Hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. Kynttilöiden liekit olivat
hänen silmissään kummallisesti siristyneet, heittynyt uuvuttava huntu
koko hänen sielullisen olemuksensa yli. Tuskin muisti hän edes
koneellisesti taputtaa käsiään tai estää savukkeensa tuhkaa talon
hienolle matolle putoamasta.
Silloin alkoi Carmela äkkiä laulaa »Aamulla varhain». Se oli uutuus,
jonka rouva Rabbing oli hänelle juuri näinä päivinä opettanut.
Johannes nousi kalpeana.
Kaikkea muuta, mutta ei vain tuota, ei tuota laulua! Olihan se Liisan
mielilaulu, jota hän oli hyräillyt vedet silmissä jo paljon ennen kuin
heidän eronsa oli edes kummankaan kaukaisimmassa aavistuksessa
tapahtunut.
»Aamulla varhain kun aurinko nousi.»
Herra jumala! Hänen äänensäkin muistutti Liisaa. Siinä oli vain
eräänlainen yksitoikkoisempi, metallisempi kaiku, joka teki koko
esityksen vielä grammofonimaisemmaksi kuin se muuten olisi ollut.
»Silloin ma unestani heräsin.»
Hän muisti jokaisen vivahduksen, jokaisen varjostuksen Liisan äänessä,
jonka surumielinen sointu oli ikäänkuin hyväillyt jokaista tahtia,
hellinyt jokaista tavua ja ääntiötä. Eihän Carmela sitä niin laulaa
osannut. Mutta hän lauloi sen tummana, valittavana tuskanhuutona, otsa
rypyssä, yhtämittainen jännitetty ilme mustissa silmissään.
»Sydämeni oli niin surusta raskas.»
Nyt se tuli, nyt se tuli! Tuo hirveä, tuo kaamea, tuo
maailmantraagillinen luonnonlapsen syytös, viaton ja ihmettelevä,
tappava ja syyntakeeton, kyynelkostea ja kuitenkin omaa yksinkertaista
kauneuttaan hymyilevä. Ei ole alkua eikä loppua tuolla laululla, on
vain ijäti aaltoava meno, ijäti paisuva tunnepohja, ijäti kysyvä, ijäti
kummasteleva tuijotus elämän jähmetyttävään totuuteen.
»Miksis kultani hylkäsit mun?»
Maailma musteni Johanneksen silmissä. Hän ei voinut hillitä itseään
enää, vaan purskahti itkuun, puristi nopeasti ja lujasti kädestä rouva
Rabbingia ja syöksyi ulos huoneesta yleisen hämmästyksen vallitessa.
Carmela sai kiinni hänet käytävässä.
Hänkin oli itkuun purskahtanut. Hän ei kysynyt mitään, hän ei sanonut
mitään, hän kiersi vain käsivartensa Johanneksen kaulaan ja oli
tukahduttaa hänet pitkään, palavaan suuteloon. Juoksi sitten samalla
kiireellä takaisin saliin ja jätti Johanneksen seisomaan siihen
paikkaan tyrmistyneenä tästä odottamattomasta lohdutuksesta.
Mutta hän oli lakannut itkemästä. Niin paljon oli Carmela kaikissa
tapauksissa saanut aikaan lahjalla, jonka hänen aavisteleva,
epämääräinen ja samalla erehtymätön luonnonviettinsä oli käskenyt hänet
tuolle vieraalle miehelle antamaan.
Johannes oli tuntenut siinä silmänräpäyksessä, että Carmela rakasti
häntä. Mutta myöskin hänen oman olemuksensa läpi oli kulkenut
kultavirta.
Oliko hänkin niin nuori siis? Saattoiko hänkin ehkä vielä rakastua?
Tuntea vielä kerran uuden, suuren intohimon tulimyrskyt, alistaa kaiken
tämän tasaisen, tämän turvallisen, tämän järjellisen, hyödyllisen ja
onnellisen yhdelle ainoalle ihanalle, päätäpyörryttävälle hulluudelle?
Mutta silloinhan oli elämä edessä! Silloinhan hänellä vielä kerran
olisi mahdollisuus syntyä uudestaan!
Syntyä uudestaan? Uusiin tuskiin ja taisteloihin siis! Elämä edessä?
Ei, ei, hänellä oli jo kylläksi, oli jo liiaksi takanapäin!
Mutta sen hän kuitenkin tajusi selvällä järjellään, että _jos_ tämä oli
oikeata rakkautta, silloin ei hänellä enää ollut kadotettavana
silmänräpäystäkään.
Oliko hän siis todella rakastunut Carmelaan?
Hullutusta, hassutusta! Ennemmin hän olisi voinut olla Carmelan isä.
Mitä tämä siis oli? Nähtävästi aivan tavallista, helposti ymmärrettävää
aistikiihotusta.
Tätä tietä hän totesi, että Carmelan outo kiinteä, etelämainen kauneus
vaikutti sangen ärsyttävästi häneen. Oli vaikuttanut koko ajan, vaikka
hän ei ollut tullut panneeksi merkille sitä.
Mutta heti tuon huomion tehtyään hän tuli toteamansa aistimuksen
suhteen ikäänkuin rokotetuksi.
Ahaa, tavallista aistirakkautta siis? Ei kiitoksia, siitä hän oli jo
saanut kylläkseen.
Sen edestä hän ei suinkaan enää tyyntä onneaan uhraisi. Kerran hän oli
sen tehnyt, silloin Liisan vuoksi. Eikähän hän silloinkaan ollut
suinkaan mitään sisällistä onnellisuutta uhrannut, ainoastaan
ulkonaista hyvinvointia ja elämän-mukavuutta.
Ja nytkö hän panisi alttiiksi sisäisen hyvinvointinsa? Ei kiitoksia!
Minkä edestä, kenen edestä? Lapsen, josta arvattavasti tulisi mitä
ihanin ja armain rakastajatar, mutta joka ei häntä ymmärtäisi ja jonka
sielun hämäriä ailahduksia ei hänkään milloinkaan tulisi tajuamaan?
Hullutusta, ehdotonta, mielipuolista hullutusta!
Kuitenkin oli hänen eroottisten aistimustensa valta vielä siksi suuri,
että se pakotti hänet tästälähtien aina enemmän Carmelaa ajattelemaan.
Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä rehellisemmin täytyi hänen tunnustaa
itselleen, että tuo tyttö kiinnitti tavattomasti hänen mieltään ja että
tuon mielenkiinnon virittimenä oli yksinomaan sukupuolinen intohimo.
Jos hän olisi ollut entinen Johannes, olisi hänen kohtalonsa ollut
ratkaistu. Hänen järkensä olisi rimpuillut jonkun verran vastaan, hänen
tahtonsa taistellut niin paljon, että kunnia olisi ollut pelastettu.
Sitten olisi kaikki käynyt kuin tanssi!
Intohimo olisi voittanut hänet.
Nykyinen Johannes osasi pitää paremmin puoliaan. Hän ei taipunut tämän
uuden mahdollisuuden edessä, mutta ei myöskään sitä koettanut
väkivallalla luotaan karkoittaa. Hän herkutteli sillä ja sai monta
ilmaista mielihyvän tunnetta siitä, mutta ei tahtonut uhrata mitään, ei
kerrassa mitään niiden ansaitsemiseksi.
Nähtävästi alan minä jo tulla jonkun verran kevytmieliseksi, ajatteli
hän joskus. Mutta niinhän tulevat kaikki ihmiset ijän mukana eivätkä
minunkaan puoli viidettäkymmentä ikävuottani ole menneet ohitse jälkiä
jättämättä.
Ja heti kun hän näin ajatteli, hän tunsi karaistuvansa myöskin tuota
toista painajaista vastaan, joka vielä uhkasi hänen onneaan hänen omien
aivojensa komeroista.
Saattoihan sieltä milloin hyvänsä soinnahtaa tuo kauhun sävel: »Miksi
kultani hylkäsit mun?» Siellä vaara piili. Carmela oli sen rinnalla
vain varjon varjo, vain heijastuksen heijastua. Kentiespä hänen
onnistuisi juuri sen avulla vielä tuhota ja hävittää tuo toinenkin,
kuten sammutetaan uhkaava metsänpalo tahallisesti rakennetulla
vastavalkealla?
Jos niin kävisi, silloinhan hänellä olisi syytä kiittää ja siunata
tuota hurmaavaa luonnonlasta, joka laulullaan oli herättänyt ilmoille
hänen mielensä mustimman, sairaimman melankolian, vain sen omalla
aistillisella suloudellaan karkoittaakseen ja surmatakseen.
Silloin olisi Johanneksella syytä olla todellinen isä hänelle.
7.
Eräitä päiviä joulun jälkeen oli Johanneksella vakava keskustelu
vaimonsa kanssa.
He olivat katsomassa »Pyhää Bambinoa» Ara Coelin kirkossa
Capitoliumilla. Ihmeitä-tekevää Kristus-kuvaa, Jerusalemin Öljyvuoren
puusta veistettyä, puettua silkkiin ja lukemattomiin jalokiviin.
Lapset saarnasivat, kuten italialaiset itse sitä juhlallisesti
nimittivät. Oikeastaan he lausuivat vain tuon kuvan edessä runoja ja
rukouksia, kaikki tietysti kotona opittua ja opetettua. Kun
esiintymislupa oli kaikkein pienimmilläkin piimäparroilla, muodostui
tilaisuus täydelliseksi komediaksi.
Toiset itkivät, toiset tappelivat. Joku puhalsi leikkitorveensa. Oli
vaikea tuota pyhyyttä vartioivan munkinkaan säilyttää vakavuuttaan.
Johannes seisoi vaimoineen jonkun verran syrjässä hymyillen tuolle
etelämaiselle temppeli-idyllille, joka varmaan olisi ollut omiaan monta
pohjoismaista uskonkäsitettä mullistamaan. Mutta he olivat ehtineet
täällä jo hyvin tottua siihen.
Olivathan juuri tällä jouluviikolla kirkot yleensä muuttuneet
roomalaisen kansan-elämän keskipisteiksi.
Sitä varten ne olivat täysin teatterien tapaisiksi koristetut. Perällä
tai sivulla joku näyttämölava, lavalla panoptikon-kuvaelma, esittävä
Neitsyt Maariaa ja Kristus-lasta, tietäjiä itäiseltä maalta y.m.
asianomaisia merkkihenkilöitä. Siinä seimet, siinä lampaat, siinä
aasit, perällä tietä näyttävä tähti ja erämaan näköala. Kaikki
tarkoitettu lasten, mutta myös aikuistenkin mielihartautta herättämään.
Äkkiä koskettaa rouva Rabbing Johannesta kädellään ja kuiskaa:
--Pyhä bambino!
Johannes vilkaisee panoptikon-kuvaelmaan, mutta huomaakin, ettei hänen
vaimonsa suinkaan sitä tarkoita. Sitten siirtyvät hänen silmänsä
oikeiden elävien lasten lavalle, ja hän hämmästyy.
Sinne on juuri nyt noussut nuori tyttö, ehkä noin kahdentoista vanha,
ylevä kuin itse murhenäytelmän jumalatar.
Ääni kirkas kuin hopeakello. Liikkeet, ilmeet, eleet valmiin
primadonnan.
Hän ei ujostele ollenkaan. On aivan kuin hän olisi jo täysin
itsetietoinen taiteilijatar, joka tuntee todellakin yleisölle
esiintyvänsä ja tahtoo saavuttaa tarpeellisen menestyksen.
Kuinka hän deklamoi!
Kuinka hänen silmänsä säteilevät! Kuinka hän välistä lankeaa
polvilleen, nousee jälleen ylös, kohottaa käsivartensa, ristii kätensä,
vie ne taas sydämelleen, aina kasvavassa runollisessa haltioitumisessa
ja kauneushurmiossa!
Kirkon ja kristillisen uskontunnustuksen kanssa hänellä näyttää olevan
tällä hetkellä verrattain vähän tekemistä.
Kauneuden uskontoa hän kuuluttaa. Pyhän taiteen papitar hän on, kansan
edessä, jolle kauneus on tullut luonnoksi jälleen ja jolla todellakin
on suuren taiteen perintämuistot veressään.
--_Pyhä lapsi!_ myöntää myöskin Johannes liikutettuna.
--Se on hän itse, maailman valkeus, kuiskaa rouva Rabbing kyynelsilmin.
Kuinka kuolleelta, kuinka kammottavalta tuo jalokivistä kankea
pikkupakana hänen rinnallaan vaikuttaakin!
Hän viittasi kuva-Kristusta.
Johannes myönsi hänen jälleen olevan oikeassa, mutta ei voinut olla
samalla tekemättä pientä epähurskasta pilaa Kristuksen sukupuolesta.
Kristus oli mies ja tämä tyttö oli nainen. Jo yksistään siitä syystä
oli kaikki vertailu mahdoton heidän välillään.
--Minä puolestani, virkahti rouva Rabbing suutaan lystikkäästi
mutristaen, voin hyvin kuvitella sukupuoletontakin Kristusta.
Näin haastellen he astuivat ulos. Koska oli kaunis ilma ja aurinkokin
jälleen tuntui paistavan lämpimästi, he päättivät tehdä yhteisen
ajeluretken Via Appialle.
Siellä he eivät olleet vielä ennen olleet. Mutta Johannes oli jo
kuitenkin ehtinyt niin pitkälle muinaishistoriallisissa opinnoissaan,
että hän kykeni selittelemään matkan merkillisyyksiä.
--Tämä on klassillisen Velabrum-laakson pohjaa, hän sanoi, saman, joka
Tarquiniusten aikaisella suurella lokaviemärillä kuivattiin. Tuolla on
vielä muuan jykevä-kivinen holvi jälellä siitä. Neljä metriä
läpimitaten!
Tämä taas, sanoi hän sitten, on yhtä vanhan Circus Maximuksen areenaa.
Kuten näet, ei siitä ole jälellä enää muuta kuin paikka, sekin
pahanhajuisen kaasutehtaan ja kurjan vihannestorin turmelema. Kuitenkin
on siihen sen parhaina aikoina mahtunut satoja tuhansia katsojia.
Marmori ja pronssi on välkkynyt siinä, riemun ja tuskan huudot ilmoja
kaiuttaneet. Siten katoo maailman kunnia!
Toisella puolen tietä kohottivat Palatinumin kukkulalta Septimus
Severuksen palatsin hyvin säilyneet rauniot harjojaan. Ja Johannes
palautti mieleen tämän ankaran sotilaskeisarin kuvan, sellaisena kuin
kivet puhuivat hänestä ja maailmanhistoria oli hänen muistonsa
säilyttänyt.
--Maailma, _mundus_, sanoi hän, oli hänen aikanaan sama kuin
Palatinumin keskipiste. Palatinum oli Rooman, Rooma valtakunnan keskus,
ja valtakunta, _Imperium Romanum_ itse, koko tunnetun maanpiirin
samalla kehä ja keskikohta. Ilmankos _Urbs_, kaupunki, ja _Orbs_,
maanpiiri, merkitsivätkin muinaisille roomalaisille jotenkin samaa!
Siksi olivat useimmat roomalaiset keisarit kuvatut patsaissaan käsi
koholla ja silmä suunnattuna etäisiin äärettömyyksiin. Ja siksi saattoi
myöskin keisari Septimus Severus majesteetillisellä ylpeydellä sanoa
itsestään: »Maanpiiri ei voinut minua pidättää.»
Ylpeä oli ollut keisari Septimus Severus. Ja olihan hänellä myös ollut
syytä siihen.
Afrikalainen hän oli ollut synnyltään, sotainen kunto oli hänet
keisariksi kohottanut. Legioniinsa hän oli luottanut, kaikki muu oli
ollut hänelle samantekevää. Veltostunutta Roomaa hän oli halveksinut
niinkuin Ilmestyskirjan porttoa, istuvaa seitsemällä kukkulallaan.
Babylonian hän oli valloittanut. Riemukaarien kautta hän oli kulkenut
ja tänne Roomaan, Palatinumin äärimmäiselle törmälle, hän oli tahtonut
pystyttää palatsin, jonka vertaista maailma ei vielä olisi nähnyt ja
joka kuuluttaisi jo kauas jokaiselle Afrikasta tulijalle, että tässä
asui heidän maanmiehensä Septimus, josta oli tullut maailmanhallitsija.
Epäilemättä nousukas-ylpeyttä. Mutta minkä nousukkaan!
Tässä tapauksessa lähenteli se miltei yksilön suvereenisen minän
ilmi-elävää ihantelua.
Eikä hän kuitenkaan ollut voinut estää synkkämielisen elämänfilosofian
varjoa sydämeensä hiipimästä. »Olen ollut kaikki», oli hän sanonut,
»eikä kaikki ole mitään».
Tuon palatsin katolta hän todellakin oli voinut tuntea kaikki olevansa.
Jo itse näköala oli Rooman juhlallisimpia. Yli campagnan, yli Via
Appian, kauas Albanon ja Sabinan kukkuloille. Kaikki se oli hänen,
kaikki myös, minkä hurjinkaan ajatus saattoi loihtia hänen sielunsa
silmien eteen vuorten tuolta puolen, merien ja maiden takaa.
Eikö sekään siis riittänyt hänelle? Eikö mikään siis ollut mitään hänen
mielestään?
Kuka oli ollut tämä mies, joka kuoli tuo vaatimaton ja samalla
itsetietoinen, voimakas ja ikuinen sana huulillaan: »_Laboremus_,
tehkäämme työtä?»
Tuo oli tarina Septimus keisarista. Johannes itsekin innostui hänestä
puhuessaan.
Rouva Rabbing kuunteli uneksien.
--Ihmiset olivat ennen suurempia ja yksinäisempiä kuin nyt, hän
virkahti viimein. Etkö usko, että he ymmärsivät myös oikeammin ja
syvemmin elämää?
--Kuka uskaltaa siitä sanoa mitään! huomautti Johannes ajatuksissaan.
Kaikki on yhtä oikeata ja yhtä syvää. Mitä vanhemmaksi olen tullut,
sitä varovaisempi olen lausumaan mitään yleisiä määritelmiä elämästä.
--Mahtaa sitten johtua minun kehittymättömyydestäni, lausui rouva
Rabbing, kuitenkin ilman mitään ivallista kärkeä äänessään. Mutta
tunnen vielä omasta puolestani kaipaavani noita yleisiä arvostelmia. En
voi vielä sanoa, että kaikki ei ole mitään.
--Sekin on yleinen arvostelma, hymyili Johannes.
--Älä viitsi ruveta minua sanoissa solmiamaan, hymyili rouva Rabbing
vastaan hänelle. Tiedäthän, että olen siinä suhteessa aivan liian
helppo saalis sinulle.
He keskustelivat vielä vähän aikaa Septimus Severuksesta ja Pyhästä
bambinosta. Huomauttivat toisilleen, kuinka ne olivat kuin kahden
suuren maailmanvallan, aineellisen ja henkisen, vertauskuvat. Ja kuinka
toisesta oli jälellä vain rauniot, toisesta naurettava irvikuva.
--Valta siirtyy, henkinen niinkuin aineellinenkin, sanoi Johannes.
Jälkimmäistä hoitelee nyt joku Rockefeller. Edellisen suhteen en
uskalla lausua mitään arveluja.
--Tahtoisitko sinä hallita maailmaa? kysyi rouva Rabbing miettivästi.
--En, vastasi Johannes nopeasti. En henkisesti enkä aineellisesti.
Minun ainoa toivoni, ainoa, mitä enää pyydän elämältä, on se, että
kärsisin niin vähän kuin mahdollista.
Rouva Rabbing ojensi kätensä hänelle.
--Minäkin toivon sitä itseni suhteen, sanoi hän. Mutta luuletko, että
se on mahdollista? Etkö usko, että kärsimys kasvaa elämän keralla?
Tarkoitan, sikäli kuin kehitymme, herkistymme ja hienostumme.
--Siispä minä en tahdo myöskään kehittyä enää! purskahti Johannes
miltei kiivaasti. Sama vaikka tylsistyisin ja raaistuisinkin!
--Siitäpä vasta mahtaisit kärsiäkin, huomautti rouva Rabbing
hiljaisesti.
--Siis tahdon pysyä sellaisena kuin olen. Mitä muuta hyvänsä, mutta ei
kärsiä, ei kärsiä enää! Nähtävästi on se minun itsesäilytysviettini,
joka puhuu näin. Sillä minä tunnen, etten kestäisi uutta elämäntuskaa
enää.
He vaikenivat hetkeksi. Talot hävisivät tien varrelta, ympäristö alkoi
yhä enemmän todellista maaseutua muistuttaa.
8.
Caracallan, Septimus Severuksen pojan, termit liukuivat ohitse juuri.
He pysähyttivät hevosen ja tarkastivat nekin. Nekin olivat jättiläisen
rakentamat.
Johannes piti jälleen muinaishistoriallisia esitelmiään.
Muurit olivat vielä varsin hyvin säilyneet. Muuten oli aika huoneiden
sisustuksen jo ammoin karistanut, permannon mosaiikkeja siellä täällä
lukuunottamatta. Muinoin oli täällä vain marmori välkkynyt, kulta
kiiltänyt, salit olleet kuvapatsaita täynnä, seinät ja kaarikatot
taitehikkaita maalauksia.
Täällä olivat Rooman ylimykset kylpyammeissaan istuneet, viimeiset
päivän-uutiset suusta suuhun lennelleet. Surissut ilma sukkeluutta,
älyä, valtio-oppia, filosofiaa, lakitiedettä, raha-asioita,
sotaviestejä, juomajuttuja, sanalla sanoen, kaikkea sitä, mikä täyttää
nykyaikaisen tupakansavuisen ravintolan ilmakehän.
Rouva Rabbing tuskin kuunteli ollenkaan. Hän näytti ajattelevan omia
asioitaan.
Äkkiä hän sanoi ulos mentäessä:
--Johannes, kärsitkö minun kanssani?
Johannes hämmästyi.
--Kuinka tarkoitat? kysyi hän suurin silmin. Olethan ainoa ihminen,
jonka kanssa voin olla. Olet ottanut elämäntuskan minulta ja siitä olen
sinulle ikuisesti kiitollinen.
--Sinä olet usein sanonut minulle niin. Mutta kuitenkin! Kenties
sentään tulisit vielä paremmin toimeen aivan yksinäsi?
--Mitä hulluja! Sinähän puhut kuin unessa. Kuinka moinen voi päähäsi
pälkähtääkin?
Johannes oikein seisahtui lyhyelle polkutielle, joka heillä oli hevosen
ja vaunujen luokse astuttavanaan. Rouva Rabbing katsoi häntä silmiin
pelottavalla vakavuudella.
--En tiedä. Minusta on tuntunut joskus viime aikoina niin.
--Tänne Roomaan tultuamme?
--Ehkä enin täällä Roomassa. Suo anteeksi, eihän se mitään pahaa ole.
Mutta mielestäni sinä olet ollut niin surullinen ja synkkämielinen
täällä.
--Mitä syytä minulla olisi olla synkkämielinen?
--En tiedä. Mutta minä olen ollut näkevinäni, että sinä kärsit. Enkö
minä voisi millään sitä lievittää?
Rouva Rabbing sanoi sen niin kauniisti, että Johannes tunsi kostuvan
silmäteränsä. Mutta hän ei voinut sanoa mitään. Hänestä oli jälleen
niin uutta ja outoa, että he kaksi puhuivat näin intiimeistä asioista.
--Onko se tuo nainen? kysyi rouva Rabbing hiljaa.
Johannes ei voinut kestää hänen katsettaan.
--On, ähkäsi hän raskaasti, kääntäen samalla kasvonsa pois. Et tiedä
ehkä, että hän on täällä Roomassa. Vanhat muistot vaivaavat minua.
--Minä tiedän, kuiskasi rouva Rabbing. Minä olen tiennyt sen koko ajan.
--Kuinka? Sinä näit junassa heidät?
--Näin heidät jo Münchenissä, Café Luitpoldissa. Sinä et huomannut
heitä.
--Siis olet sinä koko ajan nähnyt lävitseni?
--Luonnollisesti. Nähnyt myös sekä Rooman innostuksesi että muut
rehelliset ponnistelusi, joilla olet koettanut kärsimystäsi lievittää.
Mutta se ei ole auttanut sinua.
--On!
--Ei, Johannes. Sinä kärsit yhä vieläkin, vaikka et tahdo sitä
itsellesi tunnustaa. Tiedän myös, että kärsit minunkin puolestani.
--Mahdollista kyllä. Mutta enin kärsin tästä keskustelusta.
--Sen täytyi tulla. Emmehän me voi vaieten vierautua. Suo anteeksi, jos
ehkä tunnun mielestäsi armottomalta. Mutta juuri tällaisissa
tapauksissa mielestäni on puhuttava.
Hän oli oikeassa. Johannes tunsi ja tunnusti sen mielessään, mutta ei
kuitenkaan keksinyt, miten ruveta kehimään auki sykkyrää, jonka
viimeiset viikot olivat luoneet hänen sydämeensä.
Hän viittasi siis vain ääneti viertotielle päin.
Vaunuihin päästyään hän kääntyi rouva Rabbingiin päin, katsoi suoraan
silmiin häntä ja kysyi:
--Rakastatko minua vielä?
Rouva Rabbing kesti hänen katseensa silmää räpäyttämättä.
--Kuinka voit sellaista kysyä? hän sanoi. Tiedäthän, että rakastan
sinua. Mutta kalliimpi kuin rakkauskin on minulle minun ihmisyyteni.
--_Sinä_ tahdot erota siis? kysyi Johannes tuskallisesti.
--En, vastasi rouva Rabbing. Mutta minä olen valmis eroamaan, jos
rakkauteni vaatii sitä ja jos luulen sillä helpottavani sinun elämääsi.
Johanneksen pää painui alas. Mitä saattoi hänellä olla tuohon
sanomista?
Sillä aikaa selitteli rouva Rabbing kantaansa. Hän ei suinkaan
tarkoittanut eroa, ainoastaan pitempi- tai lyhempi-aikaista
yksinäisyyttä.
Hänen mielestään se voisi olla terveellistä heille molemmille.
--Tuskin minulle, yritti Johannes väittää vastaan. Minä olen ollut
liian paljon yksin nuorena ollessani.
--Minä puolestani en ole ollut koskaan, huomautti rouva Rabbing
järkähtämättömästi. Ja suo anteeksi, jos minun tässä asiassa täytyy
ajatella myöskin omaa inhimillistä kehitystäni.
--Siis yksinäisyys on _sinulle_ välttämätön eikä minulle, korosti
Johannes toistamiseen. Siltä pohjalta me voimme puhua. Mutta pitäkäämme
myöskin lähtöaika mielessämme.
Rouva Rabbing selitteli edelleenkin kantaansa. Voi olla, että Johannes
yksinäisyyteen nähden oli oikeassa. Mutta hän, rouva Rabbing,
puolestaan _luuli_ ainakin, että se voisi olla hyödyksi heille
molemmille.
--Emme siitä nyt puhu, muistutti Johannes. Voimme tulla siihen sitten.
Nyt esität sinä ensin kantasi, sillä sinä olet tämän keskustelun ensin
alottanut.
Tuo oli kaikin puolin loogillista myöskin rouva Rabbingin mielestä.
--Siis puhumme nyt aluksi yksinomaan minusta, sanoi hän.
Hänellä ei ollut lasta, sillä he olivat heti suhteensa ensi aikoina sen
niin päättäneet. Hänellä ei ollut mitään muutakaan sitovaa
elämäntehtävää. Myöskään rakkaus ei voinut kiinnittää häntä
täydellisesti. Hänen pyhimmän huolenpitonsa esineenä saattoi olla siis
vaan hänen oma inhimillinen minuutensa ja sen kehittäminen.
--Tuon minä ymmärrän, nyykäytti Johannes päätään. Juuri samoin on minun
laitani. Mutta miksi meillä ei ole lasta oikeastaan?
--Me emme katsoneet itsellämme olevan oikeutta siihen, vastasi rouva
Rabbing vakavasti. Pidimme itseämme liian hermostuneina ja epävakaisina
luonteiltamme.
--Se oli nyt ehkä liikaa edesvastuun-tunnetta, virkahti Johannes
miettivästi, nojaten kyynärpäänsä mukavasti vaununseinään ja puhaltaen
paksun kiehkuran sikaristaan. Mutta me nyt haaveilimmekin siihen aikaan
niin luonnottoman korkeata ihmisyyttä.
Keskustelu ei vaivannut häntä enää ollenkaan niin paljon kuin alussa.
Hän olisi jo ollut valmis kaikki keveäksi leikiksi kääntämään.
Mutta rouva Rabbing ei päästänyt häntä siihen.
--Se oli kaikissa tapauksissa parasta, mitä me silloin osasimme, hän
lausui hiukan surumielisesti. En tiennyt vielä, mistä kieltäydyin
silloin. Mutta tuolla kirkossa johtui se jälleen mieleeni.
Sanat tukehtuivat hänen huulilleen. Hänen oli vaikea estää
kyyneleitään.
--Pyhää lasta katsoessasi? kysyi Johannes varovasti.
--Niin, myönsi rouva Rabbing, purren nenäliinansa pitsiä. Saatoin
arvata myös, mitä sinä, jolla on ollut lapsi, silloin ajattelit.
Johannes rypisti kulmiaan.
--Hyvä, että hän on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. _Niin_ minä
ajattelin. Sillä hän saisi kärsiä liian paljon, jos hän todella olisi
minun tyttäreni.
Seurasi hetken äänettömyys.
Vaunut vierivät Scipioiden hautojen ohitse. Niitä he eivät kuitenkaan
joutaneet tällä hetkellä huomaamaan, yhtä vähän kuin Drusuksen
riemuporttiakaan tai kaupungin muuria ja Porta San Sebastianoakaan,
jotka he samoin vaieten jättivät jälelleen.
Eipä edes portinpielessä tarjoutuva palanen roomalaista
kansan-elämääkään, parturinkisälli pöytineen ja maalaiskundeineen
paljaan taivaan alla, voinut temmata heitä pienimpäänkään leikilliseen
huomautukseen.
Kumpikin ajatteli omia asioitaan. Vihdoin virkahti Johannes: