ONNEN ORJA
Kirj.
Eino Leino
1913.
[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]
1.
Pikajuna syöksyi halki Tyrolin.
Alpit olivat jo puolipäivästä saakka alkaneet piirtyä taivaanrannalle
suurina, hohtavina, valkoisina möhkäleinä. Ensin yksitellen kuin
etuvartiat, sitten rivittäin kuin jääkäriketjut, vihdoin loppumattomina
jonoina kuin todellinen jättiläis-armeija, alku-aikojen kimalteleva
ritaristo.
Olikin sattunut mitä ihanin päivänlasku.
Valahdellut sieltä täältä taivaan kultainen valkeus vuorten soliin.
Kirkastanut milloin palasen tuollaisen Hiitolan sankarin lumisesta
pantsarpaidasta, milloin etäisen, yksinäisen esitaistelijan jäisen
kypärtöyhdön.
Ja keskellä tätä kaamoittavaa, haudanhiljaista luonnonleiriä kiemurteli
matala, kääpiömäinen juna kuin sievä sisilisko, vilahdellen pitkiä
vuorenrinteitä myöten, sukeltaen tunnelista tunneliin, kohoten aina
korkeammalle, jättäen aina syvemmät kuilut kupeilleen.
Mutta vasta nyt, illan hämärtyessä, saivat alpit juhlallisimmat
ääriviivansa.
Nyt näyttivät ne todellakin uhaten valmistuvan taisteloon.
Valon väkeviä sankareita ne olivat. Yön valtoja vastaan ne taistelivat.
Sotivat kesän ja päivän puolesta, suojaten Italian ihanaista maata
halloilta ja kylmiltä pohjoistuulilta, vaikka ne itse näyttivätkin niin
hallaisilta ja niiden silmän-iskut pilvien korkeudesta niin
pelottavilta.
Mutta työmies on työnsä näköinen, sanotaan.
Minkä mahtoivat nuo Auringon ylpeät ritarit sille, että heidän partansa
olivat jäätyneet ja heidän kulmakarvansa kuuroittuneet tässä ikuisessa
kamppaelussa?
Taaskin uhkasi yö.
Taaskin oli sota ankara heidän edessään. Ei ollut nyt aika hymyillä, ei
nyykäyttää päätään edes ohikiitävän kääpiökansan viattomille,
lapsellisille edustajille.
Johanneksen silmät painuivat umpeen.
Mutta aivojen kuvasarjat jatkoivat kulkuaan.
Vuorten huiput muuttuivat tanssiviksi, kömpelöiksi lumitontuiksi,
joulu-ukoiksi, jotka täällä talvisen tähtitaivaan alla pitivät
pitojaan. Taikka täyttyi tunturinrinne pienillä, mustilla pisteillä,
joiden loppumattomat sarjat näyttivät väkipakolla pyrkivän etelään.
Ahaa, Hannibalin sotajoukkoja ne olivat! Pian oli lankeava arpa Rooman
ja Kartagon kohtalosta.
Sangen torkahtelevien silmäluomien lomitse piirtyy tuossa pieni
tyrolilainen kylä eteen, tuossa kaupungintapainen.
Täysi talvi vallitsee. Tulet tuikkivat syvältä laakson pohjasta, jossa
kapea virta solisee. Päätähuimaavat tunturiseinät piirittävät näköalan
kaikkialta.
Ei tehnyt mieli asua siinä.
Alpit olivat mahtavia matkatovereita. Saattoivat uljaita ja uskollisia
sotaveikkojakin olla, mutta asuintovereiksi ne tuntuivat hiukan liian
kalseilta ja kunnianarvoisilta.
Ihminen litistyi liian pieneksi niiden väliin.
Ihmisteot, suurimmatkin, jäivät vain vähäpätöisiksi hiilipiirroksiksi
noiden taivaanrantoja sivuavien sivellinvetojen rinnalla, joilla
maailmoiden ikuinen Mestari täällä oli tulkinnut luovia ajatuksiaan ja
tunteitaan.
Pienet, yksinäiset rautatie-asemat muistuttivat tavattomasti talvista
Suomenmaata, matkaa Savon tai Karjalan sydänmailla.
Eikö tallustanutkin tuossa mies turkeissaan? Eikö sitonutkin hevostaan
aseman aitaan ja heittänyt reenperästä heinänippua sille junaa
odotellessaan? Ja totta tosiaan, helähtiväthän tuolla oikeat
talvitiuvut ja kulkuset metsätiellä!
Mutta metsän takaa kohosi harmaansinertävä vuortenvanhin, ympärillään
tähtikimmeltävä kauhtana, päässä puuhkalakki parhaasta kuutamosta.
Pieni idylli tässä näyttämön etualalla se vain olikin, joka oli tuonut
kotoisen kuvan mieleen. Siellä takana oli Tyrolin henki itse, seisoi
alppien ainainen läsnä-olo.
Oli Johannes joskus ennenkin tätä tietä Italiaan matkustanut.
Mutta silloin oli ollut kesä eikä tuima talvi, kuten nyt. Ruoho
vihertänyt pitkin vuorten rinteitä, vain sieltä täältä sinertävä
jääkirkko vilahtanut.
Kaikki oli ollut silloin niin toisin. Toisin myöskin hänen ajatuksensa
myllertäneet.
Nyt ne kulkivat niin tyynesti ja tasaisesti.
Nyt ei niillä tuntunut olevan kiirettä mihinkään.
Ennen ne olivat jo kaukana junan edellä pitkin outoja, etäisiä
ilman-ääriä karkeloineet. Nyt ne tuskin tuntuivat perässä pysyvän. Ja
minnepä ne olisivatkaan enää moisella hullunriemulla rientäneet?
Olihan elämä tuttu hänen edessään. Tuttu yhtä laajalti edessä kuin
takana, alhaalla pimennoissa kuin ylhäällä huipuilla ja korkeuksissa.
Mistään ei voinut vaara uhata. Ei mistään seikkailu siintää, ei edes
pienen, viekoittelevan uskaltamisen mahdollisuus kättä vilkuttaa.
Hän oli onnellinen.
Hän eli sovussa maailman kanssa. Eikä hänen oma itsensä kiusannut häntä
enää, vaan oli hänelle jatkuvan, puoli-mietiskelevän, puoli-uneksivan
elämännautinnon lähde.
Epäilemättä tutki, seuloi ja eritteli hän yhä vieläkin itseään. Mutta
ei enää yhtä turhantarkasti kuin ennen.
Hänen silmänsä eivät enää aamusta iltaan taapäin hänen omaan
takaraivoonsa tuijottaneet. Hänellä oli nyt varaa katsoa eteenpäin ja
uloskinpäin niillä, huomata ihmisiä ja esineitä ympärillään, tarkata
luontoa, elämää, ohikiitäviä maisemia, kyliä ja kaupunkeja.
Ja kaikki huvitti häntä.
Kaikki tuo ulkopuolinen oli hänelle kymmenvuotisten kiihkeiden
sisällisten taistelujen jälkeen niin uutta ja outoa, että hän sai siitä
mitä tuoreimpia, aivan kuin ensikertaisia vaikutuksia.
Hän katseli kuin lapsi elämää. Katseli samalla vilpittömällä,
käyttämättömällä mielenkiinnolla, jolla hän kerran oli omaan itseensä
katsonut, silloin kun sen kuilut olivat hänelle ensi kerran auenneet.
Nyt hän tunsi itsensä. Taikka ainakin luuli tuntevansa niin paljon,
ettei se enää voisi tuottaa hänelle mitään äkillisiä, epämukavia
yllätyksiä.
Se olikin hänen mielestään elämän tarkoitus.
Kuinka lähellä se itse asiassa oli ja kuinka kaukaa hän oli ollut ennen
sitä etsivinään!
Onni oli elämän tarkoitus. Eikä mikään onnellinen olotila taas ollut
pitemmän päälle mahdollinen ilman kaikkien voimien tasapainoa.
Mikä tomppeli hän oli ollut, ettei hän ollut tuota ennen ymmärtänyt!
Onni oli ollut hänelle siellä ja onni oli ollut täällä. Ja hän oli
ollut heti valmis sen jälestä syöksymään kuin lapsi sateenkaaren
jälestä!
Muistamatta, ettei onnea voi tavoittaa, ellei se tule, ja ettei onnea
ole monta eikä monena heijastuvaa, vaan että se on, samoin kuin jumala
ja samoin kuin elämäntotuus, sisäiseltä olemukseltaan yksi, pyhä ja
jakamaton.
Nuorena hän oli etsinyt onnea työstä!
Epäilemättä oli onnea sekin, mutta eihän se voinut kelvata miksikään
elämän ohjenuoraksi.
Olihan työ keino eikä tarkoitusperä. Keino elää, koska ei ollut mitään
isiltä-perittyjä pääomia. Elää ja elää mukavasti, ajatella kauniita
asioita, lukea hyviä kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa,
harjoittaa politiikkaa, jos oli siihen halu, seurustella ihmisten
kanssa ja matkustella.
Sanalla sanoen: keino laiskotella.
Ei työ ollut ihmisen kunnia, jos ei juuri häpeäkään. Se oli vain hänen
kova kohtalonsa. Ankara, käytännöllinen välttämättömyys, jota ilman ei
tullut toimeen tässä yhteiskunnassa, jos tahtoi käydä rehellisestä
miehestä eikä toisen työllä elää.
Mutta eihän välttämättömyydestä voinut tehdä hyvettä eikä käytännöstä
periaatetta.
Kuitenkin olivat useimmat ihmiset tehneet niin. Tehneet ja olleet
onnelliset.
Johannes ei ollut voinut tässä suhteessa seurata useimpien esimerkkiä.
Heti kun hän oli tullut innokkaimmankin, ihanteellisimmankin elämäntyön
takaa ammoittavan tyhjyyden tuntemaan, hän oli kääntynyt siitä pois
kauhistuksella. Ei niin aivan perinjuurisesti käytännössä tosin, sillä
siitä esti jokapäiväisen toimeentulon kysymys hänet, vaan
periaatteessa, oman sydämensä ja aivojensa onkaloissa.
Työ oli ollut hänen nuoruutensa uskonto ja jumalankuva.
Työn tuli olla yksinvaltias, sille oli kaikki uhrattava. Se oikeutti
kaikki, se vanhurskautti kaikki. Kaikki muut elämän suhteet,
velvollisuudet ja tarkoitusperät olivat olemassa vain tuota yhtä
varten.
Jos työ vaati, ei ollut mitään vaalia. Kaikki, kaikki tuon Molokin
kitaan!
Sitten hän oli etsinyt onnea rahasta.
Se oli tapahtunut silloin, kun hänen uskonsa työhön oli murtunut ja hän
kadottanut kaikki elämänsä ihanteelliset, etäisyyteen tähtäävät
tarkoitusperät.
Oli jäänyt jälelle vain tämä elämä, hetken elämä, ihmis-ijän elämä,
oman itsensä ja ympärillä olevien ihmisten elämä, joka vaati vastausta.
Miten oli siihen suhtauduttava?
Se oli vallittava!
Tuo oli se uusi totuus, joka äkkiä oli hänen aivoissaan ilmi
pulpahtanut.
Jos kerran oli hassutusta tehdä työtä jonkun ihanteellisen,
ajallisuutta uhmaavan, ihmis-ystävällisen tai omaa kunniaa, mainetta ja
ijäisempää itseyttä säilyttävän tarkoitusperän hyväksi, niin saattoi
olla kysymys enää vain tämän lyhyen elämän mahdollisimman mukavasta,
huolettomasta ja itsekkäästä elämisestä.
Mutta siihenhän oli sangen vaikea työllä päästä.
Eihän työ vallinnut maailmaa, vaan raha! Ja rahaa oli saatavissa niin
monella muulla helpommallakin keinolla maailmassa.
Hän oli senvuoksi mennyt varakkaisiin naimisiin, ruvennut liikemieheksi
ja käyttämään muiden työtä hyväkseen. Raha oli valtaa, ja ulkonaisesti
hän olikin jo sangen hyvin vallinnut maailmaa.
Mutta hän ei ollut sittenkään ollut onnellinen.
Hänen sisäinen minänsä oli kaivannut jotakin muuta. Niin monet
oleelliset puolet hänestä olivat kituneet ja kärsineet tässä
yhteiskunnallisen valheen, yhteiskunnallisen vääryyden ja mädätyksen
ilmakehässä.
Sitten hän oli siitäkin vapautunut.
Nainen oli tullut hänen epäjumalakseen.
Ei nainen ylimalkaan, vaan aivan erikoinen, yksilöllinen nainen, jota
hän kenties oli rakastanut juuri siksi, että tämä itse lapsuudesta
saakka oli ollut niin äärettömästi, niin epäjumalisesti häneen
rakastunut.
Silloin hän oli luullut ensi kerran ymmärtävänsä, mitä elämän onni oli.
Ei se ollut iloa, nautintoa ja mielihyvää yksinomaan. Se oli yhtä
paljon surua, tuskaa ja kärsimystä.
Ja kaikkea sitä oli rakkaus tarjonnut hänelle. Tarjonnut suuremmassa
määrin kuin mikään hänen ennen uskomansa onni ja täyttänyt siinä
suhteessa hänen vaatimuksensa täydellisesti.
Mutta siitä oli taas puuttunut tuo ulkopuolinen.
Tuo nainen oli kiinnittänyt hänen mielensä siihen määrään, että jälleen
eräät toiset oleelliset puolet hänessä olivat huutaneet vapautta ja
pelastusta.
Täydellistä, pilvetöntä, lakkaamatonta sielun ja ruumiin sopusointua
hän oli haaveksinut. Sen sijaan hän oli saanut alituista jännitystä,
levottomuutta ja hermotaistelua, josta ei ollut armahdusta yöllä eikä
päivällä ja jonka sietämisen vain eräät huimaavat, välähdykselliset
lemmenhetket tekivät mahdolliseksi.
Kolme vuotta hän oli elänyt yhdessä tuon naisen kanssa.
Siitä oli tullut hänen suurin orjuutensa.
Kaikkensa hän oli antanut tuolle naiselle. Ja kaikkensa oli tuo nainen
antanut hänelle.
Ero heidän välillään oli ollut vaikea ja olisi tuskin koskaan
Johannekselle onnistunut, ellei eräs toinen nainen olisi sattunut hänen
tielleen ja oman olemuksensa voimalla auttanut hänen sisäistä
vapautumistarvettaan. Ja niin se oli hänelle vihdoin onnistunut.
Ainakin ulkonaisesti.
Hän oli jättänyt Liisan, joka oli ollut hänen vapaan, suuren
rakkautensa nimi. Hän eli nyt siviliavioliitossa rouva Rabbingin
kanssa, joka samoin kuin hänkin oli eronnut ensimmäisestä miehestään ja
sattunut Köpenhaminaan samaan aikaan kuin oli loppunut hänen särmäkäs
suhteensa Liisan kanssa.
Nyt matkusti rouva Rabbing tuossa, häntä vastapäisellä sohvalla, hänen
kanssaan Italiaan.
Kahdeksan tyyntä, turvallista vuotta oli jo kestänyt heidän
avioliittonsa.
Rouva Rabbing oli ollut juuri se nainen, jota Johannes kaipasi, jonka
rakkaus ei häntä vanginnut eikä orjuuttanut, vaan tuki, vapautti ja
teki hänen sydämensä nöyräksi ja hiljaiseksi.
Hän ei nimittäin mitenkään tuntenut tuollaista naista ansaitsevansa. Ja
se olikin ollut hänen syvimpinä hetkinään pistävän omantunnon tuskan
aihe hänelle.
Sillä eihän hän missään suhteessa voinut verrata itseään rouva
Rabbingiin.
Liisa oli ollut hänen vertaisensa, yhtä alhaalta lähtenyt kuin hänkin
ja ehkä vieläkin alempaa. Rouva Rabbing taas oli ylimysnainen ja
kokonaan toisissa olosuhteissa kasvanut voidakseen mokomia tunnontuskia
käsittää, joille hän hymyili ja joita hän piti pelkkänä
lapsellisuutena.
Vai olivatko ne tunnontuskia ollenkaan?
Vai vetikö hänen entinen minuutensa häntä yhä edelleenkin tuonne
toisaanne? Siihen ilmakehään, sen naisen yhteyteen, jonka kanssa hän
kerran oli iloinnut korkeimmat ilonsa ja kärsinyt suurimmat
kärsimyksensä?
Olivat, olivat ne tunnontuskia. Eikähän Johannes suinkaan enää Liisaa
rakastanut, vaikka tämä viime aikoihin saakka oli aina silloin tällöin
kirjoittanut hänelle ja vaikka vieläkään tuskin kului päivää, jona
Johannes ei jossakin muodossa olisi muistanut häntä.
Mutta eihän se silti mitään rakkautta ollut. Muistelihan hän samoin
monia muitakin ihmisiä.
Kuitenkin täytyi ja oli jo usein täytynyt Johanneksen itselleen
tunnustaa, ettei hän ajatellut Liisaa aivan samalla tavalla kuin monia
muita ihmisiä.
Sieltäkin uhkasi tunnontuska häntä.
Siltäkin taholta kohosi kalvava tieto tehdystä vääryydestä,
järjestelmällisestä, tarkoituksella harjoitetusta julmuudesta, johon
hänen itsesäilytysviettinsä oli hänet pakottanut.
Tai oikeammin: jota hän oli katsonut olevansa velvoitettu harjoittamaan
sen uuden jumalan ja uuden uskonnon nimessä, mikä jo kauan
vaistomaisesti tajuttuna oli samoihin aikoihin alkanut kangastaa hänen
olemuksensa syvyydestä.
Tuon uuden jumalan nimi oli itselö. Ja tuon uuden uskonnon nimi oli
vapaus, oman minuuden ja siinä piilevien voimien ainainen vapaa
purkautuminen ja toteuttaminen.
Sille oli kaikki uhrattava.
Sille hän oli uhrannut Liisan ensimmäisenä, kalleimpana uhrinaan, kun
hän oli tuntenut menevänsä hänen kerallaan sisäisesti ja ulkonaisesti
perikatoon. Ja sille hän olisi ollut valmis uhraamaan myös rouva
Rabbingin ja koko nykyisen onnenmuotonsa, jos se vain olisi jollakin
tapaa tuota korkeinta, tuota pyhintä loukannut tai rajoittanut.
Mutta se ei tehnyt sitä. Siksi se sai elää ja kukoistaa.
Nyt hän tiesi, mikä oli onni.
Se oli sopusointu oman itsensä kanssa. Niin ettei tahtonut mitään, mitä
ei voinut, eikä edes voinut tahtoakaan muuta kuin mikä oli hyvää,
hyödyllistä ja järjellistä.
Tahdon suurta, siveellistä vapautta siis.
Mutta kuin uskonto, kuin jumala se vaati myös näkyväisiä muotoja
ollakseen ei vaan tosi, mutta myöskin todellinen.
Se vaati työtä, sillä eihän aika muuten kulunut ja olihan suurimpia
nautintoja omia henkisiä voimiaan koetella, käyttää ja jännittää!
Se vaati rahaa, sillä eihän voinut tulla toimeen ilman sitä ja tekihän
köyhyys kaikki elämänsuhteet niin pieniksi, inhoittaviksi ja
naurettaviksi.
Ja se vaati rakkautta, sillä olihan maailma muuten autio ja tyhjä eikä
elämä ilman yhtään rakastavaa ja rakastettua ystävää ollut
siedettävissä.
Kaikkea sitä siis, jota hän oli ennen etsinyt ja jota saavuttaakseen
hän oli polkenut niin monta polkua, niin monta haavaa antanut, saanut
ja painanut arpeutumaan.
Mutta ei mitään noista erikseen siis, vaan kaikkea yhdessä vaati onni,
vaati vapauden uskonto ja minuuden jumala ollakseen elävä, todellinen
ja täydellinen.
Nyt hänellä oli kaikkea sitä. Nyt hänen täytyi, nyt hänen oli
suoranainen velvollisuutensa olla onnellinen.
2.
Noita hän nyt mietti mielessään.
Olihan nyt kaikki hyvin? Eihän voinut tulla, eihän voinut tapahtua
mitään odottamatonta?
Samaa hän oli itseltään joka päivä vuodet pitkät kysynyt. Ja tullut
aina siihen turvalliseen lopputulokseen, että inhimillisesti katsoen
hänen onnensa oli taatumpi kuin kenenkään.
Ennen hän ei olisi tätä onnena pitänyt.
Kuinka hän olikin mahtanut muuttua näissä kahdeksassa vuodessa! Hän
tuskin muisti enää entistä itseään.
Kuinka hullu hän oli silloin ollutkaan! Mitä tuhmuuksia hän oli
tehnytkään ja mitä vielä suurempia hän olikaan ollut tekemäisillään!
Ja kuinka hulluja hän oli haaveksinut!
Hänen mielestään silloin oli elämän suurin autuus ollut elää niinkuin
jokainen ilta olisi ollut viimeinen ja jokainen aamu ensimmäinen. Eikä
tietää, mitä kukin päivä toisi mukanaan, vaan odottaa aina jotakin
uutta ja ihmeellistä.
Hullutusta, hullutusta! Ei ollut mitään uusia ihmeitä.
Oli vain samaa, mitä oli ennenkin ollut. Samaa, mitä aurinko ennenkin
oli valaissut, paistaen niin väärille kuin vanhurskaille.
--Johannes!
--Niin, armaani?
Kumpikin raottivat silmiään. Rouva Rabbing ojensi kätensä hymyillen
hänelle.
Johannes puristi sitä sanaakaan sanomatta. Rouva Rabbing päästi hänen
kätensä ja sulki jälleen silmänsä, tyyni, onnellinen ilme kasvoillaan.
Nähtävästi katsoi hänkin, että he kaksi saattoivat olla toistensa
suhteen täysin turvalliset.
Johannes haukotteli ja koetti uinahtaa hetken todellakin.
Mutta se onnistui vain puoleksi. Mielikuvat jatkoivat kulkuaan. Ja
ajatukset karkeloivat omia teitään, hänen torkahtelevasta tahdostaan
vähääkään välittämättä.
Oliko tämäkään onni sitten?
Johannes _tahtoi_ vastata myöntävästi.
Mitä hän muuta olisi voinutkaan? Olihan kaikki käynyt hänen mielensä
mukaan. Ja kaikki muodostunut vielä paljon paremmaksi ja
sopusointuisemmaksi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.
Eihän hän kuitenkaan olisi kestänyt Liisaa, yhtä vähän kuin Liisa
häntä. Olisivathan he molemmat, jos he vielä vuodenkaan olisivat
jatkaneet suhdettaan, olleet pelkkinä raunioina.
Ei! Pikemmin sen olisi täytynyt päättyä murhalla tai itsemurhalla.
Tai kenties se luultavammin olisi päättynyt kaksoismurhalla. Sillä
eihän kumpikaan heistä olisi tahtonut jäädä toisen jälkeen elämään.
He olivat rakastaneet liiaksi toisiaan.
Niin se oli ollut. Ja se, yhdessä heidän aina valvovan, aina vaanivan
itsesäilytys-viettinsä kanssa, oli heidät toisistaan erottanut.
Rouva Rabbing oli tullut pelastavana enkelinä heidän välilleen.
Onnellista ja rauhallista oli ollut heidän elämänsä. Ilman mitään
erikoisia intohimon leimuja ja lemmen juhlahetkiä tosin, mutta myöskin
ilman sielullisia palohaavoja ja sisäisiä särkymisiä.
Rouva Rabbing oli hänet järjen ja tahdon tietä valloittanut. Eikä
Johanneksella ollut koskaan ollut syytä katua, että hän kerran oli
niidenkin ääntä kuunnellut, eikä aina vain sokeasti hetkellisten
halujensa tai tilapäisten mielikuviensa ajettavaksi antautunut.
Hän _osasi_ siis sitäkin! Hän taisi siis, jos tahtoi, myöskin hillitä
intohimonsa. Olla viisas ja varovainen, ajatella eteenpäin, ei aina
vain tämän tuokion vivussa keikkua.
Tuo tieto teki hänet turvalliseksi.
--Johannes! kuului jälleen tyyni, täyteläinen nais-ääni soinnahtavan.
--Niin, armaani?
--Missä me olemme?
--Luulen, yhä edelleen Tyrolissa. Tulliasema ei ole ollut vielä.
Rouva Rabbing huoahti ja painoi silmänsä jälleen umpeen. Ei voinut edes
nukkua kunnollisesti, ennen kuin tullitarkastus oli tapahtunut.
Samassa syöksyy sisälle junankuljettaja hengästyksissään:
--Tämä vaunu jää ensi asemalle! hän selittää hätäisesti. Kaikkien
matkustajien on muutettava.
--Kuinka niin? kysyy Johannes terävästi. Pitihän tämän mennä suoraan
Napoliin.
--Kyllä. Mutta vaunu on rikki. Kaikkien matkustajien on muutettava.
Hän. meni menojaan kuin tuuliaispää.
Kiusallista! Muuttaa keskellä yötä kimpsuineen ja kampsuineen. Ja
mihin? Jumala ties, oliko niillä makuupaikkojakaan!
Siinä silmänräpäyksessä juna vihelsi ja pysähtyikin.
Ulkona oli hämminki täydellinen. Kaikki sen vaunun matkustajat
työntyivät yht'aikaa tavaroineen asemasillalle ja tahtoivat tietää,
mihin heidän oikeastaan oli muutettava.
--Milanon vaunuun! vastattiin.
--Mutta emmehän me matkusta Milanoon, väitti Johannes. Me matkustamme
Napoliin.
--Te saatte muuttaa Veronassa!
Sangen lohdullista! Mutta siinä ei ollut mitään tehtävissä.
Tulliasema tuli ja sivuutettiin. Mutta ei ollut ajattelemistakaan
nukkumista. Mitään makuupaikkoja ei ollut saatavissa.
Hyvä, että he olivat saaneet edes istumapaikat eräiden suuttuneiden ja
kiroilevien saksalaisten väliin, jotka olivat samassa kadotuksessa.
Rouva Rabbing kärsi kaikki kirkastetun marttyyria hymy huulillaan.
Mutta Johannes hermostui.
--Anteeksi, hän sanoi suomeksi vaimolleen. Minä nousen hieman käytävään
polttelemaan.
Rouva Rabbing nyykäytti päätään hänelle äänettömästi.
Käytävässä odotti suuri yllätys Johannesta. Hän tapasi siellä vanhan
ystävänsä taiteilija Muttilan, joka oli ollut aikoinaan, kahdeksan
vuotta sitten, Köpenhaminassa samana syksynä kuin hänkin ja jonka
kanssa Liisa silloin oli jouluksi kotimaahan matkustanut.
--No, päivää! tervehti Muttila leveästi. Johannes Tamminen! hitto soi!
--Heh, sinäkö se olet? En ollut tunteakaan.
--Vähän turpunut sitten viime näkemän? hymyili Muttila tyytyväisenä.
Niinpä niinkin! Ja sinä se vain laihdut vuodesta vuoteen?
--Mitä lie tullut tehdyksi! Onpa siitä aikoja, kun me kaksi olemme
toisiamme tavanneet.
Muttila oli myös noussut käytävään polttelemaan. Hänenkin
vaunu-osastonsa oli näiden arvaamattomien olosuhteiden pakosta ihmisiä
täyteen tuppautunut.
--Niin, emme sitten kuin Köpenhaminassa, virkahti Muttila, heittäen
vieläkin tarkastelevan ja hyväksyvän katseen häneen.
Katso, mitä katsot! ajatteli Johannes. Et minussa vikaa löydä.
Hän tiesi, että Muttila pani paljon arvoa ihmisen ulkoasuun. Mutta hän
tiesi myös olevansa siinä suhteessa moitteeton ja hyvin kestävänsä
ankarimmankin arvostelun.
--Kuulepas, mistä sinä olet tuon kravattineulan ostanut? kysyi Muttila
samassa henkeyksessä.
Ahaa, sekö se siis oli! Olipa aika asiantuntija, kun heti ymmärsi
kiintyä siihen.
--Lontoosta, vastasi Johannes hymyillen. Mitä pidät siitä?
--Suurenmoinen! Saanko nähdä tarkemmin sitä?
Johanneksen täytyi hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen irroittaa neula
kravatistaan ja näyttää se hänelle.
Muttila tarkasteli joka puolelta jalokiveä. Vilkaisi sitten
Johannekseen ja kysyi sitten ikäänkuin sivumennen, mitä tämä oli
maksanut siitä.
--Kaksituhatta, vastasi Johannes.
--Frangia?
--Niin, enpähän puntaakaan, hymyili Johannes. Muuten on se lahja
vaimoltani.
Muttila ojensi neulan huoaten takaisin Johannekselle.
--Niin kalliita ei taiteilijan kannata ostaa, hän sanoi. Eikä kukaan
anna meille lahjaksi sellaisia.
Itsellään hänellä oli päällään monta jalokiveä.
Johannes huomautti niistä ja virkahti:
--No, sinullahan ei ainakaan liene syytä taiteilijan elin-ehtoja
moittia. Onhan sinun käynyt hyvin maailmassa.
--Kyllä, myönsi Muttila. Eihän minulla henkilökohtaisesti ole mitään
erikoista valittamista. Mutta kun vertaan osaani tuollaiseen onnen
myyrään kuin sinä...
--Kuinka niin, onnen myyrään? kysyi Johannes painokkaasti.
Häntä hermostutti ajatus, että hänen maanmiehensä ylimalkaan luulivat
hänen rouva Rabbingin varoilla elävän. Siksi hän mielellään käytti
jokaista tilaisuutta tuota harhaluuloa haihduttaakseen.
--Olethan nainut monimiljonäärin lesken, virkahti Muttila samalla
ihailevasti ja hyväntahtoisesti. Miekkoinen mies!
--Se on totta, sanoi Johannes. Mutta ei hän itse silti monimiljonääri
ole.
--No, arvatenkin sentään satojatuhansia?
--Mahdollisesti, keskeytti Johannes kuivasti. Mutta nehän ovat hänen
eivätkä minun.
--Älä! Onko teillä sellainen sopimus?
Muttila katsoi ällistyneenä häneen. Nähtävästi kieltäytyi hänen
järkensä aluksi kokonaan käsittämästä sellaista hulluutta.
--On, on sopimus, myönsi Johannes. Mutta vaikka ei olisikaan, olisi
asianlaita kuitenkin sama. Taloudellisesti me kaksi olemme kokonaan
toisistamme riippumattomia.
Muttila ei näyttänyt enää hänen viime sanoihinsa panevan mitään
merkitystä.
--Vai sopimus, vai on sopimus, jahkaili hän. Ei suostunut muuten?
--Minä en suostunut, vastasi Johannes ylpeästi.
--Sinä?
Muttila näytti hetkisen vieläkin ällistyneemmältä! Sitten hän äkkiä
näytti ymmärtävän ja sipristi viekkaasti silmiään.
--Tehän olettekin sivili-avioliitossa, virkahti hän. Muistan kuulleeni.
--Niin, vastasi Johannes, oivaltamatta vielä tätä uutta ilmettä hänen
kasvoillaan. Lontoossa menimme.
--Mutta Suomessa se ei merkitse mitään?
--Ei. Mutta me olemmekin Englannin alammaisia.
Muttilan naama venyi pitkäksi. Tätä vastausta hän ei silmin-nähtävästi
ollut odottanut.
--Yhyy, pääsi häneltä vain joku ääni, kun hän ei keksinyt muutakaan
parempaa sanottavaa. Vai Englannin! No, ja kuinkas sitten?
Nähtävästi hänen ajatusjuoksunsa oli kokonaan tuosta tahallisella
mahtiponnella mainitusta Englannin alammaisuudesta sekoittunut.
Seurasi lyhyt vaitiolo.
Tuntuu vähän ylpistyneen, ajatteli Muttila. Mutta onhan sillä syytäkin
siihen. Riippumaton mies ja osaa nauttia elämästä. Ehkä tuolta voisi
saada jonkun tilauksen?
Hänen huulillaan pyöri jo pieni ehdotus, mutta hän päätti sen kuitenkin
lykätä varovaisesti vielä hiukan tuonnemmaksi.
Viisas mies, älykäs mies, ajatteli hän vielä. Perin hijottu mies!
Tuollainen kala on pyydettävä taidolla. Miten paljon mahtoi olla totta
tuossakaan hänen äskeisessä puheessaan, että hän ei muka koske vaimonsa
varallisuuteen?
Tuskin mitään! Muttila jäi kaikissa tapauksissa sangen epäilevälle
kannalle tuon seikan suhteen.
Mutta koska toinen kerran väitti kivenkovaan asian olevan niin kuin hän
sanoi, täytyi tietysti olla häntä uskovinaan.
Ja vaihtaa puheen-ainetta.
--Lontoossako sinä sitten olet elänyt nämä vuodet, hän kysyi, kun emme
ole tavanneet, emme kotona emmekä ulkomailla?
--Lontoossa ja Parisissa, vastasi Johannes. Mutta enimmäkseen
Lontoossa. Siellä tuntee sittenkin enimmän olevansa maailman
keskipisteessä.
--Et ole kotimaassa käynyt?
--En. Taikka oikeastaan, kyllä kerran. Mutta minä pakenin sieltä
tavallista pikemmin.
--Kuinka niin? Ei miellyttänyt?
--Ei. Eihän siellä ole mitään henkistä liikettä eikä elämää. Ihmiset
mätänevät paikalleen.
--Niinkö sinun mielestäsi? ihmetteli Muttila. Meidän muiden mielestä
Suomi juuri viime aikoina on mennyt erikoisen vilkkaasti eteenpäin.
--Ehkä ulkonaisesti, myönsi Johannes. Mutta ihmiset, mutta ihmisten
sisäinen sielun-elämä! Paitsi Venäjää, en tiedä mitään maata, missä se
olisi niin painostavaa.
--Juuri Venäjäpä siellä meillä painostaakin.
--Voit olla siinä oikeassa, myönsi Johannes miettiväisesti. Mutta
Suomessa suurin vaara ei ole venäläinen virkavalta.
--Mikä sitten?
--Venäläinen kansansielu itse, jatkoi Johannes äskeiseen äänilajiin. Te
ette kestä sitä.
--Te? Sanotko sinä _te_? tiukkasi Muttila melkein kiivaasti. Pidätkö
itseäsi siis niin kokonaan syrjästä-katsojana?
--Pidän, vastasi Johannes tyynesti. Minä _olen_ syrjästä-katsoja. Sillä
minä olen maailmankansalainen.
--Ja Englannin alammainen! hymähti Muttila hiukan pilkallisesti.
--Juuri niin, vahvisti Johannes. _Civis Romanus sum_. Kaikkien pienten
kansojen tulisi seurata minun esimerkkiäni.
Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo.
Ylpistynyt, ylpistynyt on herja, päätteli Muttila mielessään. Mutta
pannaanpa poika tiukalle! Kysytäänpä häneltä, kuinka hän mahtaa tulla
toimeen Englannissa.
Ellei hän vaimonsa varoihin muka koske nimittäin. Eiköhän sittenkin
mahda juosta tarpeellinen kultasuoni kotimaasta?
--Kyllähän tässä monikin, hän alotti hitaasti, taitaisi mielellään
Englantiin muuttaa, jopa tulla Englannin alammaiseksikin, ellei tuota
aineellista kysymystä olisi.
--Niinpä niin, myönteli Johannes. Sehän se ratkaisee.
--Ratkaiseepa hyvinkin, jahkaili Muttila. Suo nyt sentähden anteeksi
yksi kysymys, koska kerran ollaan vanhoja tuttavia.
--Vaikka sata!
--Suoraan sanoen: millä esim. sinä tulet toimeen siellä?
Johannes oli odottanut kysymystä. Olihan se itse asiassa aivan
luonnollinen.
Eikä hän kuitenkaan voinut olla hymyilemättä Muttilan vilpittömälle
mielenkiinnolle, joka kuvastui hänen jokaisessa kasvonjuonteessaan.
--Työllä, hän virkahti keveästi. Minä kirjoitan.
--Ai, se on totta! oli Muttilakin vasta muistavinaan. Sinähän julkaisit
jo monta vuotta sitten jonkun teoksen, joka herätti suurta huomiota.
--Kyllä.
--Jotakin yhteiskunnallista?
--»Suomi tulevaisuuden valtiona.» Juuri niin. Se on käännetty nyt
monelle kielelle, myöskin englanninkielelle.
--Ja sinä ansaitset sillä jotakin?
--En sillä juuri enää, vaan muilla. Minä olen kirjoittanut monta
muutakin teosta sen jälkeen.
--Yhteiskunnallisia?
--Kansallistaloudellisia. Mutta minä en kirjoita enää suomeksi mitään.
Minä kirjoitan suoraan englanniksi.
Muttila katsoi häneen perin vakavalla ja rehellisellä kunnioituksella.
--Anteeksi, hän sanoi miltei nöyrästi. Minä en ole tiennytkään. Eihän
sitä tule kaikkea seuratuksi.
--Eipä tietenkään. Kullakin on omansa. Taitaa olla paljon siellä
kotona, jota minäkään en ole tullut niin tarkkaan seuranneeksi.
He vaikenivat jälleen. Ja tunsivat kumpikin syvästi, että kokonaiset
maailmat olivat heidän välillään.
--Sinusta olen kuitenkin silloin tällöin lukenut sanomalehtien
palstoilta, jatkoi Johannes, kun ei Muttila edelliseen sanonut mitään.
Ja useimmin hyvää.
--Äh, sanomalehdet! kiivastui Muttila. Ne eivät tiedä mitään, ne eivät
ymmärrä mitään. Taiteesta ne eivät ainakaan tiedä enempää kuin sika
hopealusikasta.
--Voivat kuitenkin uutisia välittää, huomautti Johannes. Mutta tosi on,
että teillä on maailman turmeltunein sanomalehdistö.
--Älä helkkarissa! Sanotko niin?
Kyllä hänkin maansa sanomalehtiä vihasi, varsinkin silloin, kun ne
sisälsivät hänestä epäedullisia arvosteluja. Mutta ei hän kuitenkaan
olisi tahtonut mielipidettään aivan noin jyrkästi määritellä.
--Eiväthän ne kuitenkaan ole ostettavissa, koki hän puolustella. Ei
meillä niinkuin Ranskassa ja monessa muussa maassa.
--Eivät poliittisesti tosin, myönsi Johannes. Mutta kaikissa muissa
suhteissa ne sitten ovatkin täydellisesti selkärangattomia.
--Missä suhteissa tarkoitat?
--Kaikissa henkisissä suhteissa. Niissä ne ovat kokonaan lukijakuntansa
enemmistöstä riippuvaisia.
--Eivätköhän mahda olla muissakin maissa?
--Eivät missään niinkuin teillä. Muualla täytyy sentään _sanoa_
jotakin, olla _joku_ vakaumus. Teillä ei kohta ole mitään vakaumusta
kenelläkään ja siksi alkavatkin kaikki sivistyneet ihmiset siellä olla
yksimielisiä.
--Siihenhän sitä on pyritty, tuumi Muttila. Tarkoitan yksimielisyyteen.
--Mutta tiedätkö, mikä siitä on seurauksena? Maan henkisen tason
aleneminen. Harmaa, yksitoikkoinen ikävyys, joka tappaa kaiken
yritteliäisyyden ja elämän-ilon.
--Siihenkin on Venäjä syypää.
--Te olette nyt kerta kaikkiaan tottuneet Venäjää kaikesta syyttämään.
--Mutta _onhan_ se syypää, virkahti Muttila vakaumuksella. _Olisihan_
meillä toisin asiat, jos me olisimme itsenäinen ja vapaa valtakunta.
He olivat kumpikin alkaneet kiihtyä jo jonkun verran.
Johannes huomasi sen ensiksi ja kiirehti myös ensimmäisenä itsensä
hillitsemään.
--Se on asia, sanoi hän tyynesti, josta en tahdo mielelläni
keskustella. Mutta jos asia olisikin, kuten sanot, sitä suurempi
edesvastuu lankeaa siellä teidän puolueittenne ja sanomalehdistönne
niskoille.
--Kuinka niin?
--Ne eivät ole rehellisiä. Sinä tietysti sanot, että Venäjä on syypää
siihenkin. Mutta minä en usko sitä!
--Itse puhuit venäläisestä kansansielusta äsken. Se tarttuu.
--Kyllä. Mutta sen epärehellisyys ei ole vielä kaikkein vaarallisinta.
Paljon vaarallisempi kuin se on tuo ääretön venäläinen haluttomuus ja
elämän-ikävä.
--Vapauta sinä vain meidät venäläisestä virkavallasta! Kyllä me sitten
aina noista sielullisista asioista selviämme.
--Älä halveksi niidenkään merkitystä! Katso venäläisiä itseään: nyt he
hyppivät jo Imatraan pelkästä elämän-väsyneisyydestä.
--Hyvä, että hyppivät. Eiväthän siten ainakaan muille pahaa tee.
--Odottakaa vain, siksi kuin teidän nuorisonne seuraa jäljestä! Minua
ei ihmetyttäisi ollenkaan, jos lukisin huomisen päivän sanomalehdestä,
että Helsinkiin on perustettu ensimmäinen itsemurhaajaklubi.
--Sitä ei tule ikinä tapahtumaan.
He alkoivat kiivastua jälleen. Siksi he katsoivat kumpikin parhaaksi
vaieta hetkisen ja vetää pitkän sauhun sikaristaan.
3.
--Mistä sinä matkustat? kysyi Muttila kotvasen kuluttua aivan toisella,
välinpitämättömällä äänellä.
--Münchenistä, vastasi Johannes. Olemme viivähtäneet kuukauden päivät
siellä.
--Niinkö? vilkastui Muttila. Mutta sieltähän minäkin tulen.
--Emmepäs ole tavanneet? Asuitko kauan Münchenissä?
--Koko syksyn. Ja nyt sinä matkustat Milanoon?
--Päinvastoin Roomaan.
--Roomaan? Siinä tapauksessa sinun täytyy muuttaa vaunua Veronassa.
--Minä tiedän. Ja sinä? Minne sinä matkustat?
--Roomaan. Me saamme siis matkaseuraa toisistamme.
Johanneksen olisi koko ajan tehnyt mieli kysyä jotakin Liisasta. Mutta
hän ei uskaltanut.
Mahtoikohan Liisa olla mukana? Kenties tässä aivan lähellä, jonkun
askeleen päässä, ohuen lasioven takana?
Mitä hänestä oli mahtanut tulla?
Kuinka he kaksi katsoisivat silmiin toisiaan? Kuinka puristaisivat
toisiaan kädestä ja tekisivät tavallisia, jokapäiväisiä kysymyksiä?
Hänen sydämensä oli oudosti sylkähtänyt, kun hän kuuli, että Muttila
oli asunut samaan aikaan kuin hekin Münchenissä.
Kenties oli Liisakin asunut siellä? Kulkenut samoja katuja, syönyt
samoissa ravintoloissa? Kenties istunut samoilla tuoleilla, katsellut
samoista ikkunoista, ihaillut samoja toreja tai ollut ikävystynyt
samoista näköaloista?
Kuinka kummallista!
Tavata hänet? Nähdä hänet? Kuulla hänen äänensä, kenties vielä hänen
kättään koskettaa?
Olihan se aivan kuin hän olisi kuvitellut kohtausta jonkun kuolleen
kanssa.
Kuin kuolleen isänsä tai äitinsä. Sillä Liisa oli aikoinaan ollut
rakkaampi hänelle niitä molempia.
Äkkiä oli Liisan kuva aivan ilmi elävänä hänen edessään.
Nousi jostakin kaukaa, kahdeksan vuoden takaa ja vielä kauempaa. Nousi
kuin paksujen, tomuisten hämähäkin-verkkojen alta, jostakin syvältä
hänen sydämensä kellarista, salaperäisen, näkymättömän voiman
kohottamana. Laihana, kalpeana, kärsineenä, silmät puoli-ummessa vielä,
mutta huulet jo heikosti punertavina ja väreilevinä uutta elämää.
»Kuinka? Sinä elät vielä?» kuuli Johannes jonkun etäisen, kauhistuneen
äänen kysyvän sisällään.
»Minä en tiedä», tuskin kuuluvasti humisevan noiden kuin vasten
tahtoaan liikkuvien huulien lomitse. »Minä en tiedä. Minusta oli vain
kuin olisi joku kutsunut minua elämään.»
»Minä se olin!» tuon toisen äänen kiihkeästi huudahtavan. »Minä, minä,
etkö tunne minua? Minä olen Johannes, sinun nuoruutesi sulho ja
rakastettu!»
»Rakastin miestä, joka kantoi sitä nimeä. Mutta siitä on niin kauan,
niin kauan. En voi muistaa enää.»
»Kuinka? Etkö muistaisi minua enää, joka olen sinua koko ajan muistanut
ja ikävöinyt? Missä olet ollut niin kauan? Miksi et ole tullut ennemmin
luokseni?»
»En tiedä. Minä lepäsin niin hyvin. Kuka tahtoo herättää minut? Miksi
minua vaaditaan jälleen elämään?»
»Siksi, että olisit minun omani. Liisa! Minä rakastan sinua. En ole
koskaan ketään muuta naista rakastanut.»
»En voi olla kenenkään oma enää. Minähän olen kuollut. Etkö sitä
muista? Joku tappoi minut.»
»Minä se olin! Minä, minä, sama, joka tässä seison ja sinua
henkiin-virvoittelen!»
»En tiedä, kuka olet, enkä myöskään, miksi puhelet minulle. Minä olen
kuollut. En voi herätä enää koskaan enkä hengittää.»
»Kyllä, Liisa! Varmasti sinä voit. Minä _tahdon_ niin. Meillä on vielä
paljon elämänvuosia, onnenvuosia edessämme.»
»Minulla ei ole enää mitään. Ei edessä eikä takanapäin. Etkö ymmärrä?
Eihän minua ole, ei voi olla enää olemassa.»
»Sinä olet, sinä elät! Etkö huomaa, että huulesi liikkuvat taas?»
»Kaikki pelkkää näköhäiriötä vain. Etkö ymmärrä? Minä olen poissa.
Minua ei ole missään enkä tiedä edes, onko minua ollut milloinkaan.»
»Mutta _olethan_ sinä siinä! Näenhän minä sinut, _kuulenhan_ minä
puhuvan sinun! Olethan sinä Liisa.»
»Liisan haamu olen. Sitä Liisaa, jota sinä kerran rakastit ja joka myös
kerran rakasti sinua niin palavasti, ei ole enää. Hän meni pois samalla
kuin sinä hylkäsit minut.»
»Herra jumala! Olisinko minä sittenkin tappanut sinut?»
»En tiedä. Mutta jos tunnet sen, joka tappoi minut, kysy häneltä, mitä
pahaa minä olin tehnyt hänelle!»
»Et mitään, et mitään! Pelkkää hyvää, korkeata ja siunattua.»
»Miksi hän teki sen siis? Minä en olisi tahtonut kuolla vielä. Elämä
oli niin ihana, mutta niin lyhyt, niin lyhyt. Minun ainoa elämäni!»
»Liisa, Liisa! Älä puhu noin! Sinä et _saa_ puhua noin! Minä en kestä
kuulla sinua, Liisa! Etkö koskaan, etkö koskaan voi antaa anteeksi
minulle?»
»Ethän sinä ole tehnyt minulle mitään. Hän teki, se toinen. Hän, jota
minä rakastin!»
»Liisa! Minä olin hullu, minä olin mielipuoli silloin. Minä en tiennyt,
mitä tein. Liisa! Pyydän polvillani, anna anteeksi minulle.»
»Sinä unohdat, että olen kuollut. Minä en voi antaa anteeksi enää
kenellekään.»
»Hyvä, siispä herätän kuolleista sinut!»
»Sinä näet, minä olen noussut haudastani. Joku kutsui minua. En tiedä,
kuka se oli, minusta tuntui vain, että minun täytyi nousta ylös ja
totella häntä.»
»Minä se olin. Kuoleman syvyydestäkin etsin sinut. Siitä näet, kuinka
paljon rakastan sinua.»
»Kuoleman syvyydestäkin nousin sinua kohtaamaan. Siitä näet, kuinka
paljon rakastin sinua. Mutta nyt täytyy minun mennä, mennä.»
»Mennä? Mihin? Nyt juuri, kun me kaksi olemme jälleen tavanneet
toisemme?»
»Pois, pois! Nukkumaan, nukkumaan. Minä en jaksa enää. Miksi tahdot
minua pidättää, vaikka näet, kuinka kuoleman-väsynyt olen?»
»Siksi, että rakastan sinua! Ei, minä en päästä sinua! Liisa, Liisa!
Älä mene! Minua kammottaa. Etkö näe, kuinka autiota ja tyhjää siellä
alhaalla on?»
»Hyvästi! Minä en jaksa enää. Mutta jos tapaat hänet, joka murhasi
minut, sano hänelle, että minä en koskaan, en koskaan lakannut häntä
rakastamasta!?»
Kuva haihtui. Se oli kestänyt vain sadannesosan sekuntia.
Johannesta puistatti.
Hän tunsi kylmän hien kohonneen otsalleen. Ja kun hän ojensi kätensä
ottaakseen nenäliinansa, huomasi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän.
Myöskin Muttila huomasi jotakin.
--Mikä sinun on? hän kysyi huolestuneena. Sinä kävit äkkiä niin
kuoleman-kalpeaksi.
--Kuoleman?
Johannes tuijotti häneen kauhistuneena.
Oliko tuokin huomannut? Oliko tuokin nähnyt ehkä, että hän jutteli
kuolleen kanssa?
Eivätkö hänen kätensäkin olleet jääkylmät? Ja eikö ollutkin ilmassa
kalman ja käärinliinojen hajua?
--Kuoleman? hän toisti toisen kerran. Sanoitko, kuoleman?
--Niin sanoin, naurahti Muttila hiukan väkinäisesti. Sehän oli vain
semmoinen sanantapa. En minä sillä mitään sen pahempaa tarkoittanut.
--Et pahempaa?
Johannes oli huomaamattaan tarttunut häntä takinhihaan ja tuijotti
häneen nyt niin oudolla ja mielipuolisella katseella, että Muttila kävi
oikein levottomaksi hänen puolestaan.
--Istuhan toki! hän sanoi tyynesti ja laski alas erään käytävän-ikkunan
edessä olevan sarananiekan tuolin. Istu! Pysythän tuskin pystyssä enää.
Johannes istui koneellisesti.
Hänestä tuntui heti helpommalta. Hän kiitti ja pyysi anteeksi
Muttilalta. Häntä oli ruvennut vain äkkiä niin kummasti huimaamaan.
--Se on sydän, se on sydän, selitti Muttila isällisesti. Sydän ja
matkarasitus. Kuulepas, minä luulen, että lasi konjakkia tekisi hyvää
sinulle.
--Mahdollista kyllä, myönsi Johannes hajamielisesti.
--Minä haen. Minun vaimollani on pieni pullo matkalaukussaan.
Ja ennen kuin Johannes ehti estämään häntä, oli Muttila pyörähtänyt
pois jostakin viereisen vaununosaston ovesta.
Hänen vaimollaan! Hän ei ollut siis yksin, hänellä oli vaimo mukanaan.
Se ei voinut olla kukaan muu kuin Liisa.
Liisa _hänen_ vaimonsa! Liisa tuossa seinän takana! Liisa kenties juuri
astumaisillaan esille ja tulemaisillaan häntä tervehtimään, kädessä
konjakkilasi!
Johannesta rupesi jälleen pyörryttämään.
Tietysti se oli Liisa. Eihän se voinut olla kukaan muu.
Tiesihän hän ja oli jo vuosikausia tiennyt, että Liisalla oli suhde
Muttilan kanssa. Mutta hän ei ollut tiennyt, että Liisa oli Muttilan
vaimo!
Eihän siinä itse asiassa mitään ihmeellistä ollut. Kuitenkin se
vaikutti häneen tällä hetkellä hyvin kummallisesti.
Samalla hän muisti, että Liisa olikin vuosi pari sitten lakannut
kokonaan hänelle kirjoittamasta.
Nähtävästi samoihin aikoihin, jolloin hän oli mennyt naimisiin.
Naimisiin Muttilan kanssa! Kuinka hullua! Kuinka äärettömän,
määrättömän mielipuolista, typerää ja naurettavaa!
Miksi? Sitä ei Johannes suinkaan olisi voinut itselleenkään selittää.
Mitä saattoi Muttila tietää hänestä? Ei mitään! Vieras mies hän oli. He
kaksi, hän ja Liisa, hehän kaksi tunsivat toisensa.
Mutta miksi oli Liisa mennyt naimisiin oudon miehen kanssa?
Sitä oli tuiki vaikea todeksi ajatella. Liisa ja Muttila! Muttila ja
hänen Liisansa! Johan hevostenkin täytyi nauraa mokomalle avioliitolle.
Olisi Liisa voinut ennakolta ilmoittaa edes!
Miksi Liisan olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa hänelle avioliitostaan,
siitä hän ei myöskään olisi kyennyt itselleen eikä muille tiliä
tekemään. Hänestä vain tuntui niin. Hänestä vain tuntui vaistomaisesti,
että hänelle oli tehty jotakin hyvin suurta vääryyttä ja että Liisa
tahtoen tai tahtomattaan oli syvästi loukannut häntä.
Mitä vääryyttä? Miten loukannut?
Siten, että hän oli viimeiseen saakka kirjoittanut hänelle,
Johannekselle, vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta ijäti rakastavansa.
Miksi valehdella, jos asia ei kerran ollut niin? Ja jos taas oli, miksi
mennä naimisiin oudon miehen kanssa?
Eikö hän itsekin ollut samoin tehnyt? Oliko hän itsekään ilmoittanut
Liisalle avioliitostaan?
Mutta sehän oli toinen seikka!
Eihän hän ollut kirjoittanutkaan vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta
ijäti rakastavansa.
Eikä Johannes kuitenkaan voinut oikein syyttää Liisaa tuosta
petturuudesta, kuten hän jo sitä kutsui mielessään, niin ankarasti kuin
hänen olisi pitänyt. Olihan hän itse alkusyy ollut. Kaikki muu oli vain
seurausta siitä, että hän oli hyljännyt Liisan.
Kuinka kalpea Liisa oli ollut äsken hänelle mielikuvana esiintyessään.
Kuoleman-kalpea todellakin! Mitä hän oli mahtanut kärsiäkään?
Hyvä, että hänen silmänsä kuitenkin olivat olleet puoli-ummessa. Jos
hän ne olisi äkkiä aukaissut ja Johannes niistä nähnyt saman aran,
pelästyneen ja armoa anovan katseen kuin kerran Köpenhaminan
asemasillalla hänestä erotessaan, silloin olisi Johanneksen hukka
perinyt.
Silloin olisi maailman loppu tullut!
Eihän olisi voinut kestää sellaista katsetta. Ei keneltäkään, saati
sitten naiselta, jota oli rakastanut, kaikkein vähimmän kuolleelta tai
kuolleista heräävältä.
Mutta jos hän nyt äkkiä tulisi tuolta?
Onneksi hän ei tullut. Muttila sieltä vain tuli hopeinen matkapikari
kädessään.
--Liisa lähettää terveisiä, hän sanoi. Hänkin on hiukan pahoinvoipa.
Saapas tästä, saapas-matti!
_Liisa!_ Se oli siis sittenkin hän.
Johannes tyhjensi pikarin yhdellä kulauksella.
--Kiitos! sanoi hän. Minä voin jo paremmin.
Sitten hän sen enempiin selityksiin antautumatta ojensi kätensä ja
hävisi vaunun-osastoonsa. Muttila katsoi hänen jälkeensä päätään
pudistaen.
Huonot hermot, ajatteli hän melkein ääneen, huonot hermot! Terveys
pilalla tykkänään. Eipä taida olla paljoa iloa tuollakaan pojalla
varallisuudestaan eikä Englannin alammaisuudesta.
Samalla ei hän voinut olla mielihyvällä omaa turpeata, tukevaa
ruumiinrakennustaan muistamatta. Rinta kuin ryövärillä, hermot kuin
laivatouvit.
Oli se sentään hyvä, että ihmisellä oli fysiikkaa.
Sillä fysiikka, se se oli kaikki kaikessa. Mutta fysiikkaa oli myöskin
hoidettava ja hoidettava kunnollisesti. Täytyi syödä paljon ja nukkua
paljon eikä liiaksi rasittaa itseään, ei työllä eikä edes rakkaudella.
Toistaiseksi ei hänellä kuitenkaan vielä hätää ollut. Oli vain ruvennut
viime aikoina tuntumaan umpisuolen paikoilla niinkuin pientä pakotusta.
Sitä täytyi pitää silmällä. Semmoisesta oli terve mies ennenkin
keikahtanut ketarat taivasta kohden.
Näissä luvallisissa mietteissä kääntyi Muttilakin hitaasti omaan
vaunun-osastoonsa.
4.
Pohjois-Italia sivuutettiin yön pimeydessä. Vasta Firenzestä alkaen
rupesi jumalan luonto jälleen junan ikkunassa istujalle pakisemaan.
Aamu-aurinko oli kirkas ja kuulakka. Ilmassa oli ihmeellinen heleys ja
tasaisilla vuorijonoilla levolliset, sopusuhtaiset ääriviivat, alpeille
täysin vastakkaiset.
Mutta maat olivat kuurassa täälläkin ja jääkylmässä junavaunussa
yökauden istuneelta jäsenet kaikki kohmettuneet.
Kuppi kuumaa kahvia olisi nyt ollut tuiki välttämätön etelämaista
tunnelmaa kohottamaan. Mutta ruokavaunua ei voinut löytää
hakemallakaan.
Saksalaiset kuuluivat tömistelevän asemasilloilla, lyövän ovia,
kulkevan läpi vaununkäytävien kiroillen ja haukuskelevan Italian huonoa
järjestystä. Annas, jos he itse kerran pääsisivät tässä maassa
isännöimään!
Silloin ei muuta kuin »rechts!», »links!», »um die Ecke!» Kuin
sotakomennon mukaan.
Johannes ei ollut koko yönä silmää ummistanut.
Hänellä oli ollut paanillinen kauhu nähdä Liisaa. Heti päästyään
Muttilasta ja omaan vaunun-osastoonsa sijoituttuaan, missä rouva
Rabbing oli ottanut vastaan hänet varmalla, ystävällisellä hymyllään,
hän oli ruvennut tuumimaan keinoja, miten estää heidän mahdollista
yhteensattumistaan tuon toisen pariskunnan kanssa.
Varsinkin Veronaa hän oli pelännyt kuin kuolemaa.
Siellä oli muutettava toiseen vaunuun. Tietysti satuttaisi kohtalo,
joka aina oli täynnä konnanjuonia, heidät neljä samaan osastoon,
kenties Liisan vielä häntä, Johannesta, vastapäätä!
Siitä tulisi ihana matka! Mikä perheellinen, mikä sukulaisesti
tutunomainen jälleentapaaminen!
Vihdoin oli tuo ajatus käynyt Johannekselle niin kiusalliseksi, että
hänen oli täytynyt ryhtyä asiallisiin toimenpiteisiin sen johdosta.
Hän oli noussut ja lähtenyt junankuljettajaa etsimään. Maksoi, mitä
maksoi! Hänen oli estettävä tuo yhteentörmäys.
Hän tapasi junankuljettajan.
--Mihin tämä vaunu menee? hän kysyi mahtipontisesti.
--Milanoon, hyvä herra, Milanoon, vastasi toinen.
--Mutta minulla on piletti Roomaan. Minä en aio muuttaa tästä
mihinkään.
--Täytyy, hyvä herra, täytyy. Rooman vaunu meni rikki. Me emme voi
mitään.
Johannes painoi kultarahan hänen käteensä. Junankuljettaja vilkaisi
siihen ja näytti heti yskän ymmärtävän.
--Se menee Roomaan siis, hän lausui kumartaen. Koetan toimia Teidän
ylhäisyytenne tyytyväisyydeksi.
Johannes vilkutti hänelle toista kultarahaa peukalonsa ja etusormensa
välissä.
--Se ei ole sillä hyvä, hän sanoi, että se menee Roomaan. Mutta teidän
täytyy poistaa meidän vaunun-osastostamme kaikki muut matkustajat ja
estää uusia sinne tulemasta.
--Se on helposti tehty.
Juna saapui samassa Veronan asemalle. Junankuljettaja syöksyi
Johanneksen vaunun-osastoon hirmuisella huudolla ja metelillä,
heitellen ulos tavaroita ja ihmisiä, tunkien käsittämättömiä sanoja
suustaan, kuurona kaikille vimmastuneille vastaväitteille.
--Muutto! hän hokee vain. Vaunun muutos, hyvät naiset ja herrat!
Muutamassa sekunnissa on osasto tyhjennetty.
Sitten hän rientää asemasillalle. Sieltä alkaa kuulua ankara
puheenpolina, tällä kertaa junankuljettajan ja asemapäällikön välillä.
Rouva Rabbing ei aluksi ymmärrä mitään. Hänkin kiirehtii lähtöä
vaunusta.
Johannes hymyilee ja selittää hänelle asian. Mutta samassa tulee
junankuljettaja läähättäen.