valkeaa partaansa pujoen.
Kun ne tekivät tien, ne tekivät sellaisen, että se kesti ja kestää
vuosituhansia. Kun oli kysymys vesijohdoista, ei ruvettu mitään
pikkurännejä rakentelemaan, vaan ohjattiin valtaisat virrat kautta
kaariholvien, ijäisten kuin maa-emo itse.
Kääpiöitä me nykyajan pojat olemme heidän rinnallaan, ajattelee hän
sitten, tuntematta kuitenkaan mitään kateutta noita jättiläisiä, noita
paasijärkäleiden heittelijöitä, noita hiidenkirkkojen rakentajia
kohtaan.
Tällaisena aamuna on itse campagna hänestä pukeutunut juhlapukuun.
Edessä kukkuloiden voimakas ruskeaväri, kahdenpuolen tietä talvisten
viinitarhojen, pinjojen, sypressien ja öljypuu-ryhmien eritummat ja
erivaaleat vivahdukset.
Mutta siinä onkin jo Rocca di Papa hänen edessään, jyrkällä
vuorenrinteellä, jonne päätä-huimaava hissijuna hänet kuljettaa.
Kaupunki on pieni ja sanomattoman likainen, mutta sentään paratiisi
hänestä. Sen taemmassa osassa ei oikeastaan voi puhua kaduista
ollenkaan. Kujia, takateitä, mukavuuslaitosten solia ne ovat,
lemahtelevia kuin pahimman lantahelvetin porstuat.
Kuitenkin rämpii hän niitä hytkäyttävällä sisäisen sankaruuden
tunteella, sillä niiden varsille on viskottu pieniä maakojuja, kurjia
hökkeleitä, joita he sanovat kodeiksi ja joissa kaikesta päättäen asuu
onnellisia ihmisiä.
Tällaisena aamuna hän kurkistaa myös jonkun tuollaisen savimajan ovesta
sisälle ja saa lahjaksi aivan etruskien aikaisen vaikutuksen. Vieläpä
ystävällisen pään-nyykähdyksenkin, talon asukkailta, kahdelta
vanhukselta, jotka kuin Philemon ja Baucis juuri istuvat lieden ääressä
murkinallaan.
Puiset lusikat, puiset lautasetkin! Mitkä klassilliset viivat tuollakin
elämänmuodolla!
Ja melkein kuin jonkinlaisen ihmisheimon patriarkan tavoin siunaten
mielessään heidän ateriaansa astuu Johannes tyytyväisenä,
pyhätunnelmaisena edelleen.
Tällaisena aamuna ei häntä häiritse edes likainen, vallaton lapsiparvi,
joka kaupunginlaidasta hänen seuraansa liittyy ja on monta kertaa ollut
hänen Monte Cavolle nousunsa pahin vastamäki. Mutta hän pääsee siitä
lahjomalla pahimmat heistä namusella tai kuparikolikolla ja silloin
jättävätkin jo kaikki epämiellyttävät vaikutukset hänet ja hänen
huomionsa kääntyy yksinomaan suuren luonnon ihailuun.
Tie kulkee pitkin hurmaavaa vuorenrinnettä, jonka harvan lehvikon läpi
taulut toistaan komeammat vilahtelevat.
Tässä on hänen majansa. Mutta tällaisena aamuna ovat hänen askeleensa
niin keveät, että hän heti jatkaa matkaansa ylimmän kukkulan huipulle.
Hän kulkee avaran, nurmettuneen ylängön laitaa, joka aikoinaan on ollut
Hannibalin leiripaikkana. Mutta hänen ajatuksensa liitävät vielä
kauemmaksi, aikoihin, jolloin koko tämä vuoristo oli tuliperäinen ja
jolloin tässä kiehui ja kohisi valtava kraateripata.
Milloin se oli? Kymmeniätuhansia, satojatuhansiako vuosia sitten? Vaiko
eilen? Hänestä on kuin hän olisi elänyt kaikki.
Alkavat sileät, suuret kivilaatat äkkiä työntyä esiin vuorenrinteestä
hänen jalkojensa alle. _Via sacra_, vanhojen roomalaisten pyhä tie se
on. Helppo on niitä myöten tämä viimeinen voimanponnistus kukkulalle.
Tässä paljastaa Johannes päänsä, sillä tähän päättyy myös hänen
kirkkotiensä.
Huipulla on ennen sijainnut Latiumilaisen Juppiterin temppeli. Nyt on
siinä vain autio luostari puutarhoineen ja muurineen, puiden alla
paadet pöytinä, niiden ympärillä ijänikuiset, sammaltuneet kivipenkit.
Joka taholla ihanat ilmanrannat.
Kelpasi tässä elää ja olla munkkiretkaleen, tuumii Johannes
hyväntuulisena. Likkiä viiniä tässä tai vain muuten jouten istua,
miettiä ja lueksia, ympärillä varjoisa, kukoistava yrttitarha, koko
Rooman campagna jalkojen alla. On niitä miekkoisia miehiä ennenkin
elänyt!
Luostarissa on torni ja torniin sangen sokkeloiset käytävät, lopuksi
jyrkät tikapuut. Mutta tällaisena aamuna suorittaa Johannes aina sieltä
jumalanpalveluksensa.
Sieltä aukenee hänelle luonnon ääretön jumaluus vasta kaikessa
mahtavuudessaan.
Yhtäältä paistaa hänen silmäänsä meri, ei pienenä pilkkeenä ainoastaan,
vaan leveänä, suunnattomana ulappana, jonka pilvien raosta sinne
sattuva aurinko maalaa aivan kultaiseksi. Tuskin paljaalla silmällä
erotettavat pisteet siellä ovat yhtä monta Välimeren haahta, jotka
mailta vierailta maille vieraille purjehtivat. Mutta sieltä yhä
kauempaa, katseen eteläistä rannikkoa pitkin entäessä, näkyvät saaret
aina Napolin edustalta.
Siellä on Capri, siellä asuu hänen ainoa ystävättärensä. Ja hän
kohottaa kätensä siunaten sinnepäin.
Hän kääntää silmänsä toisaalle ja säikähtää jälleen vuoren korkeutta,
joka muuttaa kaikki suhteet siellä alhaalla aivan naurettaviksi.
Tuo pieni, vähäpätöinen kyläpahainen tuolla lakeudella, onko se Rooma?
Ja tuo vaaleampi piste sen toisessa päässä, onko se Pietarinkirkon
kupu? Mitkä lilliputit ovat mahtaneet siellä leikkiäkään
rakennusmestareita!
Vilkkuu Tiberin suu kapeana hopealankana tuolta kauempaa, muinaisen
satamakaupungin Ostian kohdalta. Pilkahtelevat esiin kaikki nuo pienet,
ihastuttavat kaupungit campagnalta, Frascati, Marino, Albano, Ariccia,
Genzaro, Castel Gandolfo, useimmat vanhojen klassillisten kaupunkien,
kuten Tusculumin, Alba Longan, Castromoeniumin raunioille rakennetut.
Ja tuossa lähellä, miltei jalkojen alla lepää rasvatyyni Albano-järvi,
sekin sammunut tulivuori aikoinaan, peninkulman laajuinen
ympärimitaltaan, mutta täältä katsoen kuin idyllisen metsälammen silmä,
tuskin kivenheiton levyinen ja pituinen.
Sen rannat ovat nyt niinkuin muinoinkin täynnä ylhäisten roomalaisten
kesähuviloita. Ja Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin.
Taas kääntää hän katseensa tasangolta läntisen taivaanrannan loputonta
vuorijonoa ja sen harmaata, ruskeata ja hiukan sinertävää värisinfoniaa
ihailemaan.
Harmaansinisen värin antavat puut, jotka ovat lehtensä pudottaneet.
Toiset, kuten öljypuu, soittavat tummempia säveliä.
Ja kaukana, tämän kaiken takaa, nousevat Apenninien lumiset huiput,
joiden päältä synkät, uhkaavat pilvenlongat näyttävät myrskyä,
hävitystä ja kuolemaa ennustavan.
Mutta Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin.