ett'et jäänyt yksin hiljaiseen kirkkoon!"
Ja liekki jatkoi:
"Näin monta herttaista ihmistä ulkona kirkon ovella. Päivettyneitä,
parrakkaita kasvoja olkihattujen alla; kirkassilmäisiä, kunnon
vaimoja lapsi sylissä; pitkäpalmikkoisia, uteliaita tyttösiä. Kaikki
ne näkyivät odottavan ja kaikki katselivat vanhaan kirkkomaan
vieressä olevaan puistoon päin. Ristikkoportti oli selki selällään
ja puiston varjokasta käytävää myöten läheni verkalleen juhlallinen
kulkue. Kellojen soitto vaikenee. Urkujen pyhät sävelet kajahtavat
ja täysin äänin kaikuu juhlallinen, vanha virsi Herran huoneessa.
Pauhaten vierivät mahtavat sävelvirrat hiljaisessa huoneessa,
nousevat kohti kupukattoa ja palajavat sieltä kaikuna takaisin.
Ääneti aukeaa pieni ovi. Askeleita kuuluu sivukäytävällä. Näen
nuoren papin astuvan alttarille. Mitähän pahaa lienevät kukat
hänelle tehneet? Hän niitä katsellessaan kalpenee ja äänetön suru
kasvoilla kuvastuu. Syvään huoahtaen karkoittaa hän sen, astuu
portaita ylös, nostaa kätensä ristiin rinnallensa ja rukoilee hiljaa.
Kuulin paljon askeleita kirkossa, vaatteiden kahinata, kuisketta ja
hälinätä. Näin kirjavata hyörinää, näin ihmisiä liikkuvan, mutta
ikäänkuin unessa, utukuvina vain. Valvova liekkisilmäni katseli
hiljaista rukoilijaa ja ainoastaan häntä. Näin hänen rintansa
aaltoilevan ja paisuvan. Otsalla kuvastui voitonriemu ja taivaaseen
päin kohotetuissa silmissä loisti autuaan rauhan vieno heijastus.
Tuntui kuin olisi hänen rukouksensa hiljainen henkäys huokunut eloa
ympäröiviin pylväisiinkin, kuin olisi harmaa kivi kohonnut, kasvanut,
-- kuin olisi kaarikatto tuolla ylhäällä laajennut, kirkastunut,
tullut läpikuultavaksi, kuin olisi se urkuin säveleiden ja rukousten
kannattamana kohonnut korkealle ja auennut! -- Valo välähti kirkkoon.
-- Silloin vaikenivat urut. Papin ääni kuului täyteläisenä,
sointuvana kaikuvan kautta temppelin. Hän oli kääntynyt kansaan päin.
Seisoo suorana ja katselee vakavasti ja lempeästi nuorta pariskuntaa
alttarin edessä."
"Morsiuspariako?" huusi nuori tarhapöllö. "Oliko siellä nyt
todellakin häät?"
"Urrr, urrr, urrr", kurnuttivat sammakot taas lammen pohjassa ja
poikaa vaahteran alla värisytti.
"Avioliittoa on nuoren papin siunaaminen," lausui liekki. "Kaksi
nuorta sydäntä sykki autuasna ja riemullisna ja Jumalan siunaus
papin kautta on nyt vahvistava heidän onnensa ijäksi kaikeksi, on
nyt tekevä suloisen unelman todellisuudeksi, koko elämän ajan ja
haudan toiselle puolenkin kestäväksi. Semmoista autuasta toivoa
näin viehättävän morsiamen viattomissa sinisilmissä, hänen arasti,
mutta sydämellisellä luottamuksella kohottaessaan katseensa nuoreen
pappiin. Tämän kasvoilla asuva juhlallinen vakavuus pani hänet hieman
vapisemaan. Tässä Jumalan silmäin edessä seisominen, tämän hetken
pyhä tärkeys mahtoi vallata hänen mielensä valtavammin kuin koskaan,
sillä hän vaaleni ja nojausi vavisten sulhoonsa.
"Tämä, kookas nuorukainen, oli onnellisen ja iloisen näköinen.
Turvallisesti otti hän tytön käden, niinkuin ei muuta olisi tämän
rauhoittamiseksi ja rohkaisemiseksi tarvittukaan."
"Pidä lujasti siitä voimakkaasta kädestä kiini, joka sinua niin
suojeli!" kuiskasi rannan lemmikki itsekseen ja kysyi sitten
rukoillen: "Oi sano, oliko hänen kädessänsä arpi?"
"Arven kyllä näin", vastasi liekki. "Mutta ei se ollut sulhon
kädessä, -- vaan papin kädessä oli arpi."
"Oi, poloinen käsiraukka!" surkutteli lumpeenkukka. Mutta
murattiköynnös lausui: "Arpi osottaa, että tuskat ovat tuivertaneet,
mutta ovat tyyntyneet. Sanoithan papin äänen kajahtaneen voimakkaasti
ja sointuvasti?"
"Niin kyllä. Täyteläisenä ja mahtavana kaikuivat hänen huuliltaan
ne sanat, joihin hän puheensa perusti. Profeetan sanoiksi hän niitä
nimitti:
"Mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman, niin että he
menevät siivillä ylös kuin kotkat, että he juoksevat eivätkä näänny,
että he vaeltavat eivätkä väsy."
Nuori tarhapöllö kysäsi: "Nekö sanat hän lausui nuorelle
pariskunnalle, joka toivorikkaana, nuoruutensa kukoistuksessa ja
onnensa kyllyydessä seisoi hänen edessään? Ne sanat olisi kalpea mies
saanut itsellensä saarnata!"
"Hän seisoi vankalla pohjalla", lausui liekki. "Ihana voitonriemu
loisti hänen otsallaan. Mutta onni ja ruusuposket ne ne vahvaa
tukea tarvitsevat, etteivät horjahtaisi ja kalpeneisi. Sentähden
kehotti nuori pappi nuorikoita hartaasti etsimään sitä tukea, joka
ijankaikkisesti vahvana pysyy. -- Sitten antoi hän heidän vaihtaa
sormuksia ja siunasi heitä."
"Mutta kun morsian, heidän sormuksia vaihtaessaan, näki arven papin
kädessä, miten silloin oli?" kysyi muratti.
"Heidän sormuksia vaihtaessaan ei morsian muuta nähnyt kuin
sormuksen. -- Ja joskin hän jonkun käden näki, oli se sen kalliin
käden, joka tästä lähtien oli hänen sormustansa kantava. Mutta se
käsi oli hienopintainen ja sileä, eikä siinä arpea ollut."
"Taaskin soivat urut. Riemukkaan kiitosvirren valtavat aallot
vyöryivät mahtavasti Herran huoneessa. Toimitus oli päättynyt.
Laulu vaikeni. Urut vain vielä viehkeästi ja hiljaa soivat. Itkien
lepäsi morsian isänsä sylissä. -- Näin tervehdyksiä, kuulin
onnentoivotuksia. Kaikki tungeskelivat, kiirehtivät kohti ovea.
Suntio läheni alttaria, -- kaikki oli lopussa."
"Aina vaan arpi, -- tuo arpi kädessä!" kuiskasi kuuntelija vaahteran
alla. "Minäpä tunnen käden, jossa on sellainen arpi."
"Semmoisetko häät ovatkin?" kysäsi nummenkukka. "Hauskemmaksi minä
niitä kuvailin!"
Samassa vilkahti kirkas, salamantapainen valo suolla. Kaksi korkeata,
solakkaa, häikäisevän kirkasta liekkiä ilmestyi likelle rantaa.
Toinen lehahteli ja liekehti levottomasti leimuten, toinen taas
tanssi sen ympärillä somissa kierteissä ja kaarteissa ja huusi
reippaasti: "Tulkoon tänne, ken tahtoo kertomustamme kuulla! Pitäkää
varalta! Ei se kauvan kestä!" Se liiteli vedenpintaa myöten rantaan,
nojausi notkeasti puunjuureen ja alkoi tarinansa:
"Tanssijaisissa minä olen ollut. Siitäpä tahdon kertoa."
Kovakuoriainen virkkoi: "Saattaahan sinusta nähdäkin, että olet
tanssijaisissa ollut. Tanssit niin taitavasti."
"Oi ihanata vapautta", virkkoi virvatuli, syvään hengähtäen. "Oi,
ihanata vapautta avaralla, kostealla suolla! Täällä saa liikkua,
liehua vapaana, kynttiläjalatta ja sydämettä! Saa tanssia ja
hyppiä niitynnurmella, saa uiskennella ja sukeltaa suolammikoissa!
Luuletteko minun uskaltaneen tanssijaisissa tanssia! Suorana ja
jäykkänä, sitkeän sydämeni varassa, täytyi istuani koko ajan! Sydäntä
pitkin alaspäin laskeutumista, kuitenkaan maahan asti pääsemättä,
kaihomielistä leimuamista, -- ikävään menehtymistä, -- siinä
kynttilän elämä!"
"Missä tanssijaiset olivat? Kuka ne piti?" kysyi kuoriainen.
"Niin, kuka ne lienee pitänyt!" kysäsi liekki ja vilkaisi toveriinsa,
joka sen takana kirkkaasti loimotti. "Kuka ne lienee pitänyt? Kaiketi
lähteenhaltija, joka siellä ihanassa vuoriseudussa kaikki anteli.
Kaikki ihmiset, jotka siellä tanssivat, olivat haltijan vieraita,
olivat kaukaa tulleet sinne ammentamaan ihmeellistä terveysvettä sen
lähteestä. Tosin en lähteenhaltijaa tanssijaisissa nähnyt, -- sali
oli niin suuri ja loistava seura niin kirjava, ihmisiä tuhkatiheässä.
En siis tiedä, hänkö, vai joku muu, tanssijaiset piti. Mutta me
molemmat, siskoni ja minä, olimme ainakin läsnä. Minun paikkani oli
tanssisalissa, vankan akkunapylvään kupeessa. Pronssisella, seinään
kiinitetyllä jalustalla istui meitä siinä kolme nuorta, sädehtivää,
elon-innosta leimuavaa, tanssinhalusta menehtyvää liekkiä. Mutta
seinään olimme kytketyt. Kysykääpäs vaan nuorilta ihmistyttäriltä,
onko hauskaa istua seinänvierustalla, kun hurmaavat, lumoavat
soitonsävelet kutsuvat tanssiin! Vieressäni oli avonainen akkuna.
Oransintuoksua ja raitista yö-ilmaa virtaili siitä saliin. Hurmaavaa,
kuin soitto, on oransintuoksu. Nuoret liekit kuuntelevat kernaasti
sen helliä kuiskauksia. Ja sen jutellessa ja heitä hyväillessä
unhottivatkin molemmat kynttilätoverini pian sekä tanssin että
ihmiset. -- Enpä vain minä! Minä katselin kohti suurta, avonaista
ovea, näin vierasten suurissa laumoissa saapuvan."
"Kerro meille vieraista! Kuvaa meille kaikki, kaikki!" huusivat
heinänkorret ja kukkaset yht'aikaa.
"Yhdestä ainoasta pariskunnasta, keinujen kaunistuksesta,
tahdon teille puhua", virkkoi virvatuli. "Välkkyvänä valomerenä
on sali. Silkkipukujen kahinaa, monien ihmis-äänten hiljaista
hyminää ja suloista soittoa kuuluu, viileätä kukkaistuoksua
virtailee kaikkialla, -- ja alhaalla aaltoilee vierasten kirjavat
parvet. Korkeudestani katselen kaikkea tätä komeutta ja tuhannet
kynttiläsiskoset ryhmittäin seinillä ja kynttiläkruunuissa katselevat
sitä myöskin. Tuolla alhaalla käy niin kirkkaaksi, -- suuret ovet
aukeavat, -- he astuvat sisään: ihmeen ihana, sorea ja hento
rouva kookkaan, tumman miehen rinnalla. Kaikkein silmät kääntyvät
suloista rouvaa seuraamaan, kaikki kynttilät loistavat kirkkaammin
ja valaisevat säihkyen häntä. Siitäkö hän lienee niin kirkkaaksi
tullut? Valonhohde virtaili hänen silkkipukunsa valkoisille
poimuille, kimalteli kultakipinöinä ruskeissa palmikoissa. Puhdas ja
kuultava hän oli, kuin kastehelmi, kuin valossa kylpenyt ja valoa
heijastava timantti. Lempeästi loistivat viattomat sinisilmät hänen
vaatimattomasti, mutta ujostelematta astuessaan sisään, eikä hän
huomannut, että kaikkein silmät ihaellen häntä seurasivat."
"Oliko ruskeilla palmikoilla ruiskukkaseppel?" kysyi pieni ruoho.
"Ei. Valkoisia ruusuja oli hänellä rinnassa, mutta ihanata päätä
koristivat ainoastaan tuuheat palmikot. Sekin koriste näytti olevan
liian raskas niin hennolle olennolle. Hän piti päätänsä vähän
kumarassa, ikäänkuin sitä olisi painanut taakka."
"Nuori pää, jota ainoastaan palmikkotaakka painaa, ei maahan vaivu!"
tuumasi muratti.
"Sanoinko sitten, ettei hänellä ollut muuta taakkaa kannettavana?"
kysyi virvatuli. "Oi! Hänen minua lähestyessään huomasin otsalla ja
suloisen suun ympärillä hienoja piirteitä, jotka tiesivät surua.
"Kookas, solakka mies hänen rinnallansa oli ikäänkuin kirkkaan
jalokiven tumma kehys. Näin kyllä, että hän piti herttaista vaimoansa
arvossa, että hän hänestä ylpeili. Hänen saattaessaan nuorta rouvaa
ihmisjoukon läpi hymyilivät hänen huulensa hienosti voitonriemusta.
Hei! Ylhäisen ja komean näköinen hän oli. Käskevästi säkenöitsivät
mustat silmät ja kauniit olivat jalot kasvojenpiirteet!"
Mutta toinen liekki huusi kiivaasti keskeyttäen: "Elä luota häneen!
Elä luota häneen! Hymy tuottaa kuoleman! -- Hänen mustain silmäinsä
tuliset katseet kirpaisevat, polttavat!"
Toinen taas torui, sanoen: "Vait! Vaikene jo! En kärsi, että luot
varjoja kauniisiin kuviini. Olen valo ja valosta tahdon puhua. Jos
sinä jälkeenpäin haluat varjoja kuvata, niin olkoon se sinulle
sallittu. -- Näinhän kuitenkin, kuinka hyvä ja huolellinen hän oli,
kuinka hän saattoi suloisen vaimonsa nojatuoliin aivan minun allani
ja pyysi häntä karttamaan viimaa, tulien ja ihmisten vihollista. --
Näin heitä tervehdittävän. Kohta toiset vieraat heitä ympäröivät.
Eräs vanha herra, nuoren rouvan isän nuoruuden-ystävä, tuli hänen
luokseen. Kuinka armas ja herttainen hän silloin olikaan, tuo
viehättävä nuori rouva! Tanssijoitakin hänelle esitettiin. Puoliso
kehottaa häntä tanssimaan ja hän suostuukin suosiollisesti. Silloin
kajahtaa vilkas soitto. Hän kääntyy tanssitovereineen tanssimaan.
Mutta äkkiä näen hänen vielä kerran palaavan takaisin. Hän astuu
miehensä luo. Aivan kalpeana ja silmät tuskaa täynnä katselee hän
tätä, laskee kätensä tämän käsivarrelle ja kysyy niin sydämellisen
rukoilevalla äänellä, kuin riippuisi elämän koko onni vastauksesta:
'Otto, etkö sinäkin tanssi?' 'Kyllä, armas, myöhemmin. Ensin täytyy
minun puhutella paria ystävää, jotka kuuluvat olevan täällä.'
Hymyillen lausui hän nämä sanat."
"Hymyilikö hän? Huulillansa vaan!" huudahti toinen liekki. "Hän
lupasi, mutta uskoiko nuori vaimo hänen lupaustaan? Miten lienee
ollut? Mitä hän teki?"
"Hän huokasi haikeasti ja syvään", vastasi ensimmäinen virvatuli.
"Hän painoi kätensä rintaansa vasten, eikä hän enää salin läpi
astuessaan ollut loistava, kuin timantti, vaan hohti himmeästi,
kalpeasti, kuin kaunis kuultava helmi.
"Sitten liiteli hän tanssissa, ääneti, keveästi, tyynesti, kuin ilman
kannattamana. Valkoinen silkkipuku aaltoili, poimuili hohtavana
hänen ympärillään. Uskokaa pois! Häntä katsellessani unhotin oman
tanssihaluni. -- -- Hän pysähtyy. Silmät harhailevat etsien kautta
salin. Äkkiä välähtää ilonsäde sinisilmien syvyydestä. Hän näkee
puolisonsa nojaavan pylvääseen salin vastakkaisella puolella, näkee
tämän ystävällisesti nyökkäävän hänelle. -- Jokaisen tanssin jälkeen
etsivät hänen silmänsä taas, -- joka tanssin jälkeen ne etsivät
turhaan. Tyhjä on paikka pylvään kupeella, eikä häntä avarassa
huoneessa enää armaan silmä tervehdi.
"Uudestaan ja yhä uudestaan hän leijailee tanssissa. Mutta kuinka
surullisen näköinen hän on, kuinka kalpea! Valssin vilkkaassa
hyörinässä karisevat lehdet ruususta hänen rinnallaan. Valkeat
lehdet liehuvat hänen ympärillään, lentävät hänen jälessään. Eiköhän
itsekin liene valkea kukka, josta kuihtuvat lehdet varisevat?
Kuinka raukeasti hänen päänsä painuu alas! Näin, mitä ei kukaan
muu nähnyt, kaksi kirkasta kyyneltä vierähtävän rinnan ruusuille.
Kummallinen, kuuma kaste! Sitten kuulin hänen sopertavan pari sanaa
tanssitoverilleen. Salissa on niin kuuma. Hän ei saata sitä kestää.
Hän ojentaa kätensä isänsä vanhalle ystävälle ja pyytää tätä viemään
häntä pois. Sanoi tahtovansa katsella muitakin huoneita."
"Oi! Viekää hänet kauvas pois, koska hänen oli niin vaikea olla!"
sanoi lumpeenkukka. "Tuokaa hänet hiljaiseen metsään meidän
luoksemme! Me pidämme hänestä niin paljon!"
Mutta muratti arveli: "Monta vuotta on siitä illasta kulunut ja
vuodet viihdyttävät sydämiä, tuudittavat Tuonelan tuville!"
"Tuonelan tuville", toisti kaukaa väsynyt kaiku, joka oli laaksossa
herännyt. Ja veden alta kuului: "Uurr, uurr!"
"Hei, hei! Valoa tänne! Liikettä, hyörinää!" huusi toinen
leimahteleva virvatuli ja hiepsahti rajusti lähemmäksi. "Myrsky
tänne! Pauhaa vesi! Kohiskaa, humiskaa puut! Kuulkaa minua!
Kuulkaa minua! Kuunnelkaa tulenhengen tarinaa! Halveksin hiljaisia
haaveksijoita, tyyntä vettä, vakavia puita! Liike on elämää! Vaihtelu
on elämää! Intohimo -- haa, -- leimuava, säihkyvä intohimo on elämää!"
"Huu! Kuinka raju sinä olet!" huusivat nummenkukat. "Luulimme
sinunkin tulevan tanssijaisista!"
"Tanssijaisista kyllä, -- tanssisalista, en! Ei tanssi yksin pane
sydämiä sykähtelemään, kasvoja hehkumaan! Suloisemmalta soiton
säveleitä kajahtaa kullan kilinä. -- Pieni huone on tyyni ja
rauhainen, piilossa. Vienosti, kaukaa vain, kaikuu tanssimusiikki
sinne. Täällä ovat koossa ne, jotka eivät pelkää kuumaa, huumaavaa
juomaa, -- jotka eivät karta intohimon kuumetta, -- tuota tuimaa,
turmelevaa taistelua, jota hymyhuulin taistellaan, -- ottelua onnen
kieppuvasta pyörästä! Tässä on aituus! Kurja voitettu! Mutta voi
kurjaa voittajaa!
"Pöydällä paloin minä. Kirjavia kortteja oli siinä myöskin ja
kultarahoja. Miehiä istui sen ääressä, taistelijoita. -- Tunsin
heidän kuuman hengityksensä mua hiipaisevan. Kiivaasti tarttui
minuun milloin toinen, milloin toinen, sysäsi minua milloin sinne,
milloin tänne. Oi, kuinka he hehkuivat! Tulisielu käsittää tuon
polttavan tulen heidän silmissään, huulilla värähtelevän himon: Voi,
voi liekkiä, että se heitä ymmärtää! Missä kulta ja kortit ovat
liikkeellä, siellä väijyy valhe varsin likellä. Jääkylmä itsekkäisyys
jäytää sielua ja pyhkäisee armottomalla kädellä kasvoilta kaikki
inhimilliset tunteet. Peikkoja piilee kiiltävissä kultarahoissa ja
korteissa myöskin. Heillä on hirmuinen valta heikkojen ihmissydänten
yli. Ne vilkkuvat viekkaasti kortinlyöjille, hurmaavat, vimmaavat
heidän mielensä. Oi, kuinka intohimo polttaa, kuinka se hehkuu
kookkaan, solakan miehen tummissa silmissä, kuinka se sykähtelee
heikossa ihmissydämessä! Täyteläisestä kukkarosta ammentaa hän kultaa
pöydälle. Käsi kääntelee kamalalla mielihalulla kiiltäviä kolikoita.
Kultainen sormus kimaltelee samassa kädessä, vihkimäsormus!"
"Vihkimäsormusko? Voi!" huokasi muratti köynnös. "Eikö semmoinen
pyhä merkki suojaa kortinlyönnin peikoilta? Eikö se ankarasti käske
pakenemaan heitä?"
"Oi, kuinka hän pelasi, aina vain pelasi!" kertoi virvatuli.
"Kultarahat hänen edessään vähenivät. Tuli mustissa silmissä muuttui
kolkommaksi, kiihkeämmäksi. Kuta suurempi vaara, sitä suurempi
nautinto!
"Silloin näin avonaisen oven kautta miehen takana valkoisen utukuvan,
vanhan herran käsivarteen nojaten, väikkyvän ohitse. Se kääntyy
takaisin, se riistäytyy seuraajastaan, astuu sisään! -- Lattiamaton
yli liihoittelee se keijuis-askelin. -- Haa! Kuinka lieskasin ja
viittasin! Takaisin, takaisin, sinä valkea valotar! Mitä täältä
tahdot? Oi, pysy kaukana! Mutta välittänyt ei kynttiläliekin
viittauksista tuo kalmankalpea, ihmeen ihana vaimo. Kortinlyöjän
taakse seisahtuu. -- Tuijottaa vastapäätä olevaan kuvastimeen ja
näkee siinä miehen, sekä itsensä. -- Miehiä seisoo vielä pöytien
ääressä. Hänelle vieritetään nojatuoli. Hän kiittää kumartamalla
päätänsä, mutta jää seisomaan.
"Mies pelaa ja pelaa. -- Sekottaa tottunein käsin kortit, hajottaa
ne taas, kuin kirjavia höyheniä. Ja kultaa heittää hän menemään,
kuin olisi sekin kortteja tai höyheniä! Oi riehuva, kirjava, ilkkuva
peli! Onkohan se nuoresta vaimostakin hauskaa? Hän katselee vaan
kuvastimeen miehen vaaleita kasvoja, joissa huulet suonenvedon
tapaisesti nytkähtelevät, joiden jaloja piirteitä intohimo
vääristelee ja runtelee."
Murattiköynnös kuiskasi: "Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa.
Jumalan kuvaksi Hän hänet loi!"
"Minä katselin vaimon tuijottaviin sinisilmiin", kertoi virvatuli.
"Oi, liekkisielut mielellään lukevat ihmissilmien kieltä. Nämä
sinitähdet puhuivat kuumista, polttavista tuskista. Hän aukaisee
huulensa, tahtoo lausua miehensä nimen, -- mutta ei lähde rinnasta
ääntä! -- Ja mies? -- Hän ei tunne hiuksiansa hiipaisevaa vienoa
hengitystä, ei tunne olkapäällänsä lepäävää, lempeätä kättä. Eikö
sormus sormessa kilahda? Pienessä kädessä on samallainen sormus, kuin
miehenkin kädessä.
"Pois, pois vierähtää kulta. Nyt se palajaa takaisin. Takaisin palajaa
onni, palajaa kulta. Yhä suuremmaksi käy kolikkokasa hänen edessään.
Kuinka kiihkeästi hän ojentaa kätensä rahoja ottamaan, mutta korjaa
jokaisen kiiltävän kultakolikan kanssa myrkyllisen peikon. Joka
kultaa voittaa, vie synnin mukanansa kotiin. -- Naurussasi ei ole
sointua! -- Huu! Tuosta rinnasta ei puhdasta ääntä lähde! Ja vaimon
poloisissa sinisilmissä, mitä niissä luinkaan? Mitä hän kuvastimessa
näki? Se se vasta sydäntä vihlasi, tuo raju, kiihkeä riemu miehen
katseissa ja huulilla, -- tuo häijy, ilkkuva riemu! Oi, kernaammin
olisi hän tahtonut nähdä vihaa ja raivoa noissa kasvoissa, kuin
tätä synnin riemua! -- Entä käsi? -- Onko tuo se rakas käsi, joka
niin usein on hänen omaansa hellästi pidellyt, -- se käsi, joka
hänen sormustansa kantaa? -- Sydämesi pamppailee, kolkuttaa kuin
vasaroilla, sinä vaalea vaimoparka. -- Kärsi vain, kestä vielä! --
Menehdy murheeseen, kuin minä liekkeihin! Elämä on lyhyt. -- Ilma on
painostava, painostavampi täällä, kuin tanssisalissa, eikö totta?
-- Hän on tukehtumaisillaan. Kääntyy pois kuvastimesta. -- Silloin
silmät sattuvat miehen vastapelaajaan, nuorukaiseen, joka melkein
vielä on lapsi, -- mutta niin riutunut, -- niin kalpea, -- posket
kuopalla, silmät kuopalla. -- Kuumeen tuli palaa silmissä ja kotona
ehkä äidinsydän poikansa puolesta rukoilee, hänen tähtensä suree!
-- Oi, kuinka sairaalta näyttää käsi, joka nyt ojentaa viimeisen
kultakolikkonsa pois! -- Hervotonna, käsivarret ristissä rinnalla,
nojaa hän tuoliinsa. Ja hän, -- nuoren vaimon mies, -- ottaa tämän
viimeisen kultarahan! -- Näin vaimon värisevän, -- vavistus valtaa
hänet, tuskanhuuto tunkee ahdistetusta rinnasta, -- tunnotonna vaipuu
hän alas. Vieraat häntä tukevat.
"Kortinlyöjäkin kuuli huudon. Hän hypähtää pystyyn. Pöytä horjahtaa,
kynttilät kaatuvat, -- minä sammun!"
"Oi, hirmuista!" huokasi lumpeenkukka ja nuori tarhapöllö virkahti:
"Minäpä tunnen kaarneen, joka olisi pitänyt olla tätä kuulemassa!"
Haikeasti valittivat sammakot lammikossa. Vavisten huojuivat
kaislat ja puut. Ja rannalta vaahteran alta tuijotti pari ammollaan
olevaa ihmissilmää öiseen pimentolaan. Suurissa pisaroissa valui
tuskanhiki kalpealle nuorelle otsalle ja raskaat huokaukset nousivat
ahdistetusta rinnasta.
Metsän puut rauhoittuivat. Kaislat ja ruohot seisoivat taas
liikkumatta kuuntelemassa, vaikka peljästynyt ihmissydän vielä
tuimasti sykkäeli.
Uusi virvatuli oli jo kauvan kertonut, ennenkuin kuunteleva poika
siihen määrin tyyntyi, että saattoi tarinaa tajuta. Se kertoi
sairaasta lapsesta, jonka vuoteen vieressä se oli valvonut. Tarina
kuului näin:
"Oi! Olin niin väsynyt, niin kovin väsynyt! Niin myöhä oli yö, -- ja
yhä vielä täytyi valvoa, yhä vielä juoda öljyä pisara pisaralta, --
niin väsyneenä, niin kovin väsyneenä. -- Koko illan olin jo valvonut
ja kuitenkin täytyi silmieni vielä pysyä kirkkaina! Ei saanut
nukahtaa, ei torkahtaa!
"Myöhään illalla oli lääkäri vielä käynyt siellä, oli istunut vuoteen
vieressä, katsellut, tutkinut lasta. Oli sanonut nuorelle äidille,
että taudin voima on murtunut, että vaara on ohitse, että lapsi on
hänelle säästynyt. -- Ovelle saattoi äiti lääkärin. Tämä käski häntä
nyt ajattelemaan itseänsä, koettamaan vahvistaa uupuneita voimiansa.
"Sitten hän meni. Sitten oli kaikki hiljaista. Lapsen vuoteen
viereen polvistui nuori vaimo. Ristissä olevat kätensä ja kosteat
silmänsä, -- oi, noita silmiä! -- nosti hän äänettömään, palavaan
kiitosrukoukseen! -- Autuaallisesti hymyillen katselee hän lastansa,
ottaa pienokaisen kuihtuneen kätösen käteensä, pyyhkäisee unen
nostamat hikipisarat kalpeilta, armailta kasvoilta.
"Oli niin myöhä. -- Ja yö niin äänetön. -- Ja kaikki nukkuivat. --
Sairas lapsikin nukkui. Minä vaan en, eikä nuori äitikään. Kuinka
kalpea hän oli! Kuinka sairaalta näytti! -- Ihanat silmät olivat
niin sameat, -- valvomisesta ja kyyneleistä sameat! Tuuhea tukka
sukimatta, otsalta pyyhkäisty, ikäänkuin taakka, jota hän ei olisi
jaksanut kantaa. -- Niin kaidat olivat kasvot, niin läpikuultavat
hienot piirteet! Huoli kuulti läpi, sydäntä kalvava murhe. "'Lapseni!
Poloinen lapsiparkani!' kuiskaa hän, -- nojaa päänsä vuoteen laitaan
ja ratkeaa hillitsemättömään, kiihkeään itkuun. Koko ruumis vapisee
nyyhkytyksistä. Haikeita tuskan ääniä tunkeutuu rinnasta."
"Iloksihan hän? Iloinenhan hän oli!" virkkoi lumpeenkukka.
"Semmoiseltako ilo näyttää?"
Liekkinen jatkoi vaan:
"Olin niin väsynyt. -- Oli niin pimeätä, -- pimeätä hänen
sielussansakin! Ehkä sydämeen koski se, että hän oli niin yksin
suuren ilonsa kanssa. Uskollisen palvelijattarensa oli hän lähettänyt
lepäämään. -- Ei kukaan saanut hänen kanssaan valvoa. -- Minä yksin,
vaikka olinkin väsynyt, -- minä valvoin, -- valvoin, --