oli antanut lapsille välipalaksi. Hän vieritteli niitä pitkin pöytää,
asetteli niitä vieretysten parittain ja sitten piiriin. Poika katseli
lasta herttaisesti hymyillen, mutta sanaakaan sanomatta. Vihdoin
pani tyttönen kaikki omenat takaisin koriin ja työnsi sen pöydälle,
niin kauvas kuin pienet käsivarret ulottuivat. 'Me emme saa niitä
syödä, ennenkuin työsi on valmis; ei yhtään ennen, sanoi äiti',
selittää lapsi ja seisoo odotellen, pieni pyöreä leuka molempien
käsien varassa ja käsivarret pöytään nojaten. Kuinka viehättävä
tuo pieni olento oli! Hennot jäsenet, suloisten, pienten kasvojen
vienot, läpikuultavat piirteet ja kullankeltaiset palmikot, minun
kirkkaimman valoni täydessä loistossa! Lämmin, rauhaton hehku
häilyi myöskin huoneessa, sellainen, jommoisen roihuliekit luovat.
Mutta se tulenloimo ei sattunut pienokaiseen, joka oli minun
valokehäni keskellä. -- -- Ei, ei! Toinen hehku, pienessä sydämessä
sykkivä raikas elämä se huokui rusohohdettaan hänen poskillensa,
-- malttamattomuus, halu saada omenat, se se pani poskuset yhä
kirkkaammasti hehkumaan. Pieni mielipahan pilvikin ilmestyi jo
otsalle, -- pitkät silmäripset pidättivät kyyneltä, likistivät sitä,
eivätkä olisi tahtoneet päästää sitä putoamaan. 'Kovasti kauvanhan
sinä kirjoitatkin, Vilho!' sanoi lapsi. Poika katsahti työstään."
"Kas niin!" sanoi yölepakko. "Nytpä käy niinkuin sanoin! Nyt hän
todellisen veljen tavalla asettaa omenat korkeimmalle hyllylle, eli
pistää ne taskuunsa ja pilkkaa sitten pientä sisartaan."
"Yölepakot näyttävät kovin tarkalleen tietävän miten maailmassa käy",
virkkoi kuoriainen. "Mutta kun virvatuli juuri on kertomassa, niin
mielestäni --!"
"Yölepakoilla", keskeytti nenäkkäästi nuori tarhapöllö, "on
ylimalkaan vaan himmeitä, hämäriä tietoja maailmasta ja ihmisistä."
"Vai niin, kyllä ymmärrän!" sanoi kultakuoriainen ja kumarsi syvään
tarhapöllö-neidille.
Mutta liekki lausui: "Se se vain on surkeata, kun yölläliikkujat
tahtovat puhetta pitää siinä, missä valo tarinoi! Poika teki
aivan toisin. Myötätuntoisesti surkutteli hän pienokaista, sanoi
itsellään tänään olevan tavattoman paljon tekemistä, ehdotti,
että tyttö vain söisi omenansa ja lupasi puhua hänen puolestansa
äidille. Mutta pienoinen pakotti suukkosensa ystävälliseen hymyyn
ja virkkoi vikkelään: 'Ei, ei! Minäkin odotan mieluummin. Luuletko,
etten minä saata odottaa, Vilho?' Silloin katsoi poika omituisesti
hymyillen häneen, otti kauniin, pyöreän omenan korista ja näytti
sitä vaieten tyttöselle. -- Minäkin katselin armasta pienokaista,
katselin kirkkaalla valollani häntä suoraan silmiin. -- Silloin
näin hänen poskensa punastumistaan punastuvan, kunnes hehkuivat
kuin omenan kylki, otsallekkin nousi puna ja syvään, aivan syvään
painoi hän hämillään päänsä. Omenan sileässä, punaisessa pinnassa
oli syvät jäljet kahdesta pienestä hammasrivistä. Lapsi sopersi
hiljaa, ettei hän ollenkaan ollut tahtonut omenaa purra. Se oli ollut
kaikkein kaunein omena, -- hän oli vaan tahtonut sitä suudella.
'Vai niin!' huudahti poika ja purskahti nauruun. 'Sittenhän täytyy
varoa suudelmiasi! Pitää minun toki kertoa isälle, että hänen pikku
tytöllänsä on noin terävät hampaat!' 'Voi, kuinka sinä olet paha,
Vilho!'" sanoi lapsi ja kävi nyrpeänä istumaan pienelle jakkarallensa
nurkkaan.
Vinkuen ulvoi myrsky savupiipussa. Uuninovet tuolla etehisessä
kalisivat yhtämittaa. Vallattominta melua pitivät liedellä riehuvat
tuliliekit, puuttuivat kaikkiin puheisiin. Minua oikein harmitti
niiden kevytmieliset kujeet ja kokkapuheet. -- Mutta lapsille ei
niistä vaaraa ollut, -- ne kun eivät ymmärtäneet tuota räiskivää
pakinata. Pieni kipinähaltija, Niks-naks, joka asuu kuusenlastuissa
ja kosteissa tuomen-oksissa ja niiden liedellä tahi takassa palaessa
kernaasti piukahdellen räiskähtää hiiloksesta ihmisille vasten
silmiä, pelotellaksensa heitä, -- se se nytkin suurinta ääntä piti.
Niksis, naksis, hyppeli se uunissa ylös alas, -- pilkkasi pientä
tyttöä ja kutsui häntä omenavarpuseksi. Mutta hurja, pitkä ja
punakielinen lippuliekki-suikelo oli jo pari kertaa pistäytynyt ulos
avonaisesta uunin-ovesta, -- ja minua alkoi kovasti pelottaa lasten
puolesta, sillä se on todellakin ilkeä, pahojen haltijoitten sikiö,
eikä se tarkoita hyvää ihmisille! Polttorovioilla on se palanut,
missä marttyyriraukat kärsivät tuskallisen kuoleman uskonsa tähden.
-- Oi, sepä vasta saattaisi kauheita tarinoita kertoa!
"Pienokainen käänsi päänsä poispäin ja katsoi räiskyvään tuleen.
-- 'Kuinka lystikkäitä nuo ovat!' kuiskasi hän itseksensä. Samassa
vilahti hänelle mieleen mainio tuuma. Vikkelästi juoksi hän pöydän
luoksi, otti omenan toisensa jälkeen ja pani ne kaikki esiliinaansa.
'En minä ollenkaan aijo niitä syödä, Vilho! Mutta elä suinkaan katso
taaksesi! Kyllä sinäkin niistä vielä hauskuutta saat!' Sitten näin
lapsen häärivän nukkekaappinsa luona, missä pienet posliinilautaset
olivat ja sen jälkeen kiipeevän seisomaan pienelle rahillensa
uunin eteen. Kaikki omenat oli hän pannut pienille lautasille ja
työnsi nyt nämä kuumalle rautalevylle uuniin. Siinä hän nyt seisoi
omenoitansa vahtimassa ja minä puolestani vartioin häntä. Oi,
olipa hyvä, että minä olin siellä! Uunin lämpö ja iloinen odotus
panivat hänen poskensa yhä tulisemmasti hehkumaan. Palmikot olivat
pudonneet alas päälaelta ja riippuivat pitkin pituuttaan niskassa.
Tyttönen ojensi valkoisen kätösensä ja kosketti sormellansa
varovasti omenia koetellaksensa olivatko ne jo kuumia. -- 'Hui, hai!
Omenapaistikkaita!'" huusi Niks-naks haltija uunissa. "Niistä ei
tule mitään, myttyyn menevät, pih, puh! Palavat, halkeavat, niksis,
naksis!' Taas tunkeutui uunin-ovesta liekkejä, jotka loivat heleän
hohteen lapsen jaloille ja hameelle."
"Kuuleppas lampputuli!" keskeytti kultakuoriainen. "Nytpä olisi
sinun ollut aika pitää virastasi vaarin ja varjella lasta. Mitä sinä
silloin teit, sinä ylimmäinen huoneenhaltija ja lapsenvartija?"
"Oi, kuinka minä varoitin, pärskytin ja savusin! Olin aivan
hengettömäksi mennä! Mutta mitä, kun lapset eivät tahtoneet kuulla!
-- Kerran katsahti poika minuun ja kysyi harmistuneena: 'Oletko
tullut hupsuksi, vanha lamppu? Rupeatko sinäkin ähkimään ja
puhkimaan, myrskyn soittajaisia pitäessä? Ei se sinuun kuulu! -- Istu
hiljaa siellä ylhäällä, että saan rauhassa kirjoittaa!'
"Mutta pienokainen uunin edessä, -- se ei edes kertaakaan vilkaissut
minuun. 'Pistäyn pitkäksi! Poltan sun pois, poltan sun pois!'
pärskyivät liekit. 'Niin valkea, sorja, Nyt tuli sun korjaa,
Poltan sun pois, poltan sun pois!' roihuivat ne yhä julkeammin ja
kovemmin ja töytäsivät kauvas ulos uuninovesta. Ilman veto ajoi
ne takaisin. Mutta samassa tuli kiivas tuulenpuuska toraillen ja
kohisten savutorvea alas ja raivosi rajusti liedellä, niin että
liekkien oli pakko paeta nurkkiin ja kyyristyä kolkkiin. Ja pitkä,
punakielinen lippuliekki, se tunkeusi väkisin rautaovesta ulos. Se
tarttui lapsen keveään, hartioilta vapaasti riippuvaan esiliinaan,
se tarttui halukkaasti kultakutrisiin palmikkoihin! Pienokainen
päästää hätähuudon. -- Poika kavahtaa pystyyn -- kumea hätähuuto
tunkee hänenkin rinnastaan. -- Hän tarttuu palavaan lapseen, -- repii
sukkelaan esiliinan sen edestä, -- tukahuttaa liekit. Sormiensa
välitse hän vetää palmikoita, joissa jo ritisevät, pienet liekit ja
säkenet lentelevät. Käteen jää palanen kaunista palmikkoa, päässä
puoleksi hiiltynyt nauhanpätkä.
"Suuressa nojatuolissa lepää pienokainen. Poika on hänet sinne
kantanut ja on nyt polvillaan hänen edessään, kuivaa hänen
kyyneleensä, koettelee käsivarsia ja kaulaa ja puhuu ystävällisiä,
rauhoittavia sanoja, vaikka hänenkin säikähdyksestä vaalenneita
poskiansa pitkin suuret kyyneleet vierivät.
"Tuossa tulevat jo vanhemmatkin. Myrskyn pauhinan halki on lapsen
tuskanhuuto tunkenut heidänkin korviinsa. Pienokainen juoksee heille
vastaan, -- heittäytyy äidin syliin! 'Rakas, rakas äiti, elä ole
vihainen! Elä, elä! Poltin vain vähän itseäni. Ei se paljon koske!'
Äiti istuutuu nojatuoliin, pienokainen sylissä, tempaa vaatteet
sen yltä, -- tiheä villakangas on sitä suojellut, -- pikkarainen
punainen pilkku hartioilla, toinen kyynäspäässä, siinä koko vahinko!
-- Pienokainen juttelee iloisesti siitä, kuinka hyvä oli, ettei
hänellä ollut uutta esiliinaansa edessä, kuinka Vilho oli tarttunut
liekkeihin, temmannut ne pois ja tukahuttanut. -- Isä sulkee pojan
hellästi syliinsä. Äiti tarttuu kyynelsilmin hänen käteensä.
"-- Silloin hän huomaa pojan tuskasta vavahtavan, näkee hänen
käärineen liinan käteensä. Sitä poistaessaan vaalenee äiti.
"Ylhäällä loistaessani näin heidän vievän pojan pois. Äiti tuki häntä
hellästi käsivarrellansa. Isä kantoi pientä tyttöä. -- Minä jäin
yksin. Olin pahoillani siitä, etten ollut voinut auttaa, etteivät
lapset olleet varoitustani kuunnelleet. Loistaminenkaan ei enää
minua miellyttänyt. Näin onnettomuuteen syypäitten roihuliekkienkin
toisen toisensa perään laskeutuvan levolle. Kipinähaltijatkin olivat
itsensä uuvuksiin hypelleet, -- ryömivät nyt vain hitaasti tuhkassa.
-- Tuuli yksin ulvoi vielä ulkona yhtä rajusti kuin ennenkin.
Sadekeijut olivat huiskineet pois. Hajanaisten pilvien lomasta loisti
kuu huoneeseen. -- Nuori palvelustyttö tulee sisälle, sulkee uunin
ja nostaa kätensä lamppuani kohden. -- Hän kiertää minua, pyörittää,
kunnes tunto häviää, kun heitän henkeni!"
"Olipa se sentään mainiota, että sinä olit siellä hallintoa
pitämässä, lampputuli!" ilkkui kovakuoriainen. Mutta virvatuli oli jo
sammunut.
"Poika raukka!" huokasi lummekukka. "Mitähän nuo ilkeät tuliliekit
hänelle tekivät!"
Uusi virvatuli, läpikuultavampi edellisiä, hyörähti, pyörähti
nyt lähemmäksi. Se kun rannan partaalla sinertävänä tuikkelehti,
hypiskeli ja loimoten piirissä pyöriskeli, kaikui ilmassa hiljainen
hyminä, yksitoikkoinen ja lempeä, kuni kehtolaulu.
"Kuka siellä laulaa?" kysyi tarhapöllö. -- "Mitä tuo ruikutus
merkitsee? Onko täällä joku lapsenhoitaja?"
"Oi, ole toki vaiti!" rukoili lumpeenkukka. Mutta liekki lehahti
heleään nauruun, hyppelehti ja kiertelehti, yritti puhua, mutta ei
naurulta ja hyppimiseltä saanut sanaakaan sanotuksi.
"Vedenhaltija se on", tirskui se viimeinkin, "veden haltija se
minulle laulaa, tervehtii minua! Joku vienoinen vuorilähde mahtaa
laskea lampeen, -- mahtaa tuntea minut. Se se mulle nyt laulaa
lauluani, sitä laulua, jota kaikki kaivohaltijat minun lähestyessäni
visertävät, kun minun polttava henkeni niihin käy ja panee ne
kiehumaan, kuohumaan.
"Hei vaan! Kuinka elämä surisevan kattilan alla oli hauskaa!
Ahtaassa asunnossa sai tanssia, aina vaan tanssia saman suloisen
sävelen mukaan, liekehtiä, hypellä! Sihinätä ja pihinätä yllä
ja sinertävää kosteata höyryä! -- Ja sillä välin sai kurkistaa
kattilan alta, -- loimoten kuvastua kirkkaissa hopeakapineissa,
heijastua kuultavista kristalleista, kiiltää kirjavissa kupeissa ja
valkealla damastipöytäliinalla. -- Huone oli upea ja miellyttävä,
seinäpaperit tummat, oviverhot kallisarvoiset, katto koristeltu ja
komeasti kullattu. Kiiltävissä tammisissa ovissa on suuret, pyöreät
nappulakoristeet. Ne loistavat, säihkyvät, -- ovat kai valoa nekin?
Minä niille nyykäytän, kiemurtelen, tervehtien viittaelen. Ne
tuijottavat kylmästi minuun, -- hyh, halpaa kiillotettua messinkiä
vain! Kuinka lattia kuultaa, -- kuinka maton jättiläiskukat
loistavat! Tämmöisissä huoneissa asuu onnellisia ihmisiä, -- ja
onnelliset ihmiset rakastavat ja suojelevat iloista herttaista
kotihaltijaa, teekattilan alla leimuavaa liekkiä, hehkuhenkistä
hyppelijää, jonka suonet tykkivät tulisesti, taukoamatta, huimasti.
Sille he illalla valmistavat turvallisen paikan pyöreän perhepöytänsä
päässä. Ja sydämet aukeavat, keskustelu luistaa vapaasti ja
iloisesti, leikkipuhettakin kuuluu, kun kuuma, höyryävä vesisäde
kattilasta suihkuaa, kun kattila laulaen hyrisee, sihisee ja suhisee,
kihisee ja kuhisee, kun liekki ritisee, kielehtii!"
"Seis, seis!" pyysi kultakuoriainen. "Tyynny toki, sinä häilyvä,
heiluva olento! Hengästyyhän aivan sinun lörpötyksestäsi ja
keikkumisestasi!"
"Etkös voi hengittää enää?" nauroi virvatuli. "Käy pois tanssimaan
kanssani, sinä kiiltävä keikari! Multapa riittää voimia meille
molemmille, eikö niin! Tule, tule! Olethan koko soma kavaljeeri!"
Tuulen vauhdilla pyörähti se rantaan sen kiven luo, jolla vanha
huuhkaja istui. Samassa huusi se ilakoiden: "Kas, tuossahan
messinkinappulat ovatkin!" ja tavotteli lieskaten ja kiemurrellen
professorin suuria rillisilmiä. "Halpaa messinkiä vain! Ei valoa, ei
sielua!"
Suutuksissaan ja silmät sokaistuina kirkui vanha lintu kovasti,
räpytteli siipiään ja iski nokallansa virvatuli-veitikkaa. -- Mutta
tämäpä jo olikin lahdelman toisella rannalla. Murattiköynnös huusi
sille:
"Siitä mahtanee olla pitkä aika, kuin sinä ihmisten tienovilla
paloit, hurja vekkuli! Ihmisten rakastama ja holhoma tulonen ei
väiky vallattomana kiusantekijänä yöllä, eikä tee vanhoista,
kunnianarvoisista linnuista pilkkaa!"
"Heleijaa, heleijaa, onpa aikaa, onpa aikaa!" hyräili liekki. "Onko
kaksikymmentä vuotta pitkä aika? Ha, ha, ha! Niin, kaksikymmentä
vuotta ja vielä kaupan päälle! -- Silloin kattila vesivirttänsä
veisasi, -- silloin minä elin, -- silloin paloin, tuon ainoan
autuaallisen illan."
"Miksi se ilta sitten oli niin autuaallinen?" kysyivät pienet ruohot.
"Siksi, että olin niin onnellinen! Heleijaa! Minä ja ihmiset!
Olisittehan vain nähneet nuo iloiset kasvot ympärilläni teepöydän
ääressä! Niin. Sohvan kulmassa lepäävän sairaan ja kalpean emännänkin
kasvot loistivat ilosta. Ja entä isän silmät! Kuinka ne säihkyivät!
Hän istui mukavassa, suuressa nojatuolissa ja veti syviä sauhuja
piipustansa."
"Oliko siellä isäkin?"
"Tietysti. Isä ja äiti."
"Isä ja äiti! Oi, kaksiko vaan?" huokasivat ruohoset. "Kuka sitten
tuo isä oli ja kuka äiti?" kysyi lumpeenkukka.
"Malttakaa, malttakaa! Odottakaahan toki! Näinhän minä enemmänkin!
Näin tytön kasvot, -- tummansiniset lapsensilmät, iloiset ja
veitikkamaiset. Mutta kun tummat silmäripset vaipuivat alas ja
taas kohosivat, katsoivatkin nuo tummat tähtisilmät niin syvästi
mietiskellen, niin vakavasti kysellen."
"Istuiko hän teepöytäsi ääressä?"
"Teepöytäni ääressä istui, hennossa kädessä hopeaveitsi. -- Voiteli
sillä voileipiä ja nuorukainen leikkasi ne tasaisiksi."
"Nuorukainenko? Voi vallaton virvatuli! Pysy pikkuisen paikoillasi!
Nuorukainenko kanssa? Kuka nuorukainen sitten oli?"
"Hoh hei! Sitäkö tahtoisitte tietää! Nuorukainenhan oli päähenkilö
-- ilon syy! Oli ollut kauvan, kauvan poissa! Palasi tänään pitkiltä
matkoilta! Hänelle paloi kodikas tuli laulavan kattilan alla, hänelle
sykkivät sydämet, säihkyivät silmät!"
"Kerro toki, kuinka hän käyttäytyi?" kysyi nuori tarhapöllö. "Ei ole
yhdentekevää, miten päähenkilöt käyttäytyvät."
"Vielä mitä!" huusi tulonen. "Päähenkilöille se on aivan
yhdentekevää. Minun herttainen nuorukaiseni ei ollenkaan ajatellut
käytöstään. Hän istui ja katseli nuorta tyttöä, hänen käsiänsä,
hänen herttaisia kasvojansa. Kun tyttö kevein askelin astuu pöydän
ympäri, silmäilee nuorukainen hänen jälkeensä niin totisesti, niin
miettivästi, -- kuin olisi tyttö armas arvoitus, josta hän tahtoisi
selvän saada."
"Mitä sitten arvoitus on?" kysyi lumpeenkukka.
"Silmikot ovat arvoituksia!" vastasi murattiköynnös. "Ensin alkaa
taimi nousta, -- on pieni, itseensä sulkeutunut, tarkkaan vihantain,
poimukkaitten lehtien verhossa. Sitten kasvaa varsi pitemmäksi, yhä
ylemmäksi ja vihdoin nuokkuu solakassa varressa täyteläinen soma
silmikko. Seisot sen edessä, kysyt: 'Minkähänlainen se huomenna
täysin puhjenneena kukkana, värikkäänä loistaessaan, suloista tuoksua
levittäessään, lienee?' -- Niin, päivänpaiste ja lämmin kesä-ilma ne
semmoisen kukkais-arvoituksen selittävät."
"Hei! Hyvä, hyvä!" nauroi liekki ja tervehti, iloisesti liehuen,
murattia. "Oikein! Semmoinen hän oli! -- Vieno neito-silmikko kevään
täydessä kukoistuksessa, -- kasvamaisillaan, kehittymäisillään!
'Minkälainen hän puhjenneena kukkana lienee?' Se kysymys loisti
nuorukaisen vakavissa, tummissa silmissä. Oi, minä ymmärsin häntä
hyvin! Hän uneksi haaveillen pienestä, lehtien peitossa piilevästä
silmikosta."
"Oliko hän haaveksija!" kysyi nuori tarhapöllö.
"Varjele! Ei! Ajattelija hän oli," huudahti liekki. "Paljon lukenut,
korkeasti oppinut, ehkä hengelliseen säätyyn kuuluva, -- mistäpä minä
tietäisin! Hänestä ei mikään kirja ollut liian paksu, liian vanha
tai liian vakava, jos kohta vieras kieli eli syvällinen esitystapa
tekikin sen vaikeatajuiseksi. Sitä vaan ei tuo kelpo nuorukainen
tiennyt, että lapsen kengät kuluvat, että lapsi kasvaa."
"Eikö hän sitä tiennyt?" huusi nummenkukkanen ja pysytteli hyvin
suorana.
"Niin", nauroi virvatuli. "Kuinkapa se, joka kernaimmin seurustelee
kirkko-isien kanssa ja aina ensiksi kysyy vanhoja kirjoja, eikä
nuoria ihmisiä, saattaisi yht'äkkiä ymmärtää, mitä muutoksia kolme,
neljä vuotta voi nuoressa leikkikumppanissa aikaansaada! Aina
kaukaisessa muinaisuudessa liikkuvat ajatukset eivät niin nopeasti
suloisessa nykyisyydessä kotiudu. -- Suloinen, armas oli nykyhetki!
Hei vaan!" Ja liekki vääntelehti ja kääntelehti, leimusi, lauleli
ja hyppeli niin vallattomana niityllä, että kipinät vain lensivät.
Lumpeenkukka pelkäsi jo, ettei se enää mitään kertoisikaan.
Silloin avasi professori huuhkaja nokkansa ja sanoa tokasi: "Olet
kai itse ollut ylioppilas, sinä vekkuli, koska tiedät kertoa niin
paljon kelpo nuorukaisestasi ja puhut hänestä kuin olisi hän ollut
kumppanisi ja totisuudellansa sinua harmittanut!"
"Hui hai! Minäkö ylioppilas! Miks'en yhtä hyvin professori! Enpä
olisikaan ensimmäinen niin korkealle kiivennyt virvatuli! -- Minäkö
olisin koulupenkillä istunut! Minäkö paksuja vihkoja kirjoittanut!
Haha, haha! Teepöytä oli minun luentosalini ja mitä tiedän, sen
kuulin siellä heidän puheistansa!"
"Puhuiko sinun vakava nuorukaisesi?" kysyi lumpeenkukka. "Oi, kerro
toki, mitä hän sanoi?"
"Paljon, paljon, hyvin paljon! Paljon enemmän kuin teitä haluttaa
kuullakkaan! Matkoista, Englannista, josta juuri palasi, veljestä,
enosta, tädeistä ja serkuista, jotka siellä oli tavannut."
"Eikö mistään muusta?" huokasi lumpeenkukka nolona.
"Kyllä toki!" sanoi liekki aprikoiden. "Sanoo kerran tunteneensa
pienen tytön, josta oli pitänyt hyvin, hyvin paljon ja jonka
uskollisena leikkitoverina oli ollut. Paljon hyödyllistä oli
hän tyttöselle opettanut: nuoran alitse juoksemista, vanteiden
pyörittämistä, puujaloilla kävelemistä. Kun hän oli tullut tyttöselle
hyvästiä sanomaan, niin tämä oli hypännyt puutarhapenkille, paremmin
ulottuaksensa ison veikon kaulaan. -- Sellaista hän jutteli."
"Kuka pieni tyttö sitten oli? -- Missä oli puutarha ja missä penkki?"
huusivat kilvan pienet ruohot ja nummenkukat.
Hei, kuinka sukkelaan tulonen silloin suikahti heidän keskellensä,
tarttui ruohojen ja kukkien hentoihin lehtiin ja ravisti niitä aika
rajusti! Huusi sitten kiivaasti:
"Oletteko vaiti! Olkaa siivolla! Odottakaa! Kuinka minä kaikki
tietäisin! -- Olinko minä silloin läsnä?"
Pienet ruohot ja kukkaset kyllä huomasivat, ettei liekki niin pahaa
tarkoittanut, vaikka niin rajusti riskaili. Ne nauroivat vaan ja
sanoivat niin mielellään kuulevansa pienestä tytöstä.
"Vait, vait!" huusi liekki. "Kuulkaa toki mistä nuorukainen puhui:
ensin jäähyväisistä puutarhapenkillä -- sitten takaisintulostaan. --
Sanoo kaipaavansa lasta, -- pientä siskoansa. -- Täällä oli solakka
nainen, pitkissä hameissa, joka vakavasti keskusteli palvelijan
kanssa, joka huolellisesti emännöitsi, askaroitsi avaimien ja
teepöydällä olevien lautasien ja kuppien kanssa. -- Se oli niin
uutta, niin vierasta. Hänestä tuntui vain, kuin pitäisi kuoren
puhjeta ja sieltä pujahtaa esiin entinen pieni siskonen, joka
kiipeisi hänen polvellensa."
"Nuorukaisraukka kaihosi pientä siskoansa," lausui lumpeenkukka.
"Usko vaan pois!" jatkoi virvatuli. "Usko pois, jos sinua huvittaa!
Minäpä en häntä uskonut! Kaiho on kalpea! -- Veitikka! Hän oli
niin onnellisen näköinen! Tummat silmät säihkyivät, loistivat,
riemuitsivat. Vakava suukin hymyili, niinkuin hymyily olisi varta
vasten sitä varten luotu. Nuori tyttö kavahti kiireesti pystyyn. Ei
sanonut tahtovansa olla vieras ja outo."
"Pieni tyttö puutarhapenkiltäkö?"
"Impisilmikkoa tarkoitan, joka voileipiä voiteli. Hei, tuolla hän nyt
istuu jakkaralla äitinsä jalkain juuressa, nojaa palmikkopäätänsä
sohvaan, vilkaisee nuorukaista veitikkamaisesti silmiin ja kysyy:
'Olenko nyt entisen, rakkaan, pienen Hannasi kaltainen?'"
"Oliko hänellä kiiltävät, kullankeltaiset palmikot?" kysyi kiireesti
kaislakukka.
"Ja palmikkojen päässä silkkinauhat?" huusi uteliaasti nummenkukka.
"Hi, hi, hi!" tirskui tulonen ja pyörähti kiemurrellen ympäri. "Ei
ollut! Eipähän sattunut! Ruskeat oli palmikot, nauhoja ei näkynyt! --
Mutta malttakaahan, malttakaa!" -- Ja liekki keinuttelihe oikealle ja
vasemmalle ja lausui hitaasti, yksitoikkoisesti hyräillen: "Niin, --
niin, -- niinpä se olikin! Nuorukainen silittelee kädellänsä tytön
päätä; -- sanoo miettivästä tytön tukan tulleen niin tummaksi, ettei
sitä enää tuntisikaan. Palmikon latvassa vain ja otsalla havaitsi
vielä vähäisen entistä kultaista kiiltoa. -- Mahtoi olla valekultaa,
koska niin huonosti värinsä piti!"
"Valekultaa! Kuinka epäkohteliasta!" huusi kultakuoriainen. "Eikö
pienokainen pahastunut?"
"Eipähän mitä!" huusi pieni tulonen. "Tuo armas lapsi, herttainen
pienokainen, pyysi häntä toki pitämään kunniassa sileäksi kammattua
tytön päätä, semmoiset esineet kun vaativat erityistä kunnioitusta.
-- Näin sanoessaan otti hän nuorukaisen käden omien käsiensä väliin
ja piteli sitä. -- Minäpä pilkistän pienestä piilopaikastani, --
minäpä tirkistän leimuten yli pienoisen, kerma-astian nimeä muka
kantavan, esineen, -- ja näen nuorukaisen kädessä, -- oi! -- suuren,
suuren arven! Herttainen Hanna näkee sen myöskin! -- Hyväillen
sivelevät hänen valkoiset sormensa sitä. -- Oi, sääli hänen iloista
nauruansa! -- Se vaikeni yht'äkkiä! -- Otsansa painaa hän nuorukaisen
käteen ja kuiskaa aivan hiljaa: 'Armas Vilho raukka! -- Olethan
taaskin tuonut tuon ruman arven kanssasi kotiin! Minun täytyy kantaa
minun pahantekoni häpeän, vaikka olit minun pelastajani tulenvaarasta
ja olisit ansainnut kuninkaallisen palkinnon!'"
"Oi! -- oi! --" huokasi lummekukka ja kaislakukkaset toistivat:
"Pelastaja tulenvaarasta! Pelastaja tulenvaarasta!" ja olivat
mielestään erinomaisen sukkelia ja älykkäitä.
"Minäpä tiedän jotakin loimuliekeistä ja tulikekäleistä!" huusi
palkokukka.
"Pah! Lasten loruja vain!" virnisteli virvatuli. "Elkää lörpötelkö
noin! -- Ajatukseni eivät pysy koossa! Kaikki leimuaa, liekitsee,
hyörii sikin sokin mielessäni! Tahdottehan toki tietää, mitä sitten
tapahtui! -- Isä puhui: voi! niin sekavia sanoja! Aluksi en niitä
oikein ymmärtänyt. -- Olisi muka aika ajatella palkintoa Vilholle.
Hanna tyttösen tuli vaan pitää lujasti kiini tuosta voimakkaasta
kädestä, joka oli häntä niin hyvin suojellut ja miettiä ajatelkaapas!
-- hänen tuli miettiä pari vuotta, mitä hän Vilholle antaisi. -- Ehkä
kauniin koristeen, ehkä kunniamerkin -- taikka mieluummin pienen
kultaisen sormuksen, arveli isä; sillä olisihan paikallaan, että
juuri se käsi, joka oli hänen tähtensä niin suurta tuskaa kärsinyt,
saisi palkinnonkin kantaa."
Professori huuhkaja kysyi: "Oliko tytärkin samaa mieltä?"
Virvatuli vastasi: "Pienokainenko? Ah! Pienokainen purskahti
raikkaaseen nauruun ja sanoi: 'Kultaa ja koristuksiako Vilholle?'
Nosti pienen nenänykerönsä pystyyn ja virkkoi viisastelevasti:
'Sormukset ja kultakäädyt, kun kerran sellaiset saan, pidän kyllä
itse Paremmin ne minulle sopivat, kuin tulevalle kunnian-arvoiselle
herra rovastille!'"
"No! Entä nuorukainen?" kysyi nuori tarhapöllö.