Tämän vaunun täytyy Milanoon.
--Mutta tehän lupasitte! tiukkaa Johannes ankarana.
--Ei auta! On ennen käynyt päinsä. Mutta asemapäällikkö on lahjottu.
Sellainen sika! Mutta toisen vaunun minä voin herrasväelle hommata.
--Tyhjän vaunun?
--Aivan uuden vaunun, johon ei pääse ristinsieluakaan.
Hän sai toisen kultarahansa. Ja hän hommasi toisen vaunun Johannesta ja
rouva Rabbingia varten, mutta jääkylmän, sillä se liitettiin nyt vasta
junaan.
Johannes hengähti kaikissa tapauksissa helpotuksesta siihen päästyään.
Vaara oli toistaiseksi vältetty siis!
Mutta koko yön hän istui ikkunan poskessa mietiskellen, mitä aamu
mahdollisesti toisi tullessaan.
Turhaan hän koetti tyynnyttää itseään. Miksi hän oli levoton
oikeastaan? Pelkäsikö hän Liisaa? Rakastiko hän ehkä vielä tuota naista
vai vihasiko hän niin sanomattomasti?
Hassutusta! ajatteli hän itse. Minä en yksinkertaisesti halua nähdä
häntä. Onhan se aivan luonnollista. Se voisi vaikuttaa kiusallisesti
minuun.
Näin oli yö kulunut.
Yö pitkä kuin iankaikkisuus. Aamunkoitossa heräsi rouva Rabbing ja
kysyi, mitä Johannes mietiskeli.
Johannes vavahti. Naisilla oli usein merkillinen aavistuskyky.
--Kuinka niin? hän kysyi vain vastauksen asemasta. Oletko nukkunut
hyvin?
Rouva Rabbing oli koettanut tässä kylmyydessä nukkua edes. Johannes oli
yöllä huomaamatta luovuttanut hänen peitokseen myös oman
päällysvaatteensa. Mutta hän oli kuullut kuitenkin, kuinka toinen oli
viluissaan, kuten hän luuli, ääntelehtinyt ja kääntelehtinyt.
Eikä Johannes ollut voinut olla sydämensä pohjasta manailematta tuota
lemmon junankuljettajaa, joka heidät oli syössyt tähän jäähelvettiin.
Täydellinen kylänheittiö! hän oli itsekseen ajatellut. Sellainen sillä
naamakin oli. Hupaisen näköinen kyllä, mutta kertoileva monista
kestetyistä elämänkohtaloista.
--Minä olen nähnyt unta, selitti rouva Rabbing. Sinä taistelit jonkun
pedon kanssa.
--Pedon? naurahti Johannes väkinäisesti. Karhun vai suden?
--Se oli puoleksi eläin, puoleksi ihminen. Sillä oli naisen pää ja
kaula, mutta linnun siivet ja alaruumis.
--Niinkuin harpyialla? pisti Johannes piloillaan.
--Jotakin sinnepäin, jatkoi rouva Rabbing vakavasti. Se tapahtui
marmorilinnassa meren rannalla. Ovet olivat merelle auki ja minä
seisoin ulkonevalla parvekkeella nojaten pilariin ja odottaen taistelun
tulosta.
--Kumpi voitti?
--En tiedä. Minä heräsin siihen.
--Tottahan minä toki linnun voitin!
--Älä ole niin varma siitä! Sillä oli pitkät kynnet ja terävä nokka,
joita se käytti epätoivon vimmalla ja taituruudella.
--Epätoivon? Siis olin minä sittenkin voimakkaampi.
--Ehkä olit. Linnun luut ruskivat sinun kourissasi. Mutta sinäkin olit
yltä päältä veressä. Se, joka joutui maahan, karkasi taas
kaksinkertaisella voimalla ylös.
--Ettet sinäkään tullut väliin!
--Minä olin asetettu vain katsojaksi. Hyi, se oli inhoittava uni!
Rouva Rabbing peitti kasvonsa käsillään.
--Olipa kyllä, myönsi Johannes. Mistähän sellaista tuleekaan! Mutta
voitko sinä arvata myöskin taistelun syytä.
--En. Minä näin ainoastaan, että sinä tahdoit tulla minun luokseni
parvekkeelle ja että toinen tahtoi estää sinua siitä.
--Ahaa, pieni mustasukkaisuuden näytelmä siis!
--Saattoi olla. Mutta se olisi voinut kummaltakin puolen hiukan
suuremmalla ritarillisuudella ja vähemmällä väkivaltaisuudella
tapahtua.
Rouva Rabbing nousi väristen.
--Minun on kylmä, hän sanoi. Milloin me tulemme perille?
--Oh, siihen on vielä monta tuntia! Mutta toivottavasti me saamme tänne
joitakin lämmitysvehkeitä.
He saivatkin seuraavalta asemalta joitakin kuumia putkia jalkojensa
alle.
Myöskin päivä alkoi jo jonkun verran lämmittää. Kuura oli jäänyt ammoin
jo jälellepäin, vaikka oltiin keskellä joulukuuta. Huomasi kaikesta,
myöskin maiseman aina troopillisemmiksi käyvistä piirteistä, että
riennettiin kohti etelää.
--Luuletko, virkahti rouva Rabbing mietiskellen, että tulemme hyvin
Roomassa viihtymään?
--En tiedä, vastasi Johannes. Minä en ole asunut siellä milloinkaan.
--Mutta sinä olet ollut siellä kuitenkin?
--Kyllä. Kymmenkunnan vuotta sitten. Mutta minä olin silloin vielä
liian nuori viihtyäkseni niin vanhassa ja hiljaisessa kaupungissa.
Liisan kanssa hän oli ollut siellä. Liisan kanssa he olivat tulleet
sinne keskellä kesää Rivieralta ja matkustaneet heti parin päivän
perästä eteenpäin Napoliin ja Sorrentoon.
Tuskin he olivat ehtineet paria museota ja muutamia kiviraunioita
näkemään.
Niihinkin he olivat vilaisseet vain kuin säälistä ja ohimennen. Mitä
merkitsivät kaiken maailman museot ja kivirauniot heille kahdelle,
jotka juuri silloin olivat ensimmäistä kesäänsä yhdessä viettäneet!
Eivät mitään. Eivät enempää kuin hyttysen hyrinä taivaan korkeudessa
kiitävälle kotkaparille.
Nyt hän päätti korjata tuonkin laiminlyönnin.
Siinä olikin jo Tiber-virta, kiemurteleva savisten rantojensa uomassa.
Ja tuossa hurahti jo juna ikuisen kaupungin harmaiden muurien sisälle.
Jospa jumala nyt vain varjelisi asemalla, ettei hänen olisi tarvis
tavata Liisaa! Sitten olisi kaikki hyvin.
Kaikki hyvin. Ainakin toistaiseksi.
Luoja kuuli hänen rukouksensa. Ja varman englantilaisen gentlemannin
hahmolla, vaikka suomalainen epävarmuus sydämessä, istui Johannes kohta
rouva Rabbingin vierellä upeissa ajopeleissä, matkalla erääsen
ensiluokkaiseen anglosaksiseen hotelliin keskikaupungilla, joka oli
kuin vartavasten luotu juuri heidän tapaistensa matkailijain kukkaron
keventämiseksi.
Ei jälkiäkään Liisasta eikä Muttilasta.
5.
Rooma valloitti aluksi Johanneksen kokonaan.
Häneltä jäi hyvin vähän aikaa millekään tunnontuskille, mietiskelyille
ja hiuksenhienoille sielunerittelyille. Hän oli koko päivät liikkeessä.
Jokainen vanha kirkko ja palatsi, jokainen museo, jokainen taulu ja
kuvapatsas oli katsottava, tutkittava, tuomittava ja oman aikakautensa
puitteisiin asetettava.
Rouva Rabbing seurasi uskollisesti mukana. Hänestäkin oli tämä
puolitieteellinen, puolitaiteellinen innostuksen puuska kovin hauskaa,
sillä niin paljon kuin hänkin oli maailmaa matkustellut, ei hänkään
ollut koskaan viitsinyt ottaa perusteellisesti selkoa mistään, saati
sitten niin vanhoista asioista kuin tässä oli kysymys.
Hänen sivistyksensä oli muodollinen ja pintapuolinen, kuten yleensä
nykyaikaisen europalaisen ylimysnaisen. Johanneksen vuoksi hän
kuitenkin oli viime vuosina koettanut tarmonsa takaa syventyä
erinäisten yhteiskunnallisten kirjailijain ja kansallistalouden
tutkijain ongelmiin.
Muuten hän lauleli, soitteli, lueskeli, jopa teki käsitöitäkin. Viime
talvena hän oli oppinut italiankielen, jota hän taisi melkein
täydellisesti. Hän olikin hyväksi avuksi Johannekselle, jonka
kielitaito tässä suhteessa oli jotakuinkin alkeellinen.
Muuten hän viihtyi hyvin yksin. Johannes ihmetteli sitä usein hänelle
itselleenkin, mutta rouva Rabbing vastasi vain hymyillen, että hänellä
ei ollut ikävä koskaan.
Hänellä oli aina niin paljon ajattelemista, sanoi hän.
Täällä Roomassa hän seurasi kaikkialle miestään. He tekivät yhdessä
pitkiä kävelymatkoja campagnalle, söivät tien varrella olevissa
maalaistrattorioissa ja keskustelivat vilkkaasti saamistaan uusista
vaikutuksista. Mutta myöskin he saattoivat vaieta pitkiksi tuokioiksi
ja tuumia kumpikin omia asioitaan.
Silloin pyrki Liisan kuva jälleen Johanneksen mieleen nousemaan. Ei
enää selvänä ja täsmällisenä tosin, kuten tulomatkalla tuossa
junavaunussa, vaan niinkuin epämääräisenä pilvenä, vaarallisena,
valohämyisenä aavistuksena, jonka hän vaistomaisesti tunsi uhkaavan
nykyistä rauhaansa ja onneansa.
Hän ei ollut vieläkään tavannut Liisaa, yhtä vähän kuin enää
Muttilaakaan.
Mutta hän tiesi heidän olevan kaupungissa. Hän oli kuullut sen muilta
suomalaisilta, joita kosolta oleskeli täällä, ja hän tunsi kaikkialla
Liisan läsnäolon, vaikka hän ei tahtonut tuntea sitä eikä itselleen
tunnustaa.
Siksi syventyi hän epätoivon vimmalla tämän merkillisen kaupungin
historiaan, joka tuntui olevan yhtä ijäinen kuin oli ihmiskunta itse ja
yhtä pohjaton kuin oli sen kautta aikojen, kautta tähtitarhojen tunkeva
tiedonhalu.
Pitkien kansantaloudellisten tutkimusten jälkeen tuntuikin tämä
humanistinen sielun-suihku hänestä varsin suloiselta.
Hän ei _tahtonut_ ajatella Liisaa. Hän tahtoi huumata itsensä kaikella
muulla älyllisellä, vierailla nimillä ja vuosiluvuilla, ulkopuolisilla
mielikuvilla ja ajatuksilla.
Ettei tuo yksi pääsisi jälleen nousemaan! Ettei tuo yksi julistautuisi
jälleen itsevaltiaaksi, polttaisi poroksi kaikkia muita hänen
sielussaan, hävittäisi ja kukistaisi!
Jonkun aikaa se onnistuikin hänelle.
Hän eli kokonaan entisyyden maailmoissa. Niin vieraissa ja kuitenkin
niin tutunomaisissa.
Tuota jälkimmäistä tunnelmasävyä hän usein itsekin ihmetteli. Olihan
hänestä kuin hän olisi tullut kotiin, tullut jälleen pitkien
harhavuosien jälkeen entisille elosijoilleen.
Sitten hän huomasi, että olihan se itse asiassa aivan luonnollista.
Liittyihän Rooma hänen varhaisimpiin lapsuusmuistoihinsa. Olihan hän
lukenut tai kuullut muiden lukevan Romuluksesta ja Remuksesta paljon
ennemmin kuin Väinämöisestä, Ilmarisesta tai Lemminkäisestä.
Rooma! Mikä ylpeys, mikä mahtavuus, voima ja voitonvarmuus olikaan
tuosta sanasta jo kasvavan pojan korvaan soinnahtanut!
Todellakin tuntui se jo pelkällä kielellisellä soinnullaan syntyneen
maan piiriä vallitsemaan.
Mutta samalla kuin se oli niin tuttu, pysyi se kuitenkin aina etäisenä,
aina viettelevänä, pohjattomana ja salaperäisenä. Turhaan koki Johannes
hallita sitä hengellään. Se liukui aina hänen käsistään kuin sfinksi,
kuin kimaira, kun hän tahtoi sen ijäistä arvoitusta selittää.
--Tätä sinun unesi mahtoi merkitä, hän oli joskus vaimolleen
leikillisesti huomauttanut. Tässä minä todellakin näyn saaneen
tekemistä semmoisen linnun kanssa, joka ei hevin antau voittajalle.
--Toivokaamme, että se on tämä, rouva Rabbing samaan nuottiin vastannut
siihen. Silloin tunnen minä itseni täysin turvalliseksi.
--Etkä ole mustasukkainen?
--Roomaa saat sinä rakastaa kuinka paljon hyvänsä. Mutta varo itseäsi
mustasilmäisistä roomattarista!
Selvimpänä, vaikuttavimpana ilmeni hänelle Rooman suuruus kuitenkin
eräänä varhaisena aamuhetkenä Janiculuksen kukkulalla.
Sillä kertaa hän oli yksin. Rouva Rabbing oli jäänyt tutkimaan jotakin
taidehistoriallista teosta, jota he vielä tänään tulisivat tarvitsemaan
käynnillään Colonnan kokoelmissa.
Kukkula oli vielä varsin ihmistyhjä. Automobilit eivät olleet heränneet
vielä. Matkailijat nukkuivat vielä kaikessa rauhassa hotelliensa
pehmeillä patjoilla.
Mutta Rooma valvoi.
Se haastoi jo tuhansilla äänillään. Se toimitteli arki-askareitaan.
Tänne kukkulalle kuului sieltä alhaalta vain ainainen, epäselvä kohina
kuin etäisen kosken pauhu, näkyi vain kattojen huikaiseva päivänpaiste
ja aamun kirkas, kostea auer niiden yllä.
Mutta eipä aikaakaan, niin alkoi tuosta autereesta kohota kuvia ja
kangastuksia, erottua ääniä, jotka eivät olleet enää nykymaailman
asukasten.
Tuskin ne olivat ihmis-ääniä ollenkaan. Itse paikan, itse kaupungin,
itse Rooman kotijumalien ääniä ne olivat, nousivat jokaisesta vanhasta
talosta ja kirkosta, jokaisesta puolirapistuneesta palatsista, muurista
tahi portinrauniosta.
Johannes ajatteli aikojaan.
Korva kuunteli, silmä lepäsi siinä. Tuskin muisti hän enää, kuka hän
oli ja mistä hän oli tullut tänne. Rooman salaperäinen henki oli hänet
täydellisesti valloittanut.
Mutta: äänet ilmassa kuiskivat hänen korvaansa kummia sanoja ja niihin
vastasivat toiset syvältä hänen sydämestään. Ja punoutui niiden välillä
seuraava keskustelu:
»Kuka olet, outo matkamies? Mistä tulet ja minne menet? Miksi niin
synkästi otsaasi rypistät? Miksi näytät niin miettivältä? Eikö maamme
miellytä sinua vai suretko sitä, että täytyy sinun täältä jälleen
myrskyn maailmaan?»
»Teet liian monta kysymystä yht'aikaa.»
»Siispä koeta vastata niihin kuhunkin kerrallaan!»
»Oikein sanot, että olen outo matkamies. Sillä on oma itseni jälleen
outo minulle. Enkä tiedä, mistä tulen ja minne menen. Sillä niin kauan
kuin muistan ovat ajatukseni kiertäneet yksiä ympyröitä.»
»Siis on sinulla elämänsuru?»
»Lie yhtä suuri kuin on elämän-ilonikin. Mutta en nyt tällä kertaa sitä
mieti enkä ylimalkaan itseäni ollenkaan.»
»Mitä muuta olet keksinyt arvokasta ajateltavaa?»
»Tuumin tuota, kuka olet ja kenen kanssa keskustelen. Tahdon tulla
salaisuutesi tuntemaan.»
»Tahdot siis päästä pois itsestäsi?»
»Juuri niin. Mutta mistä arvasit sen?»
»Ja tehdä sen minun avullani?»
»Jälleen arvasit oikein, ikuisen kaupungin henki. Auta minut, pelasta
minut! Ota minut haltuusi ja varjele minut!»
»Miltä? Keneltä?»
»Vaaroilta, jotka väijyvät minun omassa sydämessäni.»
Kuului ilmassa kuin pitkä pilkkanauru. Ja kului kotvasen, ennen kuin
sen keskeltä jälleen alkoivat järjelliset sanat soinnahdella.
»Tuhannet ovat tuossa sinun paikallasi samoin seisoneet, tuhannet sinun
tavallasi kysyneet, tutkineet, pyytäneet ja valittaneet. Kuinka voisin
kaikkia auttaa? Voin auttaa ainoastaan niitä, jotka eivät kysy mitään,
eivät tiedustele mitään, vaan antautuvat minulle tuntemattomalle.»
»En heihin kuulu. Et niin vähällä pääse minusta, ikuinen henki. Olen
maasta, missä tieto on valtaa ja jonka asukkaat ovat tottuneet sanalla
luonnon voimia vallitsemaan. Ilmoita minulle syntysanasi!»
»_Olet hengen kaltainen, jonka ymmärrät_, sanoi jo hän, joka oli
viisain ja suurin Saksan runoilijoiden seassa. Mitä uskot meillä
kahdella olevan toistemme kanssa tekemistä?»
»Ehkä enemmän kuin luuletkaan. Mutta älä ärsytä minua taikka laulan
Lapin taiat tänne, tuon Turjan loihdut keralla pohjoistuulen, joka on
pimittävä sinun selkeän taivaasi ja hautaava lumimyrskyyn koko
vuosituhantisen kauneutesi. Kesäisten keijujen leikkitanner, tahdotko
tulla talven tuskat ja kärsimykset tuntemaan?»
»Tunnen talvenkin, valkotukan. Tiedän myös, että te, pimeän pohjolan
asukkaat, olette vaarallisia vieraita, jotka tulette tänne minun
kukkiani ja aurinkoani oman synkän elämänne iloksi varastamaan. Mutta
en silti sinua säiky. Sillä tiedän, että tämän taivaan alla on pimeys
heikompi kuin päivänpaiste.»
»On iloa itsellänikin, paistaa jumalan päivä omassa povessanikin. En
ole tullut tänne ruusujasi rukoilemaan, en päivänsäteitäsi säkkiin
pistämään. En ole tullut sinulta ylimalkaan ottamaan mitään. Olen
tullut vain tietämään, kuka olet, että voisin vallita sinut niinkuin
vallitsen linnut ilmassa ja kalat meressä.»
»Ah! Siispä kuulut sinä _Valkean miehen_ rotuun, jonka rohkeus on yhtä
kuulu kuin hänen julmuutensa.»
»_Homo sapiens_ on nimeni. Kuulun heimoon, jolle soi käsky korkealta:
_tehkää maa itsellenne alammaiseksi_!»
Syntyi äkkiä syvä hiljaisuus.
Nähtävästi ei Rooman henki ollut aivan näin ankaraa manausta tänä
kirkkaana aamuhetkenä odottanut. Ja kun se jälleen tuhannet äänensä
kohotti, oli niissä jo paljon nöyrempi, mutta samalla petollisempi
kaiku kuin on äänessä orjuutetun kansan, kun se itsevaltaista
sortajaansa lakki kourassa puhuttelee:
»Maan olet omaksesi kesyttänyt, meret lannistanut, temmannut itse tulen
taivahalta omassa rinnassasi ja omassa kotiliedessäsi korkealle
leimuamaan. Mutta tässä päättyvät sinun sankaritekosi. Tässä on määrä
pantu mahdillesi. Kysyt Rooman syntysanoja etkä tiedä, että kysyt oman
suuren sukukuntasi alkujuurta.»
»Entäpä tuota tahtoisinkin tutkia juuri?»
»Sanoit itse, että olet outo itsellesi.»
»Outo jälleen, sanoin. Mutta tahdon tulla itseni, koko itseni
tuntemaan.»
»Ei voi sitä kukaan kuolevainen.»
Vielä vähän aikaa kiistelivät he näin keskenään. Niin alkoivat äänet
tuolta alhaalta kaupungista kohota kukin erikseen tänne kukkulalle,
ensin suurena, sekasortoisena soitantona, sitten jo yhtäjaksoisiin,
johdonmukaisiin sävellajeihin järjestyen. Ja jokaisella niistä oli
olevinaan jotakin murhaavan, musertavan ivallista sanottavaa.
Esimerkiksi näin:
»Tahdotko minuun lähemmin tutustua? Olen Rooma ennen etruskeja. Taikka
minuun? Tulen Palatinumilta, haastan haudoista, joiden kummuilla jo
Romuluksen aikuinen paimen-yhteiskunta voi kesä-iltoina muistella
tarujen takaisia esivanhempiaan?»
Ja näin:
»Et suinkaan heistä välittäne, vaan minusta. Voin kertoa sinulle Rooman
kuningastarut, kuinka Capitolium rakennettiin ja Juppiterin ensimmäinen
temppeli perustettiin. Taikka minusta? Tiedän miten tasavalta alkoi,
mistä ensimmäiset konsulit puhuivat ja mistä portista oli voitollisten
legionain tapa marssia Rooman muurien sisälle.»
Ja näin:
»Nuo kaikki ovat lastentaruja minun rinnallani. Tahtonet tuntea Rooman
kaikessa kunniassaan, maiden ja kansojen valtiaana, Hannibalin
voittajana, Jugurthan kukistajana? Ihailetko kansalaiskuntoa,
tasavaltalaisia hyveitä, ankaroita ja yksinkertaisia tapoja? Sanalla
sanoen, koko tuota vanhan kansan rautatammista polvea, joka jo epäili
Hellaan veltostuneen hengen tulevan heidän lastensa ja lastenlastensa
turmioksi?»
Myöskin näin saattoivat ne sanoa:
»Juuri turmeltuminen onkin mieltäkiinnittävin aika kunkin kansan
elämässä. Terveet eivät tarvitse parannusta, vaan sairaat, ja
kansanhengen täytyy jo potea paljon, ennen kuin se ryhtyy voitelemaan
haavojaan tieteen ja taiteen suloisella, pettävällä palsamilla.
Tahtonet tutustua Rooman keisariaikaan, sen sivistykseen, sen
huvituksiin, sen määrättömään loistoon ja rajattomaan nautinnonhimoon?
Niistä kaikista voin _minä_ antaa tarkimmat tiedot sinulle.»
Kuuntelija piteli jo korviaan. Mutta nyt vasta ne alkoivat esitellä
itseään joukottain ja tukuttain:
»Kansainvaellusten Rooma olen. Tahdotko tietää, mikä oli muotoni
silloin, kun Alarikin ja Geiserikin laumat hautasivat alleen vanhan
maailman sivistysmuistot?»
»Ensimmäisen kristillisen kirkon Rooma olen. Tuon terveisiä sinulle
apostolien vankiholveista ja sirkustanterilta, jotka ovat tuhansien ja
jälleen tuhansien marttyyrien verellä kostutetut.»
»Paavin rautainen Rooma olen. Hallitsen ihmishenget ja omattunnot
kahleilla lujemmilla kuin ne, joita kerran kantoivat voittamani kansat
auringonnoususta hamaan sen laskuun asti.»
»Renässansin kukkiva Rooma olen. Tulen Borghesen, Corsinin, Farnesen ja
Dorian palatseista. Tahdotko tulla Orsinit, Chigit, Colonnat, Borgiat
ja muut sukuni suuret heidän huikaisevissa juhlapidoissaan tuntemaan?»
»Suurten taiteilijain Rooma olen. Lienet väsynyt pitopöytiin ja halajat
seurustella vain runoilijain, maalarien, kuvanveistäjien ja
arkkitehtien kanssa. Taikka et viitsi sitäkään, vaan vetäydyt pois
kaupungin hälinästä tuonne Frascatin vuorten varjoisille rinteille.
Siellä ovat, paitsi viinitarhoja, Torlonian ja Aldobrandinin linnat
kokonaan sinun käytettävissäsi.»
Tuo kuulosti jo sangen houkuttelevalta.
Mutta äänet jatkoivat yhä vuosisadalta vuosisadalle soipaa
seireenilauluaan. Vihdoin suuttui itse Garibaldin jättiläispatsas
Janiculuksella tähän loputtomaan puheenpolinaan ja ärjäsi äänellä, joka
soi kuin torventoitotus sinertävän ilman halki:
»Tukkikaa suunne! Eihän vieras ole tahtonut tuosta kaikesta mitään
kysyä. Hänhän on vain tahtonut tietää Rooman olemuksen. Ja sen mahtanen
minä voida parhaiten selittää, joka olen tehnyt tämän kaupungin jälleen
ihanan isänmaani poliittiseksi keskipisteeksi. Rooman olemus on
_vapaus_ ja sillä hyvä!»
Sitten hän lisäsi vielä ikäänkuin lempeämmin:
»Kuka vielä tahtoo jotakin tietää, kysyköön auringolta, jonka säteet
tanssivat tuolla pilviä piirtävien lumivuorien yllä. Ne tietävät
Roomasta enempi kuin minäkin ja voivat antaa pätevimmän vastauksen.»
Tosiaan! Sieltähän kohosivatkin yli kaupungin nuo Rooman vaiheiden
mykät todistajat, ikuiset ja järkkymättömät kuin luonnon lait, kuin
taivaan vaskiset vallanpitäjät.
Päivän ystävälliset säteet niiden rinteillä lupautuivat heti mielellään
näitä langattomia sähkösanomia kiidättämään.
»Rooman olemus on ympyrä», sanoivat ne. »Se sulkee sisäänsä
iankaikkisuuden. Rooman olemus on ikuinen rauha ja sopusointu keskellä
ajan pieniä pirskehiä. Rooman olemus on ikuinen onni särjetyille
sydämille, mutta kalvava tuska ja kaihomieli niille, jotka vielä
halajavat hetken suruja, hetken iloja ja taisteloita.»
Johannes tunsi piston sydämessään. Tuo viimeinen tuntui miltei kuin
häntä varten tarkoitetulta.
Sillä koko ajan hänen siinä päivänpaisteisella kivipenkillä istuessaan
oli Liisan kuva, kaikista äänistä ja kangastuksista huolimatta, jälleen
liidellyt hänen sielunsilmiensä edessä.
6.
Varoittanut oli rouva Rabbing Johannesta mustasilmäisistä
roomattarista. Kuitenkin sattui hänen tielleen sellainenkin, joka
varmaan joidenkuiden toisten olosuhteiden ja mielentilojen vallitessa
olisi voinut käydä hänen kohtalolleen hyvinkin määrääväksi.
Se oli eräs orpo tyttö samasta pensionaatista Corson varrella, jossa he
itsekin asuivat ja johon he olivat jo parin päivän jälkeen
loistohotellistaan muuttaneet.
Oikeastaan hän ei ollut roomalainen, vaan sisilialainen, Carmela
nimeltään.
Hän oli kadottanut vanhempansa ja kaikki sukulaisensa Messinan
maanjäristyksessä. Lähetetty sieltä noina hirmun ja kauhun päivinä
jonkun hyväntekeväisyys-komitean toimesta Roomaan ja sai nyt ikäänkuin
armosta asua tässä pensionaatissa, jonka pitäjät olivat sisilialaisia
niinkuin hänkin ja olivat olleet hänen vanhempiensa hyviä tuttavia.
Itse asiassa teki Carmela kyllä työtä leipänsä edestä. Koko
taloudenhoito lepäsi nimittäin miltei kokonaan hänen nuorilla
hartioillaan.
Carmela oli kiltti tyttö, ahkera ja iloinen, lauleli aamusta iltaan ja
oli kaikkien suosikki, sekä vieraiden että isäntäväen. Myöskin rouva
Rabbing oli ensi hetkestä saakka ruvennut hänestä paljon pitämään.
Tyttö puolestaan aivan jumaloitsi häntä.
Hän tahtoi mielellään oppia ranskaa ja englantia, joista hänellä voisi
olla paljon hyötyä vastaisuudessa ja joita hän jo nyt olisi tarvinnut
jokapäiväisessä toimessaan. Johannes ja rouva Rabbing suostuivatkin
hänelle näissä kielissä tunteja antamaan, kumpi kulloinkin jouti
paremmin.
Rouva Rabbing opetti hänelle myöskin suomalaisia kansanlauluja,
joiden yksinkertaiset sanat hän oppi helposti ulkoa ja joilla hän
ilahutti pensionaatin kansainvälistä yleisöä heidän yhteisissä
salonki-illoissaan.
Niiden kautta myöskin Johannes tuli tuttavallisemmalle jalalle hänen
kanssaan.
Se tapahtui itse joulu-aaton iltana, jota italialaisetkin olivat tällä
kertaa pohjoismaisten vieraittensa kunniaksi yhtyneet viettämään. Olipa
hankittu pöydälle pieni joulupuukin ja se pohjoismaiseen tapaan
koristettu.
Johannes ei oikeastaan pitänyt tästä hommasta ollenkaan. Mieluimmin hän
olisi jättänyt kokonaan viettämättä tämän niinkuin niin monet muutkin
joulut, sillä ne olivat yleensä omiaan hänessä pelkkiä surumielisiä
ajatuksia ja mielialoja herättämään. Mutta kun ystävällinen isäntäväki
kerran niin tahtoi, ei hänkään voinut olla raakalainen ja loukata heitä
poissa pysymällä.
Hänen täytyi olla mukana. Pitää seuraa ja hymyillä, vaikka hänen
hermonsa olivat kireällä kuin viulunkielet ja hän huomasi synnynnäisen
melankoliansa nousevan joka hetki yhä tummempana sydämen pohjasuosta.
Äkkiä hiljenivät kaikki. Carmela lauloi.
Hän oli suorittanut jo »Tuoll' on mun kultani» ja »Ainoa olen talon
tyttö», jotka kuuluivat hänen vakinaiseen ohjelmistoonsa. Kumpaakin oli
palkittu kättentaputuksilla ja jälkimmäinen vaadittu toistettavaksi.