kotoa hakemassa, oli vaikuttanut merkillisesti häneen. Hän pyöritteli
tuota ajatusta sinne tänne aivoissaan, miettien, mikä siinä voisi olla
totta, mikä leikkiä tai suoranaista pilantekoa.
Eikä hän voinut olla tunnustamatta itselleen, ettei hänellä puolestaan
olisi ollut mitään vastaan, jos se olisi tottakin ollut!
--Keitä ne olivat? kysyi Carmela arasti, heidän astuessaan
permanto-aitioonsa.
--Taiteilijoita! murahti Johannes. Minun kansalaisiani. Kuinka niin?
Mitä pidit heistä?
--Sillä naisella oli niin hyvät ja viisaat silmät, selitti Carmela.
--Ehkä viisaat, mutta kaukana hyvyydestä, oikaisi Johannes. Mutta mies?
Mitä hänestä sanot?
--Hän näytti mielestäni aika pölkkypäältä, hymyili Carmela.
Aika suffragetti! ajatteli Johannes. Joko sinäkin alat? Merkillinen
aikakausi tämä! Naiset tuntevat vaistomaista vetovoimaa naisiin. Ja
miehet? Niin miehet tuntevat useimmissa tapauksissa samoin.
Miesraukat! Heidänhän täytyi joutua tappiolle tässä epätasaisessa
kilpailussa.
Ja Johannes siirsihe hiukan etäämmälle Carmelasta, joka tällä hetkellä
tuntui hänelle jo pelkän naisellisuutensa vuoksi vastenmieliseltä.
Esirippu nousi. Shakespearen intohimoiset rytmit alkoivat ryöpytä
heidän ylitseen.
Jo ensi hetkestä tunsi Johannes henkeään pidättäen mukana olevansa.
Othellon esittäjä, hänelle kokonaan tuntematon nimi, vaikutti häneen
heti suurelta näyttelijältä. Kieli, italian syvä, tummankirkas kieli
kajahteli täyden rinta-äänen kannattamana. Ryhti oli korkea ja jalo,
liikkeet täsmällisiä ja mittaeltuja.
Mutta mitä välitti Johannes tuosta kaikesta! Olihan hänelle itse
näytelmä, itse sen traagillinen juoni ja tärisyttävä naismurha pääasia.
Vähitellen rupesi Othello, tuo miehisen lemmenvihan ikuinen perikuva,
nousemaan hänen sielun silmiensä eteen kaikessa imponeeraavassa
suuruudessaan.
Suora mies oli Othello, synkän intohimon leimaama kova soturiluonne,
vaistojensa ja halujensa vallitsema. Vain Desdemonan lempeä
naisellisuus oli voinut hänestä heleämpiä, päivänpaisteisempia puolia
ilmi soinnuttaa. Sitä tärkeämmän täytyi olla hänelle hänen rakkautensa,
sitä kuumemmin kuohua hänen raskaan, synkänpunaisen verensä, mitä
lempeämmin Desdemona hymyili ja mitä kylmempänä kimalteli Jagon
pirullisuus.
Mutta Jagohan petti! Desdemonahan oli puhdas ja valkea kuin pulmunen
lumella. Mitä siitä, mitä siitä! Nopeasti, nopeammin henki pois
häneltä!
Johannes lähti teatterista aivan kiihtyneessä mielentilassa.
Juuri noin sen piti käydä! Ei ampuma-aseella, ei millään aseella eikä
koneella ylimalkaan, vaan kuristamalla. Kone oli liian kuollut niin
elävää, niin liikkuvaa, pehmeää ja valkeaa rikosta rankaisemaan. Omin
korkein käsin, oman miehisen voiman voitollisella, eläimellisellä
riemuntunteella se oli suoritettava.
Johannes valvoi koko sen yön ja monta yötä. Nyt ei kukaan, ei mikään
voisi enää häntä päätöksestään järkähyttää.
17.
Näin vieri pari viikkoa samassa ainaisessa, kiihottuneessa
hermojännityksessä.
Useimmat yöt vietti Johannes unettomana. Sitäpaitsi hän tuskin söi enää
ollenkaan. Kun hän katsahti peiliin, hän säikähti. Eihän hän ollut enää
ihmisen näköinenkään.
Hän oli laihtunut luurangoksi. Hänen poskensa olivat syvillä kuopilla,
hoitamaton parta törrötti ilkeästi esiin hänen ennen niin sileiksi
ajetuista, anglosaksisista leuoistaan ja silmissä paloi synkkä
loimotus, joka ei näyttänyt olevan enää tästä maailmasta.
Joka päivä hän aikoi tehdä työnsä. Ja joka päivä hän horjui jälleen,
kuvitteli uutta onnea Liisan kanssa tai tapasi itsensä haaveksimasta ja
himoitsemasta kaikkea outoa, ihmeellistä ja eriskummallista, mitä elämä
vielä voisi tarjota hänelle.
Silloin sattuma tuli hänen avukseen.
Hän sai kirjeen Liisalta, jossa tämä ehdotteli yhteistä ajeluretkeä
katakombeihin. He eivät olleet Muttilan kanssa vielä olleet siellä ja
lykänneet pahojen ilmojen vuoksi käyntinsä aina tuonnemmaksi. Nyt sitä
oli turha lykätä enää. Nyt olivat säät paranneet ja siitä voisi tulla
mitä ihanin huvimatka.
Katakombeihin! Tuo ajatus kumahti Johanneksen aivoihin kuin
kuolinkello.
Siellä oli paikka, siellä oli sopiva ympäristö. Ei Borghesen puistossa,
mustien joutsenten joikulammella. Se olisi ollut aivan liian valoisa ja
päivänpaisteinen heille. Katakombeihin! Sinne, sinne alas, maan
uumeniin, minne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut.
Siellä oli heidän kohdattava toisensa. Siellä seisottava kuoleman
Herran edessä.
Kirje päättyi sanoilla: »Olisin hyvin iloinen, jos tulisit.» Ja siihen
oli vielä lisätty jälkikirjoituksena: »Myöskin Carmela näkisi sen hyvin
mielellään.»
Carmela! Mitä tämä merkitsi?
Johanneksen silmät pimenivät.
Mitä oli Liisalla ja Carmelalla keskenään tekemistä? Miksi Carmela
käytti Liisaa sanansaattajanaan?
Olivatko he ehkä hyviäkin ystävättäriä? Tahtoiko Liisa ryöstää
Carmelankin häneltä? Vai oliko tämä taas noita hänen tavallisia,
valheellisia päähänpistojaan, joilla hän osasi niin perinpohjin
ärsyttää Johanneksen?
Olivatko nuo kaksi ehkä tavanneet toisensa hänen selkänsä takana?
Hullutusta! Eihän Liisa osannut italiaa, eiväthän he olisi voineet edes
puhua keskenään. Mutta saattoi se olla mahdollistakin. Olihan Carmela
itse Liisan silmiä niin hyviksi ja viisaiksi kehunut. Ja ehkä Liisa oli
jo oppinut senverran kieltä, että saattoi hiukan solkata tavallisinta
kanssapuhetta.
Oli, miten oli! Eihän ollut nyt aika enää sellaisia ajatella. Tuomion
päivä oli tullut. Nyt oli hänen aika toimia eikä ajatella enää.
Matkan tuli parin päivän perästä määrätyllä hetkellä tapahtua ja
Johanneksen oli kirjeellisesti ilmoitettava, mitä hän ajatteli
ehdotuksesta.
Johannes kirjoitti kohteliaan kirjeen ja ilmoitti heti suostumuksensa.
Sinä päivänä hän söi kunnollisesti, joi pullon viiniä päälle ja kävi
parturissa. Palasi sitten kotiinsa papereitaan järjestelemään.
Vähän oli hänellä tullut mitään omaan alaansa kuuluvaa työtä tehdyksi
täällä Roomassa. Hiukan hajanaisia huomioita vain Italian
agraariliikkeestä, juuri tapahtuvista vaaleista ja eri puolueiden
kannasta maan ulkopoliittisiin kysymyksiin nähden.
Kuitenkin olisi tuota kaikkea nyt ollut erinomainen tilaisuus seurata
täällä.
Mihin hän oli käyttänyt, mihin tuhlannut aikansa? Eikö voisi ottaa sitä
vielä takaisin? Täytyihän hänellä olla Englantiin palatessaan edes joku
käsikirjoitus kustantajalleen.
Mutta sitten hän muisti taas ja hymähti surumielisesti. Sehän oli
totta, hänenhän täytyi huomenna tappaa eräs nainen! Eihän ollut
sanottu, että hän koskaan palajaisi enää Englantiin.
Mutta sitten hän unohti taas koko asian ja jäi tutkimaan erästä
alotettua käsikirjoitusta italialaisen sosialismin ja klerikalismin
suhteesta toisiinsa, joka jo kauan oli hänen huomiotaan kiinnittänyt.
Käsikirjoitus miellytti häntä. Kas vain, oliko hän osannut tuosta
asiasta noinkin järkevästi ajatella!
Tuossa oli kuitenkin jotakin korjattavaa.
Johannes kastoi kynän mustetolppoon ja korjasi kohdan mieleisekseen.
»Ei taantumusta eikä vallankumousta.» Tuolla ohjelmalla ajaa
Quirinalien hallitus Italian juuri perikatoon.
--Täällä täytyy tulla vallankumous! sanoi Johannes ääneensä, uhkaavasti
rystysillään pöytään napauttaen. Tämä ei käy, tämä ei käy!
--Herra jesta! kuului syvä, täyteläinen naisääni ovelta samassa
soinnahtavan. Mikä ei käy? Miksi ei käy?
Johannes ei jouda innoissaan edes katsomaan, kuka tulija on.
--Sehän on selvä! huudahtaa hän kiivaasti nousten ylös ja lyöden
kädenselällä paperiinsa. Kansa kuolee nälkään. Jo nyt jaetaan täällä
maita omin luvin ja poltetaan herraskartanoita.
Tulija yrittää sanoa jotakin, mutta Johannes ärjäisee:
--Santarmit? Sotajoukot, sanot sinä? Katkeevat kuin korsi myrskyn
tullessa. Etkö tiedä, että Sienan lähistöllä on vuotanut jo verta?
Vangittu pari pahinta rauhanhäiritsijää! Kiihtynyt kansa vaatinut
vapaiksi heidät, kivittänyt rikki kasarmin ikkunat.
--Kasarmin? Sienan lähistöllä? yrittää toinen hämmästyksissään.
--Juuri niin, jatkaa Johannes. Yhteislaukauksia, kuolleita ja
haavoitettuja! Sehän on vallankumousta.
Vasta sitten hän huomaa, kuka tulija on. Hämmästyy, ottaa päästään
kiinni, laskee paperin hiljaisesti pöydälle ja luo vielä kerran
epäilevän katseen ovensuuhun. Tulee sitten tyynesti tervehtimään.
--Päivää, hän sanoo aivan tavallisella äänellään. Tervetulemaan!
Milloin sinä olet saapunut Napolista?
--Tänään, päiväjunassa, vastaa rouva Rabbing, katsoen tutkivasti
häneen. Tulen juuri junalta.
--Kuinka pääsit sisälle?
--Ovi oli auki. Nähtävästi olit unohtanut hajamielisyydessäsi.
Säikähditkö?
--Enpä suinkaan. Olin vain tässä niin keskellä kirjoituksiani, Istu, ja
riisu päältäsi! Et usko, kuinka minun on ollut ikävä sinua.
Hän sanoo tuonkin aivan järkevästi ja tasaisesti, mutta kummallisen
koneellisesti ja harvakseen aivan kuin hänellä olisi vaiva puhua tai
hän ei löytäisi sanoja oikein. Myöskin hänen liikkeensä ovat sangen
verkkaiset ja varovaiset.
Hän mahtaa olla hyvin väsynyt, ajattelee rouva Rabbing huolestuneena.
Hyvä jumala, kuinka hän on mahtanut kärsiäkin!
--Minä olisin tullut jo paljon ennemmin, sanoo hän sitten. Mutta
minullakin oli siellä omat taisteluni ja kärsimykseni.
Johannes tahtoo saattaa hänet istumaan ja auttaa häntä hatun
riisunnassa. Vasta silloin hän huomaa, että hänen vaimonsa on
surupuvussa.
--Mitä tuo on? hän kysyy, hitaasti huntua sormellaan osoittaen. Sinä
suret?
--Niin, vastaa rouva Rabbing, katsoen suoraan silmiin häntä. Minä tulen
kuolinvuoteelta.
Johannes säpsähtää.
--Kenen? Oletko sinäkin tappanut jonkun? kysyy hän kummallisesti
hymyillen.
--Tauti tappoi. Hänhän olikin jo niin kauan kärsinyt osittaisesta
halvauksestaan.
--Kuka? kysyy Johannes kiinteästi.
--Rabbing. Sinun entinen suurin vihollisesi, lisää rouva Rabbing
surumielisesti hymyillen.
Johannes saattaa hänet nojatuoliin ja istuu itse toiseen häntä
vastapäätä.
--Vai kuoli Rabbing? sanoo hän sitten välinpitämättömästi niinkuin
olisi koira tai kissa kuollut. Kerro jotakin siitä!
Rouva Rabbing kertoo, miten hän tietämättään oli tullut samaan
hotelliin asumaan, missä hänen entinen miehensä sairasti. Tämä saanut
jostakin tietää hänen tulonsa ja lähettänyt heti häntä hakemaan.
He sitten tavanneet toisensa joka päivä. Jutelleet paljon keskenään ja
tulleet toisiaan lähemmäksi kuin milloinkaan.
Johannes kuuntelee enää vain puolella korvallaan.
Sitten hän herää hetkiseksi ajatuksistaan, kun hän kuulee rouva
Rabbingin myöskin muista Caprilla kohtaamistaan suomalaisista
mainitsevan.
--Vapaaherra Carp oli siellä, virkkaa rouva Rabbing. Häneen eivät vain
näytä vuodet pystyvän. Niin, ja sitten tapasin minä myös sinun entisen
vaimosi siellä.
Hän virkkaa tuon ikäänkuin viivytellen.
Johannes koettaa päätään.
--Signen? sanoo hän sitten.
--Ei, Irenehän hänen nimensä oli. Mutta kyllä hänen serkkunsa Signe oli
myös siellä. Me tulimme oikein hyviksi tuttaviksi.
--Niinkö? kysyy Johannes koneellisesti.
Mutta muuten etsii hän aivoistaan: Signe? Signe? Kuka se nyt sitten
oli?
Rouva Rabbing huomaa, että hän on sairas eikä voi seurata enää
keskustelua. Säikähtää ja kutsuttaa lääkärin, joka toteaa hänessä
olevan kuumeen ja määrää hänet heti paikalla pitkäkseen.
Rouva Rabbing valvoo myöhään hänen vuoteensa vierellä.
18.
Johannes ei voinut koskaan jälkeenpäin itsekään sanoa oikein, kuinka se
oli tapahtunut. Mutta aamulla hän oli karannut hoitajaltaan, noussut
ylös, pukeutunut ja ollut määrätyllä hetkellä Angelon sillan päässä,
jossa katakombi-kävijäin oli määrä kokoontua.
Liisa oli ajanut Muttilan, Johannes Carmelan kanssa. Kukaan ei ollut
huomannut mitään erinomaista hänessä.
Hän oli jutellut kuin tavallisesti, ollutpa vielä tavallista vilkkaampi
ja puheliaampi.
Kun oli tultu »_Domine quo vadis_?» kappelin kohdalle, hän oli
pysäyttänyt hevoset ja pitänyt vielä pienen, innostuneen luennonkin
siihen liittyvästä naivista legendasta.
--Onko mitään ihanampaa, hän oli huudahtanut, kuin tuo aamuhämäräinen
kohtaus tällä autiolla maantiellä? Enkeli taivaasta astuu yöllä alas
Mamertinin vankilaan ja johdattaa Pyhän Pietarin nukkuvien vartioiden
ohitse vapauteen. Tämä tahtoo lähteä pois Roomasta, paeta pois koko
kaupungista. Tänne saakka hän pääsee, niin tuleekin vastaan Vapahtaja
itse.
Pietari tuntee hänet hyvin, vaikka aurinko ei ole noussut vielä. Hän
kysyy hämmästyen: »Herra, kuhun kuljet?» Ja Kristus luo syvän,
nuhtelevan katseen häneen ja vastaa: »Roomaan, tullakseni toisen kerran
ristiin-naulituksi.»
--Mitkä klassilliset viivat! hän oli lisännyt vielä. Mikä tyylitelty,
arkaistinen kauneus tuossa kohtauksessa Mestarin ja opetuslapsen
välillä!
Sitten hän oli seonnut hiukan, ruvennut fantisoimaan jotakin
kummallista tarinan syvemmästä, vertauskuvallisesta merkityksestä.
Kuinka muka oli ulkonaista vapautta ja sisällistä vapautta. Kuinka Pyhä
Pietari tässä lengendassa oli kuin ihminen ylimalkaan, kuinka ihminen
aina on pyrkimässä ulkonaiseen vapauteen, mutta silloin tuleekin
vastaan hänen oikea vapauttajansa, hänen rakkain aivokuvansa, ja
johdattaa hänet ulkonaisesti takaisin vankilaan, mutta samalla yhä
suurempaan sisäiseen selvyyteen ja...
--Nyt en minä jaksa seurata enää! Liisa korvia pidellen sanonut, ja
kaikki, Johanneskin, silloin purskahtaneet nauramaan.
Siinä olivatkin Pyhän Calixtuksen katakombit olleet heidän edessään.
He olivat saaneet hetken odottaa aurinkoisella pihamaalla, ennen kuin
heidän vuoronsa oli tullut. Päivä äkkiä pimennyt heiltä. Kukin heistä
saanut käteensä pienen vahakynttilän ja niin lähdetty tuohusta kantavan
munkin jälestä loppumattomia solia ja käytäviä taivaltamaan.
He olivat kulkeneet hanhenmarssia, munkki edellä, sitten Carmela,
sitten Liisa, ja Johannes viimeisenä. Muuten he eivät olisi
mahtuneetkaan, sillä käytävät olivat vain metrin ja puolentoista
levyisiä.
Tunnelma alussa ollut juhlallinen, miltei kammottava. Liisakaan ei
ollut uskaltanut nauraa ollenkaan. He olivat pysähtyneet marttyyrien
tomun eteen ja kristillisen seurakunnan ensimmäisiin rukousholveihin.
Jostakin sivukäytävästä kaukaa, monien sokkeloiden takaa, vilahtaneet
toisen samanlaisen matkueen aaveentapaiset kynttilätulet.
Eivätkö liikkuneetkin siellä tämän kamalan, viisikerroksisen, monen
neliökilometrin laajuisen kuolonkaupungin ensimmäiset alku-asukkaat?
Entä jos eksyisi tänne? Mitä jos nämä holvit äkkiä täyttyisivät
hiljaisen, salaperäisen virren huminalla?
Johannes juuri silloin säikähyttänyt kaikki alkamalla hiljakseen
messuta jotakin säveltä kämmentorveensa. Kun häntä oli kielletty siitä,
hän kysynyt eikö saanut saarnata edes ja siihen luvan saatuaan jälleen
tuikkivien vahatulien ääressä juhlallisesti pomiloinut.
--Täältä se siis nousi kerran, hän sanonut, se usko, joka nyt yli
Rooman ja kaiken maailman miljoonina kullattuina kirkonkupuina
kimmeltää! Eikö totta, siinä ajatuksessa on jotakin pelottavaa? Ei
ollut ihme, että Rooma vainosi heitä, sillä olivathan nuo kalpean
Natsaretilaisen palvelijat pahimpia sosialisteja, anarkisteja ja
nihilistejä, mitä maailma milloinkaan oli nähnyt.
He kielsivät nimittäin elämän. Julistivat tomuksi ja tuhkaksi kaiken
tämän ajallisen, kaiken rikkauden, rakkauden, nautinnon tästä-päivästä
ja huolen huomisesta. Heillä oli huoli vain ijäisyydestä, omasta
ijäisimmästä itsestään.
Hän itse ollut kalpea kuin kuolema noin puhuessaan.
Liisaa äkkiä ruvennut hermostuneesti juuri juhlallisimmalla hetkellä
naurattamaan. Kuin pikkulasta, kuin koulutyttöä. Silloin se oli
tapahtunut, silloin se oli ilmi purkautunut.
Johannes karjaissut ja syöksynyt hänen kimppuunsa koettaen tavata häntä
kaulasta ja hänet kuristaa. Liisa kiljahtanut, pudottanut kynttilänsä
ja paennut. Myöskin Johanneksen kynttilä sammunut ja hän syöksynyt
jälestä. Alkanut hirvittävä, kuolon-kamala ajojahti kautta
pilkkopimeiden, matalien uurnakammioiden.
Edellä otus, edellä naaras, pelkäävä henkeään. Takana järkensä
menettänyt metsästäjä, villi-ihminen aarnikorpien ajoilta, joka oli
tuntenut verenhajun sieraimissaan ja samosi ryskinällä, kaikki nälän,
surman, hekkuman ja väkivallan vietit tulikerinä kiiluvissa silmissään.
Muut kaikki jääneet tyrmistyneinä siihen seisomaan.
Munkille tullut hätä käteen. Hän johdattanut heidät nopeasti ja
suorinta tietä maanpinnalle ja hälyyttänyt väkeä. Lähdetty miesvoimalla
etsimään kadonneita. Kuin hukkuneita heitä oli saatu monta tuntia
harata, vihdoin löydetty heidät jonkun ristikäytävän nurkkauksesta.
Johannes tullut heitä vastaan yltäpäältä verissä, kuin petolinnun
raatelemana. Liisa levännyt hänen käsivarsillaan taintuneena, mustana,
nokisena, vaatteet rikkirevittyinä, mutta kuitenkin elossa vielä.
Johannes ollut aivan tyyni ja sanonut:
--Minä olen hullu. Viekää minut sairaalaan!
Liisa vironnut heti, kun oli päässyt ulko-ilmaan. Johannes viety
hourulaan, jossa häntä oli pitkät ajat hoidettu. Sieltä päästyään hän
oli muuttanut Rooman lähistölle Albano-vuoristoon asumaan.
Tuon tapauksen jälkeen he eivät enää koskaan tavanneet toisiaan.
19.
Vuosia oli edellisestä vierähtänyt.
Astuu varhaisena aamuhetkenä eräästä Rooman portista ulos pitkä,
valkotukkainen, valkopartainen mies, toivioretkeläisen käyrä sauva
kourassaan. Hänen otsansa on uurtunut, hän käy sangen kumarassa, mutta
kuitenkin reippain askelin ja pää keveästi keinahdellen.
Se on Johannes. Hänen on hyvä olla nyt.
Hän on yksin. Hän elää erakkona. Hän asuu Monte Cavolla, Albano-vuorten
korkeimmalla kukkulalla, noin tuhat metriä merenpinnan yläpuolella. Hän
ei tapaa ketään, hän ei seurustele kenenkään kanssa. Mikään ei häiritse
hänen onneaan.
Joskus täytyy hänen käydä kuitenkin Roomassa ruoka-ostoksilla tai
postiaan hoitamassa. Mutta muuten hän pysyttelee vain yksinäisessä
vuoristokylässään tai tekee lyhyen kävelyretken Rocca di Papaan, sen
alapuolella olevaan pieneen kaupunkiin.
Hän on nyt melkein terve jo. Mutta hänen muistinsa ei ole täydellisesti
palannut vielä ja hän ihmettelee usein, kuinka hänellä on näin pitkä ja
valkoinen parta ja miksi hän on näin iloinen ja onnellinen.
Hän on päättänyt nyt olla yksin. Mielestään hän ei sovi ihmisten
pariin. Ja silloinhan ei ole muuta keinoa.
Kuitenkin hän tapaa silloin tällöin vaimoaan, joka asuu nyt Caprilla ja
jonka asuinsaaren hän voi nähdä rakkaan Monte Cavonsa korkeimmalta
nyppylältä.
Hän kiipeää sinne joka päivä. Ja hän palajaa sieltä aina silmät hellän
liikutuksen kyynelistä vettyneinä.
Hänen vaimonsa on ainoa nainen koko maailmassa, joka ei ole tuottanut
tuskaa hänelle.
Kärsimystä kyllä, pelkällä hyvyydellään, pelkällä olemassa-olollaan.
Mutta ei tuskaa! Siksi on Johannes hänelle ijäisesti kiitollinen.
Hän on nyt jo niin terve, että hän voi tehdä työtä. Ei mitään luovaa,
ei mitään hermoja rasittavaa työtä tosin, mutta kyllä säännöllistä,
säntillistä konttorityötä, kuten omien muistiinpanojensa ja
ainekokoelmiensa järjestämistä.
Hän tuntee, että paljon on särkynyt hänen sisällään. Hän tietää myös,
että hän on ollut hullu, eikä tiedä aivan tarkkaan, tokko hän enää
koskaan tulee entiselleen. Mutta sekään ei voi häiritä hänen onneaan.
Hän ei uskalla mitään, hän ei pane alttiiksi mitään. Hän tahtoo pitää,
mitä hän niin monen murheen ja kärsimyksen kautta on saavuttanut, ja
pelkää jokaista, joka voisi käydä hänen nykyiselle olotilalleen
vaaralliseksi.
Kenties hän ei koskaan enää tule entiselleen.
Mutta hän ottaa tuonkin sisäisen tietämyksen vastaan lempeällä
kärsivällisyydellä ja pitää sitä luonnon ankariin, oikeudenmukaisiin
lakeihin kuuluvana. Eikä hän sitä edes valitakaan. Sillä hän tietää,
että mitä enempi voimaa on, sen raskaamman laskee kohtalo kärsimysten
kuorman ihmislapsen hartioille.
Ja hän puolestaan on kärsinyt liian paljon toivoakseen itseään enää
entisiin rahkeisiinsa.
Jumala oli antanut jättiläisen voimat hänelle, mutta myöskin niitä
vastaavat intohimot, ijäiset tutkaimet tuskan heimon, jotka olivat
pyörremyrskynä kuljettaneet häntä läpi korkeuksien ja syvyyksien.
Koskaan ei rauhan onni ollut koittanut hänelle. Niin sai hän elämänsä
ehtoolla nähdä senkin välkähtävän.
Tätä onneaan hän ei enää tahdo mistään hinnasta myödä. Nyt vasta hän on
oikea onnen orja.
Kyllin paljon itse kärsittyään hän on saanut kuin lahjaksi suuren,
maailmoita-syleilevän sympatian kaikkia luotuja, kaikkia
luontokappaleita kohtaan, joita ihmiset hyviksi ja huonoiksi
nimittävät, mutta joiden kaikkien kohtalo on yhtä traagillinen kuin
hänenkin. Ja kyllin kaukana ihmisistä eläessään hän on oppinut myöskin
kaukaa ihmisiä rakastamaan, hyvin tietäen, ettei hän millään voi
lievittää heidän yhteistä murhettaan, mutta lujasti päättäneenä, ettei
hän myöskään lisäisi sitä pienimmälläkään.
Onko hän kristitty? Onko hän pakana? Ei hän tiedä sitä itsekään. Hän
tietää vain, että totuus on korkein uskonto kaikista ja että aurinko on
kaikille sama, vaikka sen valkeus eri säteinä maahan lankeaa.
Onko hän tolstoisti vai nietzscheläinen? Lihansyöjä vai kasvinsyöjä?
Vanhoillinen vai edistysmielinen? Egoisti vai altruisti?
Nuo kaikki kysymykset eivät liikuta häntä nimeksikään. Hän tietää, että
ne ovat leluja, joilla ihmislapset leikittelevät, ja silloin kun ne
kenties ovat vakavimmin käsitettäviä, ne ovat vain aste-eroja. Sillä
kaikilla on sama tie kuljettavanaan totuuden kukkulalle.
Sama tie, sama totuus, sama elämä. Kenelläkään ei ole oikeus sitä
omakseen nimittää. Mutta toiset kulkevat edellä, toiset jäljessä. Ja
niillä, joilla on enimmän voimaa, on vaikeimmat vastavoimat
voitettavanaan.
Korkeana kuin taivas, kauniina kuin maa, surullisena ja suloisena kuin
syystouko, joka sen harjalla aaltoaa, niin kaartui kuolevaisen kohtalo
hänen mielessään. Mutta ei suuri yksin ollut suurta hänelle. Myös
kaikki pieni ja vähäpätöinen saattoi hänen mieltään kiinnittää.
Ja tällaisena raikkaana, rauhallisena talviaamuna, jolloin ilmassa oli
heräävän tuoreuden tuntua ja hopeinen auer vielä mailla ja teillä ja
talojen katoilla karkeloi, oli kaikki, maa ja taivas, luonto ja
ihmiset, elämä ja kuolema, yhtä suurta, yhtä kaunista ja korkeata
hänelle.
Tällaisena aamuna hän istahtaa tavallista suuremmalla ilolla
raitiotie-vaunuun, joka pikajunan nopeudella kiidättää hänet kohti
hänen yksinäistä vuoristomajaansa. Ja tällaisena aamuna näyttävät
ihmiset hänestä tavallista paremmilta ja Monte Cavo kahta korkeammalta.
Tällaisena aamuna täyttää onni koko hänen olentonsa. Hänellä on varaa
kiintyä kaikkeen ja kuitenkin olla kaiken ulkopuolella. Toivoa ihmisiä
paremmiksi, rehellisemmiksi ja kauniimmiksi ja kuitenkin iloita
heistä semmoisina kuin he ovat, myöskin vastapäätään istuvasta
viekkaan-näköisestä maalaisukosta, joka herttaisella nautinnolla juuri
kertoo viime kaupunkiretkellään suorittamastaan tullipetoksesta.
Hänellä oli ollut hanhi myötävänään, josta olisi ollut veroraha
kaupungin portilla suoritettava. Mutta hän olikin pistänyt sen
yksinkertaisesti eukkonsa hameiden alle.
Hän nauraa, eukko nauraa, Johannes nauraa kaikkein enimmän. Sillä
olisihan ukolla, jos hän olisi tullut ilmi, ollut siinä kaksi hanhea
tullattavanaan!
Silloin nauraa koko vaunun väki. Mutta Johannes kääntyy
vaunun-ikkunasta ulos katselemaan.
Tällaisena aamuna on hänestä kuin hän näkisi ensi kerran noiden
kunnioitusta herättävien Acqueductien muurit, Appius Claudiuksen
aikahiset. Ja vanhan Rooman voima puhuu jälleen niiden paasista
hänelle.