toistaiseksi edustaa
sivistynyt sääty kokonaisuudessaan, ilman eroitusta.
Kaikki haitat, kaikki puutteet, mitkä säännöllisesti seuraavat ylen
äkillistä sivistystason nousua, tuntuvat Virossa. Tällainen ensimäisen
polven yhteiskunta on vapaa kaikista perinnäissiteistä, niin hyvistä
kuin huonoistakin, mikään ei sitä sido. Se ei voi kasvaessaan kiteytyä
minkään valmiin, jo ammoin olemassa olleen kulttuurikristallisoituman
ympärille; siltä puuttuu tykkänään tuki, jonka pysyväinen sivistysaines
tarjoo.
Sen vaistoissa on epäilemättä vielä jotain suuressa määrin alkeellista,
samoin kuin sen tarpeet ovat suureksi osaksi yhä primitiivistä laatua.
On kuin ei olisi sen suorastaan fyysillinen nälkä sanan varsinaisessa
merkityksessä vielä täysin tyydytetty. Virolaisella yhteiskunnalla on
tällä hetkellä voimakkaat ruokahalut, täyttymätön ahmattius, vahvat
rahankeruuvaistot. Sen hyvävainuisimpien jäsenien haltuun siirtyy
silloin tällöin taas jokin vuosisatainen ritarimoisio, se ostelee
huomaamatta toisen kaupunkitalon toisensa jäljestä, valloittaa
verenvuodatuksetta valtuustovaaleissa toisen kaupungin toisensa
jäljestä.
Yhtä kaoottinen ja selkiytymätön kuin virolainen yhteiskunta
on samalla virolainen psyyke. W. Ridala kirjoittaa: "Tällaiset
murrokset ovat yhdistyneet sairaalloisiin huumetiloihin. Syntyy
niinsanottuja yhteiskunnallisia kriisejä, ei vain taloudellisia, vaan
psyykillisiäkin, jotka eivät ole järkyttämättä koko kansan sielua.
Koska me parastaikaa olemme juuri tällaisessa ajankohdassa, niin voivat
useat rotumme perusominaisuuksista pysyä peitossa, ja pinnallisemmat
esiintyä kielteisinä." Voi puhua muinaisvirolaisesta psyykestä, joka
aikoinaan eli sotaisena ja vapautta rakastavana itsenäisyyttään
puolustavien pakanaheimojen sydämissä, joka runoili orja-aikojen
lyyrilliset paimenrunot, joka eli orjuuden aikuisen vaatekuosin ja
puuhaarikoitten ehtymättömällä kekseliäisyydellä luodussa väriloistossa
ja koristekirjailussa. Mutta muuten on virolainen psyyke vaikeasti
määriteltävissä. Se ei ole mitään valmiiksi kiteynyttä, varmamuotoista,
päinvastoin, se tuntuu usein fluidumilta, epämääräiseltä ja
yllättävältä. Sen ilmestysmuodot ovat tuiki erinlaisia ja toisistaan
poikkeavia. Se on yhä vielä sulatusahjossa, vasta muodostumassa sekin,
täynnä vieraita aineksia, tietämätön omasta minästään, hapuileva,
ristiriitainen, usein hämmästyttäviin muotoihin pukeutuva. Sen voisi
kokonaisuudessa sanoa sairastavan neuroosia, niin läikehtivä on sen
ilme. Suomalaiseen verrattuna tahtoisi väittää, että virolainen
temperamentti on monta vertaa hermorikkaampi ja samalla hermoherkempi,
niin, siinä voisi edellyttää enemmän aineksia hienostumiseen ja
ylikulttuuriin kuin edellisessä.
Tästä kaoottisesta, ristiriitaisesta ensimäisen polven yhteiskunnasta
on Noor-Eesti syntynyt, yhtaikaa sekä sen tuloksena että sille
lingottuna vastalauseena.
Ei voine kuvitella Noor-Eestiä ympätyksi suorastaan Jannsenin
aikuiseen talonpoikaissunnuntaikulttuuriin; sensijaan se tuskin voisi
nykyisessä muodossaan olla olemassa ilman tarttolaista nousukautta,
sen suorittamaa sivistyksellistä ja kansallista kasvatustyötä, sen
luomaa taloudellista hyvinvointia. Nuori-Viro on kaikesta näennäisestä
vastakohtaisuudestaan huolimatta sittenkin tavallaan tämän Tartosta
lähteneen sivistyskerrostuman suoranainen jatko, sen erikoishaarautuma.
Yhtä varma on, että Noor-Eesti tarvitsi syntyäkseen muuttunutta
henkistä ilmakehää, minkä kaupunkilaistumiskulku oli ehtinyt
Virossa luoda. Vasta kaupunki-ilmastossa taisivat juurtua ja versoa
kaikki ne hienostuksen ja yliviljelyksen idut, mitkä piilivät uuden
sukupolven verissä, vasta kaupunkien kiireemmin tykkivä elämä
vastasi heidän elimistönsä suurempaa herkkyyttä, vasta virolaisessa
kaupunki-ympäristössä taisi kehittyä sellainen romanttinen
tarpeettomuus- ja ylellisyysihanne, mikä kuultaa nuoren kirjallisen
sukupolven teoksista.
3.
On jotain, mikä muodostaa arvaamattoman tärkeän tekijän
kaikissa henkisissä liikkeissä: sielullinen, psykologinen
momentti. Nuorvirolainen Friedebert Tuglas on epäilemättä
oikeassa kirjoittaessaan: "Esteettiset ryhmitykset ovat määrätyn
sivistyksellisen kehityksen ja psykologisten olosuhteitten tuote.
Niitten puhkeaminen on pikemmin intuitiivista kuin tietoista laatua. Ne
edellyttävät vallankumousta tunteissa ja ajatuksissa. Ne edellyttävät
uutta henkeä ja uutta verta. Yhdellä sanalla, uutta polvea."
On hyvin mahdollista, että Noor-Eestinkin kehityksessä juuri
sielullinen momentti on tärkein ja ratkaisevin sekä samalla
mielenkiintoisempi kaikkia niitä uusia esteettisiä, kirjallisia ja
kielellisiä propleemeja, mitkä nuori kumouksellinen liike toi myötään.
Noor-Eestin kautta esiintyy Viron henkisessä elämässä juuri _uusi
polvi_, uudenaikainen henki, uudenaikuinen ihminen.
"Nuoren-Viron esiintyminen, -- se on oikeastaan syytös ympäristöämme ja
menneisyyttämme vastaan", kirjoittaa Noor-Eestin äsken ilmestyneessä
kymmenvuotisessa juhlajulkaisussa Friedebert Tuglas.
Juuri tämä syyttävä ja kapinallinen piirre on Noor-Eestille alun alkaen
luonteenomainen. Se on ensi hetkestään vasemmistoliike, oppositsiossa
syntymästään saakka.
On tosin vaikea kuvitella vuoden 1905 nuorison keskuudessa syntynyttä
henkistä liikettä, jolla ei olisi tavalla tai toisella kumouksellinen
leima, vaikkapa yhteiskunnalliset ja valtiolliset uudistuspyrkimykset
eivät suoranaisesti olisi kuuluneetkaan sen ohjelmaan.
Aika itse oli kuin yksi ainoa suuri vastalause. Ei edes maaliskuun
suuri vallankumous kaksitoista vuotta myöhemmin, joka kuitenkin johti
aivan toisiin tuloksiin, voi vetää vertoja tälle yhteiskunnallisen ja
valtiollisen vapauden hengen ensimäiselle nousulle. On huomattava,
kuinka suuri osa juuri nuorisolla oli kumouksellisessa liikkeessä.
Ennen vallankumouksellisten katumielenosoitusten uhrit olivat
enimmäkseen nuoria ylioppilaita ja heidän naistovereitaan, vaarallinen
permannonalainen kiihoitustyö, kumouksellisten julistusten ja
lentokirjasten painatus ja levittäminen oli suureksi osaksi juuri
nuorison, koulujen yläluokkalaisten, ylioppilaitten ja työläisnuorison
käsissä.
Tartossa keräytyy jo pari vuotta ennen 1905 vuoden vallankumousta
johonkin katonalaiseen kamariin joukko lukion tai reaalikoulun
yläluokkalaisia, lukemaan käsinkirjoitettua lehteä, väittelemään
kirjallisista ja ei-kirjallisista kysymyksistä, myöhemmin neuvottelemaan
rahallisen avustuksen hankkimisesta sairaalle runoilijalle Juhan
Liiville. Nämä koululaisten illanvietot ovat Noor-Eestin varsinainen
alku. Noor-Eestin synty on siten tavallaan yhtynyt Juhan Liivin
nimeen; Noor-Eesti on "löytänyt" Juhan Liivin ja hänen sairaan
runoutensa, hiukan samaan tapaan, kuten nuoret ranskalaiset romantikot
pelastivat unhoituksesta André Chénier'n kuolemaantuomittujen
vankilassa kirjoittamat runot. Samat lukiolaiset panevat toimeen juhlia
virolaisten kirjailijain muistoksi ja toimittavat painosta pari kolme
vihkoa kirjallista julkaisua _Kiired_ (Säteitä), jonka tarkoituksena
on "edistää hyvää virolaista kirjallisuutta" ja "pysyä ulkopuolella
kaikkien puolueitten ja kirkollisten (!) hankausten". Samoihin aikoihin
tapahtuu etäisen Saarenmaan vähäisessä pääkaupungissa Kuresaaressa
miltei samaa: muodostuu lukiolaisten keskuudessa kirjallinen
yhtymä, joka harrastaa yhtaikaa sekä romaanisia että suomensukuisia
kieliä ja kylpyvieraitten unohtamien kirjojen avulla tutustuu
mailmankirjallisuuteen!
Näitten varhaiskypsien ja kirjallisten lukiolaisten joukossa voi jo
tavata kaikki Noor-Eestin varsinaiseen kantajoukkoon kuuluvat nimet:
_Gustav Suits_, lyyrikko ja samalla koko liikkeen henkinen johtaja
ja ideologi; _Friedebert Mihkelson-Tuglas_, Nuoren-Viron lahjakkain
prosaisti; _Anton Hansen-Tammsaare_, myöhemmin impressionististen
ylioppilasnovellien tekijä; _Bernhard Linde_, Noor-Eestin
monivuotinen sihteeri; kuresaarelaisista _Johannes Aavik_, virolaisen
kielenuudistusliikkeen perustaja ja _Willem Grünthal-Ridala_, samoin
kielenuudistaja ja virolaisen saariston runoilija. Paitsi sitä on
Noor-Eestiin liittynyt aikojen kuluessa satunnaisesti joukko nimiä,
jotka yhtä satunnaisesti taas ovat karisseet pois, tai sellainen
reunamuoto, sivustatyyppi, kuin äsken kuollut kirjailija _Jaan Oks_,
taikka sitten sarja nuorempia kykyjä, kuten Aleksander Tassa, Johannes
Semper, Sophia Vardi.
Keskikoulujen oppilaitten keskuudessa alkanut liike laajeni keväällä
v. 1904 _Noor-Eesti_ nimiseksi kustannusyhtiöksi, joka seuraavana
vuonna julkaisi Noor-Eestin ensimäisen _Albumin_. [Noor-Eestin
kustannustoiminta on paitsi aina parin vuoden väliajoilla
julkaistuja albumeja ja muita yhteisjulkaisuja, käsittänyt joukon
nuorvirolaisten kirjailijain alkuperäisiä teoksia, käännöksiä
mailmankirjallisuudesta, pari suurempaa tieteellistä teosta ja
kansantajuista tietokirjallisuutta. Sen tärkeimpiä julkaisuja on vv.
1910-1911 ilmestynyt _Noor-Eestin aikakauskirja_, jota kuitenkin
taloudellisten vaikeuksien vuoksi ilmestyi vain kuusi numeroa. Paitsi
sitä on Noor-Eesti pannut toimeen kirjallisia vuosikokouksia puheineen
ja esitelmineen.]
Noor-Eestin esiintyminen tapahtui heti vastarinnan merkeissä. Gustav
Suits on piirtänyt pikakuvan Noor-Eestin alkuajan nuorista "uhmaajista
ja etsijöistä" runossaan _Vanad noored_ (Vanhat nuoret), jotka
tulivat "läpi tuulen ja rankkasateen katonalaisista kamareistaan".
Sama kirjailija kuvaa kirjallisen nuorison mielialaa Noor-Eestin ensi
aikoina seuraavin sanoin:
"Ihmeellisen ja paljoa lupaavan Götterdämmerungin olivat synnyttäneet
kuluneen vuosikymmenen valtiollisen ja taloudellisen nousuajan
heräävät liikehtimiset uuden vuosikymmenen alussa. Harvinaisen
käymisen olivat Lännen ja Idän runoilijat ja ajattelijat herättäneet
sen uuden sukupolven valveutuneimmissa päissä, joka 1905 paikkeilla,
nuorukaisina vielä, esiintyy Virossa, siihen asti tuntemattomalla
innostuksella. Meidän nuoruutemme taivaalle kajastuivat tulipaloisina
Venäjän vapaustaistelun punaiset alkuheijastukset, ja Darwinin, Marxin,
Nietzschen, Brandesin, Ibsenin, Tolstoin, Gorkin, Hauptmannin, Juhani
Ahon ja lukemattomien muitten aikalaisten teokset, murtautuessaan yli
Viron rajan, toitottivat maan älyllisen nuorison korviin ankarata
tuomiotaan yli elämän ja kirjallisuuden."
Noor-Eestin ensimäisen kirjaston nimiluettelo, johon Suits vielä
samassa henkäyksessä lisää Goethen, Heinen, Turgenjewin, Dostojewskyn,
Byronin, Shelleyn, Hugon, Balmontin ja Brjussovin, d'Annunzion ja
Edgar Allan Poen, alkaen klassillisesta kirjallisuudesta venäläisen
dekadenssin edustajiin saakka, on hyvin kuvaava. Siinä ei ole edustettu
mikään määrätty kirjallinen virtaus, vaan korkea taiteellinen taso
semmoisenaan, ei niin selvästi määrätty aatesuunta, kuin kehitysajatus,
vapaa ja kapinallinen ajatus. Mutta joka tapauksessa se merkitsi
aivan toista henkistä menutä kuin se, minkä baltilainen kulttuuri
tähän saakka tapasi tarjota, aivan toisten kirjallisten ihanteitten
päämääräksi asettamista kuin ne, mitkä tähän asti olivat virolaiselle
kirjallisuudelle häämöittäneet.
Virolainen kirjallisuus oli tosin Noor-Eestin esiintymishetkellä
lakannut olemasta vain hyllyllinen hengellisiä, saksalaisten
sielunpaimenten virheellisellä vironkielellä toimittamia postilloja,
jokunen maallisempi tarina "rakkaan maarahvaan ratoksi ja opetukseksi",
joukossa, kuten vielä sata vuotta takaperin. Päinvastoin,
virolaisen kirjallisuuden olemassaolo oli jo vuosikymmeniä ollut
kieltämätön tosiasia. Se oli jo ehtinyt elää sekin, kuten virolainen
sivistyselämäkin, kaksi tärkeätä kehityskautta, kansallisromanttisen
ja realistisen. Se oli tuottanut Koidulan isänmaallisen lyriikan,
Kalevipoeg-eepoksen ja Kreutzwaldin vanhuuden eepillisen
Lembitu-runoelman. Se oli kokeillut historiallisromanttisen novellin ja
kyläkertomuksen alalla. Se oli tuottanut Anna Haavan luonnonraikkaan
rakkausrunouden. Sillä oli näytettävänä Ernst Petersonin naturalistiset
tendenssinovellit ja Eduard Wilden siihenastinen laaja, hyvin
eriarvoinen romaanituotanto, jonka kunnioitettavan huipun muodosti
työorjuuden aikuinen trilogia Mahtran sota -- Kuinka Anijalaiset
Tallinnassa kävivät -- Profeetta Maltsvet. Sillä oli leppoisten
kylänovellien ja maalaisnäytelmien luoja August Kitzberg ja
sairas runoniekkansa Juhan Liiv, jonka traagillisen runottaren
mielipuolisuuden yö on innoittanut.
Mutta kaikesta huolimatta oli tämä kirjallisuus kokonaisuudessaan
enemmän tai vähemmän talonpoikaiskirjallisuutta sekä aiheenvalinnaltaan
että tasoltaan. Se oli kirjoitettu lukijakunnan suurta enemmistöä
silmällä pitäen, jonka muodosti maalaisväestö ja kaupunkien virolainen
pikkuporvaristo; virolainen harvalukuinen ja hajallaan asuva
sivistyneistö ei ollut se lukijakunta, jonka henkistä näkökulmaa
kirjailija olisi koettanut tyydyttää. Ne yksityiset, joitten
henkiset tarpeet ylettyivät tämän tason yläpuolelle, saivat hakea
tyydytyksensä muitten kielien välityksellä. Sen aihepiiri rajottui
miltei yksinomaan virolaisen maakylän ja maalaiselämän kuvaukseen, se
oli kansankirjallisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä. Milloin
se yritti laajentaa rajojaan kuvaamaan esim. maa-aatelistoa, se
epäonnistui melkein säännöllisesti, sillä sen näkökulma oli silloinkin
yksinomaan virolaisen talonpojan. Sensijaan se ei tehnyt edes
mainittavampaa yritystäkään kuvatakseen paraikaa muodostuvaa, keskellä
murrostaan kamppailevaa virolaista ensimäisen polven sivistyneistöä.
Se oli kirjallisuutta, joka oli helposti saatavissa milloin minkin
aatesuunnan palvelukseen, jota käytettiin ahkerasti uskonnon,
isänmaallisuuden, kansanvalistuksen ja raittiusasian ajamiseen.
Friedebert Tuglas vertaa virolaista kirjallisuutta kerjuriin, joka
itse koditonna oli pakoitettu hakemaan suojaa kaikenlaisten aatteitten
turvassa.
Siltä puuttui miltei tykkänään tyylin ja tekniikan tietoinen viljelys.
Se ei ollut ehtinyt luoda ainoatakaan taiteellisesti kehitettyä,
yksilöllistä tyyliä. Sen parhaimmatkin saavutukset kärsivät
taiteellisen kulttuurin puutteesta ja teknillisistä virheistä. Sen
luojille oli tuntematonta tietoinen, päämäärästään selvä, taiteellinen
työ, he loivat, kuten luo asianharrastaja, paremmalla tai huonommalla
onnella. Lyriikka, joka taidepitoisuudessa ehdottomasti oli etusijalla,
ei tehnyt sekään poikkeusta. Sekä Koidulan että Anna Haavan ja vielä
suuremmalla syyllä Juhan Liivin runojen teho riippuu aivan toisista
tekijöistä kuin runoteknillisestä valmiudesta. Vielä kirjavampaa ja
huolimattomampaa tyylittömyydessään oli suorasanainen kirjallisuus,
siihen luettuna Eduard Wildenkin proosa, joka kuitenkin satoisan
jälkisuvensa aikana on, osaksi juuri Noor-Eestin vaikutuksesta,
onnistunut kehittämään itselleen sekä taiteellisen että omintakeisen
tyylin.
Nuoren-Viron perimä kieli taas oli sekin kehittynyt yhtä epäterveissä
ja epäedullisissa olosuhteissa, kuin sitä käytävä heimokin. Se
oli kieli, ainoina kirjallisina viljelijöinään kolmen vuosisadan
aikana vieraskieliset papit, joitten kaksikielisyys tuntui sen
vierasvoittoisuudessa ja virheellisyydessä, -- kieli, jota ei vielä
koskaan oltu opetettu yhdessäkään kansakoulua korkeammassa koulussa,
joka oli suljettu pois tärkeiltä elämän aloilta, jonka käyttäjistä
yksikään ei ollut saanut tietoperäistä opetusta edes äidinkielensä
oikokirjoituksessa. Totta kyllä, viron kieli oli viimeksi kuluneen
vuosisadan aikana päässyt edes hengellisestä aituuksestaan, sen
oikokirjoitus oli joutunut perinpohjaisen uudistuksen alaiseksi
ja karsiutunut pahoin häiritsevästä saksanmukaisuudesta, sen oli
täytynyt uudenaikuisen sanomalehden palveluksessa pakostakin luoda
ja liittää itseensä kaikenlaisia sille ennen tuntemattomia puhtaasti
käsitteellisiä sanoja; se oli kieltämättä suuresti notkistunut
kaunokirjallisessa käytännössä. Mutta se oli sittenkin korkeampaa
kirjallista käyttöä varten vielä puutteellinen kieli, sen lauseoppi
täynnä häiritseviä ja rumentavia, lauserakenteeseen syvälle juurtuneita
saksalaisuuksia, sen morfologia epäjohdonmukaisia ja toistensa kanssa
kilpailevia muotoja. Ja ennen kaikkea, sen kirjakieleen päässyt
sanavarasto oli niukka, köyhä jo sanatyvistäkin, saati sitten vähänkin
käsitteellisemmistä sanoista.
Friedebert Tuglas kirjoittaa kielestä puhuessaan:
"Kaikkein parhaimmalla tahdollakaan emme enää tule toimeen tällä
kielellä. Henkemme tuntee sen rajoissa ahtautta, vilua ja pimeyttä,
kuten savupirtissä. Se ei vastaa meidän muotoamme, sisällystämme,
poljentoamme. Joka askeleella on kuin tunteemme esiintyisi siinä,
ikäänkuin repaleihin verhottuna."
Epäilemättä on juuri psykologinen momentti tässäkin tärkein ja
ratkaisevin. Nuori polvi tunsi ahtautta, eikä vain kielen alalla;
ei elämä eikä kirjallisuus vastannut sen veren uutta ja kiihkeämpää
poljentoa. Sille ei suonut rauhaa, kuten Gustav Suitsin sanat kuuluvat:
"heleämmän, avaramman ja rikkaamman elämän palava, nimetön ikävöinti".
4.
Nuoren-Viron kumouksellisuus tuntuu ehkä vähemmän niissä
peitsentaitoissa, joilla aloitteleva nuorvirolainen arvostelu
yritti kaataa siihenastiset virolaiset suuruudet, virolaisen
kylärealismin edustajat, Ernst Petersonin ja Eduard Wilden, taikka
purevassa hammastelussa, jota taistelutapaa varsinkin nuorvirolaiset
kronikoitsijat ovat kirjallisia vastustajiaan kohtaan käyttäneet.
Mutta Noor-Eestin asettamat vaatimukset olivat jo sellaisinaan täysin
kumouksellisia.
Murrosajat, jolloin uusi sukupolvi aloittaa taistelun henkisestä
hegemoniasta, -- taistelun, jossa se poikkeuksetta aina ennemmin
tai myöhemmin pääsee voitolle! -- merkitsevät miltei aina samalla
uutta kirjallista suuntaa. 1830-luvun Ranskassa järjestyy nuoren
romanttisen koulun rintama kaavoihin kangistunutta klassillisuutta
vastaan; joitakuita vuosikymmeniä myöhemmin ovat evolutsio ja
realismi taistosanat, mitkä muitten muassa Nuori-Suomi lippuunsa
kirjoittaa; vielä vuosikymmen, ja Heidenstamin, Eevertinin ja Selma
Lagerlöfin Ruotsissa tapahtuu kirjallinen vallankumous, tällä kertaa
uusromantismin voitoksi ja naturalismin tappioksi.
Voisi tosin, jos tahtoisi, puhua nuorvirolaiseen virtaukseenkin nähden
uusromantismin voitosta siihen saakka vallinneesta realismista.
Mutta puhtaasti kirjallisena liikkeenä ei Noor-Eesti suinkaan
ole likipitäinkään yhtenäinen, homogeeni ilmiö. Se ei ole minään
kehityskautenaan asettanut koko liikkeelle yhteistä, ahtaasti
_kirjallista_ ohjelmaa, taikka vain aivan ylimalkaisin ääriviivoin;
se ei ole milloinkaan luonut sitovia kirjallisia vaatimuksia, ei
mitään uusromanttista eikä symbolistista katkismusta. Kuten Joh Aavik
huomauttaa, ovat siihen lukeutuvat kirjailijat mitä kirjalliseen
uskontunnustukseensa tulee, sangen kirjavaa joukkoa, edustaen mitä
erilaisimpia kirjallisia aineksia ja suuntia. Klassillisuuteen taipuva
V. Ridala on esim. epäilemättä aivan yhtä etäällä impressionistisesta
A.H. Tammsaaresta, kuin kumpikin yhdessä uusromanttisesta ja
symbolistisesta Friedebert Tuglasesta. Noor-Eestin kirjallisen
sävyn voisi lyhyimmin määritellä yleistävällä sanalla modernismi.
Mainingit Länsi-Euroopan vuosisadanvaihteen suurista sivistys- ja
taidevirtauksista olivat nyt vihdoin, pienoiskoossa tosin, ehtineet
Baltian meren matalille rantamille.
Nuoren-Viron ohjelma on kasvanut itse liikkeen keralla; se on vaihtanut
sävyä, kuten itse liikekin. Kahdelle iskusanalleen se sensijaan on
pysynyt uskollisena: eurooppalaisuuden ja esteettisen kulttuurin
vaatimukselle.
Eurooppalaisuuden vaatimus esiintyy ensi kertaa jo Noor-Eestin
ensimäisen albumin johtavassa kirjoituksessa, jossa on helppoa tuntea
Gustav Suitsin nuoruuden mahtipontinen tyyli:
"Enemmän kulttuuria! Enemmän eurooppalaista kulttuuria! Olkaamme
virolaisia, mutta muuttukaamme samalla eurooppalaisiksi!"
Kun Gustav Suits viisi vuotta myöhemmin kirjoittaa toimituksen
alkusanat Noor-Eestin aikakauskirjan ensimäiseen numeroon, on
Noor-Eestin tietoisuus kulttuurilähetyksestään suuresti kasvanut, mutta
eurooppalaisuuden vaatimus on yhä etualalla.
"Uuden aikakauskirjan Noor-Eestin pyrkimys on edustaa Virossa
nykyaikaisen kulttuurin virtauksia, tarkoituksella luoda uusia
yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia elämänarvoja."
-- -- "Virossakin on alkanut tuotannonsuhteitten eurooppalaistuttaminen
ja ihmisten ajatus- ja tunne-elämän uudenaikaistumiskulku. Kuten
taloudellinen Viro vähitellen oppii ottamaan käytäntöön uudenaikuisen
tekniikan apukeinoja, järjestelmällisiä maanparannussuunnitelmia,
keinotekoisia lannoitusaineita ja uusia viljalajeja, muuttaakseen
maanviljelyksen perinpohjaisemmaksi ja tuottavammaksi, samoin oppii
ja täytyy kirjallisen Viron oppia uudenaikaisen kirjallisen tekniikan
itsetietoista käyttelyä, uusien tyylien ja mielialojen viljelyä -- --"
"Noor-Eestin aikakauskirjan kaikkein ensimäiseksi ja kaikkein
keskeisimmäksi johtosanaksi olkoon n.s. rahvaanhyödyn sijaan
kulttuurihyöty."
-- -- "Yhä eteenpäin eurooppalaisesti viljellyn älyn ja omintakeisesti
kehitettävän yksilöllisyyden tunnustähden alla: in hoc signo vinces,
näissä merkeissä voitat, Noor-Eesti!"
Tämä eurooppalaisuuden vaatimus merkitsi ennenkaikkea juuri
kulttuuripiirin "maantieteellistä" laajennusta, kuten sitä sattuvasti
on nimitetty. Virolaisen sivistyksen oli avauduttava muillekin
kulttuureille, kuin tähän asti miltei yksinvaltiaille saksalaiselle
ja venäläiselle. Sen sivistyksellisten ainesten maahantuonnin, jota
Noor-Eesti suunnitteli, tuli käsittää Virolle paikassa ja ajassa
kaukaisempienkin ja tähän asti vieraitten kulttuurien saavutuksia.
Viron oli jouduttava kosketukseen gallialaisen, romaanilaisen,
anglosaksilaisen ja skandinaavilaisen hengen kanssa sekä lujitettava
sidettään siihen kulttuuriin, jonka kanssa jo kansallisen herätyksen
ajoilta oli olemassa kosketuskohtia, ja joka Virolle sekä
maantieteellisesti että rodullisesti oli lähinnä, suomalaiseen.
Vetäessä muutamia, vaikkapa pintapuolisiakin vertausviivoja
Nuoren-Suomen ja Nuoren-Viron, Noor-Eestin välillä, näitten kahden
virtauksen, joita ajassa eroittaa kaksi vuosikymmentä ja paikassa
niin ja niin monta meripenikulmaa, on mieltäkiinnittävää, miten suuri
vetovoima ranskalaisella kulttuurilla on kumpaankin ollut. Parisi oli
Nuoren-Suomen kirjailijoitten ja taiteilijoitten pyhiinvaelluspaikka,
Ahosta ja Kasimir Leinosta alkaen, Edelfeltiin ja Galleniin saakka; ja
nuorvirolaiset uusromantikot tekivät vuorostaan sinne toivioretkensä,
useimmat tosin vain hengessä ja totuudessa. Nuorsuomalaisten realistien
oppiessa tekniikan salaisuuksia Daudet'lta ja Maupassant'ilta,
on Nuoren-Viron kirjailijoilla sensijaan esikuvina ja opettajina
ranskalaiset symbolistit ja dekadentit. He kääntävät Baudelairea,
Rimbaud'ta, Sully Prud'hommea, Verlainea. Heidän kirjoituksissaan,
sekä kaunokirjallisissa että esteettisissä, voisi varsinkin juuri
nuorvirolaisuuden kukoistusaikana tuntea gallialaisen hengen
epäämättömän sävyn. Sellainen Noor-Eestille niin luonteenomainen
kirjoitelma, kuin _Randveren_ (Joh. Aavik'in) _Ruth_, eräänlainen
tuiki älyllisesti rakettu ylinaisen ihanne, johon on keskittynyt koko
nuorvirolainen ylikulttuurivaatimus, on täynnä ranskalaista henkeä,
joka uloittuu itse lausepoljentoonkin.
Mahdollisesti oli tämä ranskalaisen älyllisyyden, ranskalaisen
muotokiinteän kulttuurin suosiminen ikäänkuin itsestään esillepuhjennut
reaktsio juuri Virossa äsken niin tuntuvaksi käynyttä slaavilaista
vaikutusta vastaan, kaikkea kaoottista, löyhää, muodotonta, kuritonta,
mikä venäläisen hengen mukana oli seurannut.
Nuorelta-Suomelta ei Noor-Eesti oikeastaan ole lainannut muuta kuin
nimensä sekä albumiensa ulkoasun, aatteellisesti se sensijaan on monta
vertaa lähempänä nuorsuomalaista realismia seurannutta uusromanttista
virtausta suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaiken, mikä on antanut
luonnetta ja loistoa suomalaiselle uusromantiikalle, elämän ja
taiteen koristeellinen, dekoratiivinen käsittely, tyylittelypyrkimys,
yksilöllisyyden ja persoonallisuuden hellittämätön oikeutusvaatimus,
sensualismi, -- kaiken tämän voi samoin tavata Noor-Eestin
taiteellisista ja kaunokirjallisista pyrkimyksistä, enemmän tai
vähemmän selviksi vaatimuksiksi kiteytyneinä.
Sama tärkeä asema, mikä esteettisen kulttuurin kysymyksellä on ollut
suomalaisessa uusromantiikassa, on sillä, kuten sanottu, ollut
nuorvirolaisessakin kirjallisuusvirtauksessa alusta alkaen. Se on ollut
epäilemättä vielä keskeisempi, vielä polttavampi, muuan koko liikkeen
elinkysymyksiä, niin, V. Ridala on kieltämättä oikeassa väittäessään,
että vasta Noor-Eestin ajoista asti on Virossa kirjallisuus muodostunut
esteettiseksi probleemiksi, oltuaan siihen saakka milloin loogillinen
tai eetillinen, milloin valtiollinen tai yhteiskunnallinen.
Tämä esteettisen kulttuurin vaatimus on ennen kaikkea kohdistunut
taideteoksen muotoon. Kuten uudistavat solut kiiruhtavat kipeään
kohtaan elimistössä, samoin on Noor-Eestikin käyttänyt suuren osan
uudistusvoimastaan luodakseen perinpohjin uudelleen virolaisen
kirjallisuuden kipeän kohdan: puuttuvan ja vaillinaisen tyylikäsitteen.
Vuosikausia ovat nuorvirolaisten kirjoitukset yhä uudelleen, kuten
Tuglas huomauttaa, teoretisoineet ja agitoineet osoittaakseen, kuinka
ala-arvoinen, epäkypsä, epäkulturelli virolaisen kirjallisuuden
siihenastinen muoto todenteolla on ollut. Nuoren polven tunnussanaksi
tuli muodonpalvonta, "Muodossa juuri ilmenee taiteen johdonmukainen,
loogillinen edistys. Aihe on vain rautainen luuranko. -- Vasta
taiteellinen muoto muuttaa käsitteellisten aatteitten teräslangat
haaveellisiksi köynnöskasveiksi." (Tuglas.)
Nuorvirolainen muotoviljelys aloitti kirjojen ulkoasusta. Heidän
kirjansa ilmestyvät alusta alkaen asussa, jollaista virolaisten
kirjakauppojen vaatimattomat näyteikkunat eivät ennen olleet
aavistaneetkaan, he tilasivat taiteilijoilta kirjojensa kansilehdet,
koristivat ne vinjeteillä ja frontispiseillä, painattivat ne
kalliille, hienolle paperille, varustivat albuminsa taiteellisilla
kuvajäljennöksillä. Nuorvirolaisen kirjakulttuurin huvittavimpia
muistomerkkejä on loistopainos Juhan Liivin runoista, taiteilija
Kr. Raud'in muinaisvirolaisilla tanu- ja vyöaiheilla ehkä liiankin
tuhlaavasti koristama teos, ja Noor-Eestin aikakauskirja, erinomaisen
hieno ja aistikas julkaisu, ulkoasultaan verrattava mihin
eurooppalaisen kirjallisuuden tuotteeseen tahansa.
Mutta tämän muodonpalvonnan tärkein päämäärä ja muuan Noor-Eestin
kaikkein hedelmällisimpiä alotteita oli epäilemättä persoonallisen,
yksilöllisen tyylin vaatimus, joka niin hellittämättömänä kaikuu
läpi kaiken, niin kielteisen kuin myönteisen, mitä Nuoren-Viron
eri kirjailijat ovat kirjoittaneet. Niin eroava kuin heidän
taidekäsityksensä muuten usein lieneekin, tässä asiassa he ovat
eroamattomasti yhtä. Ensimäisinä virolaisessa kirjallisuudessa he
asettavat vaatimukseksi tietoisen valinnan, sisällyksestä ja aiheesta
kasvavien sisäisten lakien seuraamisen, muodon ja sisällyksen
vuorovaikutuksen ja sopusoinnun.
Heidän vastarinta-asenteestaan yhteiskuntaan sekä kirjallisiin
ja taiteellisiin ilmiöihin nähden syntyy itsestään arvostelu.
Ennen Noor-Eestiä ei voi puhua virolaisesta arvostelusta missään
varsinaisessa merkityksessä. Nuori kirjallinen polvi sensijaan
loi kritiikin, kirjallisen sekä yhteiskunnallisen; vasta heidän
kirjoituksissaan voi havaita pyrkimyksen asettaa eri ilmiöt toistensa
sekä ajan yhteyteen. Kaikki läpeensä he ovat jonakin kehitysjaksonaan
kriitikkoja, usein tosin varsinaisen luomiskykynsä kustannuksella;
Suits, Ridala, Tammsaare, Tuglas, yksinpä kaoottinen Jaan Okskin,
palvelevat aina ajottain Runottarista älyllisintä: kymmenettä.
On vaikea sanoa, pakoittivatko olosuhteet ja aika esiin tämän
nuorvirolaisille niin luonteenomaisen kriitillisen suonen, tämän
teoretisoimisen tarpeen. Mahdollisesti se kasvoi kuin välttämättömyyden
pakosta, olosuhteissa, joissa yksinkertaisimmatkin, alkeellisimmatkin
esteettiset käsitteet vaativat selvitystä. Mutta epäilemättä on
älyllisyys tunnusmerkillistä koko virolaiselle nuorelle polvelle
semmoisenaan, eräänlainen eittämätön ja selvä intellektualismi.
Mutta he eivät olisi virolaisen kirjallisuuden myrsky- ja
kiihkokauden edustajia, jollei älyllisen piirteen kanssa rinnan läpi
koko heidän sekä teoreettisen että kaunokirjallisen tuotantonsa
kulkisi yhtä eittämätön romanttinen piirre. Se ilmenee ennenkaikkea
johdonmukaisuudessa, millä he kaikki järjestänsä pakenevat
todellisuutta. Se on sama piirre, joka saksalaisessa romantiikassa
loi Novalis'en sinisen kukan runouden, joka pakoitti ranskalaiset
romantikot etsimään aiheita Korsikasta ja Espanjasta tai Itämailta,
joka vei Heidenstamin Endymionin asuinsijoille ja Selma Lagerlöfin
Vermlannin tarurikkaisiin metsiin tai Palestinan legendamaille.
Ei voine kuvitella yhtäkään romantismin tähtien alla syntynyttä
kirjallista virtausta vailla tätä piirrettä. Todellisuus, Realiteetti,
kuten he sen isolla alkukirjaimella merkitsevät, ikäänkuin pahansuovan
jumaluuden, on heille vain toisarvoinen, ala-arvoinen käsite, läpeensä
vihamielinen, alentava ja kahlehtiva. Kaikki he luovat sen rinnalle
tai yläpuolelle oman, uuden mailmansa, joko, kuten Randvere-Aavik,
rakentamalla keinotekoisen ylinaisensa jäsen jäseneltä, tai
turvautumalla fantastiikkaan, kuten Tuglas, tai muinaisuuteen ja
merentakaisuuteen, kuten Ridala.
Romanttinen piirre nuorvirolaisuudessa on samoin, kuten sanottu,
tarpeettomuus- ja ylellisyysihanne, joka saavuttaa huippunsa juuri
Randveren Ruthissa ja Friedebert Tuglasen tunnustusromaanissa
Felix Ormussonissa. Se on esteettinen individualismi viimeisiin
johtopäätöksiinsä vietynä, ihmisihanne, josta on eliminoitu pois kaikki
yhteiskunnalliset ja yleensä sosiaaliset vaistot, oppi yksilöstä
koko elämän ja näkyväisen sekä näkymättömän mailman keskipisteenä,
yksilöjumalointi, Zarathustraa virolaisessa sanamuodossa.
Sanoutua irti yhteiskunnasta, vaikkapa vain ajottaisesti, se oli
epäilemättä muuan tämän nuoren kaunosieluisen polven äärimmäisimpiä
taistelukeinoja, -- polven, joka itse nousukkaina, aloitti kapinan
nousukasyhteiskuntaa vastaan tai kuten virolaisen psykiaatterin J.
Luigan sanat kuuluvat, vasten "ylitalonpojan tukevaa ja unisen hidasta
otsaa".
5.
Noor-Eestin tietoinen tyyliviljelys on alusta alkaen käynyt käsi
kädessä n.s. nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen kanssa, joka on
kasvanut esiin aivan samoista perussyistä, mistä tyylilliset ja
muodolliset uudistusvaatimukset olivat lähtöisin.
Georg Brandes kirjoittaa tutkielmassaan J.P. Jacobsenista:
"Kieli muistuttaa soittokonetta, joka silloin tällöin on viritettävä
uudelleen. Pari kertaa vuosisadassa tapahtuu tavallisesti tällainen
uudelleenviritys. Sillä samoin kuin ei yksikään sukupolvi voi tyytyä
ajattelemaan edeltäjäinsä ajatuksia, samoin ei voi mikään kirjallinen
ryhmä käyttää kieltä, jota edellinen ryhmä kirjoitti. Sen pitää ja
täytyy oppia loppumattoman paljon edeltäjiltään, mutta itsestään sen on
ponnistuksella tai ponnistuksetta luotava oma kielensä, ja ensi askel
siihen on kielen uudelleenviritys."
Nämä Brandesin sanat tulevat tahtomatta mieleen ajatellessa
nuorvirolaista kielenuudistusta. Jos ne pitivät paikkansa
1870-luvun Tanskassa, jos Holbergin ja Oehlenschlägerin kieli
osottautui riittämättömäksi tulkitsemaan J.P. Jacobsenin värehtivää
tunneasteikkoa, kuinka paljon suuremmassa määrin olikaan kielen
uudelleenviritys tarpeen 1900-luvun Virossa!
Ja taas on psykologinen momentti mitä tärkein. Kielenuudistus
suuremmassa mittakaavassa ei koskaan voi olla puhtaasti muodollinen
kysymys, vaan siinä pyrkii esille uudet sisäiset arvot, kohonnut
kulttuuritaso, uuden sukupolven muuttunut sielunelämä. Voi olla varma:
joka kerta kun kieli jonkun kansan kirjallisuudessa perinpohjaisesti
ja näköjään väkinäisesti pyrkii uudistumaan, sekin ikäänkuin
vallankumouksen suorittaen, se samalla merkitsee syvälle käypiä
muutoksia ja murroksia saman kansan sielunelämässä ja sivistystasossa.
Kielenuudistus on tavallaan sekin yhteiskunnallispsykologinen ilmiö.
Niin on nuorvirolainenkin kielenuudistuspyrkimys alun alkaen syntynyt
nuoren polven muuttuneesta, laajentuneesta ja hienostuneemmasta
sielullisesta rakenteesta, sen ajatus- ja tunne-elämän
erivivahduksellisuudesta, jalomman soittokoneen tarpeesta, kuin
tähänastinen virolainen talonpoikaisviulu, ja käytännöllisesti katsoen
kaikenlaisten siihen asti käyttämättömien kielellisten alueitten,
esteettisten, filosofisten, psykologisten, viljelykseen joutumisesta.
Nuorvirolaisessa kielenuudistusliikkeessä on epäilemättä siinäkin
pisara romantiikkaa. Se ei suinkaan ole mikään tieteellisen rauhallinen
kamariliike, rajoittuva kielellisten aikakauskirjojen lehdille, ei
mikään tiedemiesten välinen veretön kamppailu, aseina sanatyvet
ja päätteet. Sitä on päinvastoin alusta asti käyty kaiken yleisön
kuullen ja osaaottaen, hellittämättömällä propagandalla, ihmisiä
kahteen leiriin jakavalla kiihkolla, joka on mahdollinen vain tähän
saakka valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti niin toimettomuuteen
tuomitussa elimistössä, kuin Viron. Vuosikausia se on jaksanut pysyä
päivänkysymyksenä, todellisena _le plat du jour_ Viron henkisessä
elämässä.
Voi tosin sanoa Noor-Eestin kokonaisuudessaan ottaneen osaa uuden
kielen luomiseen, mutta sen varsinainen alkuunpanija oli kuitenkin
Noor-Eestin keskuudessa muodostunut erityinen kielenuudistusryhmä,
ennen kaikkia Helsingissä opiskellut nuori filologi _Joh.
Aavik_, ja häneen läheisesti liittynyt, sekä teoreettisesti että
kaunokirjallisesti yhtä jyrkkäsuuntainen V. Ridala, puhumatta useista
nuoremmista filologeista ja kirjailijoista.
Aavikin ensimäinen ohjelmakirjoitus Noor-Eestin albumissa sisältää jo
nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen suuntaviivan, joskin se kohdistuu
aluksi vain sanastoon. Kieltä on rikastutettava kaikilla mahdollisilla
apukeinoilla, sekä omilla että vierailla, sen derivatsiokykyä
kehitettävä ja käytettävä, sen murteet perinpohjin tutkittava ja
niitten sanarikkaus johdettava verenvähyyttä potevaan kieleen. Paitsi
sitä on suomenkieltä, "luuta luustamme ja lihaa lihastamme", pidettävä
ikäänkuin edistyneempänä vironkielen murteena, josta mielin määrin
voi ottaa tarpeellisia sanoja, ainakin silloin, kun ne äänteellisesti
siihen sopiutuvat. Ja loppujen lopulta, vastoin yksipuolisen purismin
vaatimuksia on vieraskielisille sivistyssanoille avattava vapaa pääsy
kieleen.
Tätä ensimäistä ohjelmaansa Aavik on vuosien kuluessa sekä toteuttanut
että monella tavalla laajentanut. Vuodesta 1912 alkaen hän on
herkeämättä pitänyt yleisön mielenkiintoa vireillä, tarjoillen
sille kielikysymystä suuremmissa tai pienemmissä annoksissa. Hän
on kirjoitellut jokapäiväisiin sanomalehtiin kevyitä kielellisiä
pakinoita, hän on pitänyt esitelmiä ja puheita kieliasiasta sekä
kielikursseja. Virolaisen Kirjallisuuden Seuran aikakauskirja
Eesti Kirjandus sisälsi kauan aikaa hänen pitempiä kirjoituksiaan
ja uudistusehdoituksiaan, jotka myös ilmestyivät erityisinä
lentokirjasina, puolittain tieteellisessä, puolittain helppotajuisessa
muodossa. Perustetaan erityinen kustannusyhtiö Reform kielikysymyksiä
käsittelevää kirjallisuutta varten; erityinen äänenkannattaja Keeleline
Kuukiri (Kielellinen kuukauslehti), suomalaista Virittäjää muistuttava,
alkaa ilmestyä. Ja Aavik ryhtyy ajanmukaiseen sekä kekseliääseen
keinoon; saadakseen vastahakoisetkin tutustumaan kielenuudistukseen,
tai kuten hänen sanansa kuuluvat, "samoin kuin sairaat lapset nielevät
vastenmielisiä, mutta hyödyllisiä rohtoja makeassa juomassa",
hän julkaisee kokonaisen sarjan fantastisia kauhukertomuksia ja
rikosjuttuja, käännöksiä Hanns Heinz Ewersin, Edgar Allan Poen y.m.
teoksista, yhteisellä nimellä Hirmu ja õuduse jutud (Kauhun ja
kaameuden tarinoita), joihin hän sovittaa sekä sanallisia että
lause- ja muoto-opillisia uudistusehdoituksiaan, sanaselitysten
seuratessa viivan alla.
Kielen sanastollisella rikastuttamisella on edelleenkin tärkeä sija
nuorvirolaisessa kielenuudistusliikkeessä. Ainoastaan suhtautuminen
varsinaisesti vieraskielisiin lainasanoihin on vuosien kuluessa
muuttunut valikoivaksi ja vähemmän sallivaksi, sensijaan arvioi Aavik
suomenkielestä ensi aluksi lainattavien tyvisanojen luvun ainakin
kolmeksi sadaksi.
Käytännössä onkin viime vuosikymmenen kuluessa ehditty siirtää viroon
joukko suomalaisia lainasanoja, samoin kuten virolaiset murteet ovat
saaneet luovuttaa monta uutta ja usein sattuvaa tai kaunista sanaa,
varsinkin etelävirolainen, tarttolainen ja võrulainen murre, sekä
Ridalan runouden kautta, saarenmaalainen.
Kielenuudistusliikkeen vaatimukset lauseopin alalla kohdistuvat
etupäässä lukuisain germanismien poistamiseen, etupäässä oman
virolaisen sanajärjestyksen palauttamiseen, josta Aavik huomauttaa
kirjoituksessaan Kõige suurem germanismus Eesti keeles (Viron kielen
suurin germanismi), muoto-opin alalla taas kaikenlaisten muotojen ja
päätteiden lyhennykseen sointuisuuden ja kauneuden takia.
Mutta Aavik ei ole suinkaan tyytynyt näihin ilman suurempaa vastarintaa
voitettuihin saavutuksiin. Noor-Eestin kokonaispsykologian kannalta
ei ole mielenkiintoa vailla juuri tämä vähäinen fantastinen piirre
keskellä tieteellistä työtä, romantismin henki keskellä kieli- ja
lauseoppien kuivia sääntöjä. Koko Noor-Eestin pyrkimys on ollut
"tehdä mahdoton mahdolliseksi", kuten Gustav Suitsin sanat kuuluvat.
Ja niin singahuttaa Aavik toisen utopistisen uudistusehdoituksen
toisensa jäljestä, mahdollisesti aivan oikein vaistoen inhimillisen
sielunrakenteen lait: saadakseen maltillisemmat uudistukset
vastaanotetuiksi, on jännitettävä vaatimukset yli kaikkien
mahdollisuuksien rajojen.
Aavikin kielellinen rohkeus on esim. neologismien luomisessa seurannut
täysin subjektiivista mielijohdettaan. Viron kielestä puuttuu vastine
sanalle _jalo_; Aavik tekaisee silloin sanan _jaunis_, jolla itse
asiassa ei ole muuta elämisoikeutusta kuin että se on loppusoinnussa
"kaunis" sanan kanssa! Aivan samalla tavalla hän muodostaa sanan
_veendumus_ = vakaumus, sekä siitä johtuvan tekosanan olemattomasta
ja mielivaltaisesta tyvestä, joka hänessä jonkinlaisen soinnullisen,
mutta täysin henkilökohtaisen assosiatsion kautta herättää mielikuvan
kyseessä olevasta käsitteestä. Itse hän tunnustaa mainittuja
sanoja luodessaan ottaneensa kaikki kielessä löytyvät kerakkeet ja
ääntiöt toisen toisensa jäljestä ja soinnutelleensa niitä kaikissa
mahdollisissa ja mahdottomissa yhdistelmissä, kunnes mielestään osui
oikeaan. Hän luo keinotekoisia superlatiiveja, yrittää palauttaa
kirjakieleen jo toisiksi vaihtuneita ääntiöitä, keksii epämukavan
genetiivin sijaan uuden ihmeellisen prepositsion, sanalla sanoen, antaa
kielelliselle mielikuvitukselleen ja subjektiiviselle sointukuulolleen
vapaan vallan.
Romantiikan sävyä on myös Aavikin kirjoitustavassa, joka ei suinkaan
aina pysy ankaran tieteellisyyden aisoissa, vaan luo hehkuvia
herätyskirjoituksia, joissa vallitsee miltei profeetallinen paatos,
ikäänkuin olisi kysymyksessä jonkun ihmiskuntaa autuuttavan aatteen
ajaminen. Noor-Eestin IV albumissa hän kirjoittaa: "Kielellinen
viljelys! Kielenuudistus! Kielen puhdistamisen, järjestämisen,
rikastuttamisen, kaunistamisen väistämätön tarve! -- -- Kielikysymys
muuan kiireellisimmistä nykyisessä sivistyselämässämme! Kielen
erinomainen tärkeys kansalliselle viljelyksellemme! -- -- Millaisia
vasaroita, millaisia kiiloja, millaisia rautakankia pitäisikään käyttää
takoakseen virolaisen rodun tylsiin aivoihin eräitten kielellisten
korjausten ja uudistusten päivänselkeä, pääsemätön, johdonmukainen
pakko?"
Nuorvirolainen kielenuudistusliike on epäilemättä ollut väistämätön,
yhtä väistämätön, kuin koko muukin ylen kiirehditty virolainen
sivistyskehitys. "Ensin kieli, sitten kirjallisuus", panee Aavik
erään kirjasensa motoksi. Ja tämä tietoisuus nykyisen kielen
riittämättömyydestä menee niin pitkälle, että juuri Aavik itse, jonka
kaunokirjallisesta kyvystä on selviä todisteita, ehdoin tahdoin
luopuu kaikesta kaunokirjallisesta toiminnasta "kunnes uusi kieli on
käyttökelpoinen!"
Suuren sivistyksellisen päämäärän rinnalla, minkä nuorvirolainen
kielenuudistusliike itselleen on asettanut, on sen heikkouksilla,
kuten liiallisella subjektivismilla, fanaattisuudella, tieteellisen
tukipohjan paikottaisella puuttumisella, vähäarvoisempi merkitys,
samoin kuten sillä kieltämättömällä tosiasialla, että virolaisissa
kielioloissa nykyhetkenä, juuri uudistusehdotusten ylirunsauden takia,
vallitsee eräänlainen hämmennys ja vähäinen anarkia. Se ei ole muuta,
kuin kielen liian nopean kasvun aiheuttama kuumetila, kuten Ridala
sitä nimittää, itsestään ajan kuluessa tasaantuva, mutta toivottavasti
jättävä liikatulvansa jäljeltä hedelmällisen, kasvuvoimaisen maaperän
tulevaisuuden viron kielelle, jolloin Aavikin unelman mukaisesti
"virolainen lause, nyt vielä kömpelö ja väritön, mestarin kynästä
rytmillisesti polveilee ja notkuu, taipuisana ja sointuisana, ylpeänä
ja värikkäänä, omaperäisenä ja sivistyksellisenä yhtaikaa".
Virolainen kielenuudistusliike on täynnä nuorvirolaista henkeä:
kapinaa, subjektiivisuutta ja romantiikkaa.
6.
Niinkuin jo sanottu, Noor-Eesti ei ole suinkaan mikään irrallinen
ilmiö, huolimatta eurooppalaisista ilmajuuristaan ja perin
romanttisesta pyrkimyksestään ulkopuolelle todellisuuden rajojen,
niin taiteessa kuin elämässä. Jollei siinä olisi mitään muuta
Virolle luonteenomaista, niin ainakin sen kehityskulku, tyypillinen
virolaisille sivistysilmiöille. Noor-Eestinkin yllä on, kaikesta
sen tietoisesta kulttuuripyrkimyksestä huolimatta, nuoren, liian
nuoren, liian tuulisen viljelyksen kirous, liian levottoman, tosin
hedelmällisen, mutta tasaiselle kehitykselle vaarallisen ajan paine.
Olisi luonnotonta, ellei henkinen rintama, joka heti alusta alkaen
asettui oppositsioon ympäristöään vastaan ja samalla niin yliolkaiselle
-- usein epäoikeutetulle! -- kannalle kaikkiin siihenastisiin
saavutuksiin nähden, -- jonka aatteista useat olivat niin epämukavia
pikkuporvarilliselle rauhalle, -- joka usein, kuten näytti, ehdoin
tahdoin koetti ärsyttää esiin vastustajansa, loppujen lopulta olisi
niitä saanutkin. Gustav Suitsilla olisi tuskin enää syytä valittaa,
kuten vielä Noor-Eestin aikakauskirjan ensi numerossa, olevansa
vaarassa muuttua ihmishalveksijaksi vastustajain puutteessa! Muistuvat
mieleen Hermann Bahrin sanat vihollisista: "Tarvitsen vihollisiani.
Vasta viholliseni panevat minulle rajat, ja vasta rajat osoittavat,
mitä minussa on."
Mieltäkiinnittävää on: Noor-Eestiä on monta vertaa harvemmin
ahdistettu varsinaisilla kirjallisilla aseilla, kuin kaikenlaisilla
yhteiskuntahygieenisillä, sosiaalisilla ja kansallisilla
peitsenpistoilla. Juuri _sivistys_-ilmiönä, on Noor-Eesti herättänyt
ankarimman vastarinnan, kun sensijaan Gustav Suitsin toivottama
taistelu kirjallisesta ylivallasta on toistaiseksi jäänyt tulematta,
muitten kirjallisten suuntien taiteellisen heikkouden takia.
Noor-Eestin ensiaikainen yritys asettua kokonaan valtiollisten ja
yhteiskunnallisten puolueitten yläpuolelle toi sille vastustajia sekä
oikeiston että vasemmiston leireistä. Sosialistinen vasemmisto vainusi
taantumuksellisuutta ja porvarillisuutta nuor-virolaisten esteettisessä
individualismissa; kansallismielisten ryhmää taas loukkasi
Noor-Eestin ainakin näennäinen kansainvälisyys ja kansalliskysymyksen
syrjäyttäminen. Vielä senkin jälkeen, kun Noor-Eestissä yhä selvempi
yhteiskunnallinen suunta yhteen aikaan pääsi voitolle, ei varsinainen
ammattisosialismi lakannut karsastelemasta sitä entisellä epäluulollaan.
Suurin vastustus on kuitenkin kohdistunut Noor-Eestin
ylikulttuuripyrkimykseen. Noor-Eestin ylimyksellisissä tendensseissä,
sen ylihienostuksessa on nähty vaara koko virolaisen kulttuurin
terveelle kehitykselle, yritys istuttaa turmeltumattomaan
talonpoikaismaaperään vanhojen sivistyskansojen jo aikansa elänyttä
ja rappeutunutta kulttuuria, hävittävää, kuten "indiaaneille
paloviina". Noor-Eestiä on nimitetty "virolaisen elämän seitsemänneksi
paiseeksi", "sivistyssairaudeksi", sitä on syytetty degeneratsiosta
ja dekadenssista, sairaalloisen erotiikan kumartamisesta ja
pornografisista tarkoitusperistä. Niin, mistä sitä oikeastaan ei
ole syytetty! Yksin sen eurooppalaisuuskin on tehty epäluulon ja
naurunalaiseksi, on tahdottu nähdä siinä vain kevyt vaappaus, valmis
karisemaan joka kosketuksesta, toisin sanoen, Noor-Eestiä on syytetty
samasta puolikulttuurista, jota vastaan se heti alusta aloitti
leppymättömän taistelunsa.
Todella kipeään kohtaan ovat osuneet epäilemättä ne, jotka jo pitemmän
aikaa ovat huomauttaneet eräänlaisesta vaarallisesta väsähtämisestä,
mikä on seurannut Noor-Eestin toivorikasta ja vauhdikasta alkua. Ei
ole jätetty alleviivaamatta Noor-Eestin useitten kirjailijain todella
silminpistävän vähäistä tuotteliaisuutta, heidän vieraantumistaan
kotoisista aiheista, heidän varsinaisen luomisvoimansa vaihtumista
hedelmättömäksi, elämästä poispäinkääntyneeksi, estetisoivaksi
älyllisyydeksi, verenvähyyttä potevaksi kaunosieluisuudeksi. On
huomautettu, eikä suinkaan syyttä, tuntuvasta epäsuhteesta Noor-Eestin
teoreettisten vaatimusten ja ohjelman sekä toiselta puolen käytännössä
toteuttamisen välillä.
Ei voi kieltää: lupaukset ovat todella olleet saavutuksia suuremmat,
useampia vastaisuuden valtakirjoja on annettu, kuin mitä ehkä
koskaan ollaan tilaisuudessa takaisin lunastamaan. Kokonaisuudessaan
katsottuna kertautuu Noor-Eestissäkin ilmiö, joka on luonteenomainen
useimmille henkisille liikkeille Virossa, suurta ponnistusvauhtia,
suurta alkunopeutta seuraa ikäänkuin liiallisen hankauksen aiheuttama
vauhdin talttuminen. Kuinka silmiinpistävä onkaan Virossa tämä henkinen
keskenkatkeaminen, keskenjääminen, kälvetystauti niin yksilöitten kuin
yksilö-yhtymienkin elämässä! Viron lyhyt sivistyshistoria on täynnä
täyttymättömiä lupauksia, loppuunkäymättömiä teitä.
Liivinmaan hedelmällisillä lakeuksilla kasvaa rehevästi ja
täysimehuisesti vain apila ja ruis, mutta kaikki vähänkin maanpintaa
korkeammat yritykset potevat verenvähyyttä ja kitukasvuisuutta.
"Olemme toden teolla pieni ja köyhä kansa, ja meidän on pakko
aloittaa liian matalalta, niin ettemme ehdi korkealle", kirjoittaa
Gustav Suits. Kuolevaisuusprosentti Viron vähänkin huomattavampien
henkisten työntekijäin joukossa on korkea; suuri osa Viron taide- tai
sivistyselämän merkkihenkilöitä en kuollut joko aivan nuorina
tai kesken parhainta työkauttaan. Vain virolaisen kulttuurin
lyhytikäisyydestä ei riipu vanhojen, kunnianarvoisaan, arvovaltaiseen
ikään päässeitten julkisten toimihenkilöitten tähänastinen miltei
täydellinen olemattomuus, vaan myös saman kulttuurin ennenaikojaan
kuluttavasta laadusta. Vaadittu ruumiillinen ja henkinen ponnistus
on useille ollut ylivoimainen, olosuhteet liian epäedulliset,
elimistön varasäästöt liian vähäiset ja nopeaan loppuunkulutetut.
"Virolaiset eivät ole ehkä koskaan koko historiansa aikana eläneet
sielullisesti niin traagillista aikaa", kirjoittaa muuan virolainen.
Virolaisista sivistysriveistä lankee yhtämittaa työntekijöitä, kuin
näkymättömän kuulan kaatamina. Sairastuvat keuhkot, sairastuvat aivot.
On paljon ristejä sekä kuolleitten että elävien kohdalla Viron viime
vuosikymmenien aikakirjojen lehdillä.
Sekä yleiset että yksilölliset kehitysehdot eivät ole olleet
Noor-Eestille suotuisia.
Henkisenä vastarintaliikkeenä se oli kytketty itseään monta
vertaa suurempiin voimayhtymiin, joitten liikehtimiset määräsivät
ajan sävyn. Niinkuin se oli puhjennut esille Venäjän ensimäisen
suuren vapausaavistuksen aamuna, niin se sai myös runsaan osansa
valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta taantumuksesta, joka niin
jyrkästi seurasi 1905 vuoden lyhyttä ja myrskyisää nousukautta. Harvoin
on kai minkään maan nuorison sielulliselle joustavuudelle asetettu
suurempia vaatimuksia, kuin silloisen Venäjän vapaamielisen nuorison,
siihen luettuna myös nuorvirolainen. Äsken manifestiriemukulkueet
kaduilla, pari kuukautta myöhemmin katuvarustustaistelut, Virossa
erityisesti satojen moisioitten poltot ja niitä seuraavat
rankaisuretkikunnat raippoineen ja joukkohautoineen. Äsken vielä
toive vihdoinkin toteutuvasta valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta
vapaudesta, muutaman kuukauden kuluttua maanpako, vankila,
kuolemantuomiot. Tämä nuoriso sai tottua nopeisiin ja hämmästyttäviin
näyttämövaihdoksiin. Sen tarmo oli pingoitettu äärimmilleen kuin
jousen jänne, mutta nuolta sen ei ollut sallittu lingota. Mutta mikä
vielä monta vertaa vaarallisempaa: sen henkinen sisältö muuttui
lyhyessä ajassa niin sanoakseni käyttökelvottomaksi, kuten arvonsa
kadottanut raha. Koko sen henkinen aatevarasto leimattiin valtakunnan
turvallisuudelle vaaralliseksi räjähdysaineeksi. Tämä nuoriso
joutui omituiseen ja vaaralliseen tilaan: se ei eräänä päivänä enää
tiennyt, mitä tehdä itsellään ja "henkisellä pakaasillaan", sana,
jota nuorvirolaiset kirjailijat niin mielellään käyttävät. Juuri tämä
henkinen kuormitus oli pakostakin purettava ja sälytettävä uudelleen,
-- tai yksinkertaisesti jätettävä tien oheen. Niitten kohtalo, jotka
säästyivät maanpaolta ja vankiloilta, ei ollut kadehdittavampi, heidän
murroksensa oli epäilemättä yhtä tuskallinen. Turmiollinen patoutuma,
tukkeutuma syntyi tämän nuorison vapaassa kehityksessä. Liian nopeasti
ehkäisty elintarmo etsi vääristyneitä, äärimmäisyyksiin vieviä
ilmauksia toisilla aloilla: niin voi muun muassa selittää sen miltei
patologisen erotiikan laineen, joka heti vallankumousvuosien jälkeen
teki tuhoaan venäläisen nuorison keskuudessa. Affekti, kiihoitustila
oli olemassa, se vain vaihtoi esinettä. Mutta nuorison parhaassa
osassa, sen lahjakkaimmissa ja kauimmaksi pyrkivissä hengissä, tapahtui
sensijaan auttamaton jäähtyminen ja yksinäistyminen.
On itsestään selvää, että taantumus ei voinut olla vaikuttamatta
lamaannuttavasti sellaiseen vapaan kehityksen perusajatukselle
rakettuun liikkeeseen kuin Noor-Eesti. Puhumattakaan siitä, että
muutamat sen jäsenistä ovat täysin mieskohtaisesti saaneet tuntea
taantumuksen seurauksia ajottaisen vapautensa menettämisen ja
maanpakolaisuuden muodossa, -- sekä Tuglas että Ridala ovat istuneet
tutkintovankeudessa! -- tai vaikeudessa saada tointa kotimaassaan.
Mutta vielä selvemmät ovat ne sisäisen masennus- ja taitekauden
merkit, mitkä vähillä poikkeuksilla ovat havaittavissa miltei kaikissa
Noor-Eestin edustavimmissa kirjailijoissa.
Ajan aiheuttama välttämätön reaktsio esiintyi Noor-Eestissä ehkä ennen
kaikkea yksipuolisuutena, millä se yhteenaikaan yritti sulkea pois
kaikki muut elämänarvot, paitsi puhtaasti esteettiset, -- eräänlaisena
lasikupuestetisminä, ansariromantiikkana. Paljon Noor-Eestin tuotteissa
esiintyvästä teennäisyydestä, konstruoidusta, paperisuudesta voi panna
juuri irti-todellisuudesta huudon laskuun, joka ikäänkuin komentosanana
kaikuu kaikista nuorvirolaisista kirjoitelmista pari vuotta jälkeen
suuren vallankumouspohmelon.
Nuorvirolaisuuden ajottaiseen väsähtämiseen on kuitenkin muitakin ja
ainakin yhtä painavia tekijöitä, kuin yleisen valtiollisen taantumuksen
johdosta muuttunut mailmankuva.
Gustav Suits huomauttaa Noor-Eestin edenneen differentsoivaa
viivaa pitkin nopeammin kuin ne sivistyneet kerrokset, joihin se
nojautui, toisin sanoen, että Noor-Eestiltä alun alkaen on tavallaan
puuttunut tarpeellinen kaikupohja, laajemmassa merkityksessä myös
varsinainen kannattajayleisö. Viron nousukasilmeisellä yhteiskunnalla,
vähälukuinen, pitkin suurta isänmaata hajautunut sivistyneistö
siihen luettuna, on ilmeisesti viime vuosikymmenen kuluessa ollut
alkeellisempia ja hengenpitimiksi välttämättömämpiä tarpeita
tyydytettävissä, kuin se kauneudenjano ja kauneuden palvonta, mikä
Noor-Eestissä on ruumiillistunut. Virolainen sivistysyhteiskunta on
kuin uutisrakennus, jonka peruspalkkeja paraikaa lasketaan, sillä ei
vielä ole sijaa kiehkuraisille koristekuvioille.
Se on murtoajan tragiikkaa sekin. Ja murtoajan, jonka taitteet ovat
monta vertaa jyrkemmät ja tuskaisammat niin nuoren ja epäterveissä
oloissa kehittyneen kulttuurin elimistössä kuin Viron.
On epäilemättä jotain kohtalokasta henkisen kehitystempon erinlaisessa
nopeudessa. Sekä yksilöihin että ryhmäliikkeisiin nähden se merkitsee
samaa yksinjäämistä. Noor-Eestillä, henkisellä suuntaviivalla, joka
häikäilemättömästi suuntautui yli virolaisen talonpoikaiskulttuurin,
on edelläkävijäliikkeitten tavallinen vaara: joutua liian irralleen
koko sen kansan ja rodun sivistyskehityksestä, johon se sentään
eroittamattomasti kuuluu. On todennäköistä, että Noor-Eestiltä
itseltään on puuttunut todellinen versova, väkevä kasvuvoima. Mutta on
yhtä todennäköistä, ettei Viron henkinen maaperä vielä ollut kyllin
muokattu sentapaista yliviljelystä varten, mihin Noor-Eesti pyrki.
Yleisessä tilintekotunnelmassa, joka paraikaa vallitsee Noor-Eestissä
pitkin koko rintamaa, tunnustuksia tehtäessä itselle ja muille,
voi selvästi havaita, että Noor-Eesti itse on yhtä tietoinen
heikkouksistaan kuin konsanaan sen vastustajat.
V. Ridala, joka jo aikaisin näkyy aavistaneen ne vaikeudet, mitkä
Noor-Eestillä oli voitettavinaan, kirjoittaa jo vuonna 1911:
"Samoin on väärin kuvitella, että hienostunut taide voisi yhdessä
yössä, kukaties mistä, yliluonnollisesti puhjeta kukkaan; siihen
tarvitaan pitkällistä energian kokoamista ja sen sulattamista monien
sukupolvien aikana. Ei tulla suoraan auran kurjesta ja kirjoiteta
ihmeteltäviä kirjallisia ja tieteellisiä teoksia, siihen tarvitaan
pitkä sarja tosin vaikeasti havaittavia, mutta kuitenkin tarpeellisia
esitöitä ja edellytyksiä, joita vuosikymmeniä -- ja satoja -- on
valmistettava."
Pessimistinen, heräävän itsearvostelun henki puhuu kauttaaltaan
kaikista nuorvirolaisista takaisinkatsauksista.
Gustav Suits, jonka ohjelmakirjoituksissa Noor-Eestin
mielialavaihdokset aina ensinnä tuntuvat, kirjoittaa johdattaessaan
mieleen vuoden 1905 aikoja:
"Emme olleet silloin vielä kokeneet vastakohtaisuutta ihanteen ja
sen todellisuuteen siirtämisen välillä. Emme aavistaneet vielä, että
tavoittaessamme saavutettavaa ja saavuttamatonta tulisimme tuntemaan
kaikki hillitsemättömän ja antautumattoman totuudentunnon rajat ja
kaikki hermoja hiillyttävät olemattomuuden hurmiot, ja että vuodet
saapuisivat, jolloin ihmiset ja olot piirittäisivät meitä, kuin yhä
vihaisempana lähestyvä koirien ketju."
"Elämä on leikkinyt innostuksellamme, kuten tuuli pilvillä."
Myöskin skeptillisen ja aina hieman ivallisen A.H. Tammsaaren sanoissa
on sama pohjasävel:
"Asiamme eivät ole kunnossa, nimittäin Noor-Eestin asiat. Tahdoimme
poimia tähtiä, mutta tähdet tuikehtivat yhä sinisellä taivaalla.
Annoimme sangen kevytmielisesti joukon sitoumuksia, mutta niitten
lunastaminen on raskas tehtävä."
Aivan vapaa ei Noor-Eesti myöskään ole sille niin usein lingotusta
syytöksestä, että se eurooppalaisuuden vaatimuksessaan on ehdoin
tahdoin vieronut kaikkea kotoista. Epäilemättä Noor-Eesti ei ole
läheskään tyhjentävästi käyttänyt niitä rikkaita henkisiä varastoja,
mitkä Virossa taiteilijalle ja kirjailijalle kuin itsestään avautuvat.
Kunkin kansan historialliset vaiheet ja kehitys luovat vuosisatojen
kuluessa kuin kerrostumia, jotka tarjoavat taiteelliselle geologille
runsaita löytöjä, sitä rikkaampia, mitä moninaisempia ovat niihin
sisältyvät tyypit ja kohtalot. Erittäin rikkaat ovat nämä kerrostumat
Virossa. Kaikessa muussa suhteessa on Viron onneton historia ollut
maalle haitaksi, ainoastaan yhdessä ei: taiteellisen raaka-aineiston
runsauteen nähden, jonka tämä henkinen ja ruumiillinen vuosisatoja
kestänyt kaaos on luonut. Voi syyllä surra ja surkutella sitä
yhteiskunnalliselta ja rotukehityksen kannalta, mutta taiteellisiin,
kirjallisiin aiheihin nähden on Viro luvattu maa, rikas yksilöistä
ja rikas kohtaloista. Jyrkät, synkät, levottomasti läikehtivät
varjot, äkilliset murtumiset, kuumeiset voimanpingoitukset,
henkiset kulkutaudit, -- kuinka paljon tämäntapaisia ilmiöitä voi
tavata Viron hermostuneessa elimistössä! Kuinka paljon aineksia
tragiikkaan sekä komediaan, lyyrillisiin legendoihin ja uudenaikaisiin
kohtalonovelleihin, draamaan ja satiiriin!
Mitään löytöretkeilijän työtä tässä suhteessa ei Noor-Eesti ole
suorittanut. Mutta toiselta puolen on Noor-Eestin vastustajilta
jäänyt huomioonottamatta, että hehkuvin isänmaallinen lyriikka
sitten Koidulan vapaushymnien on juuri Gustav Suitsin luomaa. Liekkö
yksikään Viron aikaisemmista runoilijoista siinä määrin eläytynyt
virolaiseen maisemaan, kuin nuorvirolainen Ridala saarenmaalaiseen
rannikkoonsa? Ensimäinen taiteellinen yritys kuvata uutta virolaista
kaupunkipsykologiaa on A.H. Tammsaaren. Onko Jaan Oks kansallinen, en
tiedä, joka tapauksessa hän on virolainen okaineen ja ruotineen. Juuri
nuorvirolainen Joh. Aavik on ensimäisenä huomauttanut vanhan virolaisen
kansallisrunomitan kauneuksista ja suosittanut sitä uudelleen
käytäntöönotettavaksi myöskin uudenaikuisessa tunnelmarunoudessa.
Ja samoin on Friedebert Tuglasen näennäisesti niin kansainvälisessä
tuotannossa rotuyksilöllinen aines syvemmässä kuin ensi katsannolta
voisi olettaa.
Paljon on Noor-Eestissä epäilemättä ollut pinnallista, naiivia,
kehittymätöntä, puolieräistä, pienoiskokoista. Pyrkimys
ylihienostukseen on vienyt sen usein sensijaan sievisteleväisyyteen; J.
Luiga ei ole suinkaan väärässä syyttäessään Noor-Eestiä eräänlaisesta
_precieux_-sävystä. Pyrkimys muotokulttuuriin on vienyt sen useammin
kuin kerran muodon yksipuoliseen, sisällyksettömään palvontaan;
parnassolainen henki ei ole aivan vieras Noor-Eestille.
Mahdollisesti juuri tunto sisäisestä väsähtämisestä ja hedelmättömyyden
vaarasta on määrännyt nuorvirolaisen liikkeen viimeaikaisen
kehityksen. Tuntuu jo kauan ikäänkuin murroksen oireita ilmassa,
yhä suurempi yksilöityminen, joka samalla merkitsee hajautumista,
on alkanut Noor-Eestin keskuudessa. Näyttää siltä, ikäänkuin
kehitysten suuntaviivat, jotka hetkeksi yhtyivät yhdeksi sädekimpuksi,
veisivät taas erilleen, toiset oikealle, toiset vasemmalle. Jo ennen
mailmansotaa tunkeutuu entisten esteetikkojen suljettuun piiriin
joukko yhteiskunnallisia, radikaalisia aineksia, jotka koettavat
saada kirjallisen vasemmiston yhtymään valtiollis-yhteiskunnalliseen
vastarintaan. Perustetaan v. 1914 aikakauskirja _Vaba Sõna_, Vapaa
Sana, luomaan yhteistä pohjaa taiteelliselle ja yhteiskunnalliselle
radikalismille. Mutta tämä Noor-Eestin laajentamisyritys ei onnistunut
sen paremmin, kuin että vuosi takaperin kaikki nuorvirolaiset
ydintendenssit, kirjallinen subjektivismi, esteettinen kulttuuri,
taas kahdenkertaisella voimalla pääsisivät puhkeamaan uudessa _Siuru_
nimisessä kirjailijayhtymässä, huippuunsa vietyinä ja kaikkivoipaisen
sensualismin värittäminä.
Mahdollista on myös, että Noor-Eestissä tapahtuvassa hajaannuksessa
kertautuu vastarintaliikkeitten tavallinen kohtalo, liikkeitten,
jotka kyllä hetkeksi kykenevät keräämään mitä erinlaisimpia aineksia
juuri vastarintalippunsa ympärille, mutta joitten myönteinen ohjelma,
varsinaisen vastarinnan murruttua, kuitenkaan ei ole kyllin kokoava
niitä pysyttääkseen.
Noor-Eesti merkitsee kokonaisuudessaan uutta ja vapauttavaa näkölinjaa.
Se on ollut, kuten Gustav Suits sanoo "ylpeä ja uhkarohkea koe. Se on
ollut kokeilua itsensä kanssa, uudella ja rohkeammalla runoudella,
itsetietoisemmalla tyylikäsityksellä, kirjojen paremmalla ulkoasulla,
sivistyneemmällä yleisöllä, sanalla sanoen, Virossa tähänasti
edustamattomilla, korkeammilla kulttuurivaatimuksilla."
Voi olla, se on ehkä ennen kaikkea juuri näkölinja, suuntaviiva. Paljon
sen työstä tulee epäilemättä olemaan edelläkävijän tasoitustyötä. Se on
yrittänyt rakentaa siltaa Eurooppaan, -- voi olla, että osa sen työstä
tulee olemaan yhtä vedenalaista ja näkymätöntä kuin silta-arkut. Mutta
joka tapauksessa, keskellä talonpoikaisyhteiskuntaa, jossa feodalismin
aaveet vielä kuoltuaankin kummittelevat, keskellä nousukasyhteiskuntaa,
jonka enemmistö näkee unia Egyptin lihapadoista, se on uskaltanut
pystyttää kauneuden lipun, uhrata sille jumaluudelle, joka vain
aniharvoin palkitsee palvojansa tämän mailman hyvyydellä. Ensi kertaa
on Virossa niin peruuttamattomasti, niin tietoisesti julkilausuttu
uudenaikuisen hengen vaatimus päästä osalliseksi mailman suureen,
kansainväliseen kulttuuriyhteyteen. Noor-Eestissä ilmenee -- henkiselle
alalle vietynä -- sama Viron aikakirjoissa alati ja yhä uudelleen
puhkeava pakko vapautua menneisyyden sekä nykyisyyden paineesta.
Viljellä muitakin kuin hyötykasveja tässä "perunoita kasvavassa
maassa", joksi J. Luiga vähemmän kohteliaasti kotimaataan nimittää, se
on ollut Noor-Eestin tehtävä.
Liian laajassa, liian kaukomääräisessä ohjelmassa ei piile Noor-Eestin
heikkouden syy. Päinvastoin, se, ettei Noor-Eesti ole häikäillyt
asettaa itselleen ja samalla koko virolaiselle taiteelle mahdollisimman
korkealle tähtäävää päämäärää, on tulevaisuuden silmissä varmasti oleva
sen suurimpia ansioita.
Se on tuonut Viron henkiseen elämään suuren joukon uusia
sivistysaineksia, esteettistä kulttuuria, niin, esteettisen kysymyksen
semmoisenaan. Se on puolustanut taiteen ja kirjallisuuden vapautta
ja oikeutusta taiteen itsensä vuoksi. Se on taiteessa asettanut
vaatimukseksi yksilöllisen tyylin. Se on asettanut liikekannalle
kielen tähän asti miltei käyttämättömät varajoukot, murteet. Mitään
varsinaisesti uutta, uusia aatteita, uusia näkökohtia, uusia näköaloja
mailmankirjallisuuden näkökannalta ei Noor-Eestin liike ole luonut
eikä voinutkaan luoda. Se on pikemmin ollut niitten hedelmällisten
aatevirtausten virolaisiin oloihin sovelluttamista, jotka muualla
Euroopassa jo olivat ehtineet luoda uusia kulttuuriarvoja. Mutta
kaikki nämä aatteet, kaikki nämä säteet mailmankeskuksien suurista
polttoauringoista ovat täällä taittuneet aivan erikoisesti virolaisen
särmiön läpi. Ne on värittänyt virolainen temperamentti. Ne ovat
saaneet vivahduksensa, yksilöllisen värityksensä samasta virolaisesta
psyykestä, joka tuntuu Suitsin suorunoudessa, Ridalan saarenmaalaisissa
maisemissa, Jaan Oksin epätoivoisessa sarkasmissa, Tuglasen novellien
painajaistunnelmassa. Ja koko Noor-Eestin liike harhaotteineen,
liikaiskuineen, liioitteluineen, on saman yhä selvemmin kiteytyvän
virolaisen psyyken ilmaisu, joka kaikesta ulkonaisesta paineesta,
kaikesta sisäisestä sekasorrosta huolimatta kulkee selkiytymistään,
kristallisoitumistaan kohden.
Noor-Eesti liittyy oleellisesti niihin eri aikoina, eri maissa,
eri nimellisinä esiintyneihin liikkeisiin, joihin, niin erinlaisia
tarkoitusperiä kuin ovat ajaneetkin, kuitenkin aina on kätkeytynyt
kauniimman tulevaisuuden kangastus ja järkkymätön oppositsio olevaa
vastaan.