sulle paljon kertoa, sillä elämäni oli hyvin lyhyt, enkä saata kertoa
muuta kuin mitä itse olen kokenut itse nähnyt ja kuullut. Mutta se ei
olekkaan mikään opettavainen, pyöristelty ja silitelty kirjakertomus,
täynnä hyödyllistä moraalia, vaan pieni palanen elämää, -- katkelma,
ilman alkua, ilman loppua. Et siitä mitään selvää saa."
"Oi, ala vaan, hyvä virvatuli, ala vaan kertoa," rukoili lummekukka,
-- ja liekki yskähti, leimahti kirkkaammaksi ja alkoi:
"Olin joulukynttilä! -- Mutta oletteko kuulleet joulukynttilöistä?"
"Josko olemme niistä kuulleet!" virnisteli nuori tarhapöllö. "Eipä
tässä tarvitse kauvaksi lentää, -- jo lähimmässä vuorenrotkossa
seisoo nuoria kuusia kaikilla rinteillä. Ja illanhämärässä juttelevat
ne tulevaisuudestaan ja kaikesta siitä ihanuudesta, mitä tuollainen
kuusilapsonen haluaisi kokea. Eilen minun täytyi oikein ihmetellä
kuullessani, kuinka monen tuollaisen nuoren puun hartaimpana toivona
oli tulla joulupuuksi ja antaa koristaa itseänsä kiiltävillä
joulukynttilöillä ja kirjavilla paperiliuskoilla. Mutta eipä
tuollainen nuori havupehko ollenkaan ajattele sitä, että lyhyt ilo on
kalliisti maksettu ja tuottaa sille kuoleman."
"Kauniin kuoleman ne kuitenkin saavat, ne nuoret kuuset, jotka ovat
saaneet olla joulukuusina ja kantaa joulukynttilöitä," virkkoi
virvatuli. "Me joulukynttilät kuulumme ikivanhaan, hurskaaseen
veljeskuntaan. Veljeskuntamme sai alkunsa siitä kirkkaasta tähdestä,
jonka Herra Jumala kerran sytytti johdattamaan tietäjiä itämailta
Vapahtajan syntymäpaikalle. Niinpä mekin loistamme pimeään
yöhön ja tahdomme tuon tähden tavalla viedä ihmisiä Vapahtajan
luo. -- Mutta mitäpä te, -- yöllä metsässä liikkuva roskaväki:
tarhapöllöt, yölepakot, puut ja pensaat ja juhlapukuiset, kiiltävät
kultakuoriaisetkin, -- mitäpä te tietäisitte siitä ammoisesta,
ijankaikkisesta valosta, joka pimeydessä loistaa ja tähdestä, joka
siitä ilmoitti!"
"Oi, tähdistäkö!" virkkoivat rannan ruohot. "Nehän useinkin
putoilevat alas lampeen! Kirkkaina öinä, kun pilvien esirippu on
poistunut, lepäävät ne vilkkuen täällä vedenpinnalla. Mutta ne ovat
hiljaisia ja salaperäisiä. Emme saata niiden kanssa puhua, emmekä
ollenkaan ymmärrä heidän loistokieltään."
Rinteellä kasvoi suuri, voimakas ja virkeä tammi. Syvälle kivikkoon
oli se juurensa työntänyt ja levitti nyt tuuhean latvansa vielä
laajemmalle ja korkeammalle, kuin vanha vaahtera, jonka alla
nuori matkamies lepäsi. Pitkin tammenrunkoa oli tuuhealehtinen
murattiköynnös kiivennyt. Se painautui luottavasti voimakkaan puun
povelle ja kietoi hennot, vihannat vartensa sen karkean kuoren
ympäri. Lempeästi kosketti muratti nyt jalkainsa juuressa kasvavia
ruohoja ja kysyi suopeasti:
"Olettekohan tahtoneet ymmärtää tähtiä, te pienoiset ruohot? Oikein
vakava, hyvä tahto auttaa suuresti. Elkää katsoko ainoastaan eteenne
maahan, pienet ruohot! Ojentautukaa kohden korkeutta! Ja kun te
täällä alhaalla näette jotakin mielestänne hyvin ihanaa vilkahtavan,
niinkuin näitte tähdet vedessä, nostakaa silloin silmänne ja
katsahtakaa ylöspäin, kohti kirkasta valoa, josta loisto täällä
alhaalla oli vain heijastus. Kun tahtoo ymmärtää ja katsoo kohti
korkeutta, pienet korret, niin siitä silmät kirkastuvat ja totuuden
portitkin aukeavat."
"Totuuden portit!" mutisi professori huuhkaja. "Tuo se parpattaa ja
on opettavinaan, vaikka itse on jotenkin kehno filosoofi." Mutta
virvatuli huudahti:
"Terve sulle, rakas murattiköynnös! Eläkä pane pahaksi, että tässä
vasta roistoväestä lörpöttelin! Enhän ollut sinua vielä huomannut!"
"Mutta kertomus, virvatuli! Minne kertomuksesi jäi?" huokasi
lummekukka. Ja virvatuli kiidätteli räiskyviä kipunoita ilmaan ja
ryhtyi uudelleen kertomaan:
"Joulukynttilänä siis olin. Kuusen oksalla, suuren salin keskellä
alkoi elämäni."
"Kuusiko salissa?" kuiskasivat kaislakukkaset ja heiluttelivat
epäillen helpeitänsä.
"Niin kyllä salissa, raitis, vihanta kuusi! Ulkona oli kylmä talvi,
tähtikirkas pakkais-yö, laakso jään ja lumen peitossa."
"Hento rouva, joka oli koristanut puun niin kauniiksi kirjavilla
sokurileivoksilla, rusinoilla, manteleilla ja monivärisillä
kiiltopaperi-tähdillä, ei varmaankaan olisi mennyt ulos sen luokse
lumiseen metsään."
"Puu oli kai juurineen päivineen maasta kaivettu?" kysyi pieni
palkoruoho rannalla.
"Poikki se oli hakattu, raastettu ravitsevasta juurestansa. Mutta
jos kohta se oli puulle suurta tuskaa tuottanut, niin ei se siellä
vaan vaivojansa valitellut. Komealla valta-istuimella se seisoi,
niin suorana, niin viehättävänä, kuin olisi se siinä kasvanut, eikä
koskaan olisi raittiissa metsämaassa seisonut, eikä koskaan kosteata
aamu-ilmaa hengittänyt. Ammottavan kuolinhaavan kätki kokonaan
valtaistuimen sammalmatto. -- Hänen ylhäisyytensä jalkain juuressa
loikoilivat hänen vasallinsa: mesikakut sekä punaiset ja kultaiset
omenat. Me joulukynttilät istuimme kaikki sen oksilla."
"Sepä mahtoi olla loistoa!" huusivat kuoriaiset, "Jos kaikki muut
loistivat yhtä kirkkaasti kuin sinä!"
"Kyllä sittemmin, -- mutta alussa -- silloin paloin vaan minä,
minä yksin! Kauvas ulottuvalta oksalta valaisin nuorta rouvaa,
joka uutterasti asteli edestakaisin ja asetteli pöydille lahjoja,
joita rakastavilla ihmisillä on tapana toisillensa joulujuhlana
antaa. Aivan minun allani matalalla pöydällä oli pojanvaatteita,
leikkikaluja ja kuvakirjoja. Tässä oli nuorella emännällä enimmin
järjestämistä. Saatan vieläkin nähdä hänet ja on ikäänkuin kuulisin
hänen sanovan: 'Varsinkin tässä tulee kaiken näyttää ystävälliseltä
ja iloiselta.' Näin hän lausui palvelijalle, joka ihaillen
seisoi vieressä. -- Miksi loistavat silmät synkistyivät, kun hän
leikkikalujen ja sokerileivosten joukkoon kätki pienen mustan
villamekon? -- 'Tahdoin niin kernaasti laittaa jotakin uudelle
lapselleni; -- mutta mustalla surullisennäköisellä silkillä vain
saatoin hänen takkinsa kirjailla,' sanoi hän huoaten. Levotonna ja
liikutettuna astuu hän pöydästä pöytään, katselee usein kelloa ja
lukee vielä kerran jo usein ennenkin lukemansa kirjeen. 'Tiktak,
tiktak,' raksuttaa vanha pöytäkello, joka itseensä tyytyväisenä lepää
leveällä alustimellansa ja itsepintaisesti painaa kullatut jalkansa
tummaan marmorilevyyn. Ja niin välinpitämättömästi tirkistävät sen
pyöreät täysikuukasvot vanhan-aikuisen otsakoristeen alta, ja niin
hitaasti liikuttelee se heiluria, joka kunniamerkin tapaan sen
pyöreällä povella paistaa, kuin ei olisi väliä mitään, minkä tunnin
se kohta sorahtavalla äänellänsä ilmoittaa."
"Ikäviä vanhoja tätejä tuollaiset pöytäkellot," keskeytti yölepakko,
joka iltahämärässä ihmis-asuntojen ympärillä liidellessään, oli
vilkaissut monesta akkunasta sisään ja siten nähnyt yhtä ja toista.
"Turhantarkkoja ja rikkiviisaita! Eipä uskoisi ihmisten niistä niin
paljon välittävän. Joka kohdassa kysytään tuollaiselta vanhalta
Tiktak-tädiltä neuvoa; aina se saa suunvuoroa. Nepä taloudet
kuuluvatkin olevan parhaassa järjestyksessä, joissa kaikki käy kellon
komennon mukaan."
"Nuori rouva kaiketi myöskin kuului niiden joukkoon, jotka antavat
kellojen hallita. Ei hän ainakaan voinut itsepäistä, vanhaa kelloa
komentaa. Hänen rukoilevat katseensa eivät saaneet sitä seisahtumaan,
eivätkä myöskään kiiruhtaneet sen käyntiä. Enkä ollenkaan tiedä,
mitä hän oikeastaan kellosta tahtoi. Kyllähän kuulin hänen paljon
puhuvan palvelijan kanssa, mutta iloista, joulun-omaista ei heidän
keskustelunsa ollut. He puhuivat kovasta kuumeesta ja kuolemasta,
äkkiä kuolleista vanhemmista ja kahdesta orpopojasta, talonisännästä,
joka oli rientänyt nuoruuden ystävän kuolinvuoteelle ja jonka vasta
tänään piti palata kotiin. Oi, silloin kirkastuivat taas nuoren
rouvan suloiset kasvot! -- 'Kuinka mahtaakaan isäntä riemuita,
kun monen viikon poissaolon perästä taas pääsee kotiin, -- kuinka
onnellinen hän mahtaa olla!' Huulet hymyilivät ja silmät säteilivät,
kun hän ilosta ja onnesta puhui. Katse kääntyi kohti salin nurkkaa,
jossa hänen onnensa ja ilonsa oli kätkettynä: korivaunussa,
suljettujen verhojen takana lepäsi siellä herttainen, nukkuva, pieni
lapsi."
"Ihmislapsiko?" kysyi lumpeenkukka.
"Tietysti! Ihmislapsi."
"Oi, sano, minkä näköinen se oli?"
"Oi, armas ja suloinen se oli! Korkealta oksaltani minä sen näin,
kun nuori äiti kuunnellen hiipi sen luo, siirsi verhot syrjään ja
kumartui sen puoleen. Valkoisella pään-alusella lepäsi se, pieni
pää aivan minuun päin, suukko puoleksi auki, posket sikeästä unesta
punaisina, tummat, hienonhienot silmäripset niitä varjostamassa,
hikihelmiä ohimoilla ja myssyn alta valuneet, vaaleat hiukset
hiestä kosteat. Toinen kätönen oli peitolla; toinen taas, pieni
nyrkki lujasti suljettuna, oli ojennettu pään taakse. Ihmeen ihana
joulunukke se oli. Äiti tavotteli kädellään kukoistavia kasvoja,
mutta ei koskettanut niitä kuitenkaan, antoihan vaan lapsen lämpöisen
hengityksen löyhytellä sormiansa. Silitteli sitten peittoa, asetti
verhon poimut paikoillensa ja huokasi hiljaa: 'Herra sua suojelkoon!'"
"Etkö nähnyt silmiä?" kysyi lummekukka. "Silmäthän ovat pääasia."
"Kas vaan, kuinka olet viisas!" virkkoi nuori tarhapöllö. Ja liekki
jatkoi: "Silmät nukkuivat,-ja jos nuori äiti olisi ainoastaan yhden
kerran käynyt lastansa katsomassa, niin en tietäisi niistä mitään
kertoa. Mutta hän meni usein. Ja vihdoin, kun hän tahtoi näyttää
palvelijalle, kuinka herttaisesti ja sikeästi pienokainen nukkui
ja varovasti, aivan hiljaa, kohotti verhoa, silloinpa loistikin
hänelle kaksi tummansinistä tähteä vastaan, lapsonen oikoili pieniä
jäseniänsä ja suukkonen vetäytyi hymyyn. Äidin huulilta kaikui raikas
ilonhuudahdus. 'Eikö se ole suloinen! Eikö hän ole herttainen!'
riemuitsi hän ja ilokyyneleet välähtivät hänen silmissänsä. Oi,
mikä ilo joulukynttilöille saada kuvastua ja tuikkia onnellisissa
ihmissilmissä! ja varsinkin niin viattomissa, ilosta säihkyvissä
ja kuitenkin syvästi vakavissa lapsensilmissä, kuin nuo vaunussa
lepäävän pienokaisen vasta auenneet silmät olivat."
Murattiköynnös sanoi: "Ihmissilmissä kun asuu sielu ja niissä kun jo
itsestään loistaa kirkkaampi ja parempi valo, kuin kynttiläin, niin
teitä, te joulukynttilät, haluttaa niihin vilkaista. Valo halajaa
valoa. Ja lasten silmissä -- niissä on valo puhtain. Mutta erittäin
herttaista on, kun lapsen silmät vielä vanhuksen kasvoista loistavat
ja kun vanhassa ihmissydämessä lapsen ilo sykkäilee."
Huuhkaja päästi pitkän sorahtavan äänen, pudisti halveksien päätänsä
ja kynsi kärsimättömästi suurta kiveä, jonka oli istuimeksensa
valinnut.
Virvatuli kertoi edelleen, että kartanolta oli kuulunut kolinata,
reen ritinätä ja iloista koiran haukuntaa; että rouva oli rientänyt
akkunaan ja palvelija ovelle, ääneensä huutaen: "Herra se on! Herra
se on!" "Nuori rouva," kertoi liekki, "nosti nopeasti lapsukaisensa
pienistä vaunuista, kääräsi sen huolellisesti lämpöiseen huiviin ja
riensi ovelle. Mutta kynnyksellä antoi hän lapsen palvelustytölle
ja sanoi sukkelaan: 'Ei, ei! Kanna sinä hänet vaan! Minulla täytyy
olla molemmat kädet vapaat syleilläkseni uutta lastani.' Valoisan
etehisen kautta astuivat he portaita alas. Ovet sulkeutuivat ja minä,
minä olin yksin, -- yksin avarassa salissa! -- Kauhukseni huomasin,
kuinka syvälle jo olin palanut. Tuskin olin enää puoltakaan niin
pitkä, kuin tummat toverini ympärilläni. Täytyykö katselemisesta ja
elämisestä niin pian tulla loppu? tuumasin minä, pidätin henkeäni
ja painoin liekkini aivan pieneksi, säästääkseni vahaa. Palaneesta
sydämestäni pistin päähäni tumman tuhkatötterön. -- Mutta eipä se
siinä pysynyt, -- putosi permannolle. Olisipa melkein polttanut
reijän mattoon, ellei palvelija samassa olisi tullut takaisin ja
polkemalla sammuttanut sitä. Vanha miespalvelija tuli sisälle ja
sytytti monta kynttilää kruunussa ja seinillä. Suorina ja jäykkinä
ne seisoivat lumivalkeissa vaatteissaan ja katsoivat kopeasti alas
meihin. Mutta jo tuli kaikkien kuusen oksilla istuvien veljienikin
vuoro. Suuressa kuvastimessa näin puun välkkyvän ja kimaltelevan,
kuin olisi se pukeutunut kulta- ja päivänpaiste-pukuun. Ja taas
puhuivat molemmat palvelijat pojasta: poika raukka, sanoivat --
kuinka hienon ja ylhäisen, mutta hyväsydämisen näköinen hän oli.
Niin, hyvä hän mahtoi olla. Eiköhän muuten hänen hoitajanansa ollut
hiljainen vaimo mieluummin olisi lähtenyt nuoremman veljen kanssa,
joka nyt olisi hänen hoitoansa paremmin tarvinnutkin! Mutta juuri
tästä pojasta ei hän ollut hennonut erota, sanoivat he. -- Ja samassa
oli kaikki kirkasta ja valmista. Palvelijat poistuivat. Portailta
ja etehisestä kuului askeleita. Viereisessä huoneessa veisattiin
kaunista jouluvirttä. -- Ja nyt, nyt lensivät ovet auki!"
"Oi, kunpa voisi tulla kuuseksi!" huudahti pieni nummenkukka.
"Vait! Elä keskeytä!" kaikui kaikkialta, ja virvatuli jatkoi.
"Näin herrasväen kynnyksellä. Talonväki ja palvelijat ympärillä. Näin
isännän vielä matkapuvussa. Hän kantoi pientä tytärtään, joka kirkui
ilosta, sätki käsin ja jaloin ja pyrki joulukuusen luo. Nuori rouva
talutti pientä, surupukuista poikaa. Hellästi katseli hän lasta.
Molemmin käsin oli tämä tarttunut hänen oikeaan käteensä. Painaen
ruskeakiharaisen päänsä rouvan käsivarteen, katsoi poika iloisella
toivolla ja luottamuksella häneen.
"Minä lehahdin korkealle, jotta kuumia vahapisaroita valui
sydämestäni. Tahdoin nähdä kaikki, -- kaikki yhtäaikaa, -- ja
olin kuitenkin jo niin pieni! Viistossa minusta riippui pitkä
kultapaperiverkko, jossa oli punainen omena! Oi riemua! Siinähän oli
kultaiset portaat pienelle sammuvalle liekille! Kiipesin silmukasta
silmukkaan! Portaat hiiltyvät tulisista askeleistani -- omena
pyörähtää maahan, -- mutta juuri kun riemuiten leimahtelen, kun komea
savupilvi pääni päällä kiiriskelee, -- silloinpa onkin jo sukkela
käsi tempaamassa minut alas. Minut heitetään permannolle, tallataan,
poljetaan. Muuta ei mulla ole kerrottavaa. -- Elämäni oli lopussa."
"Oi, vahinko, vahinko!" valitti lummekukka. "Kunhan et olisi ruvennut
kiipeemään, niin olisi kertomuksesi voinut tulla hiukan pitemmäksi!"
"Jokainen virvatuli saattaa sinulle jotakin kertoa;" vastasi pieni
liekki, "kysyppäs nyt vain muilta." Ja näin sanoen hypähteli se
vilkahtaen milloin oikeaan, milloin vasempaan. Kuoriainen lensi sen
jälessä ja kysyi vilkkaasti:
"Eivätkö mesikakut sinulle kertoneet mitään mehiläiskuningattaresta,
joka tänpäiväiset tanssijaiset piti, taikka hänen armollisimmasta
isoäidistään, mehiläiskuningatar-vainajasta? Mesikakuthan muuten
tavallisesti ovat hyvinkin läheisissä suhteissa mehiläispesän
herrasväkien kanssa."
Mutta liekki oli kadonnut, niinkuin olisi yöilma sen nielaissut ja
kultakuoriaisen täytyi palata takaisin ilman vastausta.
"Kysykää toki toisilta virvatulilta", huusi nuori tarhapöllö. Ja
koska lumpeenkukka niin kovin kernaasti tahtoi kuulla lisää, lensivät
kultakuoriaiset sinne tänne pyytämään liehuvia liekkejä tulemaan
rantaan elämäntarinoitansa kertomaan.
Ensimmäistä virvatulta paljon täyteläisempi ja suurempi, mutta
tyynempivaloinen liekki liukui, hitaasti kierrellen, kaarrellen,
suon pohjukasta esiin. Usein se pysähtyi, ikäänkuin epäröiden, tokko
uskaltaisi tulla rantaan saakka. Kultakuoriaiset pitkästyivät ja
huusivat käskevästi:
"Tänne, virvatuli! Ei tässä teeskentely auta! Lähemmäs vaan ja suu
puhtaaksi! Elämäntarinasi tahdomme kuulla!"
Mutta silloinpa kävi hullusti. Liekki ojensihe ylpeästi suoraksi,
viskasi suoraan ilmaan pitkän, kellertävänpunaisen säteen, hienon,
kuin kaislakukan varren, pärskytteli ylenkatseellisesti paksua savua
ilmaan ja kääntyi paikalla poispäin. Ei kuoriaiset, eikä tarhapöllö
olisi saaneet siunattua sanaakaan siltä kuulla, ellei lummekukka
vienosti valittavalla äänellä olisi niin liikuttavasti rukoillut ja
yhtenään sanonut: "Sinä olet varmaan kaikkein paras virvatuli. Niin
kaunista kertomusta, kuin sinun, ei varmaankaan kukaan muu taida!"
Tämä näytti liekkiä miellyttävän. Se tuli taas pienemmissä kaarissa
pyörien lähemmäksi ja seisahtui viimein kolmen askeleen päähän
rannasta.
"Tuo ei ole mikään herttainen ja vikkelä joulukynttilä, tuo!"
kuiskasi yölepakko, joka siivet levällään oli käynyt riippumaan
hiiltyneeseen tammenrunkoon, jolla nuori tarhapöllökin istui.
"Tuo on mahtanut palaa jossakin vaivaisessa kynttiläjalassa, eikä
kynttiläsakset ole sitä kyllin kurissa pitäneet."
"Minäkö kynttiläjalassa palanut! Minäkö olisin sallinut
kynttiläsaksien nokkaani niistää!" huusi virvatuli, jolla oli
erittäin hyvä kuulo. "Oi, pyhä yksinkertaisuus! -- Valkoisen,
himmeähohtoisen kupulaen alla minä asuin, läpikuultava torninen
suojasi minua periviholliseltani, viimalta. Pitkistä ketjuista
riippui katosta minua kantava lamppu. Siinä pehmeän sydämeni varassa
istuin. Mulla oli ylin paikka huoneessa, annoin valoni valaista
kaikkea, mitä siellä nisällä oli ja hallitsin huonetta."
"Sinäkö hallitsit?" nauroi nuori tarhapöllö. "Itsehän olit
vankeudessa, kapeaan torniin kytkettynä!"
"Oi, eipä lasitornini ollut vankila! Vankilahuoneenko seiniä
saattaisi parilla kuumalla henkäyksellä pirstota?" huusi virvatuli ja
suitsutti taas kaitaa, kellertävänpunaista, savuavaa tulisoihtuansa
ilmassa. "Puh, puh!"
"Oi, älä toki noin tupruuta!" pyysi tarhapöllö neiti, kätkien
nokkansa siiven alle. "Päätäni alkaa kivistää!"
Liekki räiskähti ivallisesti ja kun lumpeenkukka kysyi:
"Rikoitko sitten kirkkaan tornisi?" jatkoi se kertomustansa:
"Tekemättä se jäi! Säästinhän toki kirkasta torniani! Oi, olinhan
viisas! Viimassa olisin kylmettynyt kuoliaaksi. Ulkona pauhasi
marraskuun myrsky, -- ulvoi savupiipuissa, -- pani etehisen ovet
kolkuttelemaan. Uuvuksiin riehuneet sadekeijut kiitivät hurjassa
vauhdissa ohitse, kosteita huntujansa ohi rientäessään akkunoihin
huiskutellen. Kaihomielin painautuivat ne valaistuja akkunoita
vastaan, mutta eivät jaksaneet siinä pysytellä, luiskahtivat alas ja
suistuivat surkeasti loiskahdellen akkunalaudoilta jyrkkiä seiniä
pitkin pihan kivikkoon. Akkunaverhon iso tupsu harjoitteli salaa
pientä tanssia. Viima sille soitteli. Se tunkeusi pienimmistäkin
raoista sisälle ja kolkutti uhkarohkeasti nyrkillänsä huoneemme
oveakin. Lamppunikin alkoi hienostaan huojua. Mutta turvallisessa
huoneessa nauroin kaikille noille hullutuksille. Harmaista kivistä
oli talo rakennettu ja siinä kulmukassa, missä pitkä sivurakennus
liittyy vanhaan päärakennukseen, oli kätkössä se kodikas kammio,
jota valovirtani valaisi. Ylt'ympärillä hiljainen valtakuntani. Minä
ylinnä hallitsemassa, kirkkailla silmilläni kaikkia vartioimassa.
Liedellä liehuvat rajut sukulaiseni, kekäleet ja loimuliekit,
ovat mulle vanhastaan vihoissaan. Ne vihaavat tyyntä lampunvaloa,
kerskailevat omasta valostaan ja tahtovat muka myöskin loistaa,
virnistellen ja välkähyttäen liekkejänsä. Veripunaista hehkua luovat
ne huoneeseen, ritisten ja ratisten pilkkaavat minua. Lämpöä huokuvat
ne, sitä aaltoilee ylös minunkin luokseni, sitä on kaikkialla, minne
valonikin virtaa.
"'Korkeasti kunnioitettu lampputuli', sihisivät liekit liedellä,
'lamppulyhty, vieläkö yhä elelet? Joka öljystä elää, pian sammuu, ei
herää! Kun öljysi loppuu, on hengestä hoppu! Jos syömmesi lyhyt lie,
koht elosi päättyy tie! Tuulonen sie, henkensä vie, henkensä vie!'
tirskuivat ne. Mutta minä katselin korkeudestani ylpeästi alas heihin
ja savusin vain vähän, osottaakseni halveksimistani."
"Koska sinä huoneessa komentoa pidit, niin olisi sinun pitänyt
rangaista heitä", huusivat kultakuoriaiset.
"Puh, en viitsinyt!" sanoi virvatuli. "Hallitsija olin kumminkin.
Eihän talon emäntä ulosmennessään toki olisi uskonut lapsiansa
hurjien liekkien huostaan. Minun hoitooni hän heidät lähtiessään
heitti. Oi, kuinka huolellisesti noita lapsia, talon onnea ja
iloa, kaitsin, -- lempeästi valaisten valvoin, vartioin! Pienelle
tyttöselle nukkekätkyen vieressä näytin, ettei Liisunukke vielä
nukkunutkaan. Hän istahti taas rahillensa ja alkoi uudestaan
kehtolauluansa mustasta ja valkeasta lampaasta. Keskellä huonetta,
aivan minun allani, pyöreän pöydän ääressä istui poika. Kirjoja
ja kouluvihkoja oli levällään hänen edessään. -- Autoin häntä
kirjoittamaan: kreikkalaisia eksersitioita."
"Huu, kuinka kummallinen sana!" huokasi lumpeenkukka. "Sopiikohan
valkoiselle kukalle puhuakkaan tuommoisesta?"
Nuori tarhapöllö kohautti säälivästi siipiänsä mutisten jotakin
lapsellisesta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä. Ja metsän vanhat
puut pudistivat humisten päätänsä. Heistäkin tuntui tuo lausetapa
niin oudolta, eivätkä he, enempää kuin hiljainen lumpeenkukkakaan,
tienneet mitä siitä piti ajatella. Mutta vaahteran alla kuunteleva
poika -- hän purskahti raikkaaseen nauruun, hieroi hilpeästi käsiänsä
ja katseli iloisemmasti kuin ennen yön pimeyteen.
Kultakuoriainen kysyi: "Mistä sinä tuon kummallisen sanan opitkaan,
sinä lampputuli?"
"Tuli, joka valaisten ympärillensä katselee, ei tarvitsekkaan oppia.
Me tulet tiedämme ja ymmärrämme sen, mitä valaisemme. -- Ja varsinkin
minä! -- Poika kirjoitti noita outoja koukku-, häntä-, ja lippuniekka
kirjaimia ja minä häntä valaisin. -- Tuon sanan hän lausui, kun
tyttönen tuli pöydän luo, katseli hänen kirjaansa ja kummastellen
kysyi, mitä ihmettä hän siinä teki, sillä eihän kirjoitus saisi
tuollaiselta näyttää. Silloin lausui poika tuon sanan ja nauroi
pienokaiselle, joka tahtoi puhua kirjoituksesta, vaikk'ei sitä
ymmärtänyt. 'Osaanpa minäkin jo pikkuruisen kirjoittaa', sanoi lapsi.
'Osaan tehdä nollia ja ykkösiä!' 'Kas vaan, kuinka taitava olet!'
huudahti poika. 'Ehkä osaat jo lukeakkin!' Hän otti paperiliuskan,
kirjoitti siihen sanan ja ojensi sen pienokaiselle. 'Minä siinä
seison!' huusi tyttö iloisesti, 'Hanna siinä seisoo, Hanna, aivan
niinkuin minun kauniiseen kuvakirjaanikin kirjoitit!'"
"Olivatko he veli ja sisko?" kysyivät kaislankukat.
"Päättäkää itse!" virkkoi virvatuli. "Tämän näköisiä he olivat:
poika kookas ja voimakas, silmät totiset, tummanruskeat, rohkeasti
säihkyvät. Hennot lapsekkaat huulet lujasti suljetut. Tuuheat,
tummat kiharat varjostivat vakavaa otsaa. Herttainen pienokainen
taas, puolta pienempi kuin poika, oli suloinen keijukaislapsi, kuin
kukkaislumesta valettu. Siniset silmät viattomat, veitikkamaiset,
pitkien tummien ripsien varjostamat. Kultaiset kutrit ohimoilta
palmikoilla, jotka päälaella olivat sidotut yhteen. -- Ovatko
sisarukset sennäköiset?"
"Miksikä ei!" huudahtivat palkokukat. "Toinen vaalea, toinen tumma;
sehän on sievä siskopari."
Ja yölepakko kysyi: "Eikö poika kiusannut tyttöä? Veljet tekevät
mielellään kiusaa pienille siskoilleen!"