aivan likellä. Kuulin minäkin mitä he puhuivat ja, oi, eräs toinenkin
taisi kuulla kaikki!"
"Kuka se toinen oli?" kysyi tarhapöllö.
"Kookas, vakava nuori mies. Käsivarret ristissä nojasi hän
allani olevaan vanhan lehmuksen runkoon. Jasmiinipensas, jonka
valkeat kukkaistähdet jo olivat karisseet maahan, kätki hänet
muitten silmiltä. Mutta hänen tummat silmänsä näkivät koko kentän
ja kiintyivät kuitenkin ainoastaan yksiin kasvoihin, joissa
tummansiniset, viattomat silmät ruiskukkaseppeleen alta loistivat.
Mutta voi, tuo viehättävä näky ei saanut hänen huuliansa hymyilemään."
"Näin minäkin tuon kalpean haaveksijan," kertoi kullankellertävä
valo. "Aivan likelläni oli tulisoihtu ja sen loimottavissa liekeissä
hyppeli ja keikkui pieni kipinähaltija Niksnaks. Juhlatuulessaan ja
vallattomuudessaan tuntui tämä tekevän pilkkaa vakavasta miehestä. Se
lateli loruja kaikellaisia: 'Kas! Polttaako sinua tuli? Syökö suru
sydäntäsi? Hui, hai! Sammuta pois! Osaathan sammuttaa! Hei, vettä
tänne! Sammuttakaa lemmenliekit! -- Sammuttakaa! Sammuttakaa! Hui,
hai!' Niksahtaen, naksahtaen hypähtää se korkealle, milloin miehen
hartioille, milloin hiuksiin. Tämä ei sitä huomaa, ei sitä tunne.
Silloin, pau! -- iskee se kiini hänen käteensä. Kuumasti purasee
ilkkuva kiiltopeikko -- ja se naula veti! Mies säpsähtää, synkkä
katse kääntyy käteen, syvään vanhaan arpeen." --
"Huomasitko hänen haikeata hymyänsä?" kysyi sinipunerva valo.
"Oi! Kerro toki meille mitä nuo molemmat toiset ruusupensaitten luona
puhelivat!" pyysi lumpeenkukka.
Punainen liekki lausui vikkelästi: "Aivan kernaasti, jos vaan vielä
muistan. Leikkipuhetta ja naurua, -- hilpeätä, lapsellista pilaa.
Ruusun oksa oli takertunut tytön liehuvaan hameeseen. Nuorukainen
irroitti poimut okaista, mutta hame samalla vähän repesi. Tyttö torui
ilkeitä okaita. Nuorukainen taas ei pitänyt ruusua moitittavana
siitä, että se tahtoi neitosta pauloihinsa. Ihmetteli päin vastoin,
että se hänet vapaaksi päästi. Tyttö taas väitti, että okaat
olisivat voineet menetellä enemmän hellävaroen. Olihan niin sääli
revennyttä hametta. 'Onhan ruusupensaastakin oksa katkennut', virkkoi
nuorukainen. 'Katsokaapas vain! Luuletteko todella, että voisi
surutta ja haavoitta irtautua teistä, jos kerran on saanut teitä
pitää ja omistaa?'"
"Kuulitteko sydämen syvyydestä nousevaa huokausta lehmuksen alta?"
kuiskasi sininen valo.
"Nuorukainen kumartui ja taittoi katkenneesta ruusun-oksasta kolme
puoleksi auvennutta kukkaa," jatkoi toinen. "Ojentaa ne neitoselle
ja pyytää tätä katsomaan, miten itse oli ruusunnäköinen ja suomaan
pensaalle anteeksi, että se oli häntä luullut omaksi ruusuksensa. Ne
olivat vaaleita, vienosti punertavia ruusuja, joiden sisusta hehkui
hiukan tummempana. Tuossa seisoi tyttö, näitten armasten kukkain
todellinen kuva, suloinen immytruusu, nuorukaisen edessä. Hämillään,
luoden katseensa maahan, otti hän ruusut valkoisiin käsiinsä ja repi
niistä lehdet, ennenkuin tuli ajatelleeksikaan, mitä teki."
"Niin julmiako ihmiset kukkaraukoille ovat?" kysyi lumpeenkukka.
"Julmaksi nuorukainenkin sitä sanoi, että tyttö noin armotta repi
ihanat ruusut. 'Noin ne eivät saa kuolla! Ei niitä saa tallata!'
sanoi hän, kokosi hennot lehdet maasta ja viskasi ne läheisen
tulisoihdun liekkeihin."
"Polttiko hän poloiset kukkaraukat?" kysyi kauhistuneena lumpeenkukka.
"Pakanallinen kuolin-uhri!" tuumasi professori huuhkaja,
tyytyväisesti nauraa hohottaen.
Viheriäinen valo kertoi: "Ihana immyt seisoi vähän taaempana
varjossa, mutta leimuavat liekit loivat kirkasta valoa hänen
valkealle, viehkeälle varrelleen. Vielä kuumemmin, polttavammin
sattui häneen kahden, tumman, tultasäihkyvän silmän leimuavat
katseet. Tyttö kääntyy pois välttääkseen niin valtavaa loistoa ja
hehkua, eikä näe, että jasmiinipensaikon varjosta vielä toisetkin
tummat silmät häntä vakavasti ja kysyvästi katselevat." "Kuinka
surullisesti satakieli pensaikossa visersi!" huokasi sininen valo.
"Tyttö sanoi pelkäävänsä liekkejä", kertoo kullankiiltävä virvatuli.
"Nuorukainen taas ylisti vilkkaasti ja innokkaasti tulta. Tultahan
oli kaikessa ylevässä ja kauniissa: valaistussa ihmishengessä,
uljaassa sankarisielussa, viinissä, kalleissa kivissä, suurissa
intohimoissa! Oi, ihanan ihana oli hänestä liekki-elämä! Niin
kirkas ja kuuma, -- niin leimuava, -- niin häikäisevä! Mitäpä sen
lyhyydestä! -- Mitä siitä, että sen sammuttua jäljelle jäi tuhkaa
vaan!"
"Synkkä pilvi kulki yli puiston. Me heiluimme hiljalleen puissa, kun
tuulenpuuska pani niiden latvat liikkumaan", virkkoi yksivakaisesti
sininen tuli.
Mutta rubiinihohtoinen valo huusi: "Silloinhan juuri tuo
valkoverinen, hienokutrinen tyttö tuli puistoon ja kysyi
veitikkamaisesti: 'Täytyykö minun hankkia itselleni toinen tanssija,
Otto? Tanssimme on jo alkanut!' Hymyillen ja leikkiä laskien vei
neito nuorukaisen mukanansa pois ja ruiskukkaseppeltä kantava impi
astui hitaasti pensaikkoon."
"Ja seisoi yht'äkkiä yksinäisen haaveksijan edessä!" virkkoi toinen
liekki, "'Vilho', huudahti hän silloin. 'Tuossahan vihdoinkin olet!'
Kookas vakava mies kysyi epäillen, oliko tyttö häntä sitten etsinyt.
Tämä kielsi hymyillen ja kysyi hajamielisesti, eikö hän sitten ollut
tanssinut. 'Tiedäthän, Hanna, ett'en koskaan tanssi', vastasi vakava
mies lempeästi. Tyttö muisti nyt hänen papillista virkaansa, mutta
hänestä oli niin kovin ikävää, ettei Vilho edes tänäänkään tanssinut,
vaikk'ei muuten koskaan sitä tekisikään!"
"Oi niin! Kyllä tiedän mitä hän siinä sanoi!" huusi punainen liekki.
"Tyttö nojasi nuoren miehen käsivarteen, sanoen: 'Oi, Vilho! Et tiedä
kuinka ihanata on liidellä täällä vihantain, mahtavien puitten alla,
-- uiskennella soiton sävelillä! -- Ja lehmuksen tuoksu sitten!
Nautitko lehmuksen tuoksusta, rakas Vilho? Katselitko ennen pimeän
tuloa iltapilviä, noita korkealla taivaankannella purjehtivia,
pienoisia, vaaleita iltapilviä? Ne ruskottivat ilosta, ikäänkuin
niistä olisi ollut hauskaa nähdä niin paljon onnellisia ihmisiä!'"
"Poloinen, onnellinen lapsiraukka!" huokasi sinertävä valo.
Viheriäinen tuli virkkoi: "Impi katsoi viehättävästi hymyillen
nuorukaista suoraan silmiin. Tämä katseli häntä, otti hänen molemmat
kätensä ja puristi niitä kiivaasti, mutta ei sanonut mitään. 'Oi,
rakas, rakas Vilho! Oletko koskaan ollut näin ihanassa juhlassa? Näin
vihantaa, näin tuoksuvaa kesää ei ole ennen ollut! -- Oi sano toki,
Vilho! Riemuitse sinäkin!'"
Sininen valo kuiskasi hiljaa: "Kuinka kalpea tämä oli! Raskaan
huokauksen hän tukahutti ja kysyi: 'Sinä siis olet sydämesi pohjasta
onnellinen ja iloinen, armas Hanna?'"
"'Niin sydämeni pohjasta onnellinen ja iloinen!' toisti tyttö ja
hengähti syvään", puhui punainen liekki. "Ja ihmeellisesti säihkyivät
silloin suloiset silmät."
"Vuodatettiinpa siellä kyyneleitäkin lehmuksen! alla! -- Kuulin
hiljaista nyyhkytystä," kuiskasi himmeä, sinertävä liekki.
"Niin", virkkoi viheriä virvatuli. "Yht'äkkiä vaaleni immyt. 'Vilho,
Vilho!' huudahti hän levotonna. 'Sinä tuijotat niin kolkosti maahan!
Varmaankaan et pidä sopivana ja oikeana, että olen näin iloinen,
kun muutama viikko sitten vielä kävin surupuvussa armaan äitini
kuoleman jälkeen?' 'Ei, Hanna, ei suinkaan! Niin en ollenkaan
ajattele!' sanoi nuori mies ja sulki tytön lempeästi syliinsä. Tämä
nojasi päänsä hänen olallensa ja ratkesi katkeraan itkuun. Sanoi
halajavansa yhden ainoan ainokaisen kerran vielä katsahtaa armaan
äitinsä silmiin, valitti nyt kaiken riemun keskellä tuntevansa
suurinta kaipuuta, orvon ikävöimistä. Nuorukainen lohdutti lempeästi,
veljellisesti -- ja tyttö --."
"Niin. Tyttö tyyntyi tietysti", tokasi tulipunainen liekki. "Hän
pyyhki kyyneleensä ja hymyili taas. Hän osasi jutella niin paljon,
eikä aina vaatinut vastaustakaan. Kuinka suloisesti hän saattoi
mielistellä ja rukoilla nuorukaista pyyntöönsä suostumaan. Tyttö
tahtoi näet niin mielellään oppia ratsastamaan, niinkuin Ellen ja
Maria. Otto opettaisi häntä, alkaisi jo huomenna, jos vaan hänen
omatuntonsa, neuvonantajansa, hänen Vilhonsa, -- kaikkein hyväin
ja viattomain huvien ylimmäinen sallija, -- jos vain hän suostuisi
tuumaan ja ottaisi pulmaksensa asiasta isälle."
"Pyysikö hän niin herttaisesti?" virkkoi yölepakko. "Minusta on usein
näyttänyt siltä, kuin olisi pyytäminen ihmisille hyvinkin vaikea työ."
"Enpä tiedä lieneekö se käynyt armaalle impyellenikin vaikeaksi,
vai liekö joku muu seikka häntä huolestuttanut. Mutta riippuessani
matalalla oksalla lehmuksessa kuulin hänen sydämensä sykkivän ja näin
hänen usein pysähtyvän hengähtämään. Kalpea mies kyllä näki hänen
rukoilevan katseensa, näki hänen punastuvana, vapisevana seisovan
edessään. -- Kuinka sanomattoman sorea hän oli." -- Mutta nuori
mies ei heltynyt. Oli vain ääneti ja virkkoi viimein vakavasti:
'Tiedäthän, Hanna, mitä äiti ajatteli naisten ratsastamisesta?'
-- Kyllähän hän sen tiesi, kyllähän rakas äiti oli pitänyt sitä
hyvin vaarallisena, -- mutta onhan isällä niin vakavia hevosia,
-- ruskea Pojuhan on tyyni kuin lammas. Nuori mies sanoi ruskean
Pojun olleen talossa jo kaksi vuotta sitten, kun hän, matkoilta
palattuansa, niin mielellään olisi tahtonut ottaa neitoa mukaansa
ratsastusmatkoille vuoristoon. 'Niin, se oli silloin, Vilho,' vastasi
tyttö. 'Mutta ajattele toki Ottoa! Otolta ei äiti varmaankaan olisi
sitä kieltänyt!' 'Oletko siitä niin varma, Hanna?' kysyi kolkosti
nuorukainen.
"Ukkonen jyrähteli kaukana vuoristossa", sanoi sininen liekki.
"Kuulitteko? Kuulitteko? Ja näittekö? Kun tyttö nosti silmänsä,
olivat ne kokonaan kyynelissä. 'Vilho, Vilho', huudahti hän. 'Kyllä
näen, että hauska tuumamme raukeaa! Oi, elä katso minuun noin
suruisesti! Ethän toki uskone rikkovani äidin tahtoa vastaan, kun
sinä kerran siitä minua muistutit.' Taas vierähtivät kyyneleet
kasvoja pitkin. Rukoillen otti hän nuorukaista kädestä ja sanoi
hiljaa: 'Sanothan veljellesi, ett'emme saa ratsastaa! Oi, rakas
Vilho, sano sinä! Minä en saata!' Nuorukainen huokasi syvään ja
nyykähytti myöntävästi päätään. Tyttö kuuli askeleita ja läksi pois
kyyneleitänsä salaamaan."
"Oi! Se oli iloinen veitikka, tuo kultainen Otto!" huusi
rubiinitulonen. "Tuossa hän taas oli! Kuinka hyvää teki katsella
hänen säihkyviin silmiinsä! Hän kysyi veljeltänsä, missä Hanna
oli, mutta kuunteli tuskin vastausta, ryhtyessään ystävällisesti
nuhtelemaan Vilhoa siitä, ett'ei tämä koskaan ollut kertonut, kuinka
ihmeen ihana tenhotar hänen sisarensa oli. 'Hanna ei ole sisareni',
vastasi toinen. Kyllähän hän sen tiesi, mutta sisaren nimi oli niin
herttainen. Hän melkein kadehti veljeänsä sen johdosta ja samaten
tutunomaisen sinuttelemisenkin tähden. 'Jos täällä kauvemmin viivyt,
niin tuskin tulet pitämään minua erittäin kadehdittavana', kajahti
kolkko vastaus."
"Mutta veli ei huomannut hänen kalpeuttansa", sanoi sinertävä liekki,
-- "ei nähnyt kamppausta hänen kasvoissaan!"
Punainen virkahti: "Niin tiedättekö! Vallaton Otto myönsi nauraen,
ettei olisi tahtonutkaan vaihtaa vakavan veljensä kanssa. Ylevä,
korkea, mutta saavuttamaton esikuva oli hänelle kallis Vilho veli.
Sointuvasti sujuivat sanat hänen huuliltansa veljeänsä kiittäessänsä.
Ja kuitenkin arveli hän, että jos hänen täytyisi Vilhon hyvyyden
ja hyvien avujen, suuren opin ja tiedonrunsauden kanssa ottaa
päällensä myös tämän kylmäverisyys ja hidastunteisuus, niin pysyisi
hän kernaammin sinä kevytmielisenä, herkkätuntoisena, avosydämisenä
veitikkana kuin kerran oli. Jos haavat joskus kirvelivätkin, niin
olihan niitä parantavia voiteitakin olemassa."
"Niin, niin", keskeytti kultainen liekki. "Hän soimasi, sanalla
sanoen, veljeänsä kylmäksi ja tunteettomaksi, kun oli saattanut
vuosikausia asua semmoisen viehättävän lapsen, kuin Hannan, kanssa
saman katon alla, edes kertaakaan ajattelematta tytön nuoren
sydämen voittamista. Silloin kysäsi toinen: 'Kuka kevytmieliselle
ja kevytkieliselle veljelleni on sanonut, etten sitä ole koskaan
ajatellut?' 'Asia on selvä. Mihin Vilho kerran ryhtyy, sen hän
perille vie. Koska näen, ettet ole Hannan sydäntä voittanut, tiedän
samalla, ettet ole koskaan yrittänytkään sitä tehdä.'"
"'Mitäpä sinä näet, -- mitä tiedät?' kysyi kalpea mies. 'Hannahan on
niin lapsellisen avosydäminen', hymyili hilpeä veli. 'Ilmoittaahan
koko hänen olentonsa, missä suhteessa hän sinuun on. Rakkaana,
kunnioitettuna, vanhana setänähän Hanna sinua pitää!'"
"Silloin leimahti kirkas salama. -- Sekohan se miehen niin
jähmetytti, niin kuolonkalpeaksi teki?" sopersi sininen liekki.
"Puitten pimennossa astui hän edestakaisin ja silmissä, oi! -- ja
synkällä otsalla, kuvastui hänen sielunsa tuska, -- kuinka tuima,
kiihkeä taistelu rinnassa riehui. Kumeita huokauksia kajahti
metsässä."
"Niin. Puut alkoivat humista", kertoi taas viheriäinen virvatuli.
"Me keinuimme keveästi ja tuumasimme tuulen tulleen vain meitä
tuudittelemaan. Oi! -- Sydäntänsä autuudessa tuudittava, herttainen
Hanna tuli nyt kevein askelin pääkäytävää pitkin. Otto riensi hänelle
vastaan. Hanna lähetti hänet asialle taloon. Käsissään kantoi tyttö
kukkaiskoria ja lehmuksen alla astui hän kalpean Vilhon eteen."
"Tämä pysähtyi", virkkoi viheriäinen liekki, "ja katseli
hyväntahtoisesti tyttöä. Mutta otsan kuolon kalpeutta ei elähyttänyt
vähinkään elonväre. Vilhon piti auttaa Hannaa sitomaan seppeleitä
viimeistä tanssia varten ja oikein sukkelaan. Jos ne olisi sidottu
aikaisemmin, olisivat ne ehtineet kuihtua. Mutta nyt piti kiirettä
pitää. Ikäänkuin unessa otti Vilho kukat tytön kädestä ja sanoi --
puhui --, kukista hän puhui, oi, kauvan! -- En tiedä mitä hän sanoi.
En sitä ymmärtänyt, enkä mieleeni painanut."
"Minäpä en sitä kuunnellutkaan!" pakisi punainen valo. Mutta himmeä,
sininen liekki lausui: "Niin. Hän puhui niin hitaasti ja painavasti.
Kuulin jokaisen sanan ja panin jokaisen sanan mieleeni. Näin hän
lausui: 'Kukkiako? Kukkiako? Hanna? Jos tahtonet itsellesi kukkia
kasvattaa, niin elä koskaan ryhdy viljelemään maallisen onnen
kukkaa. Poimi se, jos sen tielläsi tapaat, -- ja -- suokoon Jumala
sinulle täyteläisen ja ihanasti kukoistavan onnen kukkasen; -- mutta
elä sitä omin käsin puutarhassasi kasvata, -- elä viisastele, --
elä edeltäpäin tuumiskele, elä lue nuoren taimen jokaista lehteä,
jokaista uutta taipumusta, eläkä vielä ole kukan omistamisesta
varma, nähdessäsi silmikon edessäsi. Näet, kun juuri odotat, että se
huomenna puhkeaa ja rehoittavana kukkana edessäsi seisoo, tuleekin
hyinen öinen halla, -- tai vieras käsi ja tempaa sen juurineen
päivineen sinulta. -- Ja se se koskee kipeästi! -- Sen kukkasen,
Hanna, sen kasvattaa Herra Jumala kätkössä, -- kuinka ja kenelle hän
vain tahtoo. -- Puutarhuritaitoinemme tulee meidän pysyä kokonaan
syrjässä.' Näin hän puheli. Tyttö katseli suurin silmin häneen. Ei
puhetta ymmärtänyt. Virkkoi vaan: 'Kuinka kummallinen sinä tänään
olet! Niin tavattoman juhlallinen! Et ollenkaan entinen, herttainen
Vilhoni!'
"Heleijaa! Jo kohisi myrsky ympärillämme!" huusi keltainen valo.
"Rajusti se riehui tuuheissa puiden latvoissa ja ravisteli niitä
voimakkaasti. Ei se ollut tuudittamista enää. Monen meikäläisen
hengen puhalsi se sammuksiin ja myrskyn armahtamia tulia tukahutti
ja tappoi sade. Mitäpä tervasliekkejäkään auttoi ritisten ja
ratisten henkensä puolesta taisteleminen! -- Jo vaikeni soittokin.
Hiipi hiljalleen tiehensä! -- Raju-ilma ajoi kaikki tanssijatkin
sisälle. Hei, kuinka ne riensivät, -- kuinka palvelijat hommasivat!
Nyt tanssivat rajut sadekeijut autiolla penkereellä, hyppelivät
roiskahdellen puitten lehvillä ja kokoontuivat lammikoiksi leveälle
käytävälle."
Vihertävä liekki kysyi: "Olivatkohan vaaleat, rusottavat iltapilvet
tulleet tanssihaluisiksi, katsellessaan iloisia kemuja täällä
alhaalla? Olivatkohan ne kutsuneet kaikki tummat pilvet kokoon?
Lienevätkö itse hienoihin vesisuihkuihin puettuina olleet tanssijain
joukossa, -- vaikk'ei niitä nyt kukaan olisi voinut taivaalla
näkemikseen pilviksi tuntea!"
"Ei pilvien tanssihalu myrskyä nostattanut", väitti tumma, sininen
valo. "Totinen, tärkeä työ se oli. Ainoastaan Hän, joka ukkos-ilmat
johdattaa, tietää, miksi juhla-ilon täytyi vaieta ja ilotulien ennen
aikojaan sammua. -- Nyt välähti lehdossa toisia, hallavia tulia ja
toisia ääniä kumahteli kauhean kolkosti. Kalliot ja maa tärisivät.
Kaikki nöyrtyi, kumartui, vapisi, -- eipä vain ihmisten rohkea riemu!
-- Lasi-akkunain takana oli viritetty uusi valomeri. Pian pärisivät
taas rohkeat rummut, toitottivat taas torvet iloisia säveleitä, jotka
kautta myrskyn kajahtivat alas meidän luoksemme asti. Minä sen kaiken
kuulin. Tukeva lehmuksenrunko suojeli minua myrskyä vastaan ja lehdet
muodostivat mulle vihannan sateenvarjon."
"Yli tanssikentän ja ruusupensaiden, läpi sadekeijujen kosteiden,
heiluvien hopeahuntujen näin osan herraskartanoa, jylhän kulmatornin
ja vanhan terassin, kivisine kaltereineen. Valaistujen akkunain takaa
kuului soitto hiljemmin. -- Kuulin metsätorven vienosti valittavan.
Se ei viihtynyt juhlasalissa, -- kaihosi kai raitista yö-ilmaa ja
puiden huminata. Viimein taukosi myrsky. Yksitoikkoisesti sateli
vain vielä, -- yksitoikkoisesti kaikui raskaita askeleita kostealla
käytävällä. Tunsin tuon kalpean otsan, tiesin tuon kumarassa olevan
pään. Ei välitä mies lehtikatoksen läpi pisartelevasta sateesta.
Pyyhkäisee vain pari kertaa kostean tukkansa kasvoilta. Nyt hän
pysähtyy, käsivarret ristissä rinnalla. Näin hänen kohottavan tummat
silmänsä yötaivasta kohti. Mutta mustat pilvet peittivät taivaan. Ei
ainoatakaan tähteä näkynyt. Ja kuitenkin, hänen silmiinsä kauvemmin
katsottuani, tuntui minusta, kuin olisi hän sittenkin huomannut
tähden. -- Taistelu hänen povessansa oli tyyntynyt. Syvä hengähdys
kohotti vain vielä rintaa, hänen verkalleen astuessansa kartanoa
kohti. Hämärän syrjäoven kautta näin hänen poistuvan. -- Minä olin
ainoa elossa oleva liekki koko öisessä puistossa. Lehmuksen lehdet
ylläni alkoivat liikkua. -- Näin raskaan pisaran riippuvan pääni
päällä, -- sitten en enää nähnyt mitään."
"Sepä vasta oli pitkä tarina!" huokasi nuori tarhapöllö, haukotteli
kuuluvasti ja käytti siipeänsä viuhkana, sanoen: "Minun tuli oikein
kuuma sitä kuullessa."
"Oi, ihana se oli!" lausui lumpeenkukka. "Tosin en aivan kaikkea
ymmärtänyt, mutta se oli sittenkin hyvin ihana."
"Tarinain ymmärtämiseen tarvitaankin elämänkokemusta, lapseni,"
selitti tarhapöllö.
Professori huuhkaja oli kauvan istunut vaiti, kynsi miettiväisesti
käyristettynä kaarevan nokan ympärille. Nyt se pudisti paksua
päätänsä ja sanoi "maallinen onni" nimisen kukan olevan hänelle aivan
tuntemattoman. Ei hän ollut sitä koskaan tavannut, ei matkoilla
vierailla mailla, ei kirjoissa, eikä herbaarioissa. Ei edes Linnékään
tietänyt mitään "fortuna terrestris" nimisestä kukasta!
"Miksi kohta latinankieleen turvaudutte?" huusi kovakuoriainen.
"Omalla kielellämme tunnemme minä ja kaikki toverini sen varsin
hyvin. Kukin nimittää sitä omalla nimellä: toinen perinnöksi,
toinen rikkaaksi vaimoksi, suureksi voitoksi, virka-ylennykseksi,
loistavaksi tulevaisuudeksi j.n.e."
Mutta toinen, jalompi kultakuoriainen sanoi: "Ei maallinen onni
olekkaan mikään kukka. Se on raitis, vihanta puu, laakeri ja myrtti
ovat sen oikeat nimet."
Mutta nyt kun vilkaisivat syrjään, vaikenivat kaikki. Missä äsken
vielä kirjavat, tuikkivat tuloset olivat jutelleet ja hehkuneet,
oli hiljaista ja pimeätä. Ainoastaan alhaalla veden rajassa paloi
kostealla kivellä korkea, heleä liekki.
Ei kukaan tiennyt kuinka se oli sinne tullut, eikä kukaan voinut
luulla, että se muitten virvatulten lailla olisi lennähtänyt tänne
yli veden. Se seisoi niin suorana ja juhlallisena, se loisti niin
tyynesti ja sädehti niin kirkasta, puhdasta valoa. Kun kaikki sitä
odotellen katselivat, eikä kukaan rohjennut sitä puhutella, alkoi se
vapaaehtoisesti kaikuvalla ja sointuvalla äänellä kertoa:
"Olin kirkonvalo."
"Kirkonvaloko?" keskeytti kovasti rähähtäen professori huuhkaja.
"Onpa vielä ratkaistava, josko teitä kuolemanne jälkeen valona
pidetäänkään! Millä vuosisadalla elitte, korkeasti kunnioitettu
'Ignis fatuus'?"
"Yhdeksännellätoista vuosisadalla, herra professori. Mutta te
ymmärsitte minua väärin. Olin eläessäni alttarikynttilä."
"Oi, pyydän anteeksi! Sitä en todellakaan olisi voinut ajatella!"
pärisi pöllö. "Kyllähän siitä syntyisikin koko hauska juttu, jos
kuolleet kirkkoisät öisin virvatulina soilla ja rämeillä
hyppelisivät."
Liekki katsahti vakavasti lintuun ja vaikeni. Hetken kuluttua jatkoi
se seuraavasti:
"Laajan, kukoistavan laakson keskellä, pienellä kunnaalla
kohoaa vanha kirkko. Vuoret metsäisine rinteineen ja vakavine
kalliohuippuineen seisovat puolikaaressa sen ympärillä ja ovat
jo monta vuosisataa katselleet tuota laakson harmahtavaa lasta,
entisen hurskaan ajan muistomerkkiä. Taivaan sinikansi kaareutuu
sen yllä ja vieno kesä-ilma. Heinäkuun auringon helteiset säteet
leikkivät lehmuslehdossa kirkon luona. Sisällä pyhässä huoneessa on
viileätä, varjoisaa, salaperäistä. Eivät vuoret, eikä puut pääse
sinne sisälle vilkaisemaan. Ainoastaan päiväkullan kirkas silmä
katsahtaa korkeiden, kirjavien akkunain kautta kirkkoon. Pienet
ruudut hehkuivat tummanpunaisina ja loivat ihmeellisen lämpimiä
värivivahduksia vanhuuttaan harmahtaville kiville. Alttarilta
ovelle saakka ulottui pylväskäytävä, jonka vahvat, mutta solakat
pylväät keveinä kohosivat korkealle, kannattaen holvikattoa. Eivät
ne sitä raskaana taakkana kantaneet. Kohottivat vain sitä vahvoilla
käsivarsillaan korkealle, niin kepeästi, kuin lahjaa, jonka rakastava
käsi iloisesti tarjoo ja tahtoisi vielä korkeammalle kohottaa, vielä
likemmäksi kaihoomaansa sydäntä! Oi Herran huoneen ylevää pyhyyttä!
Jo hiljaiset muurisikin henkivät rauhaa ja pyhä kunnioitus kynnystäsi
vartioitsee.
"Tuoreet ruusut koristivat alttaria. Ruusuvaipalla seisoi ristikin,
jolta Vapahtajan lempeät kasvot katselivat alas. Sen vieressä rehotti
tavaton juhlakoriste: kaksi korkeata, lumivalkeata ja tuoksuvaa
liljaa. Keskimmäisen käytävän kuluneille kivillekin oli sirotettu
kukkasia. Aikaisella aamupuhteella taitetut puutarhakukkaset ja kaksi
alttarilla palavaa kynttilää olivat ainoat elävät olennot hiljaisten,
vanhojen muurien sisällä. Missähän olivat ne kädet, jotka kerran
rakensivat nämä pylväät? Kuinkahan monta kynttilää lienee täällä jo
palanut ja sammunut? Kuinka monta siunausta olikaan täällä aikojen
kuluessa lausuttu! -- Mutta missä olivat huulet, jotka ne lausuivat,
missä päät, jotka hartaudella olivat kumartuneet kirkollista
siunausta vastaan ottamaan? Ja kuinkahan moni niistä sydämistä, jotka
täällä olivat rukoilleet, sykki vielä? -- Autiota ja äänetöntä oli
tyhjissä penkeissä. Ja ulkona, avonaisen kirkon-oven huippukaaren
kautta näin vihantain puitten alla monta vanhaa, lahonnutta
hautaristiä, nuokkuvia ruohoja ja monta tuoresta kukkaiskumpua.
Kuinka monta niistä, jotka kerran täällä istuivat, onkaan sinne
kätketty! -- Entä ne, jotka tänään tulevat tänne rukoilemaan? --
Ulkona kirkkomaalla on vielä monta tyhjää paikkaa. Näin haaveksii
hiljaa palaessaan alttarikynttilä, kirkonkellojen juhlallisesti
soidessa ja laakson yksinkertaisen maakansan juhlapuvuissaan astuessa
kirkkotietä vainioiden välitse." Näin kertoi liekki.