tahdoit siis tulla?
Rouva Rabbing selitti sen nyt suoraan ja kiertelemättä hänelle.
Hän tahtoi matkustaa pois joksikin ajaksi. Hänellä oli Caprilla eräs
englantilainen ystävätär, joka oli kutsunut häntä monta kertaa
luokseen. Hän voisi olla siellä kevääseen asti, sitten he voisivat
jälleen yhtyä vaihtamaan ja toisilleen tilittämään sielullisia
kokemuksiaan.
Se oli kaikki hänellä valmiiksi ajateltuna. Kaikki niin selvää,
kirkasta ja suoraviivaista, että Johannes miltei loukkautui.
Eikä hän kuitenkaan voinut olla samalla ihailematta vaimoaan, joka
hänelle tällä hetkellä esiintyi todellisen tasavaltalaisen Rooman
siveellisten, viisaiden ja voimakkaiden naisten vertaisena.
Tuollainen mahtoi Catojen, tuollainen Scipioiden äiti olla!
Mutta nyt oli hänen vuoronsa. Rouva Rabbing katsoi kysyvästi häneen.
--Ymmärrän, että teet tuon kaiken osaksi ja kenties suurimmaksi osaksi
minun vuokseni, alotti Johannes.
--Anteeksi, huomautti rouva Rabbing hymyillen. Nyt on kysymys sinusta
ja yksinomaan sinusta. Minä olen jo selittänyt asiani.
Hän oli oikeassa. Logiikka ennen kaikkea! Olihan Johannes juuri samaa
itse äsken vaatinut häneltä.
Hänen oli pakko siis nyt pitää silmällä vain itseään ja vain omaa
sielullista parastaan.
--Tosi on, virkkoi hän hitaasti, että myöskin minun ajatukseni ovat
joskus samaan suuntaan kulkeneet. Nuorena kestin minä sangen hyvin
yksinäisyyttä. Sitten olen peljännyt ja kammonnut sitä kuin ruttoa,
mutta aina tuntenut, etten tule koskaan kyllin eheäksi ja voimakkaaksi,
ellen vielä kerran ole tehnyt tuota voimanponnistusta.
--Näetkös, huomautti rouva Rabbing lämpimästi. Vasta kun tuntee
voivansa olla yksin, voi olla kaksin. Samaa olen minäkin ajanut takaa
tällä suunnitelmallani.
Johanneksen mielestä--hän puhui edelleen varsin hitaasti ja ikäänkuin
jokaista sanaansa punniten--se saattoi sittenkin olla paras
mahdollinen.
Jos he kerran kestäisivät ehdotonta yksinäisyyttä, olisi heidän sitten
helppo kestää toisiaan. Johanneksesta oli tuntunut näiden vuosien
kuluessa kuin hän koko ajan olisi rouva Rabbingiin nojautunut. Hänen
täytyi saada pois tuo kiusallinen tunne. Ja siihenhän ei ollut muuta
keinoa kuin rouva Rabbingin esittämä.
Mitä taas tuli tuohon naiseen, jonka kuva jälleen oli ruvennut
Johanneksen mielessä niin vastustamattoman selväpiirteisenä väikkymään,
oli se toinen asia.
Johannes ei tahtonut siinä suhteessa mikään profeetta olla. Mutta hän
ei tahtonut mielellään uskoa, että siitä voisi seurata enää mitään
kohtalokasta. Sehän saattoi olla vain mielikuva ja voimakkain juuri
mielikuvana.
--Sinä et ole tavannut häntä vielä, huomautti rouva Rabbing hiljaa.
--En, myönsi Johannes miettivästi, ja juuri siksi minä en voi vielä
sanoa mitään. Mutta minä luulisin, että entisyyden pitäisi tässä
suhteessa olla voimakkaamman kuin nykyisyyden. Tarkoitan, että
kysymyksessä on vain muistojen valta.
--Vain muistojen valta, toisti rouva Rabbing joka sanaa korostaen.
--Niin, jatkoi Johannes, ollenkaan muuttamatta äänilajiaan. Tarkoitan:
todellisuus voi tehdä tyhjäksi sen. Mutta kuten sanottu, en minä voi
vielä sanoa mitään. En ennen kuin olen tavannut hänet.
Tietysti he sattuisivat jossakin yhteen, selitti hän. Mutta ei sekään
ollut varmaa. Olivathan he samoin olleet kuukauden Münchenissäkin
toisiaan tapaamatta.
Aluksi oli Johannes kauhistunut tuota mahdollisuutta. Nyt hän ei
aikonut panna tikkua ristiin sen estämiseksi eikä toteuttamiseksi.
Sattuma sai ratkaista siinä.
--Minä en rakasta tuota naista, sanoi hän sitten. Mutta kuten olet
huomannut ehkä, minulla on äärettömät omantunnon vaivat hänen
suhteensa. Tunnen siltä puolen olevani vieläkin varsin
haavoitettavissa.
Mutta _jos_ hän siis sattuisi tapaamaan tuon naisen, _jos_ siitä
seuraisi sielullisia taisteluja ja _jos_ ne pyrkisivät jollakin muotoa
myös hänen ulkonaista elämänkulkuaan määräämään, silloinhan oli joka
tapauksessa hyvä, että hän oli yksin ja ettei ainakaan kukaan toinen
kärsinyt hänen rinnallaan. Sillä päinvastainen tietopa olisi ollut
omiaan aivan tavattomasti hänen sisäistä kärsimystään enentämään.
--Kaikki, päätti Johannes puheensa, puhuu siis sinun ehdotuksesi
puolesta. Minä suostun.
He löivät hyvinä tovereina kättä toisilleen.
--Kuinka kiitollinen olen sinulle, virkahti rouva Rabbing, että olet
puhunut noin! Myöskin minä koetin olla äsken niin totuudenmukainen kuin
mahdollista.
--Uskon sen, vastasi Johannes lämpimästi. Sillä miksi me
valehtelisimme?
He eivät kumpikaan voineet keksiä mitään järjellistä syytä siihen.
He kääntyivät Via Appialle, joka pian suorana, mahtavana viivana aukeni
heidän edessään. Ja he tunsivat vaunujen vieriessä sen tasaisia,
jättiläismäisiä kivilaattoja myöten olevansa jo paljon arvokkaampia
tähän ikivoimaiseen, yli-inhimilliseen ympäristöön kuin äsken Septimus
Severuksen palatsin ohi ajaessaan.
9.
Rouva Rabbing matkusti seuraavana aamuna. Johannes sai nyt tositeossa
itselleen osoittaa, tokko hänessä vielä oli miestä yksin olemaan.
Se kävi, se kävi hyvin ensi alussa. Rooman mystiikka, Rooman
salaperäinen ympyräviiva auttoi häntä. Hän syöksyi yhä syvemmälle
vuosituhansien hämärään. Jokainen kivi Forumilla ja Palatinumilla alkoi
nyt olla kallis hänelle. Chetto, juutalaisten kaupungin-osa viehätti
erikoisesti häntä, samoin Tiberin saari Fabriciuksen vanhan,
kunnianarvoisan sillan päässä.
Mutta samalla häneltä ei jäänyt huomaamattomaksi vaara, mikä piili
tässä eläytymisessä niin harmajaan entisyyteen.
Nykyisyys, nykyisyyden ihmiset, heidän asiansa, rientonsa ja
pyrkimyksensä alkoivat kadottaa hänelle yhä enemmän merkitystään.
Samoin rupesi hänen oman itsensä ja oman elämänsä tärkeys häneltä
haihtumaan. Olihan yksilö kuin pisara meressä tässä kymmenien ja
jälleen kymmenien vuosisatojen iankaikkisuudessa.
Miksi rehkiä, miksi raataa? Olihan kaikki turhuus. Miksi pyrkiä
johonkin, miksi yrittää mitään? Kaikki oli tomu ja tuhka Herran edessä.
Ja etenkin: miksi vaivata, miksi kiusata itseään, miksi koettaakaan
niin turhantarkasti seurata oman persoonallisuutensa ääntä ja aina
jyrkimmän oikeudentuntonsa mukaan menetellä?
Täytyihän tehdä kuitenkin niinkuin teki. Eihän voinutkaan menetellä
muuten kuin menetteli.
Ensi kerran elämässään alkoi Johannes uskoa, että hänkin vielä kerran
voisi kuolla tyytyväisenä.
Hän oli aina ihmetellyt, kuinka ihmiset ylimalkaan voivat kuolla. Tältä
kannaltahan se oli luonnollisin asia maailmassa. Tältä kannaltahan se
ei ollut lainkaan niin kammottavaa.
Mutta voi myöskin elää tältä kannalta. Tältä kannalta saattoi tehdä
mitä tahansa.
Se oli voimakas kanta iankaikkisuuteen nähden. Mutta joku ajallinen
itsesäilytys-vietti kielsi Johannesta kuitenkin vielä sen helmaan aivan
sokeasti heittäytymästä.
Mihin tämä veisi? Mihin tätä tietä tultaisi? Jos liian syvälle sukelsi,
pääsikö ylös enää?
Tuo ajatus kauhistutti kuitenkin vielä Johannesta. Taikka ei oikeastaan
se sellaisenaan, vaan eräs toinen, joka oli vielä hirvittävämpi.
Eihän merkinnyt sellaisenaan mitään, ettei pääsisikään enää ylös, jos
kerran oli tahtonut mennä ja jäädä umpisukkulaan. Toista oli, jos
rupeisi äkkiä katumaan. Jos tahtoisi nousta eikä voisi. Jos äkkiä
huomaisikin erehtyneensä eikä enää millään voisi korvata sitä.
Tuolta kannalta oli itsemurhakin häntä aina kauhistuttanut.
Eihän ollut vielä mitään ottaa myrkkyä, painaa liipasinta, heittäytyä
koskeen tai kuudennen kerroksen ikkunasta kivikadulle. Mutta annas, jos
viime hetkessä, silloin kun se olisi liian myöhäistä, rupeisi
kaduttamaan!
Kuinka sen ajatuksen voisi kestää? Kuinka sietää sitä tuskaa edes
silmänräpäystäkään?
Johannes ei keksinyt mitään vastausta tuohon kysymykseen.
Samansukuinen oli pohjimmaltaan se tunnepohja, joka teki Liisan muiston
hänelle niin kipeän tuskalliseksi. Tunnon vaivaksi hän oli sitä
itselleen ja rouva Rabbingille nimittänyt, tunnon vaivaksi siitä, että
hän muka oli tehnyt niin veristä vääryyttä Liisaa kohtaan hänestä
erotessaan.
Mutta oliko se sitä? Ja oliko se tunnon vaivaa ollenkaan?
Mitä syvemmin Johannes mietti, sitä suurempi syy hänellä oli epäillä
sitä.
Jos se oli tunnon vaivaa, oli se pikemmin tunnon vaivaa siitä, että hän
mahdollisesti oli tehnyt silloin niin veristä vääryyttä itseään
kohtaan. Painanut alas eräitä itseytensä oleellisia puolia ja
kohottanut pinnalle toisia vähemmän tärkeitä.
Mutta oliko hän varma siitäkään? Voisiko hän mennä valalle, että
todellakin oli niin tapahtunut?
Ei, hän ei ollut varma. Ja se, mitä hän tunnon vaivaksi nimitti, oli
yksinomaan hänen järkensä, tunteensa ja koko henkisen olemuksensa
ijäistä, kalvavaa kysymystä siitä, oliko hän ehkä Liisasta erotessaan
heittänyt pois jotakin tärkeää ja korvaamatonta.
Liisaa hän ei ollut tavannut vielä. Mutta hänen kuvansa pyöri
alituisesti hänen mielessään.
Se, joka piti häntä edes hiukan pinnalla tänä ainaisen itseensä
syventymisen ja kaiken pohjaan menemisen aikana, oli Carmela.
Tahtomattaan, aluksi tietämättäänkin Johannes nojasi häneen.
Carmela kantoi, samoin tietämättään, osan Johanneksen
yksinäisyystaakasta.
Huomattuaan sen oli Johannes hänelle tuosta syvästi kiitollinen.
Myöskin herätti hänessä jonkun verran sääliä tuo lapsi, joka hänen
kauttaan tuli aivan hänelle muuten outoja elämänsuruja ja
elämänkysymyksiä aavistamaan. Kuitenkaan ei Johannes enää voinut eikä
tahtonut hänestä kokonaan vierautua.
Olihan tämä oikeastaan vasten välipuhetta, sillä se vähensi hänen
omissa silmissään jonkun verran sen voimanponnistuksen arvoa, jota
tarkoitti koko tämä yksinäisyyskoe.
Mutta minkä hän mahtoi sille! Täytyihän hänelläkin jotain seuraa olla.
Ja olihan myöskin hänen vaimollaan englantilainen ystävättärensä.
Täytyi vain estää tämän suhteen kehittymästä eroottiseksi. Sen piti
Johannes vieläkin velvollisuutenaan.
Ei niin, että Carmela sellaisenaan olisi mitenkään erikoisesti ollut
luotu toisen raskasta mielialaa keventämään. Hän päinvastoin oli hyvin
vakava tyttö, jonka tuo varhain sattunut ääretön onnettomuus oli tehnyt
vanhaksi, surumieliseksi ja miettiväiseksi. Mutta juuri sellaisena hän
sopi parhaiten Johanneksen seuraan.
Iloisempana ja onnellisempana hän arvattavasti ei olisi ollenkaan yhtä
täysi-ikäiseltä Johannekseen vaikuttanut.
Nyt he kulkivat ja juttelivat kuin kaksi vanhaa ihmistä, milloin
Carmela nimittäin jouti olemaan hänen kanssaan. Se ei tapahtunut usein,
sillä Carmelalla oli paljon työtä. Pensionaatin käytännölliset
taloushommat vaativat hänen ainaista huolenpitoaan, 'Corso'-päivinä hän
kuitenkin riistäytyi tunniksi pariksi irti. Sillä hänen suurin huvinsa,
kuten roomalaisten yleensä, oli ajeleminen.
Silloin heidän täytyi 'koko Rooman' keralla päästä Pincion kukkulalle.
Päivä paistoi pilvettömän taivaan laelta. Palmut, piinjat ja sypressit
seisoivat tummassa vehreydessään. Pitkin vuorenrinnettä kellersivät
kultaiset oranjit ja tuossa alla levisi kaupunki sopusuhtaisena,
terassimaisena panoraamana, josta vain Pietarin kirkko, Pantheon ja
Hadrianuksen hautalinna muita korkeammalle kohosivat.
Vuoren kukkulalla soitteli sotilas-orkesteri. Ihmiset istuivat kahvilan
verannalla melkein kesäpuvuissaan, kuuntelivat soittoa ja nauttivat
lumoavasta näköalasta ja alituisesta ohivierivien vaunujen paljoudesta.
Kerran sai Johannes houkutelluksi hänet Ponte Milviolle saakka.
Se oli paikka noin puolentunnin matkan päässä Roomasta ja
historiallisesti merkillinen siksi, että siellä kerran Konstantinus
Suuri oli suorittanut ratkaisevan taistelun pakanuuden ja kristin-uskon
kohtalosta.
Johannes kulkenut historiallisen entisyyden ajatuksissa. Carmela
miettinyt vaieten omia asioitaan.
He olivat viivähtäneet hiukan liian kauan siellä. Hämärä, etelämaiden
lyhyt, nopsasiipinen hämärä yllätti heidät jo Mariuksen vuoren alla.
Painui päivä hehkuen vielä pari kiitävää tuokiota, ennen auttamatonta
mailleen-menoaan. Apenninien lumisilla korkeuksilla. Nousi kuu, Suuri,
komea, klassillinen kuu, valava hopeista valkeutta yli aution maiseman,
jota vain Pincion piinjat tuolla Tiberin toisellapuolen rajoittivat.
Ei mitään hajanaista, terävää, ylöspäin pyrkivää tai taivasta
väkivallalla tavoittelevaa, kuten pohjoismaisessa, kuten tyypillisesti
goottilaisessa maisemassa. Kaikki eheää, ijäistä ja täyteläistä.
Johannes uneksi.
Oli niin paljon valoa ilmassa kuin konsanaan Suomen talvi-yössä
maaliskuulla. Tuossa ihmeellisessä yössä, jossa tähdet tuikkivat
suurina ja pyhinä, hanget kautta silmänkantaman kimaltelevat ja
huurteiset koivun-oksat ojentuvat kohti jumalia kuin rukoukseen, kuin
kevään ensimmäiseen, aavistelevaan hartauteen.
Paljon valoa, paljon taivasta, paljon suurta, korkeaa ja salaperäistä.
Täällä oli kuitenkin tunnelma toinen. Ei ollut niin läheistä, niin
sisäistä suhdetta maan ja taivaan, ihmisen ja jumalan välillä olemassa.
Oli vain ilmassa ääretön levollisuus. Oli maassa rauha ja kunnia
jumalalla korkeudessa, jotka vaikuttivat miltei hautojen-takaisilta.
Carmela puhui. Tällainen ilta vei hänen ajatuksensa vielä kauemmas
etelään, Sisilian salaperäiseen saareen, Messinan salmen rannalle,
missä olivat olleet hänen lapsuutensa leikkitantereet, ja missä hän
kerran eräänä kauhun-yönä oli kaikkensa kadottanut.
Hän puhui siitä tyyneesti ja matalalla äänellä, ilman mitään
tunnepurkauksia, kuin jotakin ulkoaopittua läksyä tai uskonnollista
manausta, josta oli joka sana muistettava. Puhui, puhui, ja näytti
lopuksi kokonaan unohtavan ympäristönsä.
Siinä oli hänelle tapahtunut se suuri, se käsittämätön, joka oli
leikannut poikki hänen elämänsä, joka oli katkaissut kaikki sillat
entisyyden ja nykyisyyden väliltä ja pakottanut hänen tummat
silmäteränsä maailman järjettömään, tarkoituksettomaan menoon suurina
ja kummastelevina tuijottamaan. Ja siitä johtui, että Johannes tällä
hetkellä tunsi itsensä melkein nuoreksi ja rikkaaksi hänen rinnallaan.
Hän oli aluksi vain puolella korvalla kuunnellut. Mutta pian oli hän
kokonaan mukana, seuraten koneellisesti tuon matalan, yksitoikkoisen
äänen ilmiloihtimia kauhunkuvia, tai pikemmin, kuvaa maailman
hävityksestä.
--Meidät oli herätetty hyvin varhain sinä aamuna, kertoi Carmela, sillä
meidän oli määrä lähteä heti klo 5:n jälkeen Taorminaan. Vedin juuri
sukkia päälleni. Silloin kuului äkkiä kuin tuhansien pommien räjähdys,
jota seurasi synkkä räiske ja suhina ikäänkuin olisi lukemattomia
tulisia rautoja pistetty veteen. Järkeni seisahti kokonaan, minä en
voinut käsittää mitään.
Vaistomaisesti hän kuitenkin oli hypännyt vuoteensa laidalta ja
tuntenut työntyvänsä seinää vasten.
Uusia räjähdyksiä. Huumaavaa pauketta ja jyrinää.
Hän oli juossut heidän talonsa parvekkeelle. Ikkunat tulleet helisten
alas joka taholta. Hän pistänyt päänsä ulos ja nähnyt heidän talonsa
horjuvan sinne tänne, toisten ympärillä olevien sortuessa pauhinalla.
--Tunsin tukehtuvani, kertoi Carmela, ja luulin, että minulla oli
painajainen.
Uusi järistys.
Hän oli juossut takaisin huoneesen, missä hän äitinsä ja kahden
sisarensa kanssa nukkui. Hekin olivat hereillä ja kokonaan poissa
suunniltaan.
Isä syössyt heidän huoneesensa. Tullut köysi kädessä, tahtonut sitoa
sen heidän äitinsä ympärille laskeakseen hänet ikkunasta alas. Uusi
sysäys! Ylemmät kerrokset nähtävästi sortuneet ja painaneet heidän
huoneustonsa kattoa. Hän kuullut, kuinka se oli ritissyt ja ratissut
liitoksistaan.
Sitten hän ei voinut enää muistaa mitään.
--Tulin tietoihini, kertoi Carmela, vasta eräällä torilla, jonka
ympäriltä kaikki rakennukset olivat sortuneet. Minun oli kylmä, nälkä
ja jano. Huutavia, voivottelevia, alastomia ja puoli-alastomia ihmisiä
joka taholla. Oli yö. Taivas paloi, kuului kaatuvien talojen ryske.
Luulin joutuneeni helvettiin.
Johannes kiersi hänet vaistomaisesti suojaten käsivarrellaan.
Carmela lepäsi hänen rintaansa vasten. Heidän silmäteränsä tuijottivat
toisiinsa synkkinä, tutkivina ja vakavina niinkuin kahden pohjattoman
kuilun syvyydestä. Kaikki ikä-ero, kaikki sukupuoliero, kaikki eri
kehitys-asteiden, kansallisuuksien ja outojen olojen luomat raja-aidat
tuntuivat heidän väliltään rauenneen.
Tuska, elämäntuska, entisyyden ahdistus ja nykyisyyden käsittämättömyys
oli heidät hetkeksi yhdistänyt.
He lähestyivät jo kaupunkia. Kun paistoi pitkin tasaisia kattoja ja
heitti pitkiä, välkkyviä valojuovia kauniiden kaarisiltojensa alitse
tyynesti virtailevaan Tiberiin.
Eikä Johannes voinut poistaa mielestään ajatusta, kuinka voi elää, kun
on kaikki kadottanut, ja kuinka voi tulla toimeen maailmassa, kun on
yksin, ypö yksin keskellä yötä, ilman ainoaakaan rakastavaa sielua
lähellään.
Tuo tyttö oli häntä voimakkaampi.
10.
Johannes voitti vielä kerran itsensä. Hän muutti pois pensionaatista,
jossa Carmela asui, ja vuokrasi itselleen oman huoneuston, ensimmäisen
minkä sai, Lateranin puoleisessa kaupungin-osassa.
Ensin luuli hän tehneensä sen todellakin Carmelan vuoksi, ettei tuo
onneton tyttö ehkä vielä rakastuisi häneen ja tulisi hänen kauttaan
entistään onnettomammaksi.
Mikä jalo mies minä olen kuitenkin! olisi hän jo miltei ollut valmis
tuon tunteensa vallassa huudahtamaan.
Pian huomasi hän kuitenkin, että sekin oli itsepetosta. Itsensä
vuoksi hän oli sen tehnyt eikä suinkaan Carmelan. Hänen oma
itsesäilytys-viettinsä oli hänelle sanonut, että siltä taholta voi
vaara uhata hänen nykyistä onneaan.
Onneaan? Voiko hän sitä siksi sanoa?
Hän saattoi itsekin hymähtää tuolle ajatukselle.
Kaunista onnea todellakin! Yksin kylmässä, kolkossa, autiossa
huoneustossa, joka oli kamala kuin kellari ja tyhjä kuin maailman
avaruus.
Mutta olihan hänellä vapaus! Vapaus mihin?
Vapaus jälleen joka suuntaan, ylöspäin ja alaspäin, itään ja länteen,
nousta tai painua, samota tuulispäänä eteenpäin tai pysyä hiiren-hiljaa
paikallaan. Vapaus ääretön, mittaamaton, tehdä itsensä suhteen, mitä
tahtoi, ja oma elämänsä oman seikkailuhalunsa ja mielijohteittensa
mukaan suunnitella!
Vapaus sellainen, jota hänellä ei ollut sitten nuoruutensa tulvehtivien
päivien, jolloin se oli tuonut jokahetki sylin täydet uutta tuskaa ja
uutta iloa hänelle.
Olihan se onni. Olihan hänellä nyt kaikki syy pitää kiinni siitä ja
olla onnellinen.
Ainakin koetti Johannes rehellisesti noin itselleen uskottaa.
Olihan hän juuri tuota onneaan säilyttääkseen myös Carmelasta
etääntynyt. Hän oli peljännyt vapauttaan. Hän ei ollut uskaltanut panna
sitä alttiiksi enää, sillä hän oli tuntenut vaistomaisesti, että niiden
kahleiden rinnalla, joilla tuon hoikan, tumman, maurilaista
muistuttavan tytön rakkaus voisi sitoa hänet, olisivat lastenleikkiä
kaikki hänen ennen kantamansa naiskahleet.
Joka kerran oli noin nuorella ijällä noin voimakas kärsimisessä, kuinka
voimakas hän olisikaan ilossa, nautinnossa ja intohimossa?
Ei, eihän hänellä ollut varaa siihen. Olihan hän jo vanha mies. Ja
sehän olisi ollut kuin alottaa uudestaan elämänsä.
Ei, se ei käynyt päinsä enää! Ja mitä oli elämä, oikea elämisen
arvoinen elämä nimittäin, muuta kuin alituista vapautumista, alituista
nousua pienemmästä, ahtaammasta suurempaan ja avarampaan.
Nyt hänellä oli vapaus. Hänen oli se siis myöskin turvattava ja
säilytettävä.
Mutta tämähän on ukon, tämähän on ehdottoman vanhanpojan ajatustapaa!
pälkähti äkkiä itseivallinen pisto hänen aivoihinsa. Näin mahtavat
juuri tuumia nuo parantumattomat keski-ikäiset poikamiehet, silloin kun
kaikkivaltias Amor uhkaa ruusuköysin vangita heidät.
Olkoon vanhanpojan ajatustapaa! Se on kaikissa tapauksissa viisasta ja
järjellistä ja sen avulla voi suojata itsensä turhilta kärsimyksiltä.
Niin hän säilytti vapautensa.
Mutta hän ei tiennyt, mihin käyttää sitten vapauttaan. Kaikkeen siihen,
mihin hän sitä nyt yksin käytti, hän oli käyttänyt sitä ollen kaksinkin
rouva Rabbingin kanssa. Oli vain tyhjempää ja autiompaa kuin ennen.
Miksi tällaiseen itsensä tuomita vain turhan yksinäisyysteorian vuoksi,
kun hänellä oli kaksin ollut paljon hauskempaa, valoisampaa ja
keveämpää?
Vapauden vuoksi? Hiiteen koko vapaus, ellei sen avulla voinut ja
tahtonut tehdä tuhmuuksia!
Hänen teki jo mieli kirjoittaa vaimolleen, lyödä asia leikiksi, pyytää,
että tämä tulisi takaisin eikä enää hassuttelisi. Myöskin teki hänen
mielensä matkustaa Caprille ja ilmestyä onnettomana vaivaisena
syntisenä, mutta veitikan hymy suupielessä, vaimonsa eteen.
Mutta eihän hän voinut kumpaakaan. Eihän hän ollut vielä tavannut
Liisaa eikä myöskään saanut hänen kuvaansa mielestään haihtumaan. Asia
oli kesken. Hänen oli saatettava se onnelliseen päätökseen, jos hänen
mieli koskaan voida kirkkain otsin kohdata vaimoaan.
Hänen vaimonsa ei ottaisi asiaa ollenkaan niin keveästi kuin hän itse
sen jo nyt olisi ollut valmis ottamaan.
Sen tunsi Johannes vaistomaisesti. Hänen täytyi siis, maksoi mitä
maksoi, tuokin seikka vääjäämättömään, tinkimättömään loppuun
suorittaa.
Hänen täytyi tavata Liisa! Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta
missä ja milloin? Sattuma sai ratkaista? Olihan hän luvannut
vaimolleen, että hän ei siinä asiassa tikkua ristiin panisi.
Mutta juuri siksi oli tämä sielullisesti toimeton odotus kahta
hermostuttavampaa.
Johannes eli alituisessa jännityksessä. Saattoihan Liisa tulla vastaan
missä kadunkulmassa hyvänsä, istua missä trattoriassa tahansa, johon
hänkin pistäisi päänsä sisälle. Varsinkin nyt, kun hän söi kaikki
ateriansa ulkona, oli tuon kohtauksen, tuon mielenliikutuksen
mahdollisuus aina vaaniva, aina uhkaava ja läsnä-oleva.
Välistä pelkäsi, välistä toivoi hän kiihkeästi sitä. Mutta se oli
muuttumassa jo hänen päähänpistokseen, jonka ympärille kaikki kiertyi
ja joka imi elämänmehun ympäriltään kaikilta muilta ajatuksilta.
Johannes tiesi vanhasta kokemuksestaan, että sattuma oli sangen viisas
jumalatar, mutta vielä viisaampi, jos sitä hellävaroen ohjattiin.
Hän rupesi siksi myöskin hiukan ja aivan huomaamatta ohjailemaan
sattumaa, etsimään paikkoja, missä hän tiesi matkailijain ja etenkin
suomalaisten käyvän sekä heidän kauttaan ikäänkuin pyydystettävän
otuksen jälkiä tiedustelemaan. Hän sai varmuuden, että Muttila ja Liisa
edelleenkin oleskelivat kaupungissa. Mutta hän kuuli, ettei heitä
näkynyt juuri missään, ei skandinavilaisten tavallisissa viinituvissa
eikä yhteisillä huviretkilläkään.
He näkyivät viihtyvän parhaiten kahden kesken.
Tuo olisi Johanneksen pitänyt arvatakin. Ketä Liisa rakasti kerran, sen
hän eristi muusta maailmasta. Niinhän oli kerran käynyt Johanneksen,
samoin oli nähtävästi nyt Muttilankin laita.
Mutta rakastiko Liisa todellakin Muttilaa? Olipa se sangen omituista!
Tietysti paremman puutteessa vain. Mutta kuitenkin! Oli se sentään
käsittämätöntä.
Eikä Johannes voinut koskaan estää kipeää, tuskallista tunnetta
povestaan nousemasta, aina kun hän uskoi Liisan todellakin rakastavan
Muttilaa.
Niin tapasi hän vihdoin Liisan.
Hän oli kerran eräänä aamupäivänä pistäytynyt Borghesen palatsin
kokoelmilla sieluaan virkistämään. Kuinka monetta kertaa, sitä hän ei
muistanut enää. Hän kävi usein täällä, tänne oli niin vaivaton tulla,
kävellä kauniissa puistossa ja saada joku kaunis taidevaikutus kuin
leikillään.
Mutta melkein enemmän kuin tauluista ja taideteoksista hän piti itse
palatsista, joka sellaisenaan jo oli taideteos.