Nuorukaisesta ei ole enää mitään mainittavaa. Hän oli vaiennut -- jo
aikoja sitten. Kun isä puhui palkinnosta ja kultaisesta sormuksesta,
käänsi hän äkkiä päänsä, -- katsahti isään -- suurissa, tummissa
silmissä välähti kirkas tuli. -- Taaskin niissä saattoi nähdä
kysymyksen, -- epäilystä, toivoa, tulevaisuuden unelmia! -- Isä
hymyilee hellästi hänelle. -- Äiti katselee häntä sydämellisesti,
kiiltävä kyynelhelmi silmässä. -- Silloin nousee hehkuva puna hänen
otsallensa. Vaieten tuijottaa hän eteensä. Kuulee mitä pienokainen
hänelle juttelee mukavasta, pehmeästä, silkillä sisustetusta
rukkasesta, jonka aikoo antaa hänelle, jotta arvella olisi oikein
hyvät päivät! --
"Niin, kunpahan olisi ymmärtänyt, mitä kaikkea he siellä ajattelivat,
puhelivat ja tarkoittivat! -- Kattila istui niin leveänä nokallani,
sihisi ja sohisi. Vesihöyryt kiitivät sihahdellen ilmoille. Keittiön
torvesta kohosi sinertäviä, levottomasti lehahtelevia pilviä.
Hopeakannusta kaasi tyttö tummankellertävää juomaa kuppeihin.
Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksua virtaa kaikkialle ja sekaantuu toisiin
höyryihin."
"Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksuako!" huusivat pienet nummenkukkaset.
"Valehtelet, virvatuli! Kukkien tuoksuhan on viileätä ja raitista!"
"Vait, vait!" kuiskasi muratti. "Vait, nummenkukkaset, etteivät
saunakukat, eikä lehmuksen ja seljapuun kukat teitä kuule ja
tietämättömyydestänne rankaise."
Liekki naurahti ilkkuen ääneensä, kiemurteli, hyppelehti ja jatkoi
kertomustaan:
"Polttavan kuumaa kukkaistuoksua lehahtaa kristallirasian ympärillä;
-- lumivalkeat, kimaltelevat sokeripalaset paistavat sen pohjalla.
Kuumasti suutelee teekukkatuoksu sokeria ja kuiskailee sille hiljaa:
Vieläkö muistat kotimaatasi, kuuman vyöhykkeen polttavaa aurinkoa?
Vieläkö muistat, kuinka se sokeriruoho-vainioita poltti, kuinka
neekerien mustat kädet leikkasivat korkeat korret, kuinka mustat
kädet sinua hellästi hoitivat, sinä valkea makeinen? -- Sokeri on
ääneti, ei vastaa mitään! Sokeri tietää varsin hyvin, ettei kuuman
vyöhykkeen polttavat auringonsäteet koskaan ole sitä suudelleet, --
se kun on valkojuurikkaasta valmistettu!"
"Todistappas tuo! Rikkiviisas virvatuli!" ärähti professori huuhkaja.
"Sokeria valkojuurikkaasta jo 20:tä vuotta sitten! Todistappas!
todistappas!"
"Hei, hei! Mitä se minuun kuuluu!" huusi liekki. "Olen väsynyt.
En todista mitään. -- Kattila ylläni visersi niin hassunkurisia
säveleitä, -- kurkkuääniä, porisevia liverryksiä. Pysähtyi sitten
yht'äkkiä, ikäänkuin hengästyneenä. Silloin viittaa äiti. Tyttö
nousee nopeasti, nostaa kattilan tulelta, kumartuu minun puoleeni.
-- Lämmin hengähdys liitää ylitseni. -- Vai niin! Henkeänikö se on
uhkaavinaan! -- Elämäni on minusta hauskaa. En tahdo kuolla, -- en!
Tahdon vielä elää. Viihdyn niin hyvin hauskassa seurassa. Työntäydyn
taaksepäin ja taistelen liekehtien henkeni puolesta. -- Puhallatko
sinä minua, kaunis lapsukainen? -- Enpä pelkää rusohuuliasi! --
Minäpä puhallan sinua! -- varo itseäsi! -- hei vaan! -- minunpa
henkeni on kuumempi kuin sinun! -- Voi minua! -- Nytpä kumartuu
herttainen nuorukainenkin puhaltamaan! Silloinpa ei liehuminen auta!
Hän puhaltaa voimakkaasti -- puhaltaa minut sammuksiin!"
"Voi, voi!" huokasi lummekukka. "Jos tulet elävät ainoastaan
sammuaksensa, niin onpa se surullista elämää!"
Virvatuli pyörähti vielä pari kertaa lieskaten ympäri, hypähti
korkealle ilmaan, -- mutta -- loiskis -- se lipsahti lampeen ja
sammui.
Taaskin tuikahti tuolla tuonentarhassa. Jotenkin likellä rantaa
värähtelee hämärä pieni tulonen. "Se liukuu vitkaan lähemmäksi,
pysähtyy usein ja kuuntelee arasti joka ääntä, jokaista heikkoa
tuulenhengähdystä. Vienoinen ääni valittaa: 'Voi, voi! Summean suon
viima tulee! Minä liekkiparka menehdyn, menehdyn.' Ja pikku tulonen
pujahtaa myyrämättään taakse ja piiloutuu sinne."
"Ei tuo käy laatuun! Ei se sovi!" huusivat kultakuoriaiset.
"Tahdomme nähdä ja kuulla sinua, pieni virvatuli. Sinun täytyy tulla
lähemmäksi."
"Herra armahtakoon!" valittaa liekki. "Tuuli tulee! Se ei sitä salli!
En uskalla, -- en uskalla tulla!"
"Oi, auttakaa toki sitä!" pyysi lummekukka, kääntyen kultakuoriaisten
puoleen. Nämä lensivät pienen virvatulen luokse ja vakuuttivat sille,
kyllä suojelevansa sitä, kunhan vain tuli mukaan.
"Ei, ei", huudahtaa liekki ja vetäytyy vielä kauvemmaksi. "Teillähän
on siivet! Niillähän te löyhytätte tuulta! Mutta jos te kulkisitte
edellä ja näyttäisitte mulle turvallisen tien, niin seuraisin teitä."
Niin tehtiinkin. Kuoriaiset lensivät rantaa kohti ja vapiseva, pieni
liekki leijaili hitaasti jälessä. Mutta rannallakin hypähteli se
levottomasti vilkkuen sinne tänne ruohojen välissä, säikkyi jokaista
nuokkuvaa nurmennukkaa, etsi yhtenään vielä parempia piilopaikkoja ja
kun se viimein alkoi hienolla, heikolla äänellänsä kuiskata, valitti
lumpeenkukka, ett'ei se ymmärtänyt sanaakaan.
"Etkö sinä osaa uida?" kysyi nuori tarhapöllö.
"Kyllä. Uida osaan hyvinkin!" virkkoi tulonen. "Olenhan aina
uiskennellut. Mutta ennen minulla oli jäykkä karttapaperi-kaulus
kaulassani ja istuin kiiltävällä pikku tuolilla, jolla oli kolme
korkkitulppa-jalkaa."
"Tässä on sinulle laiva. Se on varmaankin venheesi veroinen", tokasi
tarhapöllö ja viskasi oksaltansa kuivan tammenterhon alas veteen.
"Kerranpa tuokin nokkaviisas neitonen sukkelan keinon keksi",
kuiskasi kuoriainen kumppanillensa, katkaisi ohuen kukkaisvarren,
istahti uiskentelevaan tammenterhoon ja sousi sen taitavasti rantaan.
Täällä jätti hän pienen laivan sinisten lemmikkien huostaan ja lensi
kappaleen matkaa mäenrinnettä ylös sinne, missä hänen toverinsa ja
virvatuli jo odottivat. Molemmat kuoriaiset koittivat nyt rohkaista
pientä virvatulta ja näyttivät sille, miten se pitkin riippuvata
vadelmaköynnöstä saattoi aivan mukavasti laskeutua venheeseen.
Alhaalla auttoivat sinisilmäiset kukkaset sitä astumaan venhoon ja
siellä nyt istui pikku tuli tammenterhossa ja hätkähti hädissään,
kun pieni venhe vähän keikahti. Kultakuoriaiset olivat kutsuneet
avuksensa suuren yöperhosen, jolla oli komeat kirjavat samettisiivet.
Tämä lensi pitkin veden pintaa, löyhyttäen siivillään ja kuljetti
edellänsä virvatulen venhettä. Kultakuoriaiset lensivät edellä,
olivat iloisia ja ystävällisiä ja koittivat naurattaa pientä
tulosta ja saada sen pelkoa asettumaan. Mutta pienoinen liekki
istui kumarassa, pihisi pelokkaasti hiljakseen, ja uskalsi tuskin
ympärillensä vilkaista. Siten se saatettiin lahdelman poikki.
Lumpeenkukan vieressä pysähdyttiin. Kultakuoriaiset sitoivat
tammenterhon, kuten ainakin pienen venheen, lumpeenkukan leveisiin,
uiskenteleviin lehtiin.
"Lapsiraukka!" lausui lummekukka. "Nythän se on tehty! Pelkäsitkö
kovasti?"
"En ole tottunut vesimatkoihin", sanoi liekki hiljaisella
äänellään. "Minun kiiltävä tuolini oli aina paikallaan. Ahtaaseen,
kodikkaaseen kammioon suljettuna vietin elämäni. Posliiniset olivat
seinät, varjostin viheriä. Ei hengähdystä, ei ääntä! Hiljainen
sairashuone. Vaalea valokehäni vartioi tyynesti huonetta, -- piti
hämyssä pientä kanssapuhetta kuutamon, hopeaisen kuutamon kanssa.
Kuutamoista hohdetta, kuutamoista rauhaa asui sairaankin kalpeilla
kasvoilla. Väsynyt, raukea vartalo. -- Sommittelen hänelle unia, --
kudon varjoharsoja sameitten silmien eteen. -- Hänen pitäisi nyt
nukkua. -- Nukkuneeko? -- Matalalla jakkaralla vuoteen vieressä
istuu nuorukainen, -- pitää sairaan hervotonta kättä omassaan.
Hän puhui vasta niin lempeästi, niin kauniisti kuolemasta, ilosta
kuolemassakin. Rukoili sairaan kanssa, kunnes tämä nukahti.
Nuorukaisen vakavista, tummista silmistä sädehtii rauha ja se usko,
joka kuolemankin voittaa. Eikö valkosiipisiä enkeleitä kuun säteitä
myöten liihoittele huoneeseen? Mistä valo, joka välkähtää nuoren
papin ja sairaan kasvoilla? -- Nukkuneeko hän vielä? -- Jo liikahtaa!
-- Huulet kuiskaavat nimen 'Hanna!' Sen nimen hän usein mainitsee, --
kutsuu lastansa. Nuorukainen kumartuu lähemmäksi. -- Pitääkö kutsua
tytär tänne? -- 'Ei, ei?' Sairas hymyilee, miettii. Sanoo mielellänsä
olevansa nuorukaisen kanssa kahden kesken, sanoo olevan vielä niin
paljon hänelle puhuttavaa, ja aika on lyhyt."
"Täytyykö hänen sitten todellakin kuolla?" kysyn tuskaa täynnä
ja katselen ympärilleni. Puolikehässä seisovat siinä tarkkaan
suljetut rohtopullot pitkine, valkeine partoineen. He nyökkäävät
ääneti vastaukseksi huolekkaaseen kysymykseeni. -- Onhan hänellä
vielä niin paljon voimia -- kuulkaa vaan hänen puhettansa! -- "Hän
kuolee! -- Ei tänään, mutta piakkoin. Muutamia päiviä vain on
hänellä jälellä!" kuuluu hiljainen vastaus. -- Tässä on vieressäni
mieto kuumejuoma; -- vähän vaan on pullossa jäljellä. -- Etkö sinä
saata auttaa? -- "Kolme kertaa hän minut tyhjensi, -- eikä minusta
ollut ollenkaan apua!" "Entä sinä, sakea, ruskea rohto! Sinussa
on elämää! Kuohuthan lasissasi!" -- "Vait, vait! -- Olen työni
tehnyt! En enää hänen huuliansa kostuta! Vait, vait, vait!" --
Mutta sinä olet vasta tullut, -- kirjava lakki on vielä päässäsi ja
sairashuoneen lämmin ilma huokuu kosteata sumua kylmälle kupeellesi,
-- sinä tulet tuorein voimin ja tuot myötäsi elämän! -- "Muuta
en tuo kuin itseni. Viimeiseen pisaraan asti hän minut tyhjentää
-- ja kuolee kuitenkin, -- kuolee --- kuolee!" -- Kuuntelin taas
sairasvuoteelta kuuluvaa keskustelua. -- Sairas puhui erosta, puhui
puolisostaan, lapsestaan, nuoresta ja turvattomasta Hannastansa. --
Nuorukainen katsahti nopeasti häneen. -- "Hannako nuori ja turvaton?
Niinkö sanoit, rakas äiti? -- Jäähän hänelle hellä isänsä -- ja
-- ja --. Onko mahdollista -- äiti? -- Saattoiko toivova sydämeni
minut niin kokonaan harhaan viedä? Ettekö te -- sinä ja isäkin --
oi, uhkarohkeutta kai oli uneksiakaan sellaista, -- ettekö ole
aikoneet minua aarteenne holhoojaksi?" Sairas hymyilee lempeästi,
kyynelsilmin. Laskee raukean kätensä nuorukaisen päälaelle, --
silittelee tuuheita, tummia kiharoita. -- Puhuu sitten taas. -- Kyllä
nuorukainen oli oikein käsittänyt heidän aikomuksensa, -- kyllä sekä
isän, että hänen hartain toivonsa on kerran saada nähdä hänet heidän
tyttärensä puolisona ja siten liittää hänet, jos mahdollista, vielä
kiinteämmin heidän kotiinsa ja sydämiinsä. -- Näin sanoo äiti. --
Mutta tuo on vielä niin himmeätä, niin kaukaista. -- Äiti ei saa
nähdä tytärtään morsiusseppele päässä! Sentähden hän -- viimeisenä
maallisena toivonansa tahtoisi niin kernaasti, -- se kun tekisi eron
helpommaksi, saada yhdistää Hannan ja nuorukaisen kädet ja siten
vielä tänään kihlauksen kautta liittää heidät toisiinsa ja laskea
perustuksen heidän tulevalle onnellensa.
"Urrr, urrr," kurnuttivat sammakot lammessa.
"Mitä se oli?" kysyi liekki.
"Hiljaa siellä alhaalla!" kuiskasi lumpeenkukka. "Täällä kerrotaan
tarinoita ihmisistä. Ette nyt saa häiritä."
"Nuorukainen kavahti pystyyn", kertoi tuli. "Seisoi suorana vuoteen
vieressä. -- Rinta aaltoili, -- posket paloivat. -- Hän katsahti
sairaaseen, -- tahtoi puhua, mutta kääntyi kuitenkin vaieten pois.
-- Astui pitkin askelin edestakaisin. -- Minunko himmeä valoni hänet
niin kalpeaksi teki? -- Tehneekö tarjottu onni kalpeaksi? -- Riemusta
hehkuen oli hän kuunnellut äidin sanoja. Nyt kuvastui ankara taistelu
hänen kasvoissaan. Huulet olivat tuskallisesti puserruksissa, otsa
kalpea.
"Tuossa hän taas seisoo vuoteen ääressä ja puhuu. En ymmärrä noita
väräjäviä äänteitä. -- -- Kuinka? Kieltäytyykö? -- kieltäytyykö?
-- luopuuko onnestaan? -- Niin. -- Kunpahan olisin tuota kaikkea
käsittänyt! Sairaan molempiin käsiin hän tarttuu ja rukoilee, ettei
äiti ennenaikaisella sitoumuksella herättäisi lastansa sen suloisesta
rauhasta, -- ettei pakoitettaisi Hannan lapsellisia, viattomia huulia
lausumaan lupausta, johon sydän ei häntä vielä kehoita. Kypsymätöntä
onnea ei sano nuorukainen tahtovansa elon puusta poimia, ei sellaista
hedelmää, joka ehkä vielä vaati vuosikausien päivänpaistetta ja
sadetta, kypsänä hänelle syliin vierähtääksensä.
"Nuorukainen oli syvästi liikutettu. -- Hänen sanansa olivat hartaat,
vakuuttavat, todistavat. -- Sairas ei paljoa puhunut, -- jonkun
sanasen vain heikolla äänellä, -- hiljaa kuiskaten, -- levottomasti
ja tuskaisesti. Nuorukainen nostaa kätensä. Kuulen selvään hänen
lausuvan: 'Katso, rakas äiti, tähän käteen on Hannan tulimerkki
poltettu. Tätä näin merkittyä kättä en koskaan tule kellekkään
toiselle antamaan!'"
"Urrr, urrr, urrr!" kuului taas lammen pohjalta.
"Oi, minua pelottaa! Tuo kuuluu niin kolkolta!" vaikeroitsi liekki ja
vapisi niin, että pieni tammenterho alkoi, aavalla merellä vellovan
venheen lailla, huojua.
"Voit olla aivan rauhassa", sanoi lumpeenkukka. "Sammakot ovat minun
vanhoja ystäviäni. Niillä on vaan niin synkkä elämänkatsanto."
Ja liekki rauhoittui ja jatkoi kertomustaan:
"Vuoteen vieressä polvistuneena, sairaan yli kumartuneena, puhuu
nuorukainen rakkaudestaan, toivostaan. Sanoo sairaalle kuinka
herttainen ja viehättävä Hanna hänestä on, -- kuinka kallis hänen
sydämellensä. -- Oi, katso äitiä! -- Näen poskensa punottavan,
silmänsä kirkkaasti kiiltävän! -- Elonhehkua se on! -- Kyllä hän
kuitenkin saa elää, -- saa vielä nähdä lastensa onnen!
"Rohtopullot kilisevät. -- Taas kaikuu heiltä vastaus: 'Kuolonhehkua!
Kuumehehkua! Etkö kuule? Etkö näe? Kuume, kuume palajaa!'
"Oi, kyllä kuulin, kyllä näin! -- Kuulin kuolonmadon seinässä
kolkuttelevan, -- kuulin suurten siipien suhinan. -- Tuolla takana
hämärässä nurkassa, kaukana heikosta valokehästäni, -- siellä
liikkuu, siellä lentää, siellä huiskii haaraisia yölepakko-siipiä,
-- siellä heiluu harmaita usvaharsoja! -- Niin painostava, niin
ummehtunut on ilma. -- Pää peitossa lähenee kummitus, -- korkealla
katon tasalla se liitelee ympäri huonetta, -- etsii varjoa. Käy
sitten kiini vuoteen uutimiin, -- tarttuu niihin kynsillänsä ja
pysytteleikse siinä riippumassa. Kuuma, tulinen kuin hehkuva rauta,
on sen kova koura. Oi kauhistusta! Minkälaiset kasvot harmaitten
poimujen takaa irvistävät! -- Kalpeat ja vääristyneet, -- silmät
ammollaan, -- hapset hajallaan! Huu! Kääräse harsosi eteen! -- Taas
pistää se päänsä esiin, -- mutta nyt kuvaten kukoistavaa nuoruutta,
-- ruusuja, hymyä ja kiiltäviä kutreja. -- Vielä toisia, taas toisia
ja yhä toisia sellaisia kasvoja, -- kaikki kuitenkin alkujansa
samoja, -- kokonaisia rivejä häilyväin, harmaitten huntujen alta
pilkistäviä kasvoja liitää, kiitää sairasvuoteen ympärillä.
"Eikö nuorukainen niitä näe? Haaraiset siivet riippuvat niin likellä
sairasta, -- tuliset kynnet kopristavat kovasti riutunutta rintaa.
-- Nuorukainen koettelee kädellänsä sairaan otsaa, -- kuuntelee
huolestuneena epätasaista hengitystä.
"Silloin aukeni ovi hiljaa. Keveitä askeleita kuului. Suloinen
tyttönen, armas ja ystävällinen, kuin auringon säde, oli hiipinyt
sisään. Kätönen siirsi uutimia ja lempeä ääni kysyi: 'Lieneekö
armas äitiseni nukkunut?' Levottomasti katselevat sinisilmät
sairasta, huolissaan ja kysyvästi äänetöntä nuorukaista. -- Tyttö
istuutuu pienelle jakkarallensa ja järjestää huolellisesti äidin
peitettä. -- --
"Voi, kauhistusta! Tuollahan se lentää!" huudahti samassa liekki.
"Ettekö näe noita monihaaraisia siipiä ja harmaita huntuja?"
"Mikä lentää? Kuka? Missä?" kysyivät yhtäaikaa säikähtyneinä
lumpeenkukka, kuoriaiset ja kasvit.
"Kuume lentää! -- Ettekö näe? -- Tuolla toisella puolella, suureen
puuhun päin!"
Kyllä. He näkivät tiheän harmajan varjon, -- eikö liene ollut pilvi,
-- leijailevan tuonentarhalta päin puitten latvojen tasalla rantaa
kohti. Vanhan vaahteran tummiin lehviin se katosi. Puun alla istuva
nuori matkamies tunsi kuuman hengähdyksen kasvoillansa; harmaita
huntuja häilyi hänen silmäinsä edessä, suuret siivet suhisivat
hänen ympärillänsä. Hän huitoi sauvallansa suurta yölepakkoa.
Silloin varjokuva suli vesipisaroiksi, jotka kylmänä sateena äkkiä
valuivat maahan ja kastelivat pojan aivan läpimäräksi, niin että
häntä luita ja ytimiä myöten värisytti. Poika arveli ilkeän yölinnun
heilutelleen vaahteran kosteita lehtiä ja siten kastelleen hänet
tuolla jääkylmällä sateella. Mutta metsän syvyydessä huusi huuhkaja
ja kovemmin kuin ennen kurnuttivat sammakot. Silloin kuuli poika
lumpeenkukan sanovan: "Minne pieni virvatulemme joutui?" ja huomasi
samassa tammenterhon ruohoköytensä varassa keinuvan aivan tyhjänä.
"Virvatuli on poissa, -- on sammunut!" huusi kultakuoriainen. Mutta
pieni palkokukka kysäsi: "Eikö siitä jäänyt pienoista tuhkakasaa
venheeseen?"
"Luuletko pienen tulenhengen kitupiikin lailla kuolevan?" ärähti
huuhkaja, "Eipä se kuole vaikka sammuukin. Ehkäpä onkin taas vironnut
elämään tuolla etempänä."
Tuonentarhan pohjukassa oli sillä välin syttynyt häikäisevän
kirkas valo. Säkenöivä, timanttisäteitten lailla monivärisenä
vilkahteleva valoseppele liiteli yli suon. Lähemmäksi tultua suli
se yöilmaan Kirkkaita kipunoita ja liekkejä kimpoili seppeleestä
yksityisten kukkain lailla, kieppueli suolla sinne tänne ja hajosi
taas lukemattomiksi liekeiksi ja säkeneiksi. Nämä liittyivät taas
seppeleiksi. Hohtokiviketjujen lailla salamoiden ja välkähdellen
liehuivat ne sikin sokin ja muodostivat kummallisia kierteitä ja
kaarteita.
Lumpeenkukka ja kovakuoriaiset, muratti ja sinivaapukat, kaislat ja
kaikki muut katselijat ilmaisivat ihastuksensa. Nuori tarhapöllökin,
joka oikeastaan oli liian sivistynyt mitään ihaillaksensa, huusi:
"Mainiota!" Mutta kohta sen jälkeen se yskähti, vilkaisi salavihkaa
ympärillensä, olisiko joku huomannut kuinka hauskaa sillä oli ja
haukotteli sitten hyvin huomattavasti siipensä varjossa.
Kimppu kirjavia liekkejä oli solminut piirin ja tanssi nyt
piiritanssia. Siinä liidellessään tulivat ne pienen lahdelman rantaan
saakka. Täällä metsän öiset asukkaat rukoilivat heitä niin hartaasti
kertomaan elämäkertansa, että he viimein suostuivat. Eroten ja taas
yhtyen hyppelivät ne metsärinteen pensaikossa, liihoittelivat ilmassa
ja ripustautuivat loistavina hedelminä pähkinäpensaan oksille, kunnes
vihdoin kimaltelevissa köynnöksissä laskeutuivat suolle lepäämään.
Lumpeenkukka katseli heitä ihastellen, eikä malttanut tyynesti
odottaa kertomuksien alkamista. Huuhkaja pyöritteli viheriäisiä
rilli-silmiänsä ja kysyi, tulivatko liekit itämailta, -- valon ja
aamunkoin maalta, Sheherasadin taikalinnoista, -- tai persialaisten
runoilijain huumaavista hehkulauluista?
"Ei, ei! Kaukana auringonvalosta synnyimme varjon ja yön lapsina
täällä aivan likellä", virkkoi loistavan vihertävä valo. "Metsän
reunassa, missä varjot vielä laajemmalle leviävät, -- lehmusten
ja plataanipuitten alla hämärässä kastanjalehdossa, siellä saimme
elää, siellä tuikkelehtia. Missä vanha, uhkea talo juhlallisesti
valaistuine ikkunoineen terassilta kohosi, missä jalavat iltatuulessa
kuiskailivat, missä kiviset merenhaltijat panivat rajun puron
vangitun veden loiskumaan lakeisiin marmorilammikkoihin, siellä
me, lukemattomat, kirjavat juhlalyhdyt välkkyilimme ja loistelimme
puiston tummissa puissa."
Punaista tulta tuikkiva, huikaisevan kirkas liekki sanoi sukkelaan:
"Tuhansittain ruusuja hehkui, ja valkoisia liljakupuja täytti
tuoksu ja iltakaste. Leveillä käytävillä liikkui loistava,
iloinen ihmisjoukko, -- juhlapukuisia naisia, jaloja miehiä, --
nuoruuden suloa, nuoruuden vallattomuutta ja kypsynyttä vakavuutta,
arvokasta käytöstä käsikädessä. Tasoitetun nurmikon pehmeällä
samettivaipalla pyörähteli kirjavia tanssivia joukkoja. Puiden alla,
korkeilla alustimilla, ritisevät, lieskaavat tulisoihdut, roihuvat
tervasliekit. -- Siellä kajahtaa iloinen soitto, -- kirkkaasti
toitottavat torvet, rämähtävät rummut, vilkkaasti vinkuvat viulut,
päristen pauhaavat bassot, sekä kilkattavat heleästi kymbaalit ja
kellot."
Toinen sinipunerva, himmeähohtoinen tuli keskeytti valittaen:
"Kuihtuneet ovat ruusut jo aikoja sitten! Puiston tummat kuuset ovat
siitä yöstä kasvaneet valtavasti korkeuteen ja hajotelleet monta
ruskeata havuneulaa maahan. Kivikuvat ovat maatuneet ja sammaltaneet.
Puron vallaton vesi ei enää virtaa tukittujen putkien läpi, vaan
kulkee omia teitänsä ja on muodostanut puistoon pari saartakin. Oi!
Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika! Kyynelpajujen oksat riippuvat
puron laineihin saakka. Mutta elämän puun vihannat oksat ovat
kuolleet."
"Kuinka raukealta ja himmeältä sinä näytät, kuin kalpea kuutamo
ikään!" nuhteli vihreä liekki. "Onko länsituuli taas tuonut sinulle
surullisia uutisia laaksosta? Mielelläni sallin sinun hänen kanssaan
heiluvilla heinänkorsilla tanssivan, mutta jos se aina saattaa sinut
surulliseksi, niin kyllä keskustelunne keskeytän!"
"Onko todellakin kaksikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin nuo
kemut pidettiin, joissa me saimme olla mukana?" huusi punainen
valo. "Minusta tuntuu, kuin ne olisivat olleet eilen. Oi, mikä
juhla! Ilon ja riemun säveleitä kaikui helkkyellen iltaviileässä,
raittiissa puistossa. Kuuman päivän kestäessä uinahtaneet reseeda
ja levkojakukkien tuoksut liehuivat nyt kaikkialla hyväillen
ohikulkijoita. Oi, entä ihmiset! Hymyileviä huulia, säihkyviä silmiä,
kunne katsoinkin!"
"Ja vakavia, synkkiä kasvoja, maahan tuijottavia, surullisia silmiä,"
kuiskasi hiljaa sinipunerva valo.
"Mikä juhla se sitten oli?" kysyi tarhapöllö neiti. "Vietettiinkö
häitä?"
"Oi, oi!" valitti sininen liekki; mutta vihanta virkahti:
"Häistä en kuullut mitään, enkä nähnyt morsianta seppeleineen,
huntuineen, mutta kyllä monta senkaltaisen puvun arvoista, ihmeen
ihanata immyttä!"
"Ja monta tulista ja uljasta nuorukaista, joilta ei olisi puuttunut
rohkeutta neidon sydämen voittamiseen."
"Hei vaan! Niinpä kyllä! Erittäinkin eräs joukosta!" huusi punainen
liekki ja välähti kirkkaampaan, tulisempaan, rubiinin lailla
hohtavaan hehkuun, kertoessansa:
"Solakka ja kookas hän oli kuin keväimen hymyilevää vihantaa kaikilla
oksillansa kantava nuori kuusi. Tummaveriset kasvot ikäänkuin
kylpivät auringon loisteessa, mustat silmät säihkyivät elämän intoa
ja riemua, huulilla viivähti viehättävä hymy. Kauniisti kajahti
hänen äänensä ja ikäänkuin siipien tai tuulten kantamana kiiti hän
tanssissa vihannalla kentällä."
"Niin hän!" virkkoi häikäisevän kirkas, kullankiiltävä liekki.
"Hänhän oli tullut kaukaa Englannista, meren takaa, veljeänsä
tervehtimään. Sukulaisia muitakin oli hänellä muassaan, kaksi
suloista serkkua ja heidän ylevä äitinsä. Ettekö nähneet noita
solakoita saaren impiä? Ettekö huomanneet heidän pitkien
silkkisuortuviensa kullankiiltävää verkkoa?"
"Kyllä heidät näin!" virkkoi viheriä valo. "Varjokuvien tapaisina
näin, -- pilvinä, iltatähden rinnalla. Minun iltatähteni, illan
tähti, oli toinen neito, herttaisin kaikista. -- Tummansiniset
silmät, suloiset kasvot ja ruiskukkaseppele ruskeilla palmikoilla."
"Hänen näin tanssivan vieraan nuorukaisen kanssa!" puheli punainen
valo. "Ainoastaan hänen kanssaan muukalainen tanssikin!"
"Minä taas näin impyen istuvan nuorukaisen kanssa kivipenkillä!"
huusi toinen tuli ja kolmas kehäsi:
"Minäpä näin hänen iloisesti jutellen astuvan nuorukaisen kanssa
pitkin ruusukäytävää tanssipaikalta syrjään."
"Minä puolestani kuulin joka sanan, jonka he siinä lausuivat," sanoi
rubiinihohteinen tuli. "Minua kannattava jättiläislehmus oli siinä
aivan likellä."