pitkin räystäskourua. -- Tuskankyyneleet ovat ehtyneet. -- Nuori
äiti istuu patjalla lattialla, istuu kädet ristissä polvillaan ja
tuijottaa eteensä. -- Vaunuja vierii kadulla. -- Hän nostaa päätänsä,
mutta kun vaunut ovat rämisseet ohitse, painuu se taas alas. --
Hiljemmäksi, myöhemmäksi käy yö. -- Vaunuja ei enää vieri kadulla. --
Vahtitorvi vain kajahtaa ja silloin tällöin myöhästyneen jalkamiehen
askeleet. -- Kuinka kiihkeästi kalpea vaimo kuuntelee! -- Askeleet
kaikuvat, -- kaikuvat niin kauas kosteilla kivillä, -- kauvas,
kauvas kautta yön! -- Kuinka hän kuuntelee, -- ah! -- Ja askelten
lähestyessä huokaa hän haikeasti, -- varjot silmäin alla
tummenevat. --
"Hän valvoo. -- Ja minä, niin väsyneenä, niin kovin väsyneenä, --
valvon hänen kanssaan."
"Mitä hyötyä väsyneistä vartijoista on!" sanoi kovakuoriainen. "Kun
kerran olit niin uupunut ja uninen, niin miksi et painanut pieniä
kynttiläsilmiäsi umpeen ja uinahtanut?"
"Yksinkö olisin hänet jättänyt, -- yksin pimeään yöhön, kyyneleisine,
valvovine silmineen ja kalvava suru rinnassa, suru, joka ei
hetkeksikään uinahtanut. Ah! Etkö sitä tiedä, että valo loistaa
sydämeen, että valonkipinä, himmeä yölamppukin, on ystävä synkässä
sydämentuskassa! -- Enpä tunne sinua, kiiltävä kuoriaispoikanen. --
Mutta, jos lienet valo sinäkin, jos ehkä tunnet jonkun, yksin yössä
surevan, kärsivän sydämen, -- ja kosteita silmiä, jotka eivät saa
unta, -- tee silloin ystävän tavoin, elä lähde pois, elä sammu, --
Pysy luona, lohduta, -- lohduta lempeällä valollasi, kunnes akkunasta
välkähtää aamun ensi säde, joka saattaa lohduttaa vielä paremmin,
kuin sinä ja minä."
Kuoriainen vilkaisi liekkiin ja vaikeni mietiskellen. Mutta liekki
kuiskasi hiljaa sihisten edelleen:
"Äänetön, hiljainen oli yö, -- Ja hiljaa, tasaisesti sateli kadulla.
-- Mikä kalpean äidin on? Nukkuuhan poikanen?-- Hän kavahtaa
jalkeille, -- puna sävähtää poskille. -- Miehen askeleita kuuluu
kadulta. -- Hän tuntee ne hyvin. -- Oi! Kello kilahtaa, -- niin
kimakasti, niin räikeästi! -- Äiti vilkaisee säikähtäin pieneen
nukkujaan! Tämä käänsi vaan päätänsä ja nukkuu edelleen. -- Näen
äidin kuuntelevan ovella. -- Hän kääräisee esiripun tiheät poimut
ympärillensä, painaa kädellänsä lukkoa ja aukaisee sen. -- Ovea hän
ei avaa. -- Tahtoo vain kuulla, kuulla! -- Hienot, vaaleat kasvot
kuvastuvat tummaa esirippua vastaan, -- mutta eivätpä ne olekaan
enää kalpeat! -- Oi mikä loiste ihanissa, kosteissa silmissä! --
Ulko-ovi narisee! Hän kumartuu lähemmäksi kuuntelemaan. -- -- Hän se
on, hänen miehensä! -- Toruuko hän? -- Niin, niin! Vaunujen olisi
pitänyt tulla häntä noutamaan. Tosiaankin, tosiaankin! Ettei hän
tullut ajatelleeksi sitä ennen! Ah! Missä ovatkaan hänen ajatuksensa
nykyjään! -- -- Hän kuulee askeleita portailla, -- lähempänä,
käytävässä. -- Palvelija astuu kynttilä kädessä edellä. -- Valo
tunkee oven raosta sisään.
"-- Nyt avaa hänen miehensä varmaankin tämän oven, -- nyt! -- Ei
-- eikö? -- Ohi astuvat. -- Eikä edes kysymystäkään kuulunut, --
ei kysymystäkään! -- Voi! -- Vaimo painoi molemmat hennot kätensä
ohimoille ja kuunteli taas. -- Tuleehan hänen miehensä kohta
takaisin, -- pukeutuu vain kuiviin vaatteisiin ensin, -- siellä kun
varmaankin satoi vielä. -- Taaskin narahtaa ovi. -- Taaskin kuuluu
askeleita. -- Palvelija vaan, joka lähtee yläkertaan levolle. --
Nuori rouva painaa korvansa lukkoa vastaan ja kuuntelee vielä kauvan.
-- Yö on niin äänetön. -- Huone niin hiljainen. -- Ei askelta kuulu
talossa, ei askelta enää kadullakaan. Hiljaisessa huoneessa vaan
sairaan poikasen tyyni, tasainen hengitys, ja yksinäisen äidin,
yksinäisen vaimon tuskalliset huokaukset. -- Hän painaa oven lukkoon,
astuu pari askelta ja pysähtyy. -- Kuinka jäykästi hän tuijottaa
eteensä! Kuinka kasvot ovat kalpeat! -- Hän vääntelee käsiänsä,
sanoo: 'Hän ei tiedä, -- ei tiedä, miten täällä on! -- Ei edes kysy,
-- ei katsahda tänne! -- -- --' Niin kumeita, raskaita hengähdyksiä
kuuluu. Hän vapisee, painaa kädet rintaansa vastaan. -- Näen hänen
hoiperrellen ottavan vielä pari askelta. Sitten hän, tuskasta
äännähtäen, vaipuu maahan lapsensa vuoteen viereen. Ah! Armollinen,
lempeä ja ystävällinen oli pyörtymys, joka hänet valtasi, joka surun
lievensi! -- Naisia tuli läheisistä huoneista, kantoivat tainnoksiin
vaipuneen vuoteelle. -- Suusta valui tummia veripisaroita. --
Vaatteilla, lapsen vuoteella, johon hänen päänsä oli vaipunut,
näkivät hämmästyneet palvelijat vereksiä veripilkkuja. Oi! Poloinen
vaimo raukka! Oi, sairas lapsiparka! Ja minä poloinen lamppupahanen,
jonka täytyi palaa, valvoa, sellaista nähdäkseni!"
"Oliko hän sitten kuollut?" kysyi lumpeenkukka. "Oi! Eihän vaimo toki
liene ollut kuollut?"
"Mitä hyötyä sinulla oli vaivaloisesta yövalvonnastasi!" huusi
kovakuoriainen. "Et edes kiitostakaan saanut!"
"Enhän kiitoksen tähden palvellutkaan!" vastasi liekki. "Emme me
pienet tulet kiitoksen tai palkan tähden palvele. Sen tehkööt suuret,
jotka loistaa tahtovat, semmoiset, jotka tietävät olevansa suuria
valoja."
Lumpeenkukka kysäsi vielä kerran: "Oi, sano toki, ett'ei hän ollut
kuollut!" Mutta virvatuli oli kiitänyt pois, vajonnut veteen,
uponnut, eikä voinut enää vastata.
Monta virvatulta oli tuonentarhassa tanssinut, ja sammunut. Moni
oli tullut rantaan ja kertonut tarinansa, oli uponnut tahi vajonnut
suohon, eli liidellyt puitten välitse metsään ja sinne hävinnyt. --
Pari hajanaista liekkiä vain enää värähti suolla. Kultakuoriaiset
lensivät niitä noutamaan ja toivat ne rantaan. Monen verukkeen
jälkeen suostuivat nekin viimein kertomaan tarinansa, mitä kerran
ihmisten joukossa ollessaan olivat kokeneet. Eräs kertoi näin:
"Kautta rotkojen ja syvänteiden, pitkin virtoja ja syviä järviä, yli
vihantain nurmikkojen, autioiden soiden, alitse taivasta tavottavien
kallioiden, -- kaukana olen vaeltanut. -- Yösydännä, pimeän
vallitessa, -- silloin houkuttelee, silloin viekottelee, silloin ajaa
kaiho minua lumouksen voimalla vastustamattomasti kautta maiden. --
Kaihoan ihania sinisilmiä, joihin kerran kynttilänä eläessäni sain
katsahtaa. Rauhaa en saa konsanaan, ennen kuin kerran vielä nuo
tummansiniset silmät näen!"
"Kukkaissilmiäkö ne olivat, vai ihmissilmiä?" kysyi lumpeenkukka.
"Ihmissilmiä! Syvällisiä, kirkkaita, viattomia silmiä kuolonsairaan
nuoren vaimon kalpeissa kasvoissa. Patjojen varassa ja pehmeisiin
peitteihin käärittynä lepäsi hän puutarhaan antavan avonaisen
lasioven luona. Minä paloin matalassa kynttiläjalassa hänen edessään
pienellä pöydällä. Tavattoman harvinainen onni kynttilälle, saada
palaa kirkkaassa päivänvalossa, hempeän kevät-ilman henkäillessä, --
saada katsella ulos Jumalan ihanaan, avaraan maailmaan. Etelän rikas
väritys, mailleen menevän auringon ihana rusko levisi tuolla ulkona
yli maitten, merien. Vuoriselänteen kukkulat ja huiput hohtivat,
hehkuivat tulessa. Etelän lempeä aurinko soi jäykälle kalliollekin
elonlämpöä. Mutta täällä parannuksella olevalle sairaalle naiselle ei
se voinut muuta hyvää tehdä, kuin huokua hiukkasen punaa kalpeille,
kuihtuneille poskille ja hengähtää herttaista, lievittävää ilmaa
sairaaseen rintaan. -- Kuolon-yö lähenee. -- Sen varjot ovat
laskeutuneet suun ja silmien ympärille ja sammuttaneet kaiken värin.
Mutta lämmintä elämää sykkii vielä sydän, hellää rakkautta loistavat
silmät.
"Näin vanhan palvelijan, joka minut sisään toi, hiljaa hommaavan
huoneessa, siirtävän akkunaverhoja, jotta illanvalo sisälle pääsisi.
Kypressien ja viiniköynnösten varjostamain akkunain läpi lankesivat
päivänsäteet vienosti huoneeseen ja leikkivät kirjavilla olkimatoilla
permannolla. Mutta herttaisimmin ne heijastuivat pienen lapsen
kultakutreista. Poikanen pyöritteli pieniä marmoripalloja lattialla
ja konttasi ilosta kirkuen niiden perässä.
"Sairas kirjoitti, kun vanha vaimo minut pöydälle asetti. Nyt hän
pysähtyi. Kuihtunut käsi lepäsi väsyneenä paperilla, riutunut
ruumis nojasi tuolin selkämystään. Suuret, tummansiniset silmät
seurasivat hellällä ilolla lasta ja kun vanha vaimo tuli viemään
pienokaista pois, esteli sairas. 'Anna hänen vielä viipyä hetkinen
luonani, Pirkko!' rukoili herttainen ääni. 'Onhan hän niin kultainen
ja kiltti! Minun luona ollessansa onkin hän aina kiltti. Eihän
lääkärin lupaama puolitunti vielä liene kulunut?' Vanhus arveli
vielä täytyvänsä viedä lapsen puutarhaan, päivä kun oli ollut kovin
helteinen. 'Mutta Valterin pitää ensin antaa kättä hyvästiksi
armaalle äidillensä', virkkoi hän ja talutti pienokaisen nojatuolin
luokse."
"Haa! Mitä se oli!" huudahti liekki samassa. "Enemmän valoa
tänne! Minun täytyy saada nähdä!"
"Mitä? Näitkö mitä?" kysyivät kaislankukkaset.
"Näin hänen syvälliset, tummansiniset silmänsä! -- Tuolta puolen
lahdelman, tuolta puun alta ne minua katselivat! -- Nyt en enää
näe mitään."
"Emme mekään mitään näe", huusi nuori tarhapöllö. "Haaveilet! Liekki
parka!"
"Ne olivat kyyneleistä tulvillaan", virkkoi virvatuli. "Ne
tuijottivat niin tuskallisesti, niin surullisesti minuun!"
"Haaveilua, unta vaan!" huusivat kaislat. "Tule kernaammin kertomaan
meille miten sitten sairaan ja lapsen kävi."
"Poika antoi kättä", kertoi virvatuli, "ja ojensi pienoisen
punasuukkonsa suudeltavaksi. Sairas kumartui sen puoleen, otti lapsen
pääkkösen käsiensä väliin, painoi kalpeat kasvonsa sen kultaisiin
kutreihin ja työnsi hänet sitten sukkelaan luotansa, viitaten
vanhukselle viemään hänet pois.
"Kyynelsilmin katseli hän heitä, kunnes he katosivat puutarhan
pensaitten taakse. Sitten tarttui hän taas kiivaasti kynään ja jatkoi
kirjoitustaan. Minä katselin häntä, -- katselin paperia ja luin
jokaisen sanan. -- Kerronpa teille, mitä hän kirjoitti. -- Kirjeessä
seisoi:
"'Elä kuitenkaan murehdi minun puolestani tämän surun tähden. Suru
rakkaan isän kuoleman johdosta on luonnollinen suru. Luonnollinen,
terveellinen oli suruni silloinkin, kun Herra otti pienoisen
esikoiseni luoksensa, jos kohta silloin luulin sydämeni surun
katkeruuteen pakahtuvan. Mutta sen jälkeen olen oppinut tuntemaan,
olen saanut kokea toisellaista surua, haikeampaa tuskaa. Vaikka vaiti
siitä!
"'Sinä, rakas veljeni, saat nyt minulta perinnöksi kalleimman aarteeni,
Valterini. Opetan häntä nyt lausumaan isän nimeä, -- sinua varten,
Vilho, -- tuota katkeraa isän nimeä, jonka olisi täytynyt pysyä
hänelle ijäti vieraana, ell'ei hän saisi sinua sillä nimittää. Mutta
tulethan sinä häntä isänä rakastamaan, eikö niin? Olethan hänelle
sellainen ystävä, kuin olit entiselle, rakkaalle pikku Hannallesi
ja rakastathan häntä minun tähteni! Ja myöskin Oton tähden, -- eikö
niin, rakas Vilho? Vaikka lienetkin häneen kovin suuttunut ja vaikka
hänen vikansa onkin suuri, niin onhan hän kuitenkin veljesi, Vilho,
-- olethan hänet tuntenut ja häntä rakastanut, -- ja se, joka häntä
kerran on rakastanut -- oi --!
"'Mutta pieneltä Valteriltani, hänen pojaltansa, -- hänen pojaltansa,
jonka hän hylkäsi, -- etkö sinäkin, rakas Vilho, ole sitä mieltä,
että häneltä voimme säästää sen sydämentuskan, jonka semmoisesta
isästä tietäminen ja semmoisen isän tunteminen tuottaa. Sydämeni
innokkain ja hartain rukous on nyt tämä: Anna lapseni olla kokonaan
sinun lapsesi, sinun, hänen ja kaikkien muitten ihmisten silmissä. --
Kasvata häntä yksinkertaisesti, ei Nordingenin rikkaana perillisenä,
vaan ahkeraksi, kelpo ihmiseksi ja johdata häntä Herran luokse. Ja
Vilho, rakas, rakas Vilho, kuule vielä tämäkin pyyntö! Anna hänen
isällensä anteeksi, -- anna kokonaan! Elä salli sen sydämen kantaa
vihaa Ottoa kohtaan, joka on hänen poikansa tuki ja turva! -- Ja
kun minä kerran olen hänelle antanut anteeksi, niin keliäpä sitten
olisi oikeutta vihata häntä! -- Rukoile Jumalaa armahtamaan häntä!
Vilho! Sitä hän tarvitsee. Niin teen minäkin. -- Ainoastaan rukoillen
ajattelen häntä enää. Tiedän hänen tähtensä vuodattamaini kyynelten
tulevan kerran Herran tuomioistuimen edessä painamaan raskaasti hänen
vaa'assaan ja todistamaan häntä vastaan. Siksi en vuodata ainoatakaan
kyyneltä enään.'
"Pieneltä jalustaltani seurasin hänen kätensä jokaista liikettä. Näin
hänen usein pysähtyvän lepäämään. Nyt näin raskaita kyynelhelmiä
vierivän hänen silmistään näille viimeisille riville, melkein
poistavan kirjoituksen ja siten todistavan viimeiset sanat valheeksi.
Mutta hän kuivasi kyyneleensä, hengitti raskaasti ja vaivaloisesti ja
kirjoitti vapisevin käsin vielä muutaman sanan:
"'En jaksa jatkaa, Vilho, -- voimani ovat lopussa. Tule pian, tule
hyvin pian! Kauvan en enää voi sinua odottaa. Rakas, kallis veljeni!
Palkitkoon sinua Herra Jumala minulle aina osottamastasi uskollisesta
rakkaudesta ja huolenpidosta! Kunhan poikani kerran voisi sinua siitä
kiittää! -- Rukoile, Vilho, rukoile minulle rauhallista loppua!'
"Sitten kirjoitti hän nimensä kirjeen alle ja pani sen kuoreen.
Kuuma tulihenkeni auttoi häntä sen sulkemisessa ja sitten tarttui
hän suippeaan, kynttiläjalan laidassa riippuvaan metallikanteen.
Aavistin kauhukseni täytyväni kuolla. Mutta silloin huusi raikas
lapsen ääni: 'Äiti, rakas äiti!' ja avonaisen oven kautta näin pienen
poikasen kiipeevän kiviportaita ylös. Toisella kädellä piteli hän
mekkonsa helmaa, jonne oli kerännyt kiviä, toisessa taas oli vihkonen
metsäkukkia. Posket hohtivat, kiharat liehuivat iltatuulessa.
Silloinpa nuori äiti unhottikin sammuttaa minut. Hän ojensi molemmat
käsivartensa pienokaista kohti. Vanha palvelija nosti lapsen pöydälle
sairaan äidin eteen. Mutta samalla hän otti kynttilän käteensä ja
sammutti minut."
Kun virvatuli sammumaisillaan pensaikossa lehahteli, läheni jo
samalta puolelta uusi, solakka liekki poikki suon. Se paloi
kirkkaalla ja tyynellä valolla ja kulki hitaasti lahdelman ohitse.
Kultakuoriaiset koittivat sitä pidättää, mutta se viittasi vain
kieltävästi heille ja virkkoi ohikulkiessaan kuiskaavalla äänellä:
"Vait, vait! Elkää minulta mitään kysykö! Kertoisin ehkä sellaista,
jota ette tahtoisikaan kuulla. Entinen sali, samat vaaleat
marmoriseinät ja samat hienot matot lattialla. Puutarhaan johtava
lasiovi on tarkkaan suljettu. Ei auringonvalo, -- ei kuuma toukokuun
päivä saa vilkaista sisään. Tummat akkunaverhot riippuvat lattiaan
saakka ja estävät jokaiselta säteeltä sisäänpääsyn. Ainoastaan
vilpoiseen etehiseen ovat ovet auki. Hiljaa, hiljaa on kaikki. Hiljaa
on hänkin, tuo herttainen, kalpea rouva, uinuu niin rauhallisesti,
niin sikeästi. Marmorikuvan kaltaisena, valkoisiin, poimukkaisiin
vaatteisiin verhottuna lepää hän vuoteellaan. Kaksi tummaa,
suruharson lailla kiillotonta palmikkoa riippuu rinnalla. Korkeassa,
monihaaraisessa kynttiläjalassa valvon minä ja vartioin. On niin
hiljaista. Syvä äänettömyys vallitsee ylt'ympärillä. Puutoukka vain
leikkauksella koristetussa kuvastimenkehyksessä nakertaa ja pieni
lamppu uuninreunustalla ritisee ja tupruuttelee keveitä savupilviä
saliin. Kuuluu askeleita etehisestä, -- raskaita, hitaita ja lyhviä,
tepsuttavia. Verhot vedetään syrjään. -- Suloinen, pieni kiharapää,
mitä sinä täällä teet? -- Hän nukkuu, nukkuu! -- Tahdotko nähdä
kalpean äitisi uinuvan unta toisellaista, kuin koskaan ennen? --
Oi mene pois! -- Menkää kaikki pois! Hän nukkuu niin tyyntä, niin
rauhallista unta! -- Menkää pois! Elkää häntä häiritkö, elkää
herättäkö! -- Syvää, sikeää unta se on! -- Hiljaa! -- Oi hiljaa,
hiljaa!"
Ja poissa oli liekki, oli kadonnut metsään.
"Kuuletteko sammakkojen valitusta lammikossa? -- Kuuletteko huuhkajan
huutoa metsikössä! -- Ei ole hyvä kuunnella niin surullisia tarinoita
öisin metsässä," sanoi kovakuoriainen. Mutta lumpeenkukka rukoili:
"Yhden ainoan kertomuksen tahtoisin vielä kuulla! Tuo pieni liekki
on jo kauvan hypellyt puitten juurien välissä. Se se meille vielä
tarinan kertoo."
Ja pieni liekki hypähti esiin hiiltyneen tammenrungon juurien alta,
pudistelihe ja virkkoi:
"Minua vilustaa, vilustaa kostealla suolla! -- Elämä on niin vapaata
synkässä metsässä yösydännä. -- Oi, rajattoman vapaata! -- Ette voi
aavistaa, miltä valosielusta välistä tuntuu tämä elämä! Kerran täytyi
minun taistella henkeni puolesta. Mutta vahapuikon päässä palaessani
oli mulla edes pieni luotettava paikka, koti, missä heikkoa henkeäni
sain hoidella. Silloin se tosin tuntui minusta kovin ahtaalta,
kurjalta ja köyhältä. -- Mutta, -- uskokaa pois, -- nyt tuntuu
minusta, kuin olisivat vahapuikon pää ja sen sitkeä sydän olleet
oikein herttaiset ja hyvät ja kuin olisi taistelu elämästä ollut
viehättävää työtä. -- Tämä ääretön vapaus minua pelottaa. -- Pelkään
kadottavani oman itseni! -- Mikä minua ravitsee? -- Täällä elän,
mutta mistä? -- Ehkäpä muistelmista!"
"Kerro meille muistelmasi! Kerro köyhästä elämästäsi!" kehottivat
lumme- ja kaislakukat.
"Aamukasteen tuoksu jo tuntuu!" sanoi liekki. "Öisten aaveitten valta
on kohta lopussa. Kuulkaa siis vielä pieni palanen vahakynttilän
tarinata:
"Avain lukossa narahtaa ja lautaseinässä aukeaa pieni ovi. Vanha
vaimo kantaa minua kädessään. Pieni poika pitää häntä hameesta ja
huutaa kerta toisensa perästä: 'Valter tulee mukaan konttoriin,
Valter tulee mukaan!' -- Huone on hämärä. Arkkuja ja kirstuja
kaikkialla. -- Raskaalla jalustalla lepää vanha laari lattialla.
Hyllyillä pitkin seiniä on pergamentti-niteisiä kirjoja, särkyneitä
kukkalaseja ja niissä kuivaneiden, aikoja sitten poimittujen
kukkasten tuhkaa. Vihanta metsä ei tiedä kuinka kummallinen haju
vanhoista kirjoista ja vanhoista talouskapineista ummehtuneissa
huoneissa lähtee. Siellä risahtaa niin salaperäisesti. Siellä
kehräävät hämähäkit keveitä verkkojansa. Siellä puutoukka
häiritsemättä opetteleikse ammattiaan. -- Ja entä vanhat kirjat
sitten! Olisi niissä ollut kuulemista! Mutta minä en lyöttäytynyt
heidän pariinsa. Hyödytöntä väkeä! Olivat työnnetyt tänne pois
tieltä, vaikka joukossa lienee ollut moni aikanaan ihailtu, mutta
pian unhotettu nerontuote.
"Minä seisoin korkealla lautapöydällä. Vanhus käy polvilleen
permannolle, kilistelee suurta avainkimppua ja aukaisee vaivalla
raskaan matka-arkun. Kannessa on monta muukalaista leimaa. --
Arkku lienee matkustanut pitkiä matkoja herratta, haltijatta. --
Mitä tummia esineitä vaimo siitä ottaa esille? -- Miehenvaatteita,
kappaleen toisensa perään! Hänen niitä purkaessa lennähtää arkusta
kevein siivin katoovaisuuden varjontapaiset, harmahtavat haltijat.
Kiedottuina kaikkeen rappeutuvaan, raukeavaan, itse hävittäen ja
siten itseänsä raviten, olivat ne kauvan olleet tuohon arkkuun
suljetut. Nyt vapaaksi päästessään lensivät ne pois Tuonen
valtakunnasta etsimään eloista elämää, pakenivat pimeyttä ja etsivät
valoa, -- vaikka valo heidät hävittää, -- etsivät tulta, tulen
kuumaa suuteloa, siihen kuollaksensa. Heidän ympärilläni hyöriessään
vikisivät he heikolla aaveentapaisella äänellään tuolla pimeässä
oppimiansa valitusvirsiä, virsiä noiden vaatteiden alla sykkineestä,
hehkuvasta sydämestä, -- intohimoisesta ja rikoksellisesta sydämestä,
-- katumuksen kalvamasta sydämestä, joka nyt oli laannut sykkimästä.
-- Oi! Vaietkaa, vaietkaa! Elkää lapsen kuullen laulujanne laulako!
Lapsi on syytön."
"Urrr, urrr, urrr!" kaikui vielä kerran kolkosti ja kamalasti
lammikosta. Mutta virvatuli ei siitä välittänyt, jatkoi vaan:
"Mutta minne oli lapsi joutunut? -- Tuolla vanhan kirstun takana
kykkii poikanen. Lasikaapista on se ottanut pieniä nukenlautasia
ja astioita ja kiikuttelee niitä tyhjässä nukenkätkyessä, kunnes
ne kilisten sinkoavat sikin sokin. Kohta se kuitenkin väsyy siihen
leikkiin. Seisoskelee sitten vanhuksen vieressä katsomassa, kuinka
tämä arkkua tyhjentää. -- Silloin putoaa pieni käärö vaatteiden
välistä. Pakkanen pelikortteja lentää hajalleen lattialle. 'Kas,
kuvia, kuvia!' huutaa lapsi riemuiten, kokoo kirjavat kortit
esiliinaansa ja kantaa ne kaikki syrjäisen, tasakantisen arkun
kannelle. Lapsi levittää kortit, laskeutuu polvilleen niiden eteen,
leikkii niiden kanssa, puhelee, nauraa, posket tulipunaisina,
autuaallinen loiste tummansinisissä silmissä."
"Peikkoja väijyy kirjavissa korteissa!" sopertaa lemmikki.
"Silloin kuuluu askeleita," kertoo liekki. "Kookas, vakava mies
astuu sisään. Moni poimu on aikaisin uurtautunut jaloon otsaan ja
suun tienoville, moni ennen-aikainen hopeahius hiipinyt tummaan
tukkaan. -- Surumielin katselee hän tavaroita. Huomaa samassa lapsen
ja kysyy kiivaasti: 'Mistä lapsi kortit sai, Pirkko?' -- Vanha
vaimo kertoo sen. Mies huoahtaa syvään, astuu pojan luo ja sanoo:
'Et ole vielä sanonut minulle hyvää päivää, Valter.' 'Hyvää päivää,
rakas isä!' huutaa lapsi silmiänsä nostamatta. 'Katsoppas kauniita
kuviani!' 'Kuvat eivät ole sinun, Valter,' sanoo vakava mies. 'Anna
ne nyt kaikki isälle.' Hämmästyneenä vilkaisi pienokainen häneen
ja peitti käsillänsä kortit, ikäänkuin suojellaksensa niitä. 'Oi,
katso, Pirkko!' kuulin miehen sanovan: 'Eikö hänellä ole aivan
äitinsä silmät!' Ja hän kumartui lapsen puoleen, ojensi kätensä ja
sanoi vakavasti mutta ystävällisesti: 'Anna nyt minulle korttikuvat,
Valter!' Hädissään ja mairitellen kysyy pienokainen: 'Etkö kernaammin
ottaisi noita lautasia, isä?' Mutta kun mies vastasi: 'En. Minä
tahdon kuvat, lapseni, ja nyt paikalla!' silloin sävähtivät pojan
kasvot tummanpunaisiksi, silmät säkenöitsivät vihasta, joka piirre
pienissä kasvoissa vääristyi ja suonenvedontapaisesti nyyhkien ja
rajusti sätkien heittäytyi hän korttien päälle, huutaen: 'Ei, ei!
Minä en anna kuviani, en anna!'
"Uppiniskaisuuden häijy peikko mahtoi olla harvinainen vieras pienen
lapsen mielessä. Vanha palvelija seisoi hämmästyneenä, kädet
ristissä, -- vakava mieskin oli käynyt aivan kalpeaksi. -- Mutta pian
nosti hän huutavan pojan permannolta, antoi hänet vanhukselle ja
käski tätä viemään lapsen pois, kunnes se taas tulisi kiltiksi.
"Synkät olivat miehen kasvot, kun hän sitten kokosi kortit ja pani
ne lukon taakse. Minut hän otti laudalta ja vaikka kuuma vahapisara
silloin vierähti hänen kädelleen, ei hän edes vavahtanutkaan. Kädessä
oli suuri arpi. Se oli kaiketi aikanaan kuumempaakin kipua kärsinyt.
Syvään huoaten sulki hän konttorin oven ja kauvan, kauvan käveli hän
edestakaisin siellä sisällä, kunnes hänen synkät katseensa viimein
sattuivat minuun, joka yhä vielä pienellä syrjäpöydällä paloin. --
Silloin hän minut sammutti."
Niin pian kuin pieni virvatuli oli tarinansa lopettanut haihtui se
yöilmaan. Kaukana, kaukana tuonentarhan äärimmäisessä sopukassa
näkivät kultakuoriaiset vielä muutamia liekkejä hyppelehtivän,
mutta eivät ne niitä enää rantaan noutaneet. Lentää lehahtivat jo
mieluummin salaa suolta pois vihantaan telttaansa pähkinäpensasten
alle rannalla. Huuhkaja huuteli luoksensa nuorta tarhapöllöä. "Emme
saa viipyä enää, jos vielä tänä yönä mielimme päästä mukavaan
vuorenrotkoon. Aamu jo väijyy vuorten takana ja tekee tiet
vaarallisiksi." -- -- He lensivät pois. Yölepakko käytti viittausta
hyväksensä, lähtemällä sekin kotimatkalle. Pienet ruohot ja kukkaset
olivat jo viimeisten virvatulien kertoessa nukahtaneet. Mutta
lumpeenkukka raukka oli tullut surulliseksi virvatulten kaikista
synkistä tarinoista. Sen kukkaissydäntä painoi niin raskaasti
sydämellinen sääli, että sen oli mahdoton nukkua. Lempeä, pienoinen
laine otti sen hervottoman pään povellensa ja siinä lepäsi se nyt
pehmeästi keinuen ja katseli kaihomielin ylös kohti tähdetöntä
yötaivasta. Ja totiset; siniset lapsensilmät, jotka koko ajan olivat
niin kiihkeästi ja kuumeisesti tuijottaneet vanhan vaahteran alta
yönselkään, nekin olivat viimeisen virvatulen vaiettua vaipuneet
umpeen. Väsymys ne sulki, tietoisuus katosi.