on niin ani harvoja olemassa. Yksityis-asunto, jossa arkkitehtuuri ja
koko ympäristö sulaa täydellisesti yhteen sisällyksen kanssa, jossa
taide-esineet eivät vaikuta sikin sokin ja vain jonkun tietoperäisen
järjestelmän mukaan kasatuilta ja kaikilta maailman ääriltä rahalla
haalituilta, vaan suorastaan itse seinistä elimellisesti kasvavilta
kaunistuksilta.
Siellä hän erään salin perältä ovea kohti kääntyessään näki äkkiä
Liisan ja Muttilan tulevan vastaansa rinnakkain.
Johannes tunsi sydämensä seisahtuvan. Mutta hän pysyi samalla aivan
tyynenä, aivan täsmällisenä, jokainen hermo vireessä, jokainen
vastaan-ottamisen, tarkkaamisen ja toteamisen vaisto äärimmilleen
jännitettynä.
Muttila näytti hiukan hätkähtävän.
Liisa tuli suoraan häntä kohden, käsi ojolla, huulet hymyilevinä,
silmissä syttyvä ilon ja onnen paiste, aina kasvava, aina syventyvä,
aina korkeammalle roihuava ja riemuitseva, mitä lähemmäksi hän tuli ja
mitä kauemmin hänen katseensa ehti Johanneksen silmäteriin imeytyä.
Johannes pysyi liikkumattomana, jähmettyneenä paikallaan. Nyt erotti
enää vain pari askelta heidät toisistaan.
--Terve, sanoi Liisa, hyväilevä, alistuva, miltei mielittelevä sointu
äänessään. Tiesin, että tapaisin täällä sinut.
--Mistä sen voit tietää? kuuli Johannes kysyvänsä, samalla kuin hän
ojensi kätensä hänelle.
--Tunsin sen heti tänä aamuna herätessäni! Ja olen ollut siitä saakka
niin iloinen ja onnellinen.
--Niinkö? kuuli Johannes jälleen miltei hellästi kysyvänsä. Mistä
iloinen? Mistä onnellinen?
--Siitä, että elät vielä. Siitä, että saisin nähdä sinut. Et tiedä,
kuinka minulla on ollut ikävä sinua.
Johannes tunsi silmänsä huikaistuvan tuosta auringosta, joka tulvehti
häntä vastaan Liisan autuaasta, kuin itsetiedottomasta silmäparista.
Hän käänsi kasvonsa pois ja tervehti päännyykähdyksellä Muttilaa, joka
hiukan hämillään seisoi taempana.
Kun hän kääntyi takaisin Liisaan, kohtasi sama katse häntä. Eikä Liisa
ollut muistanut päästää irti edes hänen kättään, vaan piteli sitä yhä
vieläkin kädessään.
--Niin ikävä, niin ikävä, toisteli hän hiljaa hivellen sitä. Minä olen
kärsinyt tällä aikaa niin paljon. Mutta nyt jaksan minä taas elää
kuinka kauan tahansa, kun olen nähnyt sinut.
Ja ennen kuin Johannes oli ehtinyt aavistaa, vielä vähemmän temmata
kättään pois, oli Liisa Muttilasta ja kaikista ohikulkevista ihmisistä
välittämättä kumartunut ja suudellut sitä salamannopeasti.
Sitten hän ikäänkuin itsekin säikähti tekoaan ja päästi käden.
--Oletko vihainen? hän kysyi katsoen lapsellisesti Johannekseen.
--Tuhmuuksia! vastasi tämä samalla ankarasti ja isällisesti hänelle. Et
sinä ole nähtävästi ollenkaan viisastunut sitten viime näkemän.
Kahdeksaan pitkään vuoteen he eivät olleet tavanneet toisiaan, ja
kuitenkin oli heistä aivan kuin he olisivat vain jatkaneet siitä, mihin
he olivat eilen lopettaneet.
Johanneksesta ainakin tuntui tällä hetkellä niin.
Olihan se Liisa, Liisa itse, _hänen_ Liisansa eikä kenenkään muun.
Ilmi-elävänä, tuossa hänen edessään! Kaikki, mitä välillä oli, oli
ollut pahaa unta.
He kaksi kuuluivat yhteen. Eikä hän voinut käsittää ollenkaan, mitä
Muttilalla saattoi siinä heidän joukossaan olla tekemistä.
Sitten muisti hän sen, ja tunsi jälleen kipeän, tuskallisen piston
sydämessään.
Mutta sehän oli jotakin tilapäistä! Senhän täytyi olla jotakin
ohimenevää. Eihän sitä voinut kestää kauan, ei tästälähtien hetkeäkään,
kunhan he vain pääsisivät kahdenkesken ja saisivat selittäytyä.
He seisoivat kaikki kolme hetkisen noloina siinä.
Sitten rupesivat Johannes ja Muttila vaihtelemaan merkityksettömiä
sanoja ympärillä olevista taideteoksista ja niiden mestareista.
Tizianin, Rubensin, van Dyckin, Coreggion, Botticellin, Vincin,
Rafaelin nimet lentelivät ilmassa, Kun ne loppuivat, tuli vuoro
palatsin porfyyripylväiden, korkokuvien, mosaiikkien ja
kattomaalauksien.
--Eikö totta? virkahti Johannes. Täällä ei ole mitään irrallista.
Kaikki kuuluu taloon.
--Kyllä, kiirehti Muttilakin myöntämään. Ja juuri siksi ei tällainen
taidekokoelma myös ollenkaan väsytä katsojaa.
--Ei, hymyili Johannes. Täällä liikkuu huoneesta huoneesen kummallisen
keveällä tunteella niinkuin oikea kutsuvieras eikä vain vahingossa
päässyt muiden seuraan pujahtamaan.
--Juuri niin, ja sepä se tekeekin nämä Rooman palatsimuseot niin
miellyttäviksi. Muualla muistan vain Schackin galleriassa Münchenissä
tunteneeni jotakin samantapaista. Mutta sekin oli tietysti vain heikko
varjo tämän rinnalla.
He laskettelivat vielä tuokion samantapaisia mitättömyyksiä. Ja koko
ajan katsoi Liisa Johannekseen samalla aurinkoisella, poiskutsuvalla
ilmeellä ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä, eikö hän aikonut jo
lopettaa.
Miksi viivytellä, kun oli niin kiire? Miksi hukata aikaa
tyhjänpäiväisyyksiin, kun oli niin paljon tärkeämpää puhumista,
tekemistä ja toimittamista?
Vihdoin syntyi pakostakin vaitiolo.
Johannes paljasti päänsä ja ojensi kätensä Liisalle jäähyväisiksi.
Oli kuin olisi aurinko sammunut Liisan silmissä. Hänen suupieliinsä
tuli turvaton, hätääntyvä piirre ja hänen äänensä helähti kuin
särkyneen kellon sävel, kun hän kysyi:
--Mitä, milloin? Eikö sinua sitten saa tavata enää ollenkaan?
Aivan kuin lapsi, joka on suuren lahjan saanut ja näkee sen jälleen
haihtuvan käsistään!
--Milloin hyvänsä, koetti Johannes hymyillä vastaan hänelle. Vaikka nyt
heti!
Aurinko syttyi jälleen Liisan silmissä.
--Nyt heti siis, virkahti hän, pistäen kätensä turvallisesti
Johanneksen kainaloon. Me menemme! Emme me nyt viitsi katsoa noita
typeriä taideteoksia.
Johannes koetti sillä välin toverillisella hymyllä ikäänkuin rakentaa
siltaa Muttilan kanssa.
Muttila seisoi synkkänä ja vakavana. Vasta nyt huomasi Johannes, kuinka
paljon tuo mies oli vanhentunut näinä vuosina, vanhentunut ilmeisesti
vielä heidän viime näkemästäänkin. Otsassa syviä juovia, hapset jo
hopeissa korvallisilta!
Ja vasta nyt pälkähti hänen päähänsä, että tuo toinen, jos hän todella
Liisaa rakasti, mahtoi kärsiä suunnattomasti tästä kohtauksesta.
Liisa ei vain näyttänyt huomaavan mitään taikka ei tahtonut huomata
mitään.
--Hyvästi, sanoi hän, nyykäyttäen päätään aivan iloisena ja
tyytyväisenä Muttilalle. Sinä tapaat tuolla puistossa meidät.
Muttila ei vastannut mitään. Liisa veti Johanneksen kuin leikillään ja
puoliväkisin ovesta ulos.
Portailla hän katsahti Johanneksen silmiin vallattomasti ilakoiden ja
ikäänkuin pyytäen tunnustusta tälle urotyölleen. Hän näytti vieläkin
olevan oikein ylpeä saaliistaan.
--Eikö hän suutu? kysyi Johannes viitaten päällään palatsiin.
--Hän! Mitä vielä! hymyili Liisa. Tietäähän hän, että rakastan sinua.
Olen aina rakastanut enkä tule koskaan tässä elämässä ketään muuta
rakastamaan.
Johanneksen päätä huimasi.
Tuota sanaa hän oli peljännyt juuri. Ja samalla, kuinka hän tunsi tuota
sanaa intohimoisesti toivoneensa ja ikävöineensä!
Ja millä valkeudella se täyttikään hänet siinä silmänräpäyksessä!
Nyt ei aurinko paistanut yksin Liisan silmistä enää. Nyt se paistoi
myöskin Johanneksesta, hänen silmistään, hänen kasvoistaan, hänen koko
olennostaan, kun hän lausui tukahtuvalla äänellä, Liisan kättä miltei
väkivaltaisesti puristaen:
--Enkä minä ketään muuta kuin sinua. Emmekä me nyt koskaan eroa enää
toisistamme.
Liisa nyykäytti päätään sille kuin itsestään selvälle asialle.
Johanneksen jää oli sulanut tuossa tuokiossa kuin kuura päivän alla.
Kaikki virallinen, kaikki järjellinen ja täsmällinen, jolla hän ensi
hetkessä oli koettanut itsensä haarniskoida, oli karissut hänestä.
Ääretön, suunnaton autuus souti läpi hänen sielunsa ja ruumiinsa
kiireestä kantapäähän.
Kahdeksan välillä-ollutta vuotta ei merkinnyt mitään. He olivat jälleen
nuoria, he olivat toivorikkaita! Ja elämä, rajaton, rannaton elämä,
sinertävine, houkuttelevine ulappoineen aukeni heidän edessään.
He melkein juoksivat pitkin puiston polkua.
Heidän askeleensa olivat kevyet kuin kahden luonnonlapsen. Ja
onnelliset, järjettömät ja jokeltavat sanat satoivat heidän huuliltaan.
Kumpikaan heistä ei muistanut enää Muttilaa eikä muita ihmisiä. He
olivat kaksin maailmassa.
11.
Se päivä ja se ilta olivat onnellisimpia Johanneksen elämässä.
Hän uskoi pyhästi, että Liisa oli hänen ja rakasti häntä yhtä sokeasti
ja palavasti kuin ennen heidän eroaan. Itseään hänen ei siinä suhteessa
juolahtanut mieleenkään epäillä. Rakastihan hän nyt Liisaa paljon
enemmän, kymmenkertaisesti enemmän kuin ennen.
Sehän oli päivänselvää se! Ja olihan siitä todistuksena tämä
onnentunne.
He söivät yhdessä päivällistä Rooman hienoimmassa ravintolassa Piazza
Colonnan varrella. Mutta monet lautaset sai edeskäypä kantaa pois,
ilman että he olivat niihin edes koskeneet.
Heillä oli äärettömästi puhumista. Sitten he taas unohtuivat
kyynelkostein silmin katsomaan toisiaan. Sitten he jälleen hymyilivät
ja alkoivat kumpikin yht'aikaa laverrella.
Välillä kysyi Liisa kuin leikillään:
--Mikä suhde sinulla on nykyään rouva Rabbingin kanssa?
Sama kuin sinulla Muttilan, ajatteli Johannes vastata vallattomasti.
Mutta samalla kulki pilvi hänen aurinkonsa yli ja hän vastasi aivan
totisesti:
--Nykyään ei mitään, sillä hän on poissa. Mutta muuten on hän minun
vaimoni, kuten tiedät ehkä.
--Onko hän hyvä sinulle?
--Kyllä. Mutta hän on niin ankara. Hän vaatii niin paljon muilta ja
itseltään.
--Hän rakastaa sinua?
--Minä luulen niin. Ainakin hän on sen sanonut minulle eikä minulla ole
mitään syytä epäillä, ettei hän puhuisi totta minulle.
Liisa katsoi merkillisen viekkaalla ja veitikkamaisella silmäyksellä
häneen.
--Ja hän on jättänyt vapaehtoisesti yksin sinut? kysyi hän.
--Niin, vastasi Johannes hiukan hämillään. Hänen mielestään on jonkun
ajan kestävä yksinäisyys paras meille molemmille.
Liisa mietti hetkisen ja teki sitten nopeasti johtopäätöksensä.
--Siis hän ei ole sinua ikinä rakastanut! sanoi hän melkein
voitonriemulla, joka sekin vaikutti tällä hetkellä yksinomaan
miellyttävästi Johannekseen.
Hän itsekin oli taipuvainen nyt niin uskomaan.
Riippui siitä, kuinka määritteli rakkauden olemuksen. Ehk'ei se
ollutkaan ollut mitään rakkautta, jota he kaksi, rouva Rabbing ja hän,
olivat keskenään tunteneet. Ehkä se oli ollut vain ystävyyttä, henkistä
sukulaisuutta ja toveruutta.
Hän uskalsi tuosta huomauttaa Liisalle. Mutta silloin Liisa oikein
todenteolla synkistyi.
--Juuri siitä minä olen hänelle enin mustasukkainen, sanoi hän kovalla,
katkerasti vavahtavalla äänellä, joka säikähytti Johannesta. Rakastella
saat sinä ketä hyvänsä. Mutta sinun sielusi, sinun sielusi kuuluu
yksinomaan minulle.
Siitä eivät muut tienneet eivätkä koskaan saaneet tietää mitään, sanoi
hän sitten. Sen tahtoi hän pitää ijät kaiket yksityisomaisuutenaan.
--Sehän on sinun, vakuutti Johannes kuin lepyttäen, vaikka hän tunsi,
että hän valehteli. Minähän olen jo eronnut hänestä, kuten näet. Ja
minä olen valmis eroamaan hänestä ijäksi, jos sinä vielä huolit
minusta.
Päivänpaiste palasi jälleen Liisan kasvoille. Hän kohotti riemuiten
lasiaan.
--Tee sinä niinkuin hyväksi näet, hän sanoi. Mutta muista, että minä en
jätä sinua milloinkaan.
Eivätkä he sitten enää puhuneet siitä asiasta mitään. Mutta Johannes
päätti kirjoittaa jo huomispäivänä rouva Rabbingille ja ilmoittaa
rehellisesti, miten hänelle oli käynyt ja kuinka heidän nyt nähtävästi
oli ijäksi erottava.
Eihän tarvittu muuta kuin kirje, kuin päätös. Silloin he olivat erossa.
Ja silloin he jälleen voisivat vapaasti yhtyä Liisan kanssa.
Johannes luuli siinä suhteessa rouva Rabbingin hyvin tuntevansa.
Siltä taholta ei ainakaan mikään este nousisi hänen tielleen. Siellä
oli teräsharmaa graniitti, joka ei tiennyt, ei ymmärtänyt eikä
suvainnut mitään tinkimisiä.
Jos he kaksi, rouva Rabbing ja hän, kerran eroisivat, se tapahtuisi
todellakin ijäksi. He kaksi eivät voisi koskaan yhtyä jälleen, kuten
hän ja Liisa. Sillä hän ja rouva Rabbing olivat aina tavanneet toisensa
pelkästään yli-inhimillisissä ilmakerroksissa.
Ei mitään rikkomuksia, ei mitään anteeksipyyntöjä eikä anteeksi-antoja
puolelta eikä toiseltakaan. Ainoastaan jyrkin oikeus, ainoastaan laajin
vapaus oli aina vallinnut heidän välillään.
Siksi tuntui Liisan seura Johanneksesta jälleen niin helpottavalta
kaiken tuon henkisen, kaiken tuon aatteellisen ja ihanteellisen
jälkeen.
Tässä seurassa oli kaikki sallittua. Tässä ei vaadittu mitään itseltään
eikä toisiltaan. Tässä oli hyvä olla. Tässä ymmärrettiin kuinka
pitkälle tahansa inhimilliset heikkoudetkin.
--Enkä minä sinua, virkahti hän, vastaten Liisan tervehdykseen. Kerran
minä olen tehnyt sen tuhmuuden. Mutta muistathan, että me silloinkin
päätimme vielä kerran tavata.
--Päätimmekö me? kysyi Liisa suurin silmin.
--Tottahan tuon muistat, puheli Johannes innokkaasti. Sinunhan piti
matkustaa vain jouluksi kotiin.
--Niin, niin. Se on totta.
--Mutta sinä jäitkin pitemmäksi aikaa. Paha, paha! Vaikka tiesit, että
minulla oli niin ikävä sinua.
--Enhän tiennyt, veikisteli Liisa. Luulin, ettet kaivannut minua
ollenkaan.
--Minä?
--Niin. Ja ettet minusta vähääkään välittänyt.
--Paha, paha! Paljon suurempihan syy minulla oli luulla niin, kun sinä
matkustitkin Muttilan kanssa.
Näin he leikittelivät. Kiertelivät kuin kissat kuumaa puuroa heidän
rakkautensa yhteistä onnettomuutta, uskaltamatta kumpikaan syvemmin
kajota siihen.
Johannes unohti kokonaan kysyä, kuinka oli Liisan suhteen laita
Muttilaan. Hän piti moista kysymystä nyttemmin tarpeettomana.
Niin jatkui päivällinen.
Illalla he menivät saman torin varrella sijaitsevaan trattoriaan, jossa
tarjottiin hyvää frascat-viiniä muutamasta kymmenpennistä litra.
He joivat paljon viiniä ja tulivat tunnelmaan. Jälleen he tunsivat
olevansa maailman valtiaita, kuten ennen muinoin, heidän ensimmäisellä
Italian matkallaan. Ja jälleen heidän sielunsa sulivat toisiinsa,
tullen tunteellisiksi, haaveellisiksi, ijäisyyttä etsiviksi ja
ikävöiviksi.
Hetken ijäisyyttä, ijäisyyden tuokiota! Sitä he uneksivat.
Ilmestyi oikealla ajalla mandolinin-soittaja ovelle, valmistaen
tilapäisen konsertin tilapäiselle kuulijakunnalle. Vanha, puolisokea
ukko pienen tyttärensä keralla. Aivan luonnonlaulaja, ilman mitään
tietopuolista opetusta, mutta täynnä tunnetta, mielialaa, hetken
haltioitumista ja inhimillisen elämän syvää ymmärrystä.
Aito-italialainen tunnelma oli täydellinen. Varsinkin Liisa antautui
sen valtaan kokonaan.
Suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Ja kun ukko, laulun
loputtua, tuli hattuineen kokoamaan vaatimatonta palkkiotaan, tahtoi
hän tyhjentää koko kukkaronsa hänelle.
--Lisää! hän huusi äänekkäästi. Vielä laulua! Eikö totta, Johannes!
Voisi kuulla koko yön tuota.
Johannes myönsi hajamielisesti, sillä hänellä oli tämän yön suhteen
aivan toiset suunnitelmat.
Myöskin hän viihtyi kuitenkin varsin hyvin täällä. Huone oli lämmin,
siisti ja puhdas, taikka toisin sanoen, hänen oman huoneustonsa suora
vastakohta. Nyt vasta hän oikein uskalsi myöntää itselleen, kuinka
usein häntä oli näiden muutamien päivien ja viikkojen aikana ehtinyt
kammoksuttaa mennä sinne.
Hyvä toki, ettei ollut yksin enää ja ettei ollut koskaan tarvis jäädä
yksin enää. Olihan tuossa Liisa! Tästälähtien he luonnollisesti
asettuisivat sinne molemmat yhdessä asumaan.
»_O, Sole mio_», lauloi ukko Liisalle kiitokseksi.
Liisa itki. Muutkin kuuntelivat hartaina ja hiljaisina, vaikeni
ovensuu-pöydän päässä itse valkopäinen garibaldilainen sotavanhuskin,
joka muuten oli kova-äänisin ollut ja jota kaikki kohtelivat suurella
kunnioituksella.
Myöskin Johanneksen mielestä se oli kovin kaunista. Mutta hän tunsi,
että makea viini oli kihahtanut hänen päähänsä, ja hän olisi nyt
mieluimmin mennyt kotiin.
Sitäpaitsi hän pelkäsi, että Liisa joisi liikaa.
Tämä ei näyttänyt nimittäin tuon viattoman näköisen, vaarallisen
nesteen vaikutuksia ollenkaan pelkäävän tai aavistavan. Kaikissa
tapauksissa hän käytteli sitä varomattomasti.
Johannes haukotteli ja katsoi kelloaan.
--Joko mennään? hän kysyi.
Liisa oli heti valmis lähtemään.
Johannes ei ehdottanut, mihin mentäisiin, eikä Liisakaan kysynyt sitä.
Mutta kummankin mielestä oli aivan luonnollista heidän torille
tultuaan, että he nousivat yhteiseen ajuriin ja että Johannes antoi
oman osotteensa hänelle.
12.
Kun Johannes seuraavana aamuna heräsi, täytyi hänen hetkinen tuumia,
ennen kuin muisti, missä hän oli ja kuka nukkui hänen vierellään.
Hänen tuli heti hyvä olla tuosta.
Sitten hän aukaisi silmänsä ja totesi, että aurinko paistoi jo paksujen
ikkunaluukkujen läpi suoraan hänen päänalaiselleen. Kellon täytyi olla
siis vähintään 11.
Hän hyppäsi ylös iloisena kuin nuori peura ja huudahti:
--Hyvää huomenta! Tänä päivänä me matkustamme maaseudulle.
Liisa nukkui vielä. Johannes aukaisi varovasti ikkunaluukut ja päästi
päivän häikäisevän valkeuden huoneeseen.
Tämä hetki oli joka aamu hänen nykyisen karun ja yksinäisen elämänsä
iloisimpia. Hänen kolkko työhuoneensa, joka oli illoin niin ahdistava
kuin laivanruuma, kävi silloin oikein valoisaksi ja ystävälliseksi. Ja
mikä oli parasta, se lämpeni. Siitä tuli jälleen ihmisten asuinsija.
Liisa heittelehti vuoteellaan.
Johannes käänsi ikkunaluukun niin, ettei aurinko pääsisi suoraan Liisan
kasvoille paistamaan.
Tuohan se juuri oli näiden italialaisten huoneiden helvetti. Illalla
oli liian kylmä, aamulla liian kuuma niissä. Jos sattui myöhempään
nukkumaan, tuli aurinko suorastaan suuhun ja herätti inhoittavaan
päänkivistykseen.
Myöskin Johannes tunsi päänsä hieman raskaaksi. Mutta saattoi se johtua
eilisestä viininjuonnistakin.
Hän näki tuolilla pari lasia, joista toinen oli vielä puolillaan. Hän
tyhjensi sen koneellisesti ja siirsi syrjään sekä pullon että lasit.
Sitten kumartui hän vuoteen yli ja koetti vielä kerran herättää Liisaa.
--Liisa! kuiskasi hän.
Liisa kuorsasi valtavasti, selin ja seinäänpäin kääntyneenä.
Ei, kyllä täällä sittenkin oli liian tukalaa! Johannes aukaisi ikkunan.
Raikas, vielä hopea-autereinen aamu-ilma virtaili tanssien sisälle
siitä.
Johannes sytytti savukkeen ja istahti vuoteensa laidalle polttelemaan.
Nyt vasta alkoivat hänen ajatuksensa kokoutua. Nyt vasta rupesivat
edellisen yön tapahtumat hänen aivoissaan selvenemään ja järjestymään.
Olihan se ollut pieni pettymys, sitä ei Johannes voinut kieltää
itseltään.
Mutta se oli tietysti vain sattuma, tietysti vain jotakin tilapäistä.
Ensi kerralla kävisi kaikki luonnollisesti paljon paremmin, kun he
tässä nyt ehtivät tyyntyä, koteutua ja toisiinsa tutustua.
Olihan hyvin itse pääasia. Olihan tuossa Liisa, hänen oma aamut
kaivattu, illat ikävöity armahaisensa. Jäisi tänne eikä koskaan enää
täältä erkaneisi.
Heti kun he eilen illalla olivat päässeet tänne turvaan, neljän seinän
sisään, he olivat langenneet toistensa kaulaan ja purskahtaneet itkuun.
Itkeneet pois monien yksinäisten hetkiensä tuskat, kalvavat muistot,
äänettömät epätoivot, mielipuoliset, puoli-ääneen aivoissa pidetyt
yksin- ja kaksinpuhelut.
Sitten he olivat jälleen kuivanneet silmänsä ja ruvenneet onnellisina,
leikkivinä lapsina loruilemaan.
Johannes oli hakenut esille pullon chiantia ja Liisa sytyttänyt
risutulen siihen ainoaan tulisijaan, mikä Johanneksen makuuhuoneessa
oli, nimittäin syvennys seinässä, josta joku ammottava hormi veti
suoraan ulko-ilmaan. Tuli paloi paljaalla kivilattialla. Mitään peltejä
tai muita sulkemiskeinoja ei ollut, joten tuo sama aukko muuten pitkin
päivää ja yötä päästi vain hohkavaa kylmyyttä huoneesen.
Mutta kun risukimpun heitti siihen, saattoi sen edessä kuitenkin
käsiään ja jalkojaan jonkun verran lämmitellä.
Niin he olivat istuneet aikansa sen ääressä ja maistelleet ahkerasti
laseista, jotka he olivat viereensä tuolille asettaneet. Sitten oli
heitä ruvennut nukuttamaan. He olivat riisuutuneet aivan vaivattomasti
ja ujostelemattomasti, kuten ennenkin, ja pujahtaneet peiton alle.
Mutta Liisa oli vastannut Johanneksen hyväilyihin uudella
itkunpurkauksella.
Tuon oli Johannes ymmärtänyt. Tietysti täytyi vanhojen muistojen
vaikuttaa Liisaan kovin kipeästi ja tuskallisesti.
Hän oli koettanut lohduttaa Liisaa, mutta Liisa itkenyt vain sitä
enemmän. Hän huomannut turhaksi kaikki mielittelemis-yrityksensä ja
päättänyt kärsivällisesti odottaa puuskan ohimenoa. Mutta Liisa
itkenytkin itsensä uneen. Siihen Johannes jäänyt sitten yksin
valvomaan, tyydyttämättömine lemmenkaipuineen ja hiukan noloine
toiveineen menestyksellisemmästä ensikerrasta.
Sitten oli hänkin nukahtanut.
Yöllä oli Liisa ruvennut voimaan pahoin ja Johannes autellut häntä niin
hyvin kuin oli osannut. Tuo pieni, epä-esteettinen välikohtaus vienyt
viimeisen lemmentoivon, melkeinpä lemmenhalunkin häneltä, eikä hän
ollut tiennyt takaisin vuoteesen kömpiessään, oliko hänelle enää
oikeastaan mieluista vai vastenmielistä, että Liisakin lepäsi siinä.
Varsinkin eräs seikka oli jäänyt Johannesta vaivaamaan. Hän oli
huomannut, että Liisa käytti sangen vahvasti keinotekoisia apuneuvoja
tukassaan.
Mutta sitten hän oli muistanut, että olihan hänelläkin tekohampaat
yläleuassaan eikä hänen oma tukkansakaan enää juuri kehuttava ollut. Se
oli pyyhkinyt pois jo koko joukon saadun vaikutuksen kiusallisuudesta.
Tosin oli Liisa monta kertaa vannonut heidän entisen yhdessä-olonsa
aikana, ettei hänelle niin suurta kummaa tapahtuisi, että hän koskaan
rupeisi mokomilla lisäkkeillä kuvattelemaan. Mutta moiset valathan
unohtuvat helposti ja aika on julma kaikille, kenties julmin juuri
naiselliselle kauneudelle.
Kuitenkin oli tuo pikkuseikka riittänyt jälleen herättämään hänen
kriitilliset vaistonsa, jotka olivat koko päivän ja illan niin
suloisesti uinahtaneet.
Nyt aamulla ne vasta hereillä olivatkin.
Olikohan Liisa muutenkin muuttunut ehkä? Oli siinä ollut jotakin outoa
tuossa heidän eilisessä seurustelussaan. Jotakin pingoitettua, jotakin
keinotekoista, kenties liian äänekästä. Mutta sehän saattoi johtua
tämän ensi tapaamisen vieroittavasta eriskummallisuudesta.
Hiukan toiseksi oli Johannes sitä kuitenkin joskus yksinäisissä
mietteissään kuvitellut. Paljon herkemmäksi, paljon juhlallisemmaksi ja
totisemmaksi. Kuin kaksi mustaa marmoripatsasta he olivat joskus hänen
haaveissaan toisiaan lähestyneet, kummallakin ijäinen elämänsuru
sydämessään.
Toinen katsonut tummasti ja vakavasti, toinen ymmärtänyt hänet ilman
sanojakin. Toinen ehkä päätä nyykäyttänyt ja kätensä hitaasti
ojentanut, toinen ehkä peittänyt kasvonsa tai kääntänyt ne pois
kokonaan.
Jotakin ylevää, jotakin sydän-öisen, pilkkopimeän, traagillista tai
ylenluonnollisen, taivaallisen kirkastettua!
Sellaisena oli aina kangastunut hänelle heidän kohtauksensa.
Eihän ilo heille sopinut. Olivathan he eronsa jälkeen, jos mieli
merkitä mitään heidän rakkautensa, elämän tummia, murehtivia orvokkeja.
Tuosta kaikesta hän ei ollut eilen nähnyt jälkiäkään. Taivaallisesta
ilosta tosin pienen pilkahduksen ensi hetkessä, mutta sitten oli sekin
maalliseksi ja arkipäiväiseksi alentunut. Entä tuo poroporvarillinen
tunteellisuus sitten? Niinhän tapaa kaksi piikaa toisiaan, oltuaan
vuoden pari eri palveluspaikoissa!
Viini saattoi jossakin määrin olla siinä suhteessa lieventävä
asianhaara. Muuten olisi heihin nähden todellakin pitänyt paikkansa
saksalainen sananparsi: »Pack schlägt sich, Pack verträgt sich.»
Roskaväki riitelee, roskaväki sopii! Juuri niin, juuri sellaisen leiman
oli saanut heidän eilinen kohtauksensa.