arpa nyt heitetty. Mikään palajaminen entisiin elämänsuhteisiin ei
missään tapauksessa ollut enää mahdollinen.
Sehän on totta, muisti Johannes äkkiä. Minunhan täytyi kirjoittaa eräs
kirje!
Mutta hänen oli tullut kylmä siinä vain paitasillaan vuoteensa laidalla
istuessaan. Hän nousi ja sulki jälleen ikkunan. Samalla kulki syntinen
ajatus hänen päänsä läpi.
Mitä jos kellahtaisi vielä hetkeksi paksujen, lämpimien peittojen alle?
Mitä jos herättäisi Liisan rajuilla hyväilyillä?
Olihan turhaa tuumia ja arvostella! Ja olihan tuo elävä, hengittävä,
joskin ehkä hiukan liian raskaasti hengittävä todellisuus parempi kuin
kaikki arvostelevat ja irvistelevät aivokummitukset!
Hän hylkäsi kuitenkin heti tuon ajatuksen ja rupesi nopeasti
pukeutumaan.
Peseytyessään hän tuli pitäneeksi pientä kolinaa. Liisa heräsi.
Heräsi ja haukotteli haikeasti, silmät ummessa vielä. Sitten hän katsoi
harailevin silmin ympärilleen niinkuin ei olisi tajunnut vielä, missä
oli.
--Hyvää huomenta! huusi Johannes hänelle, kasvot vielä puoleksi
pesuvadissa.
--Huomenta, vastasi Liisa hitaasti ja unenpöpperöisenä.
Sitten vasta hän kääntyi ääntä kohden.
Johannes antoi hänen selvitellä ajatuksiaan, siksi kuin oli saanut
housut ja kengät jalkaansa ja liivit päälleen. Liisa makasi sillä aikaa
kädet niskan takana, silmät suoraan kattoon tuijottavina.
Johannes tuli vuoteen luo ja kumartui häntä suutelemaan.
Liisa salli sen liikkumattomana tapahtua. Sitten hän kohosi
käsivarsiensa avulla istumaan.
--Me olemme sinun luonasi? hän kysyi.
Johannes nauroi.
--Missä me muualla olisimme? Tietysti minun luonani! Taidat olla vielä
vähän kuin toisessa maailmassa.
Liisa ei vastannut mitään. Loi vain ohimenevän, huolestuneen katseen
häneen ja vilkaisi sitten kysyvästi ympärilleen.
--Mitä kello on?
--Taitaa olla jo 1/2 12, hymyili Johannes. Oletpa nukkunutkin!
--Olen, vastasi Liisa hajamielisesti.
Hän näytti tuskin kuulevan toisen leikillisiä huomautuksia. Hän näytti
miettivän jotakin muuta. Äkkiä keskitti hän katseensa ja huomionsa
jälleen Johannekseen.
--Mitä _hän_ nyt sanoo? hän kysyi, katsoen suoraan ja kiinteästi
silmiin häntä.
--Kuka? Muttilako?
--Niin. Me syömme tavallisesti aamiaista kello 12, ja nyt en minä ehdi
mitenkään oikeissa ajoin kotiin!
Tuo oli Johanneksen mielestä jo liian hassunkurista.
--Olethan ollut poissa koko yön, sanoi hän nauraen äänekkäästi.
Aamiainen ei siinä taida paljoa merkitä.
--Kyllä, väitti Liisa. Kuinka monen minuutin matka tästä on meille?
Hän mainitsi osotteensa.
--Ehkä kymmenen, ehkä viidentoista, jos raitiotiellä menet, selitti
Johannes. Mutta sitten sinun täytyy ottaa hevonen Piazza Venezialta.
Liisa ja Muttila asuivat jossakin Piazza Cairolin puolella.
--Hyvä on, lausui Liisa päättävästi. Sitten minä ehdin, vaikka vähän
myöhästynkin.
Hän nousi kiireesti ja rupesi pukeutumaan. Johannes ei vielä ollut
ottanut hänen sanojaan oikein todeksi, vaan koettanut jatkaa heidän
eilistä, keveää puhetapaansa. Se ei tuntunut kuitenkaan nyt käyvän
ollenkaan. Liisan ajatukset näyttivät olevan varsin kaukana täältä.
Johannes nousi, sytytti savukkeen, käveli pari kertaa läpi huoneen ja
siirtyi sitten viereiseen huoneesen työpöytänsä ääreen kirjoittamaan
kirjettä vaimolleen.
Siitä piti tulla lyhyt, ytimekäs ja täsmällinen. Pelkkä tosiasia vaan!
Rouva Rabbing ei pitänyt mistään turhista kiertelyistä eikä
koristeluista.
Työpöytä oli oven edessä. Eikä Johannes voinut olla silloin tällöin
kirjainsa yli vilkaisematta Liisan pukeutumista.
--Tuletko toimeen siellä? hän kysyi.
--Kyllä koetan, vastasi Liisa. Mutta missä minun laukkuni on?
Johannes nousi sen hänelle ojentamaan.
--Kaipaan minä vähän toalettitarpeitani, sanoi Liisa.
Tuokin vaikutti Johannekseen hyvin omituisesti. Hänen Liisansa, joka
ennen olisi tullut toimeen vain kammalla ja saippuapalasella.
Mutta: kävihän kehitys yleensä siihen suuntaan ja olihan luonnollista,
että Liisastakin vielä suurmaailman nainen tulisi.
--Olet sinä lihonnut, virkahti Johannes, heittäen tarkastelevan
silmäyksen ystävättärensä ruumiinmuotoihin, joista tämä ei paljoa
peittänytkään. Olet jonkun verran höllentynyt sitten viime näkemän.
Liisa ei pitänyt ollenkaan siitä, että sanottiin hänen lihonneen, sillä
hän itse pelkäsi samaa ja hän tiesi, ettei se suinkaan häntä
kaunistanut.
--Minä lihonnut! hän tiuskasi melkein kiivaasti. Kylläpä sinä osaat!
Kun kaikki minun vanhat vaatteeni ovat käyneet liian väljiksi minulle!
Johannes huomasi erehdyksensä.
--Tarkoitan, että olet käynyt niin terveen ja hyvinvoivan näköiseksi
kasvoiltasi, sanoi hän.
Liisa leppyi heti.
--Se on totta, hän sanoi, tirkistäen peiliin mielihyvällä ja hieroen
poskiinsa puuderia. Eikä minulla ole yhtään ryppyä vielä.
Se oli totta. Päinvastoin olivat Liisan kasvot silinneet ja
täytelöityneet. Vieläpä toisen leuankin hän oli saanut. Tuo teki hänet
entistään hyväntahtoisemman ja itsetyytyväisemmän, mutta samalla
myöskin pintapuolisemman ja arkipäiväistyneemmän näköiseksi.
Jumalan kiitos, hän ei kärsi enää, ajatteli Johannes.
Mutta samalla pälkähti hänen päähänsä, että Liisa oli kenties ollut
hyvinkin tyytyväinen elämään Muttilan kanssa. Ja jälleen hän tunsi
kipeän piston sydämessään.
Ei ollut hyvä niin eikä näin.
Johannes palasi pahantuulisena työpöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeensä
nopeasti valmiiksi ja jäi sitten pää käden varassa ikkunasta ulos
tuijottamaan.
Liisa tuli ovelle valmiiksi pukeutuneena, päällysvaippa yllään ja
hattuneula suussaan. Nähtävästi hän hankkiutui todellakin ulos
lähtemään.
--No, me tapaamme tietysti vielä tänään? kysyi Johannes, nousten häntä
hyvästelemään.
--Jos minä pääsen, hymyili Liisa. Tästä ei taida tulla niinkään helppo
aamupäivä.
--Koeta nyt laittaa asiasi valmiiksi hänen kanssaan! Mitä pikemmin, sen
parempi.
--Hm, mutruili Liisa kevytmielisen näköisesti.
Hän on niin hirveän mustasukkainen.
--Mitä aiot sanoa hänelle?
--Että olin väsynyt, että rupesin voimaan pahoin, tai jotakin muuta
semmoista. Ja että sinä korjasit minut johonkin hotelliin.
--Luuletko, että hän uskoo sinua?
Liisa katsoi veitikkamaisesti häneen.
--Varmasti, sanoi hän. Sillä hän rakastaa minua, ja silloin uskotaan
mitä tahansa. Hyvästi nyt! Ja kiitos seuran edestä.
--Milloin me tapaamme sitten?
--Kenties huomenna, kenties ylihuomenna. Miten sopii.
--Minulle sopii aina.
--Kyllähän minullekin, kun vain saan Muttilan lepytetyksi.
Siitä hänellä näkyi suurin huoli olevan. Johannes jäi ällistyneenä
kynnykselle hänen jälkeensä katsomaan. Hänen oli niin paha olla, että
hänen teki mieli itkuun purskahtaa.
13.
Eikä siitä myöhemminkään tahtonut tulla sen enempää.
Johannes huomasi pian, ettei Liisa ollut mitään hänen suhteensa
tarkoittanutkaan. Nähtävästi hänestä oli hauska tavata Johannesta,
jutella kanssaan, jopa suoda hänelle pieniä lemmenhetkiäkin, mutta
tuota kaikkea hän oli valmis suomaan myös Muttilalle yhtä mielellään.
Siihen taas ei Johannes voinut mitenkään suostua. Hän hermostui.
Hän päätti jättää Liisan kokonaan.
Hän oli sitten viikon päivät täydellisesti yksinäisyydessä. Mutta
silloin tuli Liisa häntä katsomaan, itki, lupasi, että hän eroisi
Muttilasta, ja vannoi, ettei elämä ollut minkään arvoinen hänelle ilman
Johannesta. Ja Johannes uskoi jälleen, siksikuin huomasi tulleensa
entistä perinpohjaisemmin petetyksi.
Eihän hän olisi Liisalta vaatinutkaan muuta kuin hiukan enemmän
rehellisyyttä. Ymmärsihän hän hyvin, että rakkaus voi sammua, sammua
niin lopullisesti, ettei ole jälellä enää kyventäkään. Jos Liisa olisi
sanonut sen hänelle suoraan, hän olisi surrut ehkä, mutta jäänyt
kaikissa tapauksissa Liisaa kohtaan sydämeltään kunnioittavaksi.
Mutta Liisa sanoi hänelle aina vaan, että hän rakasti Johannesta ylitse
kaikkia ja ettei kukaan mies, kaikkein vähimmän Muttila, ollut mitään
hänen rinnallaan. Ja arvattavasti hän oli valmis heti seuraavassa
hengenvedossa samaa Muttilalle vakuuttamaan!
Tuota ei Johannes voinut ymmärtää.
Mikä mielenkiinto saattoi olla tuolla naisella näin kahteen suuntaan
pettää ja valehdella? Oliko se hauskaa hänestä? Ehkä! Odottiko hän ehkä
jotakin etua itselleen siitä? Tuskin! Siis hän vain antoi vallan omille
synnynnäisille vaistoilleen? Juuri niin, vieläpä kaikesta päättäen
nauttikin siitä sanomattomasti!
Näitä polkuja kävivät Johanneksen ajatukset.
Hänestä tuli kyynikko. Hänestä kului pois kaikki sisällinen arvon-anto
Liisaa kohtaan.
Kevytmielinen nainen! ajatteli hän usein. On turha ottaa häntä niin
vakavasti. Voihan leikitellä hänen kanssaan hetken kaksi. Mutta on
suorastaan järjetöntä panna hänen vuokseen mitään alttiiksi tai sallia
hänelle sisäistä, sielullista määräämisvaltaa.
Samalla huomasi hän kuitenkin kauhukseen, että Liisa tässäkin muodossa
tai oikeastaan juuri tässä muodossa, oli hänelle hyvinkin haluttava.
Eikä hän enää entistä, pyhää ja korkeaa Liisaa niin äärettömästi
ikävöinytkään, vaan juuri tätä nykyistä, tätä aistillista, tätä
lihallista, joka näytti täydellisesti unohtaneen kaikki elämän
ijäisemmät tarkoitusperät ja elävän vain hetkestä hetkeen, päivästä
päivään, vaistoilleen, tunnelmilleen ja mieliteoilleen sokeasti
antautuneena.
Se oli tuskallinen huomio Johannekselle. Hän ei olisi ikinä moista
uskonut itsestään.
Mutta olihan se totta, täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen.
Eihän hän enää Liisan sielusta paljoakaan välittänyt. Liisan ruumista
hän himoitsi, sen hän olisi tahtonut omakseen, kokonaan, kerrassaan!
Sielua on minulla kyllin itsellänikin! hän oli usein valmis Heinen
keralla kyynillisesti hymähtämään.
Liisan laita näytti olevan juuri päinvastoin. Johanneksen sielu näytti
hänestä olevan halajamisen arvoinen, eivät hänen ruumiilliset
hyväilynsä. Niin loukkautuivat he molemmat ja oppivat vihaamaan,
inhoamaan ja ylenkatsomaan.
Nyt tunsi Johannes vasta oikein yksin olevansa.
Hänestä oli kuin olisi Liisa tahtonut häntä alentaa, häntä halventaa.
Ja siksi hän puolestaan rupesi Liisaa alentamaan ja halventamaan, ensin
vaistoissaan ja mielikuvissaan, sitten ajatuksilla, sanoilla, jopa
teoillakin. Mutta kyynillisyys kosti itsensä hänelle ja hän tunsi
samalla itse alenevansa, tulevansa rumaksi, ilkeäksi ja saastaiseksi.
Johannes ymmärsi menevänsä tätä tietä ehdottomasti perikatoon. Ja
hänestä oli kuin olisi Liisa juuri sitä tahtonutkin.
Niin alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta heidän välillään.
Johannes tahtoi joko kokonaan omata Liisan tai päästä hänestä kokonaan.
Liisa tahtoi taas vain pidättää hänet vaikutuspiirissään ja tehdä
alistuvaisen orjan hänestä, kuten hän nähtävästi oli tehnyt jo
Muttilasta.
Kumpikin koetti parastaan. Ja kumpikin tunsi toisensa kyllin
keksiäkseen toistensa heikkoudet, iskeäkseen ja haavoittaakseen.
Liisa oli nyt vuoroin Muttilan, vuoroin Johanneksen oma.
Muttila näytti tyytyvän tähänkin, sillä hänellä ei ollut omaa tahtoa
ollenkaan. Kaikki, mitä Liisa teki, oli hänen mielestään hyvin, vaikka
hän ei ehkä olisikaan voinut sitä sillä hetkellä tyydyttävästi
selittää. Johannes puolestaan oli jo kyllin kyynillinen, niin että asia
oli muodostunut hänelle jo yksinomaan alhaisempien vaistojen
kysymykseksi.
Hän näki hyvin, ettei Liisa luottanut enää häneen. No niin, eipä
hänkään enää juuri Liisaan luottanut!
Hän tunsi hyvin, ettei mikään tosi onni voinut olla enää hänen ja
Liisan välillä mahdollinen. No niin, väärä onni siis, onni kiusata,
onni kuluttaa, onni kiduttaa toisiaan.
Ja ellei hän muuta voisikaan, voisi hän ainakin yhden: särkeä noiden
kahden onnen, Liisan ja Muttilan! Iskeä niin parantumattomia haavoja
heidän rakkauteensa, ettei siitä enää tulisi mitään eheää ja
sopusointuista.
Niin hän rupesi myöskin heitä molempia vuoroin toistensa silmissä
halventamaan.
Ei hän oikeastaan sitä suoraan tehnyt. Mutta laittoi niin, että he itse
sen tekivät, vetosivat välillä häneen ja hän taas oli heitä vuoroin
toistensa edessä puolustavinaan, mutta tavalla, joka vaikutti
päinvastaisesti.
Helvetillinen, diabolinen hävityshalu oli mennyt häneen. Mutta samalla
hän hävitti kenties enimmän juuri itseään.
Hän seurusteli nyt vuoroin toisen, vuoroin toisen kanssa.
Myöskin kolmen kesken he olivat joskus. Silloin koetti Johannes aina
keksiä puheen-aineita, joista toinen vain voi olla viehätetty eikä
toinen. Toisen virheet ja näköpiirin rajoitus kävi silloin
luonnollisesti entistä paremmin esille toisen silmissä.
Muttila käytti juuri Liisaa mallina erääsen dryadi-kuvaan, jonka joku
rikas helsinkiläinen oli tilannut häneltä puutarhaansa asetettavaksi.
Johannes kehuskeli sitä Muttilalle, mutta moitiskeli Liisalle,
kummallekin niin varovaisesti, että he luulivat vain omia
mielipiteitään kuulevansa. Seurauksena oli luonnollisesti se, että he
kumpikin rupesivat uskomaan Johanneksen taiteelliseen vaistoon, mutta
pitämään toisiaan siihen asiaan nähden enemmän tai vähemmän
tomppeleina.
Istuessaan jommankumman kanssa kahvilassa tai viinituvassa ehdotteli
Johannes usein leikillisesti, että lähetettäisiin näköala-kortti
poissa-olevalle. Toinen oli heti suostuvainen. Ja Johannes houkutteli
hänet antamaan kirjoitettavalle tekstille juuri sen muodon, jolla tämä
voisi olla toiselle vähemmän miellyttävä. Itse hän vain lisäsi
terveisensä.
Kerran hän teki oikein konnanteon.
Hän houkutteli Muttilan juomaan itsensä juovuksiin ja miltei työnsi
hänet toisen naisen syliin. Sitten hän laittoi niin, että Liisa sai
tietää asiasta.
Liisa nauroi vain, mutta Johannes näki kuitenkin, että se koski kovasti
häneen. Ja hän päätti koettaa jotakin samantapaista Liisan suhteen.
Se onnistui hänelle helpommin kuin hän oli odottanutkaan.
Tukkukauppias Oikarinen oli saapunut kaupunkiin. He olivat tavanneet
hänet eräänä 'corso'-päivänä Pinciolla. Kun he olivat vanhoja tuttavia
ja kun kauppias Oikarisella ei ollut muutakaan tekemistä, hän oli
kutsunut heidät illalliselle hotelliinsa ja jo siellä jotenkin
suoranaisesti Liisaan ihastunut.
Sitten he olivat menneet Muttilan ja Liisan yhteiseen asuntoon. Muttila
ollut väsynyt ja mennyt varhain maata, mutta Liisa ollut juuri
iloisimmillaan ja tahtonut jatkaa. He menneet jälleen ulos, he kolme.
Johannes käyttänyt tilaisuutta livistää seurasta ja saattanut vain
molemmat Oikarisen hotellin ovelle.
Hän oli tuntenut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä että hän oli
jättänyt Liisan noin turvattomassa tilassa kohtalolleen. Mutta kun hän
oli parin päivän perästä tavannut kaikki nuo kolme muuta jälleen,
nähnyt Liisan rinnassa uuden hohtokivikoristeen eikä huomannut mitään
erikoista mieliharmia toisissakaan, hän oli tyytynyt ja ajatellut,
ettei asia sen merkillisempi ollutkaan.
Vasta Oikarisen muuttuneesta käytöksestä hän saattoi aavistaa, että
jotakin kuitenkin oli tapahtunut.
Mutta riippuihan kaikki siitä, miten otti asiat. Koska nuo kolme
näyttivät ottavan sen näin, ei siis mitään merkillistä ollutkaan
tapahtunut.
Omasta puolestaan hän tunsi, että tässä oli hänen huippunsa. Tästä hän
ei voinut enää mennä etemmäksi.
Mutta silloin hän olikin omasta mielestään niin syvällä, että häntä
kauhistutti. Kuinka hän enää koskaan pääsisi ylös? Kuinka hän enää
koskaan voisi katsoa silmiin itseään? Olihan hän nyt tappanut toisen
kerran Liisan. Silloin, kahdeksan vuotta sitten, hän oli tappanut
Liisan sielun, nyt ruumiin. Ja samalla hän oli itsekin häväisty,
herjattu ja saastutettu sieluineen ja ruumiineen.
Eikä hän kuitenkaan voinut tästä kaikesta syyttää muita kuin itseään.
Olivathan nuo toiset enemmän tai vähemmän edesvastuuttomia. Hän yksin
tiesi, mitä teki. Häneltä voi siis vaatia jotakin.
Mutta hänhän juuri oli tahtonut niin hyvää. Hänhän juuri oli
uneksinut niin hienosti, kauniisti ja korkeasti Liisan ja hänen
jälleen-tapaamisesta.
Ei auttanut. Hyvä tahto ei tuntunut riittävän edes selittämään
hänen kohtaansa, saati sitten tekemään sitä siedettäväksi ja
anteeksi-annettavaksi.
Hänellä ei ollut ollut voimaa siis! Niin se oli! Hän oli heikko, kurja
kuolevainen, joka tarvitsi voimaa ulkoapäin, jos hänen mieli kamppailla
kunnialla mahdottomuuksien kanssa.
Mitä hän tahtoi, mihin tarvitsi voimaa siis?
Johannes oli jo välistä niin tylsistynyt, että hän tuskin muisti enää
alkuperäistä tarkoitustaan. Ah, se oli totta, voimaa nostamaan itsensä
ja Liisan tästä siveellisestä rappiotilasta! Mutta Liisahan ei ollut
yksin, hänen helmoihinsa näytti voivan tarrautua useampiakin. Pitäisikö
hänen nekin nostaa? Olisiko hänen pakko painaa niin alas oma
itsekkäisyytensä ja ylpeytensä?
Ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos hän itse vielä kerran aikoi
päivän valkeuteen.
Voimaa, voimaa, mutta mistä? Luonnollisesti sieltä, mistä muutkin hänen
tapaisensa suuret syntiset olivat saaneet sitä: uskonnosta.
Jospa hän olisi voinut uskoa johonkin ylenluonnolliseen!
Sitä ei ollut Johannes voinut milloinkaan, yhtä vähän kuin kaivannut
edes kristillisen tai muun uskonnon lohdutusta. Luonnontieteellinen
maailmankatsomus oli riittänyt hänelle. Julma ja säälimätön se oli aina
ollut hänen mielestään, mutta kuitenkin ainoa, jonka hänen järkensä oli
myöntänyt oikeaksi.
Nyt hän tunsi kaipaavansa jotakin vienompaa, lempeämpää ja
anteeksi-antavampaa. Ja hän päätti rehellisesti yrittää, eikö
hänellekin olisi jotakin parantavaa, jotakin lunastavaa ja ylhäältä
ilmoitettua totuutta olemassa.
Hän vaipui uskonnollisiin mietiskelyihin. Suru, tuska, yksinäisyys ja
voimattomuuden tunto olivat jäytäneet hänen olemuksensa juuret jo niin,
että hän ei muuten tuntenut pystyssä pysyvänsä.
14.
Siinä lähellä, omassa kaupungin-osassaan, hänellä olikin hyvä tilaisuus
turvata ulkoapäinkin tuleviin uskonnollisiin tunnelmiin.
Olihan siinä Laterani. Oli kärsivälle, uneksivalle ihmissielulle
kappale Jerusalemia.
Rooman kirkkojen katolinen loisto oli ylimalkaan jäänyt sangen
vieraaksi hänen pohjoismaiselle sydämelleen. Karu luonto, tuimat
elin-ehdot ja Wittenbergin munkin yhtä karut ja kylmät opinlauseet
olivat siinä suhteessa hänet jo ennen syntymää mieleisekseen
leimanneet.
Ei niin, ettei hänenkin kaukaiset esi-isänsä Suomen korpien syvyydessä
olisi loistoa rakastaneet. Kaunistamisen, koristamisen vaisto oli kyllä
ollut heille yhtä luonnollinen kuin konsanaan viinirintaisen maan ja
hehkuvan päivänpaisteen asukkaille. Jos temppelien upeileva komeus siis
täällä vaikutti häneen jonkun verran tympäisevästi, ei syynä siihen
ollut suinkaan itse kaunis tosiasia, vaan pikemmin, ettei kaikki tuo
silmää hivelevä tai korvakalvoja suloisesti soinnuttava tuntunut
hänestä olevan oikeassa ympäristössään.
Uskonnolla hän oli aina tottunut jotakin paljon hartaampaa, sisäisempää
ja yksinkertaisempaa käsittämään. Kristin-uskolla vielä erityisesti
sitä raamatullista ja patriarkallista nöyryyden, köyhyyden ja
kärsimyksen apoteosia, jonka oikea kehys on Palestina
paimentolaiskansoineen, Genetsaret-järvineen, jerikonruusuineen ja
orjantappuroineen.
Tietysti oli tuo kaikki ollut vanhojen roomalaisten kopeilevalle,
ulkonaista mahtia rakastavalle luonteelle aivan liian köyhää ja
harvaviivaista, samoin kuin kristin-uskon perustotuudet kreikkalaisen
ajatuksen kehittämille filosofeille Ateenan tai Aleksandrian
oppisaleissa.
Niin olivat kumpikin muuttaneet sen mielensä mukaisiksi.
Rooma oli antanut ulkonaisen loistonsa, Hellas humaanisen sisällyksensä
sille. Ja niin oli kalpean galilealaisen hahmo kohonnut maailman
valtiaaksi.
Monta paikkaa ja tilaisuutta tarjosi Rooma sille, joka tahtoi
kristin-uskon voittokulkua kautta maailman ja maailmanhistorian
tunnelmoida, vähemmän niitä, missä sen saattoi taas ensimmäisiin,
arkaistisiin viivoihinsa palauttaa. Sitä mieluisampi oli Johannekselle
paikka Lateranin edustalla.
Ihmisliike siinä oli vähäinen. Ainoat liikkujat loivasti viettävän
torin alipäässä olivat jotkut rauhalliset maalaiset, jotka saapuivat
San Giovannin portista kaupunkiin ruokatavaroitaan ja hedelmiään
myöskentelemään.
Matalan muurin ja sitä reunustavien harvojen piinjapuiden takaa näkyi
Rooman autio campagna, vielä taempana etäisyydessä muhkeat Albanon ja
Sabinan vuoret.
Eivätkö käyneetkin tuon tasaisen muurin viertä Jerusalemin tummat
tyttäret kaivolle koristeellinen vesiruukku olkapäillään? Ja eikö
istunutkin kaivonkannelle siellä jossakin kalpea mies, joka pyysi vettä
juodakseen, mutta tarjosi heille suunsa suloista sanomaa takaisin, niin
ett'eivät he ikinä enää janonneet?
Tässä oli hyvä miettiä ja uneksia. Istua kirkon portaille varhaisena
aamuhetkenä ja kuvitella olevansa tuntematon kerjäläinen, vaeltaja
vieraiden maiden, joka oli saapunut rauhaa sielulleen etsimään. Tai
nojata muuriin auringon mennessä majoille ja puiden varjojen langetessa
pitkinä ja salaperäisinä niinkuin yksinäisen, yöllisen runoilijan
ajatukset.
Tähän oli kristillinen Rooma koonnut kaikki pyhimmät muistomerkkinsä.
Itse Basilika, itse San Giovanni in Laterano, jo antoi paljon
ajattelemisen aihetta. Muinaisroomalaisena aikana oli siinä asunut
mies, nimeltä Plautus Lateranus, joka täten siis oli säilyttänyt
kuolemattomuutensa jälkimaailmalle. Monet juhlalliset valtiolliset
neuvottelut, monet irstaat orgiat ja huvit oli arvattavasti pidetty
tuolla paikalla, lentäneet ilmassa monet viisaat elämäntotuudet ja
hyvin sorvaellut sukkeluudet. Myöhemmin oli koko paikka äärettömine
palatseineen kuulunut Rooman keisarien alueisiin.
Konstantinus Suuri oli siihen paavien ensimmäisen piispan-istuimen
rakentanut. Siksi oli se »kaupungin ja maanpiirin kaikkien kirkkojen
äiti ja pää». Ja sen loggialta olivat kaikki paavit, aina siihen saakka
kuin heistä tuli Vatikaanin vankeja, siunauksensa _Urbi et 0rbi_
jakaneet.
Siellä olivat Pietarin ja Paavalin päät, siellä myöskin palanen siitä
pöydästä, jonka ääressä Vapahtaja opetuslapsineen oli syönyt viimeisen
ehtoollisensa.
Olihan sekin jo jotakin. Mutta vastapäätä sitä oli toinen vielä pyhempi
paikka.
Se oli Scala santa, se oli _Sancta Sanctorum_, jota paavit olivat
kotikappelinaan käyttäneet.
Noilla pyhillä portailla oli Kristus ruoskittu, niitä oli hänen oma
verensä kostuttanut. Pyhä Helena oli tuottanut ne neljännellä
vuosisadalla Jerusalemista, Pontius Pilatuksen omasta virkatalosta.
Kukaan kuolevainen ei saanut nousta niitä muuten kuin polvillaan.
Kun portaat olivat sangen korkeat ja jyrkät, oli se vaivaloinen
ponnistus ja vaati tavallista palavampaa uskon-intoa suorittajaltaan.
Mutta varmaan olikin sen palkkiona sitten tavallista runsaampi
synnin-ane.
Johannes mietti usein, olisiko hänellä itsellään ehkä kyllin intoa
siihen.
Ei, ei vielä ainakaan, täytyi hänen tunnustaa itselleen. Kyllä hän
vielä oli aivan liian syvällä synnin pauloissa, voidakseen tuosta
löytää minkäänlaista lepoa ja lohdutusta sielulleen. Päinvastoin
kouristi sääli ja inho hänen sydäntään, kun hän pysähtyi katsomaan
noita ryömijöitä.
Milloinkaan hän ei ollut nähnyt ihmisyyttä ja yksilön oman-arvon tuntoa
niin ilmeisesti silmiensä edessä tomuun painettuna ja kukistettuna.
Noinko hänenkin ehkä tulisi tehdä? Noin nöyrtyä saadakseen rauhan
myrskyävälle, verta-vuotavalle sielulleen?
Ei, ei! huusi ihmisyys koko voimalla hänen povensa pohjasta. Ei tomuun,
ei maata matelemaan! Tomusta ylös, aina ylemmä, kohti valkeutta,
kohti vapautta! Niin oli opettanut hänen luonnontieteellinen
maailmankatsomuksensa.