kesti kunnes metson kuherrus alkoi kuulua kuusen latvasta ja
kunnes aamu lähetti iloiset tuuloset sanansaattajiksensa ja
edelläkävijöiksensä laaksoon, raivaamaan tietä itsellensä pilvien ja
sumujen kautta. Moni viileä tuulahdus oli jo pyyhkäissyt vaahteran
alla nukkuvan pojan kosteata otsaa, saamatta häntä hereille. Aurinko
oli jo kohonnut yli vuorten ja lähetti viistot säteensä pilvien
välitse ja puidenlatvojen lomitse suolammikkoa tervehtimään, niin
että tämän vesi kimallellen värähteli, välkähteli. Vasta silloin
havahti poikanen unestansa. Hän nousi, kävi nurmikolle istumaan ja
katseli epäröiden ja kummastellen ympärillensä. Tuossa lepäsi tyyni
lammikko, -- tuonentarha, -- vihanta metsä sen takana, -- kaikki
entisellään, hiljaisena ja rauhallisena, kuin niin usein menneinäkin
aikoina. -- Mikä oli hänessä itsessään niin muuttunut, ettei hän
kauhutta saattanut katsella tätä tyyntä, vihantaa maisemaa? -- Ei,
-- ei! -- Pois täältä! -- Ihmisten joukkoon! -- Isän luokse! --
Isänkö? -- Oi, mikä sana? -- Poika piteli kalpeata otsaansa, työnsi
kosteat kiharat kasvoiltaan ja lähti ottamaan olkihattunsa, joka oli
vierinyt mäkeä alas aivan pienen lahdelman rantaan. Siellä keinui
lumpeenkukka hänen edessään. Niin! Kunhan se olisi osannut puhua! Hän
kumartui yli veden, nosti sauvallansa valkoisen kukan aalloista ja
kietoi sen pitkän, notkean varren hattunsa ympärille. Raskas kukka
jäi toiselle laidalle nuokkumaan. Näytti siltä, kuin keijut olisivat
hentoa, kalpeata poikaa koristelleet. Tummat silmät katselivat niin
haaveksivasti sekavien kutrien alta. Hän otti sauvansa, kiinnitti
väristen nuttunsa kiinteämmälle ja lähti raukeasti, pää kumarassa,
astumaan likeistä kotiansa kohti.
* * * * *
Taaskin oli metsässä yö, -- pimeä, kuuton yö, viimeisiä Heinäkuussa.
Mutta tähdet tuikkivat tänään tummalla taivaankannella ja kuvastuivat
hiljaa värähdellen suolammin tyynessä kalvossa. Suolla leijaili
hienoja usvaharsoja. Ilma oli painostava. Virkistävää sadetta ei
ollut pitkään aikaan langennut. Ruohot ja kukkaset seisoivat pää
kallellaan janosta menehtymäisillään. Olisivatpa nyt kernaasti
kantaneet vettä, eivätkä olisi sitä liian raskaaksi työksi
moittineet. Ne ojentelivat ja tungeskelivat, kilvan koittaen saada
haukata hiukkasen kosteata yökastetta, voidaksensa sen avulla
hengissä pysyä. Hyönteisten juhannusharjoitukset olivat aikoja sitten
päättyneet. Useat hyönteisrykmentit olivat jo lähteneet metsästä
kasarmeihinsa univormujansa vaihtamaan. Kultakuoriaiset eivät siis
enää rantapensastossa liidelleet, eikä pienen, tyynen lahdelman
pinnalla enää valkoinen lumpeenkukka uiskennellut. Tyhjä oli
rinnekin. Ei vaahteran juurella istunut ketään. Rannan kaislat vaan
olivat kasvaneet koko joukon pitemmiksi ja tuuheammiksi. Mutta vanha,
lahonnut tammenrunko seisoi entisellään kapealla niemekkeellä ja
ojensi uupumatta kuivettuneet oksansa uhkaavasti yli lammen. Eräälle
sen oksista oli vast'ikään taas nuori tarhapöllö istahtanut. Se oli
setänsä, vanhan huuhkajan kanssa paluumatkalla pitkältä retkeltänsä
Italiasta. Kreikkaan eivät he olleetkaan lähteneet, siellä raivoovien
levottomuuksien tähden. Mutta jo Italiassakin olivat he saaneet
kootuiksi niin runsaasti tietoja Minervan tarhapöllön jälkeläisistä,
että siitä riitti kymmenelle lainoppineelle vuosikausiksi
protokollain kirjoittamistyötä. Nuori tarhapöllö oli ollut
laajassa kirjeenvaihdossa tällä matkalla ja paitsi sitä käyttänyt
joutoaikansa erittäin huvittavan päiväkirjan kirjoittamiseen. Tässä
hän hyvin tunteellisesti kuvaili erästä kokemaansa lemmenseikkailua
nuoren kotkan kanssa. Tämä seikkailu oli muuten, kuten monet sekä
kirjoitetut että painetut lemmenjutut, tapahtunut suurimmaksi osaksi
kirjoittajan mielikuvituksessa.
Tämän yön, jonka huuhkajasetä aikoi viettää käymällä tervehtimässä
erästä Nordingenin vanhan herraskartanon kulmatornissa asuvaa
nuoruuden-ystäväänsä, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut, käytti
hänen korkeasukuinen sisarentyttärensä huvimatkaksi suolammen
rannalle. Hän aikoi siellä antaa nuoren lumpeenkukan ja muiden
syrjäisen, hiljaisen metsän yksinkertaisten lasten hyötyä matkoilla
laajenneesta, korkeammasta maailmankatsannostansa. Mutta pöllöneiti
huomasikin, että neljä viikkoa on pitkä aika ja että se saattaa
suuresti muuttaa kukkien, kuoriaisten ja sinivaapukkapensasten
ulkonaisia oloja. Se istui nyt tammen oksalla katsellen ympärillensä,
mutta näkemättä entisiä tuttaviansa.
"Tulleekohan täällä nyt vielä ikävämpi kuin silloin?" huokasi se
itseksensä ja kysäsi sitten ääneen: "Eiköhän täällä ole ketään, joka
voisi minulle sanoa, minne se nuori lumpeenkukka lienee joutunut,
joka kuukausi sitten kukoisti täällä pienessä lahdessa?"
Ensin ei tähän kysymykseen kukaan vastannut. Mutta jo liikahti
lahdelman vesi, pienoinen aalto uiskenteli niemekkeen luo, tunki
vanhaa tammen vedessä riippuvien mutkikasten juurten välitse rantaan
ja kuiskasi hiljaa:
"Tiedän minä, -- tiedän minä! -- Hän lähti pois, -- lähti pois, --
nuoren matkamiehen kanssa, nuoren matkamiehen kanssa!"
"Mitä?" ärjäsi pöllö kovasti harmissaan. "Lähtikö se pois nuoren
matkamiehen kanssa? Onko sellainen käytös sovelias hiljaiselle,
valkoiselle vesikukkaselle, joka oli olevinaan niin viaton, nöyrä ja
hienotunteinen?"
Lainonen kertoi edelleen, miten kaikki oli tapahtunut, miten se oli
keinuttanut kukkaa käsivarrellansa ja kostuttanut sitä kyynelillä,
kunnes poika oli temmaissut sen irti, nostanut sen vedestä ja
vienyt sen pois hattuunsa kiinnitettynä. Mutta nuori tarhapöllö ei
tahtonut siitä enää mitään kuulla. Se oli liian vihastunut ja kääntyi
tuonentarhaan päin, missä par'aikaa yksinäinen virvatuli alkoi
kummallista tanssiaan. "Tuollahan tulee hauskempaa seuraa", sanoi
se ja alkoi löyhytellä siipiänsä, tervehtiä ja vilkuttaa kiiluvia
silmiänsä, kunnes virvatuli sen huomasi ja tuli lähemmäksi.
"Olen jo ennenkin kohdannut virvatulia täällä", sanoi nuori
tarhapöllö. "Ne olivat kokeneet kaikellaista elämässään ja taisivat
kertoa tarinoita. -- Oletko sinäkin sammuneen valon sielu ja taidatko
sinäkin tarinan?"
"Valon sielu minäkin olen", vastasi virvatuli. "Tarinoita en taida,
ainoastaan mitä eläessäni näin saatan sulle kertoa. Pelkäänpä vaan,
ettei se ole sinulle mieliksi. -- Mutta olkoon menneeksi. -- Näen
kaislakukkienkin kumartelevan ja haluavan kertomustani kuulla.
"Varsin vähän olen ihmisiä ja maailmaa nähnyt, liian aikaiseen tulin
maailmaan, enkä ole valaissut niin, kuin olisi pitänyt. Poloiset,
vanhat, ryppyiset kädet minut sytyttivät, kädet, jotka pitkän
elämänsä aikana olivat uskollisesti työtä tehneet ja usein rukoukseen
ristiinliittyneet. Sen saattoi huomata ryppyisistä kasvoista ja
suopeista, uskollisista silmistä, jotka minuun katsoivat. Pitkät
vuodet ja useat vuosia kestäneet surut olivat näihin kasvoihin
jälkensä uurtaneet. Nuo ennen kirkkaat silmät olivat paljon itkeneet,
-- ihmekkö siis, että ne olivat niin samenneet, että vanha vaimo
sytytti minut palamaan, vaikka aurinko vielä vuorten yli loisti!
Iltataivaan hohde heijastui vielä huoneeseen, kun hän asetti minut
pöydälle. Sentähden oli hän kiinnittänyt minut suojukseeni niin
kovaan, etten voinut leimuta, enkä suorassakaan seisoa.
"Kumarassa seisoin lukulampun viheriäisen varjostimen alla ja
kuuntelin. Vanhus oli mennyt pois. Pöydällä olevien kirjojen ja
paperien tarkastamiseen ei ollut vielä sopiva aika. Sitä tuli tehdä
huoneen haltijan kanssa. Katselin siis ympärilleni.
"Kodikas, tilava huone, monta kirjakaappia seinämillä, -- monta
kuvaa myöskin, monta suku- tahi perhekuvaa. Kuvien katselemiseen
menee aikaa, sentähden en niitä sinulle heti näytä, jos kohta nuo
viehättävän, nuoren naisen ihanat sinisilmät ja suloiset kasvot jo
olisivat sinulle entisestään tutut, sinä viisas matkustajalintu.
Suuri kaariakkuna on selkiselällään. Näen puut puutarhassa, niityn,
metsän, vuoret ja tuolla ylhäällä hohtavat, rusoreunaiset iltapilvet.
Vanha murattiköynnös on jo ammoin kiivennyt akkunan tasalle ja
kietonut tuoreet, tummat köynnöksensä kehykseksi akkunalautain
ympärille. Iltatuuli tuuditteli vehreitä lehviä. Akkunalaudalla
istui, vihantaan lehtiholviin nojautuen, ruskeakutrinen, solakka
nuorukainen. Poika vain ei vilkaissutkaan ulos, vaikka vuoret niin
ihanasti illanruskossa hehkuivat. Hänen päänsä lepäsi kookkaan miehen
povella. Tämä seisoi pojan edessä ja painoi häntä rintaansa vastaan.
He puhelivat puoliääneen keskenään. Minä kuuntelin. -- Kuulin
valitusääniä, haikeita huokauksia, ahdistetusta rinnasta lähteneitä
vapisevia, katkonaisia sanoja. Kukahan oli enemmän liikutettu, --
nuorukainenko, vaiko tuo vakava mies? -- Kuka heistä oli kalpeampi?
-- Siellä tunnustetaan rikosta. -- Mitähän sinä poikaraukka lienet
rikkonut? -- Suuri, hirveä rikos se mahtaa olla, joka noin panee
tuon vakavan miehen vapisemaan. -- Mitä sinä teit ainoastaan yhden
kerran? -- Korttiako pelasit? -- Niinkö? -- Olit isälle juhlallisesti
luvannut, ett'et koskaan kortteihin koskisi, -- senkö lupauksen
rikoit?
"Näin pojan kohottavan tummat, kyyneleiset silmänsä miehen puoleen,
sanoen: 'Isä, isä! -- Uskothan minua? Uskothan, että se tapahtui
vaan sen yhden ainoan kerran?' 'Uskon, poikani', vastasi tämä,
'uskon. Olisihan se hirmuista, ellen voisi sinua täällä uskoa!'
Poika kuiskasi: 'Oi! Elä katso minuun noin, isä! Silmissäsi en näe,
että minua uskot, että minulle anteeksi annat.' Vastaus kuului
vakavalta, juhlalliselta: 'Minä uskon sinua ja minä annan sinulle
ensimmäisen, suuren tottelemattomuutesi anteeksi, -- mutta se
koski minuun kovasti, Valter!' 'Oi, isä! Minun taas on niin hyvä
olla, kun sen sinulle tunnustin.' Ja nyt kertoo poika, kuinka hän
edellisenä päivänä rankkasateessa oli juossut vuorelle, siitä syystä
vaan, että toiset pojat löivät kortteja ja että hän pelkäsi vielä
kerran joutuvansa kiusaukseen ja rikkovansa lupauksensa, 'Minä
kiitän Jumalaa, joka antoi sinulle voimaa paeta', sanoi isä. Poika
otti isän käden ja suuteli sitä. 'Oi, rakas, rakas isä', sanoo hän
hiljaa ja tuijottaa oudoin katsein kättä ja vanhaa, tuttua arpea
tässä kädessä. -- Kuinka sairaloisen kalpealta sinä näytät, poika
parka! -- Kuulin kysyttävän: 'Valter, etköhän liene sairas?' 'En
tiedä', vastasi poika 'Tosin päätäni kovasti kivistää, mutta onhan
minulla niin paljon ajateltavaakin! Oi, jospa voisin sinulle kertoa,
mitä virvatulet metsässä tarinoivat!' Mies koetteli pojan otsaa.
'Sinähän olet kuumeessa, lapseni! Kostea yö metsässä ei ole ollut
sinulle terveellinen.' Vanha palvelija tuli sisään. Hän huokasi
hämmästyneenä: 'Oi, minkä näköinen poika on! Hän on varmaankin kipeä!
On saanut kuumeen metsässä! Sen heti arvasinkin!'
"'Minua vaan niin vilustaa', kuiskasi poika ja nojasi taas päänsä
isänsä olkapäähän. 'Oi, sitä metsää, sitä metsää! -- Jos voisin sulle
kertoa, mitä siellä kuulin ja näin, -- jos voisin kysyä sinulta,
isä!' 'Mitä sitten, lapseni? Mitä tahtoisit minulta kysyä?' virkkoi
viehkeästi vakava mies. 'Tahtoisin kysyä, -- kysyä, isä, -- enkä
kuitenkaan jaksaisi vastausta kestää!' Ja äkkiä nousee poika pystyyn,
tuijottaa silmät ammollaan isää suoraan kasvoihin ja sanoo: 'Jos
minä nyt kysyisin, oletko sinä todella, -- _todella_ -- minun isäni!
-- Ei, ei! Elä vastaa!' Hän painoi molemmat kätensä rukoilevasti
kalpenevan miehen huulille. -- 'Minähän olen sairas, -- en minä voi
mitään kuulla! -- Tule, Pirkko', sanoi hän sitten lapsellisesti ja
ojensi kätensä tälle, 'tule viemään pieni Valterisi nukkumaan!' -- --
"Sitten he menivät. -- Talon isäntä otti lampun ja seurasi heitä,
mutta ovessa puhalsi tuuli minut sammuksiin."
Virvatuli oli kadonnut, kaislat kahisivat, sammakot kurnuttivat
lammikossa ja tarhapöllö mietti juuri, pitikö hänen lentää
herraskartanoon huuhkaja-setäänsä noutamaan. Silloin näki hän
kaukana metsässä vielä yhden virvatulen kirkkaana, täyteläisenä
leimahtelevan. Se lehahteli likemmäksi, yhä likemmäksi yli suon. Kun
se oli tullut lammen rantaan, huusi pöllö: "Seis, virvatuli, seis!"
sillä se pelkäsi tämän heittäytyvän veteen ja sammuvan.
"Niin kyllä! Virvatuli, -- virvatuli!" vastasi ja nyt liekki.
"Vastikään vielä komea soihtu halpa virvatuli noidutulla suolla!"
"Vast'ikään soihtu! -- Miten ja missä?" kysyi pöllö.
"Tahdotko kuulla, miten se tapahtui? -- Saatatkohan kuulla, --
kestätkö sitä?"
"Oi, minä voin kuunnella vaikka mitä", vastasi pöllö.
"Mutta maksaneeko vaivaa sulle mitään kertoa", kysäsi uudelleen
liekki. "Onko sulla sydäntä ja onko sydämessäsi tunteita?"
Pöllö otti hiukan loukkautuaksensa, mutta murattiköynnös huusi lahden
poikki: "Kerro, rakas tuli, mitä hyvänsä eläessäsi lienet kokenut.
Vahva tosin en ole, mutta nojaan vahvempiin ja siten me heikot voimme
kauvan pystyssä pysyä ja kestää hyvin paljon. Anna minun pitää huolta
siitä, että tunteellinen sydän kertomustasi kuuntelee. Kovin heikolta
useinkin tuntuu yksinkertainen, helposti haihtuva sananen, mutta
kenpä sen salaiset vaikutukset tuntee? Minä säilytän mielessäni, mitä
kuulen. Sentähden ovatkin ihmiset minut muistolle pyhittäneet. Missä
ikänä vanha, lahonnut muuri menneistä ajoista todistaa, siellä olen
minäkin mukana. -- Uskollisesti tahdon sinunkin tarinasi säilyttää ja
parhaimman osan siitä ihmisille kertoa. 'Ole uskollinen, kestävä ja
luja toivossasi!' se on sanani."
"Hyvä. Kuulkaa siis, kuulkaa!" alkoi virvatuli. "Monen linnun
korkealle kantavat siivet ovat jäykistyneet, -- kaatunut on moni
uljas puu, joka ylpeästi ja hilpeästi latvansa taivasta kohti
kohotti. -- Puistossa seisovat vielä vanhat vaahterat pystyssä. Ne
kuiskailevat leutoon yöhön: 'Miksi meitä häiritään? Miksi herätetään
syvästä unesta keski-yön aikana, miksi kynttilän valolla häikäistään
keskellä yötä? -- Miksi liikutaan, miksi kuiskataan, miksi melutaan
vanhassa herraskartanossa? -- Kelle loistavat kynttilät? Kelle
tuoksuvat kukkaset? -- Salithan ovat autiot, -- herrasväki kuollut,
-- perillinen kaukana! -- Niin. Autiota, kuollutta, poissa on
kaikki.' Näin kuiskailevat pimeässä puistossa vaahterat. Mutta
akkunoista loistaa valo kauvas yöhön. Vieraanvaraisesti ammollaan on
terassille johtava salin ovi, ovenpieliä koristavat kukkaköynnökset
ja kukkia on sirotettu Nordingenin vanhan herraskartanon
kiviportaillekin."
"Olitko sinä siellä? Olitko Nordingenin herraskartanossa?" kysäsi
pöllö.
"En vielä, en vielä!" vastaa virvatuli. "Laaksossa, kukkatarhain
keskellä, vanhassa, pienessä talossa olin, mutta ei siellä ollut
kirkkaita, valaistuja akkunoita. Pähkinäpuitten oksat sitä
varjostavat, muratti sitä lempeästi ylt'ympäriinsä syleilee. Muratti
on tupasen uskollinen tumma ystävä. -- Kaksitoista soihtua odottaa
ovella. Kaksitoista nuorukaista laaksosta on soihdunkantajina.
Kirkkain soihtu olin minä. -- Miksi olin niin kirkas, niin loistava,
kun yö oli niin pimeä, talo niin kolkko? Tuolla kaariakkunan takana
tosin hämärsi heikko valo. Tummat murattiköynnökset kolkuttavat
hiljaa akkunaa. Sanokaa toki, mitä siellä sisällä näette? Mitä siellä
olette viikkokausien kuluessa nähneet? -- -- Köynnökset huojuvat
sinne tänne, viittaavat: 'Elkää kysykö, elkää kysykö!' -- Sitten
aukenee ovi. Siitä kannetaan ruumis-arkku ulos. Totiset harmaapäiset
miehet sitä kantavat. Nordingenin talon-isännät ovat pyytäneet saada
tätä arkkua kantaa. -- Ja ruumis-arkun takana astuu portaita alas
kookas, kalpea, pappispukuinen mies, astuu myöskin vanha vaimo,
kovin kumarassa. -- Kuulen miehen lausuvan: 'Tule tänne, Pirkko!
Nojaa minuun! Yksin et jaksa tätä kestää.' Ja vanhus raukka laskee
vapisevan kätensä miehen käsivarrelle ja katselee häntä ihaillen,
kyynelsilmin.
"Hiljainen ja pimeä on yö. -- Säikähtyneet naakat lentää lehahtelevat
tumman räystään ympärillä. -- Vanhan suihkulähteen vesi lorisee
yksitoikkoisesti, surumielisesti laajaan ammeeseensa.
"Sitten lähtee surusaatto liikkeelle. -- Edellä ja molemmin puolin
soihdunkantajat, sitten ruumisarkku, ja aivan sen jälessä synkät
surevaiset. Yön varjot pakenevat säikähtäin liehuvaa, leimuavaa
soihdunvaloa. Surunvarjot kalpeilta kasvoilta eivät pakene. --
Pajuja kasvavaa niittyä pitkin, yli puron kivisillan, metsän reunaa
pitkin kannetaan meitä, kirkkaita soihtuja ja tummaa ruumis-arkkua.
Häikäisevää valoa loimme öiseen metsään. Oravat hiipivät uteliaina
lähelle. Pari nuorta metsäkauristakin tirkisteli pensaikosta. --
Vielä kerran astumme lahonnutta koivusiltaa myöten puron poikki ja
saavumme puiston peräportin luo. Lehmuksia ja plataaneja huojuttelee
hiljainen tuulenhenki. Saaton kulkiessa varjoisia käytäviä
tervehtivät ne meitä juhlallisesti humisten. Kaukaa jo tervehtii
kirkkaalla valollansa kartano, tervehtivät myös kuiskaillen,
huokaillen vanhat vaahterat.
"Terassilla on talonväki koossa ja joukko laaksolaisiakin. -- He
kumartavat ääneti, kun arkku kannetaan kiviportaita ylös ja avonaisen
oven kautta sisään. Soihdunkantajat pysähtyvät portaille ja me heidän
kanssaan.
"Sisällä näin vielä arkun nostettavan kohotelineelle, jota
vihannat lehdet, kukkaset ja uskollinen muratti peittivät. Näin
pappispukuisen, kookkaan miehen astuvan arkun luo ja nojaavan
siihen. Hän huokasi syvään ja raskaasti, kuin olisi hänellä ollut
kannettavana taakka, joka oli hänet musertaa. Kyyneleitä ja surua
näkyi kaikilla kasvoilla hänen ympärillään, paitsi valkopukuisen,
ihmeen ihanan tyttösen. Tämä katseli seinältä leveän taulukehyksen
sisältä alas. Ruiskukkaseppel koristi ruskeita palmikoita ja
viehättävä lapsen-ilo loisti tummansinisissä silmissä. Näinpä vielä
pitkän, liehuvan suruharson tätä kuvaa varjostavan ja valkoisen,
tuoreen kukkaseppeleen sitä koristavan. --
"Ovet sulkeutuivat. Nordingenin vanha herraskartano oli nyt vastaan
ottanut viimeisen perillisensä kattonsa alle. -- Ruumis-arkussa hän
sinne sisään kannettiin, tullaksensa aamusella aikaiseen näiden
vanhojen muurien sisältä saatetuksi viimeiseen leposijaansa, pieneen
hautausmaahan, missä hänen esivanhempansakin lepäsivät. Me soihdut
olimme surullisen tehtävämme toimittaneet. Meidät sammutettiin."
"Minne sisaresi ovat joutuneet?" kysäsi nuori tarhapöllö.
Mutta virvatuli ei vastannut, liiteli vaan verkalleen takaisin yli
tuonentarhan. Tarhapöllöstä tosin näytti siltä, kuin olisi aivan
tuolla perällä, missä suuret tammet suota varjostivat, harhaillut
vielä muutamia liekkejä. Mutta ne olivat liian kaukana, hän ei voinut
niitä selvään erottaa, eivätkä ne myöskään tulleet lähemmäksi.
Se teki sentähden äkkipäätöksen, levitti siipensä ja, sanomatta
sanaakaan jäähyväisiksi kärsivälliselle, vanhalle tammenrungolle ja
ystävälliselle pikku lainoselle sen juurella, lensi se vuoristoa
kohti. Mutta muratin lehvissä lahden toisella puolen kävi hiljainen
humina.
Kun aamu lähetti ensimmäiset loistavat säteensä laaksoon, seisoi
metsä vihantana ja kasteen virkistämänä sitä tervehtimässä. Puitten
latvat liikahtivat ja salaperäinen suhina kulki kautta oksien. Sorsa,
joka oli rakentanut viileän kesä-asuntonsa rannan kaislikkoon,
vei pienokaisparvensa lammikolle uintitaitoa opettelemaan.
Kaislankukkaset nyökkäsivät aamutervehdyksiä toisillensa ja
ihmettelivät sitä, että vihannalle rinteelle vaahteran alle yöllä oli
ilmestynyt hentovartinen, herttainen, tummansininen kellokukkanen.
Eilen ei siitä vielä ollut lehteäkään näkynyt, saatikka sitten
silmikkoa. Sammakot kurnuttivat taas kovasti lammikossa. Mutta
Nordingenin pieni kirkko oli tänään pannut heleimmät kellonäänensä
soimaan ja kaikumaan laaksoon. Yksivakaisesti ja surullisesti,
niinkuin meren-aallot rajumyrskyn jälkeen laivanpirstaleita ja
ruumiita rantaan luodessaan valittavat, ja kuitenkin pyhästi ja
hurskaasti, kuin merenkin aallot, kajahtivat kellot. -- Hautauskellot
ne vanhasta kirkosta aamu-ilmaan kaikuivat.
Kellojen viimeisen kaiun vaiettua risahti pensaikko metsän
aukeamalla, vuoren rinteellä ja nopein, reippain askelin riensi
nuori matkustaja esiin kallionkielekkeelle. Pojan vaalea tukka
liehui aamutuulessa, posket hehkuivat iloisesta odotuksesta. Hän
vilkaisi ympärilleen, -- eikä välkkyneetkään silmät yhtä iloisesti
kuin vasta, -- katseessa oli jo hiukan pettymystä. Mutta hän otti
keveän hattunsa päästään, pyyhkäisi hikistä otsaansa, laski sauvansa
ja matkalaukkunsa maahan ja istahti odottamaan. Mutta kauvan ei
hän malttanut pysyä alallaan. Aurinko paahtoi liian kuumasti
kalliolohkareita ja laaksosta odottamansa ilo oli liian suuri. Hän
kavahti taas jalkeille, katseli alas laaksoon, -- juoksi vähän matkaa
jyrkännettä alas, -- palasi taas takaisin, kiipesi joka kivelle
tähystämään ja sydän sykkäili yhä levottomammin, katse kävi yhä
synkemmäksi, kuta useammin hän kelloonsa katsahti.
Mutta tuolla näkyi vihdoinkin kaksi tummaa pilkkua viljavainioiden
välitse kiertelevällä polulla.
Siinä tuli varmaankin Valter ja hänen isänsä! He tulivat
lähemmäksi, kääntyivät vasemmalle, -- mitä se merkitsi? -- -- Oi
ei! Myöhästyneitä elonleikkaajia ne olivat, jotka olivat matkalla
pelloillensa viljankorjuuseen. Niin, elonkorjuu oli nyt käsissä.
Mutta poikaraukka ei tullut ajatelleeksi, että Herran Jumalan
elon-aika aina on käsissä ja että hän toisinaan korjaa vihannatkin
korret. -- -- Postitorvi pärähti. -- Joko nyt! Joko nyt! Nuorukainen
otti hatun, laukun ja keveän keppinsä -- ja astui alla päin hitaasti
takaisin metsään. --
Aurinko kohosi yhä korkeammalle. -- Autiolla vuorenselänteellä
vapisivat kellastuneet ruohonkorret kesähelteessä. Metsässä
putosi silloin tällöin tammenterho maahan. Orava hypätä harppasi
lehdikossa. Hiljaisena lepäsi laakso vihantain puiden ja kultaisten
viljavainioiden keskellä. Ei ainoatakaan ääntä sieltä kuulunut tänne
ylös vuorelle. -- Mutta korkealla sinitaivaalla, siellä liiteli pieni
leivo ja viserteli riemuiten, -- riemuiten.