metafyysillisen mystiikan tarvetta ja nousevan, taistelevan kuin alpit
yön uhatessa, joita hän kerran oli junan-ikkunasta tarkastellut.
Ryömijät olivat enimmäkseen vanhoja ihmisiä, köyhiä, kurjia ja
raadollisia. Joukossa joku keskenkasvuinen poikanulikkakin.
Etummaisena kaikista konttaa tuossa eräs vanha, hienosti puettu
säätyläisrouva, joka nähtävästi on sangen sairas. Vain vaivoin ja
pitkin levähdyksin hän jaksaa nostaa polvensa aina ylemmälle asteelle.
Nyt hänellä ei ole monta jäljellä enää, nyt, nyt hän on päämäärään
pääsemässä!
Ryömiessään vahvistavat kaikki voimiaan hiljaisilla, lakkaamattomilla
rukouksilla.
Tuolta portaiden himmeästä, puolipimeästä yläpäästä kiiltää, kutsuu ja
kimmeltää jotakin. Kristuspääkö? Krusifiksiko? Jalokivi-koristuksia ne
ovat, jotka katolinen kirkko on sinne uskovaistensa rohkaisuksi
kiinnittänyt.
Toisia, heikko-uskoisempia varten, joihin Johanneksenkin vielä on pakko
lukeutua, on kahdet tavalliset portaat, joita voi nousta pää
pystympänäkin.
Johannes kiertää niitä myöten ylös ja huomaa, että ensimmäinen, mikä
ryömijöitä kohtaa heidän päämäärään päästyään, on itse pyhäkön ikkuna.
Sen avoimesta alasyrjästä on kukin tilaisuudessa heittämään roponsa
laudalle, jolla näkyy jo kosolta kolikoita.
Johannes hymähtää. Siinäkö se siis olikin »Pudels Kern»? Olisihan hänen
pitänyt aavistaakin.
Vanha rouva ei ole vieläkään ehtinyt ylös, vaan lepää kokonaan
lääpästyneenä portaallaan. Eräs kerjäläinen ehtii jo hänen edelleen,
nousee onnellisena ja hartaana ja heittää hänkin kolikkonsa kirkon
hyväksi.
Mikä usko! Mikä selittämätön, mieltä ahdistava mysteria!
Pyhäkössä itsessään, sen alttarin päällä, säilytetään Kristus-kuvaa,
jota Pyhä Lukas alkoi tehdä ja jonka joku enkeli sitten viimeisteli!
Johannes lukee seinäkirjoitusta ja kääntää sen mielessään. »_Pyhempää
paikkaa ei maanpiiri tunne._» Häntä kauhistaa. Nuoko korut pyhiä, nuoko
kuva-postikortit pyhiä, joita hän näki ovelan munkkiveljen itse kirkon
eteisessä ohikulkijoille myyskentelevän?
Hän syöksyy ulos kirkosta.
Mutta aina ei hän samalla reformatorisella tuulella ole. Ja silloin hän
saattaa myös pistäytyä siinä vieressä olevaan Pyhän Helenan
rakennuttamaan Santa Croce in Gerusalemmeen, jonka kappelissa
säilytetään kolmea palasta Kristuksen ristinpuuta, yhtä ristin-naulaa
ja ristin otsaketaulua.
Eikä sillä hyvä. Pyhän Helenan omassa maanalaisessa kappelissa hän
todellakin seisoo Jerusalemin mullalla!
Se on tuotu Pääkallo-paikasta, monilla laivoilla, saman väsymättömän
naisen toimesta.
On kuin olisi katolinen kirkko tahtonut tuoda koko Palestinan tänne ja
kaikille kansakunnille kuuluttaa: 'Ei ole tarvis enää tehdä
toivioretkiä Pyhälle maalle. Tulkaa Roomaan, langetkaa Paavin jalkojen
juureen! Täällä on Kristuksen sijainen, täällä Kristus itse lähempänä
kuin missään muualla maailmassa.'
Kuka on sitten ollut tuo merkillinen nainen, tuo Pyhä Helena, joka
matkaansaattoi näin suuret asiat, tuoden Jerusalemin synkän,
intohimoisen mystiikan selkeän, valoisan, järjellisen Rooman muurien
sisälle?
Johannes tutkii kirjoja ja historioita.
Alkuperältään ei hän nähtävästi ollut erittäin pyhä ollut. Syntynyt
kapakoitsijan tyttärenä, tullut Constantinuksen jalkavaimoksi,
synnyttänyt Konstantinus Suuren ja saanut häneltä keisarinnan
arvonimen. Hänen sukunsa ollut bithynialainen, hänen itämainen verensä
nähtävästi johdattanut hänet kristin-uskon salaperäisiä tunnelmia
ikävöitsemään.
Kristin-usko tietysti ollut vain pinnalla hänessä. Asunut syvemmällä
aasialainen pakanuus. Ei surmaa muuten pojanpoikaansa, ei muuten syytä
murhasta miniäänsä ja anna häntä syyttömänä tukahduttaa!
Kristillinen hurskaus yhtynyt hänessä byzantiniseen julmuuteen, loiston
ja vallan himoon. Vanhemmilla päivillään, kahdeksankymmenen korvissa,
hänestä tullut vielä siveyden ja koskemattoman impeyden fanaattinen
ihantelija!
Hän hävittänyt Venus-temppelin, jonka keisari Hadrianus oli
Pääkallo-paikalle pystyttänyt. Hän antanut runsaita lahjoja
naisluostareille. Hän omistanut palavaa kunnioitusta Neitsyt Maarialle,
liittyen siten jo myöhäisempään keski-aikaan. Hän tahtonut olla pyhä,
kuten katolinen kirkko sittemmin hänet pyhäksi julistikin.
Ja tämän kapakoitsijan tyttären, tämän keisarillisen jalkavaimon
kappeliin, hänen, joka kyllä oli maistanut osansa elämän makeudesta,
oli yhä vieläkin pannakirouksen ja ekskommunikatsion uhalla pääsy
kielletty naiselliselta sukupuolelta!
Tuon naisen historiallinen hahmo vaikutti kummallisesti Johannekseen.
Tuollainen kristitty hänkin olisi voinut olla. Pyhän Helenan hoviin
kuuluvana hänkin olisi voinut ehkä hetkellisesti tulla mystikoksi.
Ja yhtyä tuon naisen kanssa aistihartaaseen, ylenluonnolliseen ja
hiukenevaan tunnelmaherkutteluun.
Mutta eikö hän voisi samoin yhtyä jonkun muun naisen kanssa? Ehkä
Carmelan? Ehkä Liisan?
Aistillinen väristys kulki läpi Johanneksen ruumiin hänen noin
ajatellessaan.
Vanha pakana hän tunsi olevansa. Mutta jos tuo uusi oppi saattoi
tarjota jotakin, vaikka vähäistäkin, lisää elämän-nautinnon niin
köyhään ja puutteelliseen ohjelmistoon, oli siinä jo sellaisenaan
jotakin kannatettavaa.
Eipä ollut Pyhän Helenan, yhtä vähän kuin katolisen kirkonkaan,
onnistunut hänen pakanallista henkeään roomalaisesta maaperästä pois
juurittaa. Se oli muuttanut vain muotojaan, se oli siirtynyt vain
uusiin pyhäkköihin ja temppeleihin.
Ja kuin kohtalon ivasta oli itse Santa Croce in Gerusalemmen alttarilla
saanut sijansa 'Barberinisen Junon' kuva, vain vähän toisenlaiseksi
muovaeltuna!
Pyhän Helenan aasialainen pakanuus esiintyi siinä aivan
vertauskuvallisena kristillisyyden ohuen vernissan alta.
Entä itse kirkko sitten?
Se oli ennen ollut osa Helenan omaa, sessorilaista palatsia, jonka
kuvan laajoine puutarhoineen ja termeineen Johannes vieläkin saattoi
mielikuvituksensa avulla siihen ilmi uneksia. Ja vanha pakanuus puski
monituhantisella voimallaan myös itse Scala santan pyhitettyä
seinäviertä, jossa vieläkin oli nähtävänä pieni jäännös
muinaisroomalaisen Lateraanipalatsin ruokasalista, tricliniumista.
Paikalla, missä nykyhetken italialaiset maassa polvin haudan
tuonpuolisen elämänsä takia mateloivat, istuivat kerran siis heidän
tästä elämästä iloiset esivanhempansa vatsa pullollaan, falerniset
viinimaljat kohotettuina maan hedelmälle ja ytimelle ynnä koko suuren
luonnon laupiaille antimille.
Johannes tunsi kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta kuuluvansa
jälkimmäisiin.
Kaikista Rooman taide-ilmiöistä olivat Livian talon seinämaalaukset
Palatinumilla ja Neron 'Kultaisen talon' freskojätteet Ludovisi
Boncompagnin museossa häneen syvimmin pelkällä verenpunaisella,
hurjan-punaisella, pakanallisen-punaisella värillään vaikuttaneet. Hän
päätteli siitä, että jossakin hänen sydämensä pohjakomeroissa mahtoi
asua Minotaurus, joka ei ollut muuta kuin alkuaikaisilla keinoilla
lepytettävissä.
Siihen loppuivat hänen uskonnolliset mietiskelynsä. Mutta ne
vaikuttivat kuitenkin jonkun verran häneen. Hän sai niiden kautta sekä
jonkun verran synnintuntoa että sisällistä kiivautta niitä kohtaan,
joita hän piti vieläkin syntisempinä kuin hän itse oli.
15.
Mitä syvemmin Johannes tuli itseään tuntemaan, sitä enemmän hän itse
kauhistui.
Oliko lupa elää ollenkaan tällaisen ihmisen? Eikö ollutkin jo aika
tehdä loppu kaikesta ja syöstä itsensä Sisilian tarunomaisen
vaskihärjän kupuun?
Mutta juuri Sisilia oli lähettänyt hyvän hengettärensä häntä
suojelemaan.
Carmela tuli hänen pelastajakseen.
Johannes oli pensionaatista yksinäisyyteensä muutettuaan vain pari
kertaa kadulla ja pikimmältään tavannut hänet. Nyt hän rupesi jälleen
enemmän hänen kanssaan seurustelemaan.
Carmela kävi usein illalla hänen kotonaan. Siellä oli kolkkoa ja
kylmää, mutta kaikki lämpeni ja valkeni heti tuon vakavan, toimeliaan
tytön läsnä-olosta. Silloin sytytettiin risukimppu permannolle,
kynttilä paloi tyhjän viinipullon päässä, Carmela lauleli kitaran
säestyksellä vanhoja sisilialaisia kylälauluja ja Johannes uskalsi
tuntea itsensä joskus melkein kuin ihmiseksi.
Carmela toi mukanaan henkäyksen puhdasta ilmaa Johanneksen asuntoon. Ja
sitä tarvittiinkin siellä kyllä, myönsi Johannes mielellään.
Eikä Carmela suinkaan tehnyt tuota vain kuvaannollisesti. Hän saattoi
ilmestyä Johanneksen luo myös aamulla, harja ja kihveli kädessään,
lakaista, pestä, tuulettaa ja puhdistaa, niin että sitä oli sydämen-ilo
nähdä. Johannes itse sai vain varoa kinttujaan ja paeta huoneesta
huoneesen.
Mitä jos naisin tytön? tuumi Johannes usein. Hänen kanssaan olisi
hauska asua jossakin Montmartren vinttikamarissa.
Hän tiedusteli joskus leikillään myöskin Carmelan mieltä asiasta.
--Mitä jos eräs noin minun ikuiseni ja minun näköiseni vanha herra
kosisi Carmelaa? hän kysyi. Minkä vastauksen saisi hän?
--Myöntävän, vastasi Carmela ja iski veitikkamaisesti silmää hänelle.
--Mutta jos hän ottaisi sanasta kiinni? Jos hän kosisi toisen kerran?
--Jälleen myöntävän, vastasi Carmela.
--Ja kolmannen kerran?
--Aina vaan, joka kerran, ilman mitään armahdusta!
Hän nauroi ja ojensi punaiset huulensa hänen suudeltavikseen.
Johannes imi pelkkää nuoruutta, puhtautta ja hyvyyttä hänen huuliltaan.
Mutta myöskin nuoruuden sähköttävää intohimoa, joka teki hänet itsensä
puolta nuoremmaksi.
Sitten he jälleen istuivat ja juttelivat Messinan maanjäristyksestä.
Mutta ei siitä yksinomaan. Carmelan harrastuspiiri ei ollut niinkään
pieni kuin näytti alussa. Hän oli lukenutkin yhtä ja toista, vaikka
hänen varsinainen koulunkäyntinsä oli supistunut hyvin vähiin, ja hän
oli katsellut terävällä silmällä maailmaa.
Eroottisiin seikkoihin nähden hän oli luonnollinen ja kehittynyt kuin
kypsä viinimarja. Hän ei ollut otettavissa, huomasi Johannes heti. Hän
oli, silloin kun hän itse näki hyväksi ja viisaaksi, ottava miehen oman
mielensä mukaan.
Hänessä ei ollut mitään turhaa keimailua, ei myöskään mitään
hentomielistä tai kuivaa ja käsitteellistä. Kaikki oli hänessä tiukkaa,
tervettä, keskeistä ja täyteläistä.
Kun hän suuteli, hän suuteli hartaasti ja mielihalulla. Kun hän nauroi,
hän nauroi korviin saakka. Kun hän pesi lattiaa, hän riisui ensin
varovasti kenkänsä ja sukkansa, kietaisi hameensa ylös ja konttasi
keskellä likaisia vesivirtoja paljailla, valkeilla polvillaan, kaikki
Johanneksen suurimmaksi ihastukseksi.
Kauneinta hänessä oli hänen käyntinsä, reipas ja pystyrintainen,
niinkuin hänen esi-äitinsä olisivat tuhansia vuosia kruunua,
vesiruukkua tai appelsiinikoria päässään kantaneet. Vaikka hän ei ollut
pitkä kasvultaan, hän vaikutti silloin merkillisen majesteetillisesti.
Sellainen oli Carmela.
Johannes tarvitsi häntä vapautuakseen edes tuokioksi lyijynraskaiden
yksinäisyys-ajatuksiensa taakan alta. Ja Carmela tarvitsi takaisin
häntä oppiakseen ranskaa ja englantia, jotka oppituntinsa hän maksoi
raikkaalla olennollaan ja pienillä naisellisilla palveluksillaan.
Näin voivat he kumpikin olla tyytyväisiä.
Liisaa tapasi Johannes enää hyvin harvoin, sillä hänen hermonsa eivät
kestäneet häntä. Hän tunsi, että hänen oli sittenkin helpompi olla
yksin, vaikka hän kärsi siitä sanomattomasti.
Mutta Liisa ei suinkaan tahtonut päästää häntä niin hevillä käsistään.
Hän näytti pikemmin etsivän Johannesta, mitä enemmän Johannes osoitti
oireita paeta häntä, jopa laiminlyövän Muttilaa siihen määrään, että
Johannes väkisinkin tunsi tämän suhteen suurta miehistä myötätuntoa.
Olivathan he onnettomuustovereita. Olihan heitä tässä kaksi
täysrahkeista miestä, joita tuo nainen tanssitti kuin kahta nukkea
kämmenellään.
Ja sitä syvemmin, sitä intohimoisemmin hän tunsi Liisaa vihaavansa.
Hänkö muka rakasti tuota naista? Päinvastoin! Hänkö muka olisi ollut
valmis hänen tähtensä oman itsensä ja oman elämänsä uhraamaan? Ei
tullut kysymykseen!
Eikä Johannes kuitenkaan päässyt täydelliseen varmuuteen siitä, eikö
hän ehkä vielä kuolemanhetkelläkin olisi valmis riemuhuudolla Liisaa
kohti kätensä ojentamaan, jos tämä vain hänelle entisenä, hyvänä
Liisana esiintyisi.
Kuollutta hän rakasti. Kuolleen Liisan hän tahtoi väkivaltaisesti tästä
elävästä Liisasta ilmi herättää ja siitä johtuivat heidän aina rajummat
yhteentörmäyksensä.
Johannes oli henkisesti ja melkeinpä ruumiillisestikin lopussa näinä
aikoina. Hän ei tiennyt eteensä eikä taakse. Elämä oli kadottanut
hänelle merkityksensä. Ja hän saattoi istua tuntikaudet työpöytänsä
ääressä mitään tekemättä, mitään ajattelematta, tylsänä, idioottisena,
kuitenkin suunnattomasti tästä alennustilastaan kärsivänä, kylmät
kyyneleet silmissään.
Carmela tapasi hänet tässä tilassa kerran.
Kiepsahti hänen polvilleen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
Katsoi sitten silmiin hyvin surullisesti ja totisesti ja kysyi:
--Opettaja on taas itkenyt? Miksi?
--Minä rakastan, vastasi Johannes vaikeasti, kääntäen kasvonsa pois ja
painaen molemmin käsin ohimoitaan. Minä tulen hulluksi rakkaudesta.
--Ja hän? kysyi Carmela hiljaa.
--Hän ei välitä minusta vähääkään.
Johannes itki ääneen.
Myöskin Carmela itki. Syntyi hetken vaitiolo. Sitten rupesi Carmela
tuota miespoloista lapsellisesti hyväilemään ja lohduttelemaan.
--Hän välittää, minä tiedän, minä vakuutan, että hän välittää. Minä
menen hänen luokseen, minä sanon hänelle, minä kysyn häneltä...
--Ei, ei, keskeytti Johannes. Se ei auta mitään. Hän sanoo, että hän
rakastaa minua ja vain minua iankaikkisesti.
Carmela katsoi häneen ymmärtämättömänä.
--No? kysyi hän silmät suurina. Sittenhän on kaikki hyvin?
--Ei, ei, hän pettää?
--Pettää?
--Niin. Hän vannoo väärin. Hän pettää minua toisen miehen kanssa.
Nyt lakkasi Carmela kokonaan itkemästä.
Hänen otsansa rypistyi. Hänen huulensa vetäytyivät kapeaksi viivaksi
kuin veitsenterä. Hänen alaleukansa työntyi julmasti eteenpäin, hänen
pienet, ruskeat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hän lausui matalalla
äänellä, mutta jokaista sanaa korostaen:
--_Sitten minä tappaisin hänet_.
Johannes kääntyi, unohtaen myöskin kyyneleensä.
--Sinä?
--Niin, jos olisin teidän sijassanne, vastasi Carmela katsoen tiukasti
ja kiinteästi häneen.
--Tappaisit?
--Niin. Eihän _ole_ mitään muuta keinoa.
Johannes katsoi vakavasti ja surumielisesti häneen.
--Minä _olen_ jo tappanut hänet.
--Ymmärrän, virkahti Carmela, oppivaisesti päätään nyykäyttäen. Mutta
rakkaus ei kuollut hänen kerallaan.
--Niin, ei minun rakkauteni, selitti Johannes. Hän nousi haudastaan.
Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.
Carmelan silmät saivat hätääntyneen ilmeen. Jotkut Johannekselle
tuntemattomat, taika-uskoiset luonnonvaistot liikahtivat hänessä ja hän
kysäisi melkein rajusti Johanneksen ranteesta puristaen:
--Kuinka? Hän nousi haudastaan?
Johannes sai vaivoin hänet tyynnytetyksi.
Mutta Carmela oli antanut hänelle ajatuksen. Tästälähtien mietti hän
vain keinoa ja tapaa, kuinka hän surmaisi Liisan.
16.
Veren ajatus virkisti Johannesta.
Hän sai takaisin entisen reippautensa ja joustavuutensa eikä
yksinäisyys tuntunut hänestä enää niin kamalalta ja mielipuoliselta,
kun hän oli saanut jotakin uutta mietittävää.
Hän oli jo päättänyt surmata Liisan heti ensi tilaisuudessa. Olipa hän
jo sitävarten ostanut revolverinkin, jota hän oli kannellut pari päivää
taskussaan, tuntien itsensä heti puhtaammaksi, ylpeämmäksi ja
ylevämmäksi.
Hän tekisi oikeutta. Hän pelastaisi Liisan siitä häpeän ja kurjuuden
kuilusta, jota kohden tämä ilmeisesti oli syöksymässä.
Samalla myös itsensä, oman pyhemmän itsensä, heidän entisen, yhteisen,
suuren rakkautensa.
Hän esiintyisi Herran lähettiläänä.
Mutta täytyi olla myös oikea hetki ja oikea ympäristö. Täytyi kaikki
miettiä tarkkaan, kaikki suunnitella tarkkaan, ettei sitten tapahtuisi
mitään odottamatonta, pientä ja arkipäiväistä, joka tekisi
naurettavaksi koko juhlallisuuden.
Juuri sellaisiahan sattuma usein lähettää tuontapaisiin tilaisuuksiin.
Juuri sellaisillahan säälimätön kohtalo niin usein pilkkaa kurjia
kuolevaisia.
Täytyi olla tällä kertaa kohtaloa viekkaampi, viisaampi ja
voimakkaampi.
Hän päätti surmata Liisan Borghesen puistossa, siellä, missä hän oli
pari kuukautta sitten ensi kerran hänet tavannutkin.
Mutta ei museossa, ei palatsissa! Ei saanut taidetemppeliä saastuttaa.
Pikemmin puistossa sitten ja mieluimmin tuon suuren lammikon rannalla,
jossa mustat joutsenet joutelevat.
Lammessa oli saari ja saaressa temppeli. Olihan siinä kuin paikka
varattu pyhälle verityölle. Täytyi olla vain myöhäisen iltapäivän
valaistus, auringonsäteiden siivilöityä tuuheiden vehmastojen lomitse
ja näkyä matalan muurin takaa campagnan kellahtavat ääriviivat.
He istuisivat temppelin kiviportailla, Liisa ja hän, kahdenkesken
jumalan kasvojen alla.
Joutsenet liukuisivat joikuen heidän ohitseen. Päästelisivät punaisesta
nokastaan outoja, onttoja, tyhjyyden-kammoisia ääniä kuin
puupuhaltimesta.
Todelliset Tuonen virran, todelliset kuoleman työn tummat todistajat.
Hämärä lankeaisi ja he juttelisivat harvakseen, särkyneesti ja
soinnuttomasti entisistä. Muistelisivat muinaisia lapsuudenpäiviään
yhteisessä kodissa, raikkaan kosken rannalla, jolloin maailma ei heitä
vielä ollut turmellut eikä toisistaan vieroittanut. Siirtyisivät sitten
puhelemaan rakkaudestaan ja niistä kolmesta vuodesta, jotka he olivat
yhdessä ulkomailla eläneet, yhteisistä suruista ja iloista, yhteisistä
muistoista ja tunnelmista.
Haastelisivat lempeästi, kauniisti ja anteeksi-antavaisesti. Kaikki
loukkaukset, kaikki väärinkäsitykset haihtuisivat heidän väliltään.
Vielä viimeisen kerran he olisivat entinen Johannes ja Liisa, vielä
viimeisen kerran he sulaisivat suudelmaan, viileään ja kevyeen kuin
autuaiden hyvästi-jättö.
Ja Johannes saattoi oikein liikuttua kyyneliin saakka heidän
kuolinhetkensä kauneutta yksin-ollen kuvitellessaan.
Mutta jos se olisi _niin_ kaunis, olisiko hänellä sitten enää voimaa
toimeenpanna sankarillista, traagillista päätöstään? Jos Liisa vielä
viimeisellä hetkellään noin kirkastettuna hänelle esiintyisi, kuka
takasi, että siitä todella tulisi hänen viimeisensä ja ettei Johannes
sittenkin lankeaisi huikaistuneena hänen jalkojensa juureen?
Hän, hän itse, Johannes, takasi sen! Hänellä olisi se voima, hänellä
olisi voimaa heidän kahdenkin edestä.
Saattoihan olla, ettei Liisa vielä ollut niin kypsä kuolemaan kuin hän
itse tunsi nyt totisesti olevansa. Voihan tapahtua, että Liisa tahtoisi
vielä elää, vielä jatkaa häpeäänsä.
Kenties hän tahtoisi paeta? Ehkä pyytäisi, ehkä rukoilisi polvillaan,
ehkä huutaisi apuakin? Mitä oli silloin tehtävä?
Silloin oli Johanneksen surmattava hänet väkisin! Pysyttävä lujana,
leppymättömänä; vanhurskaana tuomarina ja annettava armonluoti.
Ensin hänen sydämeensä, sitten omaansa. Niin sen tuli, niin sen piti,
niin sen oli pakko tapahtua.
Mutta täytyi vahvistaa itseään tässä päätöksessä. Täytyi jännittää,
täytyi virittää koko sielunsa siihen, ettei sitten tarmo viime hetkellä
pettäisi eikä sormi lipsahtaisi liipasimelta.
Itseään pyhään tuomarityöhönsä terästääkseen hän meni eräänä iltana
Teatro Valleen, jossa eräs kuljeksiva teatteriseurue juuri esitti
Othelloa. Varmuuden vuoksi hän pyysi kuitenkin Carmelan mukaansa, sillä
hänen hermostonsa oli nykyään siinä kunnossa, että hän ei mielellään
yksin tahtonut joutua vieraiden ihmisten joukkoon.
Teatteri oli lähinnä ajelua Carmelan intohimo. Hän suostui mielellään.
Ilma oli hirveä, kuten oli ollut jo yhtämittaa viikon pari. Satoi
lumiräntää, ja vaikka heillä oli hevonen, tuntui sentään kolkolta astua
nuo pari askelta kadulta teatterin valaistuun, ihmisiä tungeskelevaan
eteiseen.
Siinä seisovatkin samalla Liisa ja Muttila heidän edessään!
Kumpikin iloisina ja tyytyväisinä, kumpikin pyylevinä,
päivänpaisteisina ja siihen määrään mitään pahaa aavistamattomina, että
Johannes rupesi jo epäilemään, oliko hän ehkä uneksinutkin kaikki ja
eikö kuoleman enkeli sitten liihoitellutkaan heidän päittensä päällä.
Hänen kätensä meni vaistomaisesti taskuun.
Kyllä oli, kyllä liihoitteli. Ei, ei hän ollut uneksinut. Olihan siellä
revolveri.
Seurasi yleinen tervehtiminen ja Carmelan esittely. Liisa heitti
kopean, tutkivan ja ylenkatseellisen silmäyksen häneen.
--Minä olen käynyt sinua näinä päivinä monta kertaa hakemassa, hän
sanoi sitten, hymyillen rakastettavasti Johannekselle. Mutta sinä et
ole suvainnut olla kotona.
Johannes katsoi häneen epäluuloisesti.
--Tuskin, vastasi hän jurosti. Minä olen aina kotona.
--Et laske sisälle sitten?
--Sinä et ole käynytkään minua hakemassa.
Liisa nauroi helakasti.
--Luuletko, että valehtelen ehkä? hän kysyi, nipistäen samalla
leikillisesti kädestä Muttilaa.
--Luulen, vastasi Johannes vakavasti. Luulen, että valehtelet aina,
tieten taikka tietämättäsi.
--Kuten naiset ylimalkaan, huomautti Muttila huolimattomasti.
Liisa nauroi äskeistä makeammin.
--Hyvä toki, ettei minun tarvitse sitä varten hakea erivapautusta
sukupuolestani, hän sanoi. Mutta tosi on, että valehtelin.
--Miksi?
--Siksi, että tahdoin nähdä, kuinka se vaikuttaisi sinuun, nauroi
Liisa.
--Ja minuun, lisäsi Muttila happamesti.
--Ei, sinusta minä en ollut ollenkaan huvitettu, pisti Liisa. Vain
Johanneksesta! Tiedäthän, että olemme vannoneet ikuista rakkautta
toisillemme.
--Minä tiedän, vastasi Muttila.
Johannes katsoi Liisaan synkkämielisesti. Tuo nainen nauroi, tuo nainen
teki ilmeistä pilkkaa heistä molemmista. Oliko hänellä siihenkin varaa?
Luottiko hän niin lujasti valtaansa sitten? Sepä perhana! Johanneksen
suhteen hän ainakin erehtyisi.
--Miksi et ole käynyt sitten katsomassa? hän virkahti harvakseen. Kun
kerran olet minusta niin huvitettu.
--En ole uskaltanut, veikisteli Liisa. Minua on pelottanut niin
hirveästi.
--Mikä?
Johannes vavahti. Oliko tuo heilakka ehkä aavistanut hänen murhaisat
ajatuksensa?
Liisa heitti jälleen voitollisen syrjäsilmäyksen Carmelaan.
--Että tapaisin jonkun toisen naisen siellä! pisti hän sitten. Jonkun,
joka pistäisi minut tikarilla!
--Oletko mustasukkainen? härnäsi Muttila.
--Minun tekisi mieli kynsiä silmät hänen päästään, ilvehti Liisa.
Vahinko, etten taida hänen kieltään, muuten sanoisin jotakin
epäedullista hänen ulkomuodostaan.
--Tahtoisit häväistä häntä? kysyi Johannes lempeästi. Onko viattomuus
sinulle niin vastenmielinen?
Liisa näytti hänelle leikillisesti nyrkkiään.
--Sinä! hän sanoi. Taidatpa sinä pitää huolta kummastakin.
--Sekä sinusta että hänestä! oli Johannes vielä väärin-ymmärtävinään.
--Sekä hänen viattomuudestaan että sen kadottamisesta, parkaisi Liisa
miltei epätoivoisesti. Ei, minä en jaksa sinun kanssasi!
Sitten hän laski kätensä hyväilevällä eleellä Muttilan käsivarrelle,
samalla kuin hänen silmänsä liekehtivät tuttavallisina revontulina
kohti Johannesta.
--Tuollainen hän on! hän sanoi Muttilalle. Eikö totta, hän voi ärsyttää
ihmisen kuoliaaksi?
--Tuo tyttö voi ärsyttää sinut kuoliaaksi, virkahti Muttila. Sillä hän
on todellakin kovin kaunis.
--Kuin luotu kuvanveistäjän malliksi? naljaili Liisa. Ei, mennään pois!
Johannes katsoo jo synkkämielisesti sinuunkin. Mennään mieluummin
mustasukkaisuutta näyttämöltä katsomaan!
Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi, naurahti vielä kerran ivallisesti,
hävyttömästi ja häikäilemättömästi, ja veti Muttilan mukanaan.
Kuinka julkea hänestä oli tullut! Nyt vasta Johannes oikein huomasi
sen.
Nähtävästi hänen oli kiirehdittävä murhatyötään, ellei hänen mieli
tuhlata ruutia kokonaan harakoille.