VIRVATULTEN TARINOITA
Kertomus
Kirj.
MARIE PETERSEN
Saksasta ["Die Irrlichter"] suomentanut Ilta
Otava, Helsinki, 1898.
Useampia päiviä oli jo raju-ilmoja kestänyt. Raskaat ukkospilvet
eivät vuoren-onkaloista mihinkään päässeet. Jylisten kulkivat ne
huimaavia polkujansa pitkin jyrkkiä vuorenseiniä, teitä, joita ei
rohkeinkaan metsästäjä voinut kiivetä; taikka painuivat ne syviin
rotkoihin, jotta jokaisessa kallionkuilussa ja vuorenluolassa niitten
jyrinä kumahteli. Raskasta, painostavaa ilmaa huokuivat ne puihin ja
pensaisiin, jotka seisoivat liikkumatta, tuskallisesti odotellen.
Arat metsän-eläimet olivat paenneet metsien ja luolien suojaan.
Ei edes tunturipääskykään, joka vuoren seinämillä pesii, enään
uskaltanut yläilmoihin yrittää. Maan tasalla liidellen, siipeinsä
tummilla kärjillä melkein heinänkorsia hiipaisten, lenteli se
epävakaisissa kierteissä sinne tänne.
Huumaavien sadekuurojen edelläkävijöiksi oli myrsky lähettänyt
kiivaita; lyhviä tuulenpuuskia laaksoihin. Vähätpä raju ja
julma myrsky siitä välitti, että metsän kauneimmat ja uljaimmat
puut rukoillen ojensivat vihannat oksansa sitä kohden. Joskin
jossakin paikassa jonkun solakan ja notkean koivahaisen onnistui
vahingoittumatta kiertäytyä sen kovakouraisesta syleilystä, niin
sai sen sijaan moni tuuhea tammi ja kookas kuusi kovasti kärsiä sen
riehunnasta.
Myrskyn siskot, rankkasateet, olivat melkein yhtä rajut ja
ilkkuvaiset, kuin veljensäkin. Saman pilven synnyttäminä syöksivät
ne yhtä hillitsemättömällä voimalla ja yhtä vallattomasti vuorien
ja ketojen kimppuun. Puroja äyräittensä yli paisuttaen ja rotkoissa
kuohuen ja kohisten raastivat ne väkisin mukaansa mitä vain tielle
sattui, vyörittivät vuorilta pieniä puita ja raskaita kiviäkin ja
repivät armotta suuria kaistaleita vanhain kallioitten vihannasta
samettivaipasta, jonka kevät säälien oli niiden paljaille hartioille
ripustanut. Mutta ennen kaikkia, voi kasvavia viljavainioita,
joihin vallaton virta tiensä raivasi! Maahan se vajotti hennot
korret, eivätkä ne enää koskaan kostumaan kyenneet. Mudan ja kivien
peittäminä, vihantain vesikasvien kietomina saivat ne surkean surman,
-- nuo, joille joka auringonsäde oli tulevista voitoista tarinoinut:
miten heitä kerran elonkorjuu-aikana kultaisina tähkäpäinä viedään
kylään, miten pappi heitä siunaa ja maakansa laululla ja tanssilla
tervehtii. [Saksalainen tapa.]
Eipä vaan tahtonut pimeä pilvipeite raskaita poimujansa hellittää,
vaikka jo niin viljalti oli vettä taivaasta virrannut. Varjokkaalla
vaipallaan verhosi se kokonaan sinitaivaan, joka muuten niin
herttaisesti hymyillen lomitse lehtojen ja vieritse vuortenhuippujen
nurmen kukkakenttää katseli.
Mutta tänään ei enää sitten aikaisen aamun ollut myrskyn mylvintää
kuulunut. Rajut rankkasateet olivat herenneet hopeahuntujansa
heiluttelemasta. Hiljalleen pisarteli vain vielä sateen jälkeen
vuorilla ja laaksoissa. Tuolla suolammin tyynellä pinnalla metsän
reunassa olivat sadekeijut koko jälkeenpuolisen karkeloineet. Vasta
nyt he sieltä siirtyivät, kun aurinko jo oli maillensa menemässä
ja iltatuuli, joka taistelusta uupuneena oli nurmikolla nukkunut,
unestansa heräsi ja avasi aukkoja sinne tänne pilvien väliin. Niiden
kautta lempeät auringonsäteet lähettivät ihanan iltatervehdyksensä
laaksoon. Ilkkuvien tuulosten ajamina pakenivat sadekeijut korkeaan
rantakaislikkoon, kävivät kaislojen töyhtöihin ja kapeisiin
lehtiin kiikkumaan, taikka nousivat pitkissä sumusaatoissa vinoja
päivänsäteitä myöten pilviemonsa luo takaisin, sen helmassa uusista
juhlista uneksimaan.
Pilvien lomitse lankesi leveä valovirta vihantaan aukeamaan metsässä.
Se oli noin puoli tiessä laaksoon oleva vuorenrinne, jolta silmä
saattoi vapaasti liidellä yli seudun. Käsi kädessä seisoi tuolla
ylhäällä kaksi nuorta matkustajaa, säihkyvin silmin katsellen heidän
jalkainsa juuressa lepäävää, pilviin ja illan varjoihin verhottua
maisemaa.
Eteläpuolelta äkkijyrkkä vuorenselänne työntää pohjoiseen kaksi
valtavaa haaraa, jotka sulkevat syliinsä parin peninkulman alan aina
kaukaiseen virtaan asti ulottuvaa, hedelmällistä tasankoa. Vihanta,
herttainen maakaistale on tuo mahtavien selänteiden syleilemä,
vanhojen vuorten välissä piilevä laaksonen, johon ei pohjois- eikä
itätuulet pääse puhaltamaan. Lähteittensä kostuttamana, yhä
kukoistavammaksi kehittyen, niittyjen ja vainioiden, metsäisten
kunnaitten ja hedelmätarhojen kaunistamana, katselee se kiitollisesti
hymyillen hohtavia vuorenhuippuja, työntää tuoresta vihanuuttansa
synkimpiinkin rotkoihin, kiipeää rohkeasti jyrkimpiäkin rinteitä,
niille tuoksuvia lehtoja kasvattaen, hypähtää uskaliaasti yli
kauheitten kuilujen ja syvyyksien, pistääkseen yksinäiselle
kalliolle pari tummaa petäjää, tai vaaleanvihreän, hennosti huojuvan
koivahaisen, taikka astuu se ystävällisesti syrjään ja laskeutuu
rauhallisesti levolle, vallattomien vuorivesien sitä loiskinnallaan
viihdyttäessä.
Mutta eipä ainoastaan illanrusko noihin molempiin vuorenrinteellä
viivähtäviin nuorukaisiin loistettansa luonut. Heidän kukoistavilla
kasvoillaan kuvastui vasta-alkavan kesäluvan hurmaava päivänpaiste,
heijastus siitä koulupojan innokkaasta ilosta, joka pitää paria
koulupakosta vapaata viikkoa, jolloin vapaasti saa liidellä metsissä
ja kedoilla, loppumattomana riemun aikana. Ja varsinkin, jos on
kysymyksessä matka kaukaiseen kotiin, jossa saa tavata vanhemmat ja
siskot, nähdä kaikki rakkaat paikat talossa ja puutarhassa, joita
hämärästi häämöittävät lapsuuden ensimmäiset muistot kultaavat, --
kuinka sykähtääkään silloin riemusta nuori sydän!
Molemmat pojat, jotka jo olivat nuorukaisiksi varttumaisillaan,
tulivat vuoren toisella puolella olevasta suuresta kaupungista.
Raskaat postivaunut, joissa he matkustivat, kulkivat kovin hitaasti
eteenpäin sateen huuhtomilla vuoriteillä. Kun ne jäivät viimeiseen
majataloon kyytiä odottamaan, oli toinen pojista poistunut kuumasta
vierashuoneesta ja kiivennyt tuttua polkua tänne ylös. Jälessä
rientävä ystävä oli vasta täällä ylhäällä hänet saavuttanut ja seisoi
nyt huohottaen hänen vieressään, katsellen häntä hehkuviin kasvoihin.
"Kuinka poskesi palavat!" virkkoi hän hymyillen. "Kiipeäthän kuin
vuorikauris! Oikeinpa oli vaikeata pysyä perässä!"
"Oi, täällähän olen kuin kotonani!" huudahti hilpeästi toinen.
"Tunnenhan täällä joka puun, joka kiven. Täällä en yölläkään
eksyisi. Olenhan usein yöperhosia pyytäessäni auringon laskettuakin
näillä kallioilla kiiveskellyt. Matkaseuramme on minua koko päivän
ikävystyttänyt. En ole koskaan voinut noita poikia sietää ja
tuolla ummehtuneessa majatalossa oli heidän hurja rähinänsä minulle
kerrassaan vastenmielistä!"
"Mutta ovathan he kelpo poikia," vastasi ystävä, "tosin hiukan
vallattomia ja sivistymättömiä, mutta pohjaltaan rehellisiä.
Luulenpa, että he mielellään olisivat pyytäneet meitä mukaan
kortinpeliin, mutta sinä katselit heihin niin ylpeästi, etteivät
uskaltaneet."
"No, olipa hyvä, etteivät uskaltaneet! Mutta vilkaise toki
ympärillesi, mies! Harmittaako sinua todellakin, ett'et jäänyt tuonne
alas?"
"Ei suinkaan!" sanoi toinen. "Täällä ylhäällä on ihanata ja laaja
näköala palkitsee runsain määrin kiipeämisen vaivan ja kostuneet
vaatteet. Onpa sadekin jo kokonaan tauonnut. Auringonsäteet
loistavat suoraan metsäisiin rotkoihin, joiden pohjalla vuoripuroset
kimaltelevat. Katsoppas vaan taota vanhaa, pientä kirkkoa tuolla
kunnaalla! Kultainen risti sen tornissa säkenöi, kuin tulessa ikään!"
"Se onkin Nordingenin kirkko," kuului iloinen vastaus. "Tuolla
vasemmalla, syvällä laaksossa, metsänlaidassa, saattaa erottaa
meidänkin talomme harjan. Nuo kaksi akkunaa, jotka juuri nyt niin
kirkkaasti kimaltelevat, ovat meidän vierashuoneemme akkunat.
Siellä sinä saat asua, kun ensi vuonna meille tulet. Oi, jospa nyt
kohta voisin viedä sinut kanssani! Mitäpä se sinun sisaresi juuri
lupa-aikana häitänsä viettääkään!"
"Ohoi! Onhan se päinvastoin erittäin ystävällistä, että hän viettää
häitänsä juuri lupa-aikana, jotta minäkin saan olla mukana. Mutta
hyvin mielelläni olisin sinunkin luoksesi tullut. Kyllä meille ensi
kesänä tulee hauskaa. Kuuluvatko nuo pienet rakennukset tuolla
kauvempana myöskin Nordingeniin?"
"Kuuluvat. Talonpoikien ja kankurien pienet asunnot ovat hajallaan
siellä täällä puutarhojen ja peltotilkkujen keskellä. Herraskartanon
päärakennuksen voisi kyllä myöskin täältäkäsin nähdä, mutta jalavat
ja lehmukset puistossa ovat kasvaneet niin korkeiksi, että aivan
peittävät aution, synkän kartanon."
"Eikö siellä sitten nyt asu ketään?"
"Sivurakennuksessa asuu vouti vaimoineen ja lapsineen, mutta
päärakennus on kylmillään. Harvoinpa siellä luukkuja ja esirippuja
avataan. Isäni menee usein sinne katsomaan, että kaikki pysyisi
hyvässä kunnossa, eikä pääsisi rappeutumaan."
"Tuleeko nuori perillinen sitten aina oleskelemaan Englannissa?"
"Ei suinkaan. Hänet kasvatetaan vaan siellä isänsä sukulaisten luona
ja hän palajaa tänne, niin pian kuin täysi-ikäiseksi tulee. Tuolla
toisella puolella, aivan kirkon vieressä, missä korkeat kuuset yli
katon harjan kohoavat, ovat hänen esivanhempainsa haudat. Isäni
rakasti vanhaa herrasväkeä suuresti. Kotona ollessani antoi hän
minun aina kesäisin joka sunnuntaina viedä tuoreita kukkia heidän
haudoilleen ja hän itse, tai vanha Pirkko, tuli usein kanssani.
Kunnaan toisella puolella ulottuu hautausmaa aivan kartanon puistoon
saakka. Olen nähnyt jo monen arkun sinne kätkettävän."
"Äitisi kai myöskin on sinne haudattu?" kysyi ystävä hiljemmin.
"Oi ei!" vastasi surunvoittoisesti toinen. "Äitini kuoli matkalla,
kaukana täältä, minun ollessani vielä aivan pieni. Hän ei edes lepää
Saksanmaan povessa."
Jos sinä, rakas lukijani, koko päivän olisit istunut postivaunuissa
noiden poikien vastapäätä ja kuunnellut heidän iloista keskusteluaan
ja jos nyt myöskin olisit kuullut tämän yksinkertaisen vastauksen
ja saattanut samalla vilkaista puhujan yhtäkkiä synkkeneviin
kasvoihin, niin ehkä sinulle olisi selvinnyt, miksi juuri nämä
kasvot sinua niin suuresti miellyttivät, miksi et malttanut olla
katsomatta noita säännöllisiä, hienoja piirteitä, vakavata suuta ja
haaveksivia, tummia silmiä, joista loisti lapsellinen puhtaus ja
viattomuus, ikäänkuin heijastuksena puhtauden maailmasta. Niinkuin
keväisenvihannalla maisemalla pilvenvarjo, niin asui näillä nuorilla
kasvoilla kaihomielinen, vakava ilme. Se kertoi jostakin muusta,
kuin kukoistavan nuoruuden hymyilevistä päivistä ja vasta-alkavan
kesäluvan hauskuuksista, jostakin muusta, kuin kokemuksista
tavallisen koulupojan, joka kotiansa tuo hyvän todistuksen, ehkäpä
palkinnonkin. Kun lapsen kasvoissa näemme tuommoisen henkevän ilmeen,
joka ei ole oikein sopusoinnussa nuoren ijän kanssa, on meillä tapana
kysyvästi ja huolekkaasti silmäillä kohti lapsen tulevaisuutta ja
ennustaa tuolle hennolle olennolle ennenaikuista kuolemaa. Mutta
usein näemmekin silloin vain elämää synkistäviä varjoja surullisesta
menneisyydestä, merkkejä lukemattomista, kuumista, ehkä jo lapsen
kehtoon vuotaneista kyyneleistä, heijastuksen vakavista, surullisista
katseista, joita kohdatessaan lapsiraukka on harjoittanut ensimmäistä
hymyilyänsä, ensimmäisiä sanojansa. Ja yksinäisen, surevan sydämen
ainoaan, kalliiseen aarteeseen, lapseen, jota äitivainajan tähden ja
hänen rakkautensa puutteessa sitä suuremmalla rakkaudella hoidetaan
ja hellitään, -- siihen painaa taivaan Herra sellaisen leiman, että
jokaisen hyvän ja tunteellisen ihmisen sydän sitä nähdessään heltyy.
Tämä lause otsallaan ja kasvoissaan olisi vieras poika voittanut
sinunkin suosiosi, rakas lukija, etkä enään olisi kysynyt, miksi
hänestä pidit, kun kerran sait kuulla, että hän oli äiditön orpo.
Nuoren toverinkin näytti tämä salainen, hellä tunne valtaavan,
sillä hän laski kätensä ystävänsä olalle ja sanoi, rehellisine ja
avomielisine silmineen ystävällisesti katsoen häneen:
"Kyllä vain isäsi mahtaa ihastua, kun tulet jo tänään, päivää
aikaisempaan, kuin hän sinua odottaa!"
"Oi niin! Isäni, rakas, rakas isäni! Herra minua auttakoon aina
olemaan hänelle iloksi! Et usko, Albert, miten minua välistä
pelottaa! Tiedänhän, että isä minuun kohdistaa kaiken elämänsä ilon
ja toivon. -- Entä jos en tulisikaan sellaiseksi, kuin hän tahtoisi!
-- Minä -- hänen ainoa lapsensa!"
"Ei, tuo on jo liikaa!" huusi toveri ja riuhtaisihe ystävästään irti.
"Ihmelapsi olet ollut ensimmäisestä koulupäivästä saakka, kaikkien
opettajien ihastus! Ei ankara vararehtorikaan ole löytänyt sinussa
vähintäkään moitittavaa! -- Ja sinä pelkäät, että oma, lempeä isä
sinun tähtesi joutuu epätoivoon! Olethan toki luvannut heittää kaikki
synkkämieliset haaveilut. Molempina matkapäivinä olit sinä sula ilo
ja riemu. Aina oli pää ulkona akkunasta tähystelemässä, eikö jo
rakkaita vuoria näkyisi! Mutta niitäpä sadepilvet peittivät, niin
että vasta aivan läheltä näkyivät. Yöllä et silmiäsi ummistanut. Ja
kun tie alkoi nousta vuorelle, rukoilit ja pyytelit niin kauniisti
paksua, pörröistä kuskia, kunnes hän todella antoi sinun istua
vieressään kuskinpenkillä. Mutta nyt täällä, kodin kynnyksellä, rakas
Nordingen silmäisi edessä, murrat suuta, väännät päätä ja alat tuhmia
tuumiskella! -- Ei, tule, tule jo! -- Varjot venyvät pitkiksi! Meidän
täytyy kiiruhtaa vaunuja vastaan!"
"Oho!" huudahti toinen ja veti vikkelästi pois käsivartensa, johon
toveri juuri oli tarttunut. "Elä luulekkaan minun uudestaan kiipeevän
kuumiin vaunuihin, ajaakseni muka niissä metsämajataloon asti, jossa
ei kukaan minua tänään odota, eikä ole vastaanottamassa. Tästä
juoksen viidakon läpi alas, -- vehnävainiota pitkin, -- ja yli puron,
niin olen tuossa tuokiossa kotona. Metsämajatalon isäntä ottakoon
huostaansa tavarani, kunnes huomenna lähetän niitä noutamaan."
"Ei, ei, Valter! Tuo tuuma ei minua miellytä!" vastusteli
ymmärtäväisempi ystävä. "Katsoppas vaan, miten laaksossa jo hämärtää.
Kaikista kuiluista nousee jo sumu ja saattaa sinua vahingoittaa."
"Nuoko harsohaltijat! -- Eivät ne maalaiselle mitään pahaa tee.
Oudolle muukalaiselle vaan saattaisivat ne ehkä kuiluissa käydä
vaarallisiksi. Elä minun tähteni huolehdi! Kiipee sinä vaan
postivaunuihin ja sano herttaiset terveiset minulta paksulle
kuskille. Mutta huomenna, kun saavut kotiin vanhempiesi, siskojesi
ja lystikästen pikkuveikkojesi luo, elä silloin onnessasi kokonaan
unhota minua. Minä puolestani kerron isälleni paljon sinusta."
"Rakas Valter!" sanoi toveri, laskien molemmat kätensä ystävänsä
olkapäille ja katsellen kaihomielin häntä silmiin. "Kokonaista
neljä viikkoa täytyy minun siis tulla toimeen ilman sinutta! Mutta
palausmatkalla, viimeisenä maanantaina Heinäkuussa, silloin tapaamme
taas metsämajatalossa, eikö niin?"
"Kyllä! Tahi vielä kernaammin täällä ylhäällä! Jo ennen
metsämajataloon tuloa, Weissbachin putouksen luona, nouset sinä
postivaunuista ja astut puron vasempaa rantaa kiertelevää polkua
ylös. Silloin ehdit tänne rinteelle hyvän aikaa ennen vaunuja. Ja
täällä tapaat minut, sekä isäni, joka minua saattaa. Ja meheviä
päärynöitä puutarhastamme ja vanhan Pirkon leipomia mainioita
mantelirinkeliä pitää myöskin olla matkassa mukana."
Postitorven raikas kajahdus säesti viimeisiä sanoja. Jo kuului
metsästä nuorukaisten takana hevosten hirnuntaakin ja raskaitten
vaunujen ratinata. -- Vielä lämmin kädenlyönti -- reipas "Hyvästi"
ja "Herran haltuun" ja toinen nuorukainen riensi takaisin kuusikkoon
vaunuja vastaan. Toinen taas juoksi läpi matalan pensaikon rinnettä
alas, raivaamatonta, mutta tuttua polkua, luonnonrakentamia
jättiläisportaita myöten. Kulkiessaan äkkijyrkkien vuoriseinien
välissä, sai hän pian matkatoverikseen kielevän, pienen vuoripuron,
joka kiiltävänä ja arkana, kuni sisilisko ikään, kiemurteli kivien
lomissa, mutta, kuta kauvemmaksi tultiin, kasvoi ja voimistui.
Monet rankkasateet olivat puron ylpeyttä ja rohkeutta niin
paisuttaneet, ettei poika pian tuntenutkaan sen hurjaa pauhinaa
vanhan leikkitoverinsa tutuksi ääneksi, eikä enää voinut juosta
kilpaa huimaa vauhtia kiitävän veden kanssa. Alempana, missä
Nixenfall-putous, Schwarzbach-puroon laskiessaan, liehuttelee
kuultavia harsojansa yli korkean kallion, oli koko vihanta
kallion-uoma veden vallassa. Pitkin vuorenseinää kahlatessaan, löysi
Valter vain siellä täällä kostean kiven jalan-astimeksi ja pääsi
siten kuitenkin viimein vuorensolasta.
Mutta alhaalla oli vesi kokonaan vienyt pelloille johtavan sillan.
Ja puro oli niin raivokas ja valtava, ett'ei Valter, niin kuin
monasti ennen, uskaltanut kahlata sen poikki hyppäämällä kiveltä
kivelle. Hetken aikaa harhaili hän haeskellen pitkin rantaa, mutta
päätti viimein pysytellä metsässä puron vasemmalla puolella ja vasta
Nordingenin luona kivisillan kautta koittaa päästä Schwarzbachin yli.
Tie, jonka Valter nyt valitsi, oli pitempi ja isä oli monasti häntä
kieltänyt sitä iltasin käymästä, sillä metsässä oli suonsilmiä ja
pohjattomia hetteitä, joissa varomaton ja osaamaton matkamies saattoi
joutua suureen vaaraan. Mutta nytpä ei ollut valitsemisen varaa.
Valterille oli polku tuttu ja olihan hän sitä paitsi kaksi vuotta
vanhempi nyt, kuin silloin, kun isä häntä viimeisen kerran kielsi. Ei
isäkään nyt olisi voinut vastaan panna, jos olisi läsnä ollut.
Valter siis kääntyi astumaan kapeata, purosta poispäin metsän
helmaan johtavaa polkua. Mielenjännitys, joka edellisinä öinä oli
karkoittanut unen hänen silmistään ja tänään saanut häntä ensin
vuorelle kiipeämään ja sitten kilvan Schwarzbach-puron kanssa
ahdasta vuorensolaa alas juoksemaan, lauhtui nyt iltametsän
rauhoittavassa, syvässä hiljaisuudessa. Poika ei itsekkään tietänyt,
miten väsynyt oli. Hitaasti astui hän puitten suojassa eteenpäin,
muistellen miten usein isän seurassa oli täällä kävellyt ja ajatellen
vanhoja tarinoita, joita oli kuullut tästä metsästä kerrottavan.
Vanha, harmaahapsi metsästäjä, joka kuului vanhan herrasväen
jälkeenjättämiin peruihin ja vieläkin eleli herraskartanossa, oli
hänelle kummallisimmat jutut kertonut. Pojalle johtui mieleen,
että hän itsekin oli "sunnuntailapsi". Olihan vanha Pirkko hänelle
kertonut, että hän oli syntynyt pyhä-aamuna, juuri kirkonkellojen
soidessa; oli kuiskannut, että hän sentähden saisi maailmassa nähdä
ja kokea kummempia, kuin tavalliset tervesilmäiset, kristityt
ihmiset. Hän oli silloin isältä kysynyt, miten oikein niitten
"sunnuntailasten" oli laita, jotka, niinkuin hänkin, olivat
kirkonkellojen soidessa syntyneet. Isä oli vastannut, että hyvin
oli sellaisten lasten laita, joita rakkaat kirkonkellot kohta
syntymähetkellä siunausta toivottaen tervehtivät. Kun Herra Jumala
kellojensoitolla kutsuu kansaansa kokoon, tapahtuu se armon ja
siunauksen antamista varten. Siunauksen lupauksena oli hänen armas
äitinsäkin pitänyt kirkonkellojen pyhää kaikua, kun hän, pienoinen
vastasyntynyt käsivarrellaan, palavin rukouksin kiitti Jumalaa
lapsukaisestansa ja lupasi uskollisesti ja vakavasti valvoa sen
kehitystä ja kasvattaa sitä Jumalan tahdon mukaisesti. Armas äiti
ei tosin enään ollut poikaansa hoivaamassa, mutta itse tämä jo
oli kylliksi varttunut Jumalan tahtoa tajutakseen. Kunhan hän
vain aikaisin opettelee sitä noudattamaan ja Jumalan armolahjoja
vastaan-ottamaan, niin hän kyllä aikaa myöten saisikin nähdä
kauniimpia ja kummempia, kuin sellaiset ihmiset, jotka nukkuvat,
eivätkä mistään kellonsoitosta ota herätäksensä.
Sitten oli isä ottanut hänet mukaansa huoneeseensa, missä
äitivainajan suuri, kaunis kuva riippui ja oli hänelle kertonut niin
paljon herttaista tuosta armaasta äidistä; miten hyvä hän oli ollut,
miten kaikki, jotka hänet tunsivat, häntä ihailivat ja rakastivat
ja kuinka sydämellisesti hän pientä Valteriansa rakasti. Vaikka hän
olisi kärsinyt kuinka katkeria tuskia -- ja äitiraukalla oli ollut
paljon suruja ja murheita kärsittävänä -- niin paikalla hän unhotti
ne kaikki, kun vaan lapsi tuotiin hänen luoksensa. Sen kanssa oli
hän nauranut ja leikkinyt ja sen parissa itsekin tullut lapseksi.
Viimeiset voimansa oli hän pannut alttiiksi ohjataksensa poikansa
ensimmäisiä horjuvia askeleita, kun tämä opetteli kävelemään. Ja
kuolinhetkellään, vieraassa maassa, kun kaikki maalliset tuskat ja
kärsimykset jo olivat häipyneet pois ja hän oli voittanut eronkin
katkeruuden, silloin oli hän autuaallisesti hymyillen kuiskannut
kuulevansa kirkonkellojen soivan, niinkuin ne Valterin syntyessä
olivat soineet, -- ne olivat uuden, vasta sarastavan päivän
huomenkellot.
Nuori matkamies oli käynyt hyvin vakavaksi. Ajatukset olivat
siirtäneet hänet kauvas menneisyyteen ja nyt, kuten niin usein
ennenkin, heräsi hänen mielessään tuhansia kysymyksiä, arkoja,
himmeitä aavistuksia ja arveluita tästä aikaiseen manalle menneestä
äidistä, jonka kohtalo oli hänelle kokonaan hämärään verhottu. Isä
ja vanha Pirkko, jotka yksin olisivat voineet verhoa siirtää, olivat
siitä kerrassaan kieltäytyneet. Kun hän kiivaasti kyseli, lohduttivat
he häntä sillä, että hän kyllä, kunhan tulisi ymmärtäväisemmäksi,
saisi tietää kaikki. He olivat hänelle kertoneet yksityisiä,
pieniä piirteitä äidin elämästä, hänen hyväsydämisyydestään,
alttiiksiantavaisuudestaan, nöyryydestään ja herttaisesta
huolenpidostaan. Siten olivat he vilkkaan pojan sielussa virittäneet
synnynnäisen lapsenrakkauden tulen hehkuvaksi, haaveilevaksi
liekiksi, mutta joko ehdon tahdon, eli satunnaisesti, eivät he olleet
antaneet tuolle pojan sydämensopukkaan pystyttämälleen pyhimyskuvalle
mitään varmaa taustaa. Orpopojan etsivä silmä koetti turhaan
temmaista äitinsä mielikuvituksen utu-olentojen varjovaltakunnasta ja
saada hänen elämästänsä selvän ja tarkan kuvan.
Pitkällinen, parantumaton tauti oli vienyt nuoren äidin aikaiseen
hautaan. Mutta kun isä ajatteli hänen vaikeita kärsimyksiänsä,
kun niitä muistellessa uskollisen Pirkon ryppyisiä poskia pitkin
kyyneleet hiljaa vierivät ristissä oleville käsille, silloin tunsi
Valter varmasti tunnossansa, ett'ei tässä voinut olla kysymyksessä
vain kuolintautia sairastavan ruumiilliset tuskat. Hänen äitinsä ei
ollut eläessään onnellinen! -- Hyvä, -- ja puhdas, -- rakastettu ja
vielä kuolemansa jälkeenkin omaistensa mielestä pyhimys, -- mutta
täällä ollessansa onneton! -- Onnetonko? -- Olihan hänellä ollut isä,
tuo kaiken mahdollisen täydellisyyden juurikuva ja pieni Valterinsa,
jota niin hellästi oli rakastanut! -- Tässä oli poikaraukan elämän
suuri arvoitus, arvoitus, jonka selvittämiseen hän olisi uhrannut
vuosia nuoresta elämästään. Kerran, kun hän innokkailla kysymyksillä
ja sydämellisillä rukouksilla oli koittanut taivuttaa vanhaa Pirkkoa
kertomaan, oli tämä itkien pyytänyt, ettei Valter viekottelisi
häntä tottelemattomuuteen hyvää isäntäänsä vastaan ja lupauksensa
rikkomiseen. Tämä pyyntö pani esteen kaikille tutkimuksille ja
tiedustelemisille, sekä sillä, että muullakin taholla. Isän tahto
oli Valterista pyhä. Syvällä kunnioituksella hän nyt kavahti
menneisyyden salaisuutta, joka isällekin oli niin tuskaa täynnä.
Mutta miten mahtanee nyt käydä, kun hän pitkän poissa-olon jälkeen
paljoa vanhempana ja vakavampana palajaa kotiin? -- Onkohan isä
nyt avomielisempi häntä kohtaan? Pitäneekö häntä sen luottamuksen
arvoisena, että murtaa menneitä vuosia sulkevan sinetin ja sallii
pojan luoda silmäyksen vanhempainsa entiseen elämään?
Mietteisiinsä vaipuneena astui Valter näin metsän siimeksessä
eteenpäin, eikä huomannut yhä sakenevaa hämärää, Nytpä kääntyi polku
äkkiä jotenkin jyrkkää äyrästä alas. Siinä oli vuori työntänyt
ikäänkuin viimeisen kallioportaansa laaksoon. Puita kasvoi täällä
harvemmassa, ja Valter saattoi vapaammasti katsella ympärilleen.
Rinteen alla, hänen jalkainsa juuressa, aukeni puitten piirittämä
vehmas, vehreä niitty ja sen kupeella lepäsi kaislalampi, joka
kauvempana lännessä pisti ulos metsästä ja metsän ja vainioitten
vaiheilla salli Schwarzbach-puron virrata hiljaisten vettensä läpi.
Vain vähäisen osan lammin tyyntä pintaa pani raju puro väräjämään.
Lainoset, jotka se eteenpäin rientäessään työntää liikkeelle,
murtuvat molemmin puolin rannan puunjuuriin, tai hyppelevät arasti
vähän matkaa viileätä vedenkalvoa, kunnes kaikkialla rantamilla
kasvava kaisla kätkee ne helmaansa ja niitä hiljaa huojuen levolle
tuudittelee. Täällä metsässä, missä melkein käyttämätön polku
lammen luoksi polveili, oli vesi tummaa ja hiljaista. Pieniä,
raju-ilmojen katkaisemia tammen-oksia lepäsi tyynellä pinnalla
yhtä liikkumattomina, kuin lumpeen leveät lehdet ja valkoiset
kukkaistähdet. Uupunut iltatuuli oli auringon kera käynyt levolle.
Synkkä pilvivaippa oli taas sulkeutunut ja vaipunut alemmaksi,
iltaruskosta viivähti vain vielä pari himmeästi hohtavaa valojuovaa
sen reunamilla. Ilma oli painostava. Äänetöntä hiljaisuutta häiritsi
ainoastaan sammakkojen surunvoittoinen kurnutus. Valter tunsi seudun
varsin hyvin. Se oli hänessä aina herättänyt salaista, kauhunsekaista
mieltymystä. Vihanta niitty oli rehevimmän kasvullisuuden
peitossa piilevä suo. Kansa kutsui sitä vainajavainioksi ja
tuonentarhaksi, sinne kun monta vuotta sitten oli uponnut, ensin
oppinut kasvientutkija ja kohta jälestäpäin köyhä vuoristolaisvaimo
poikinensa, jotka olivat olleet metsässä risuja kokoomassa. Paikalla
kuului kauheasti kummittelevan. Siellä surmansa saanut oppinut herra
oli muka ollut paha pakana, joka ei ollut koskaan kirkossa käynyt,
vaan oli pitänyt yhteyttä pahojen henkien kanssa, jotka vieläkin joka
yö pitivät kokouksiansa hänen haudallansa. Seudun maakansa karttoi
tätä paikkaa ja harvoin käytettiin kapeata, suon reunaa kiertelevää
polkua. Toisin paikoin oli se aivan hävinnytkin nopeakasvuiseen
nurmeen ja sammaleeseen. Valter ei pelännyt metsän tuntemattomia
kummia. Päinvastoin miellytti häntä niiden herättämä mielenjännitys.
Mikä vain oli salaperäistä, oli aina ihmeellisesti viehättänyt
Valteria ja tämä yksinäinen paikka kietoi nytkin taikaverkon tavoin
väsyneen pojan mielen valtoihinsa. Hänen päähänsä pisti odottaa
metsässä, kunnes tulisi aivan pimeä ja sitten oikein hämmästyttää
isää. Hän ei tahtonut kotia lähetessään tulla huomatuksi, vaan
kuvaili mielessään, miten olisi hauskaa astua sisään aivan äkkiä ja
odottamatta. Vanhaa Pirkkoa tosin ei käynyt pelottaminen, hän kun oli
heikko ja säikkyi vähästä. Mutta isän luo, jonka oli tapana myöhään
iltasin istua huoneessansa lukemassa ja kirjoittamassa, voisi hän
hiipiä puutarhan läpi ja kiivetä avonaisesta akkunasta sisään, kuten
ennen pienenä poikanakin oli tehnyt. Ja täällähän oli niin ihanata!
Täällä teki hänen mieli odottaa sopivata hetkeä!
Valter istahti rinteelle jättiläisvaahteran alle. Sylityksin
lepäsivät lampi ja suo hänen jalkainsa juuressa. Metsä sulki molemmat
vihantaan helmaansa. Veen valio, kookas kaisla oli pistänyt sinne
tänne niityn kukkien joukkoon jonkun korkean korren, ikäänkuin
varoitusmerkiksi matkaajalle, ettei ollut petolliseen pohjaan
luottamista. Pojan lepopaikan edustalla oli kaisla molemmin puolin
siirtynyt syrjemmäs, jättäen näköalan vapaaksi. Vesi muodosti
tässä pienen lahdelman, sillä tuonentarhasta pisti lampeen kaita
niemenkaistale. Tätä pientä lahdelmaa reunusti yhdeltä puolen niityn
kukkaset ja hienot heinähelpeet, toisella taas rinteen kivikolta
veteen ulottuvat vattupensaat ja sammaleet. Tänään, sateen vielä
pisarrellessa, oli tässä syrjäisessä lahdelmassa lumpeenkukka
avannut valkokupunsa. Nuori kukka ei ollut vielä valvoen viettänyt
ainoatakaan yötä metsässä. Vihannan vartensa varassa lepäsi se nyt
liikkumatta lahden keskellä ja katseli ihmetellen ja haaveksien
illan hämyyn. Salamoita suihkaili silloin tällöin puiden lehvien
lomitse. Matalan niemenkaistaleen päässä törrötti salaman iskemä
tammenrunko, joka ojensi molemmat jälellejääneet, puoleksi hiiltyneet
oksansa yli lammen. Illanhämärässä näytti sen tumma, outo muoto
jättiläisnoidalta, joka, laihat käsivarret levällä, pitkään,
laahaavaan viittaan verhottuna, astuu yli vetten ja taikojansa
yön selkään sopottaa. Sen takana leijaili yli suon juhlallisia
utukulkueita. Toisinaan seisoivat usvahaamut ikäänkuin jähmettyneinä
paikoillaan, toisinaan liehuivat ne taas hurjassa leikissä ristiin
rastiin, kun vaan uinuva yöviima henkeänsä veti ja kaisla humisten
huokaili. Yksinäinen sirkka sirkutti iltavirttänsä. Viidakosta
kajahti huuhkajan huuto. Valter lepäsi pää käden nojassa. Haaveksien
hänen silmänsä seurasivat suolla leijailevia sumuhaamuja ja ajatukset
pyrkivät väikkyvän usvan lailla lentelemään sinne tänne. Jo painuivat
silmät umpeen. Olkihattu vierähti kiharoilta maahan ja väsynyt,
raskas pää vaipui sammaleiselle puunjuurelle.
Kahta kovemmin ja surullisemmin valittivat silloin sammakot lammessa.
Kahta kolkommin huusi metsässä huuhkaja. Yötuuli havahti ja ravisteli
kiivaasti puitten latvoja. Kylmästi pyyhkäisi se nukkujan kuumaa
otsaa. Mutta poika ei kuullut mitään, ei tuntenut mitään. Hän nukkui
sikeässä unessa. Ja lepoon laskeusi taas tuulikin. Hiljaa seisoivat
taas, kuten ennenkin, metsän puut. -- Kesäyön tummimmat varjot
verhosivat metsän, tuonentarhan ja sammakkolammin. -- Silloin tällöin
kajahteli kautta ilmojen kaukaisia ääniä; -- yksin, -- parittain, --
useampia peräkkäin. Nordingenin kirkko, ijankaikkisuuden harmahtava
vartio, luki tornissansa kuluvat tunnit ja neljännekset ja antoi
yksitoikkoisen saarnansa ajan katoovaisuudesta päivin ja öin kaikua
laaksoon. Päivänvalossa, elämän hyörinässä, puhuu kellon ääni
useimmille ainoastaan maallisista asioista. Työhön kehottaa ja
kiiruhtaa se seudun ahkeria maamiehiä ja ketteriä kankureita, kutsuu
heitä työhön, yksinkertaiselle aterialle ja iltalevolle. -- Mutta
öisin, heidän vuoteella levätessään, mitähän vanha tornikello heille
silloin virkkaa? -- Onnelliset ja terveet, jotka sikeätä, rauhallista
unta nauttivat, eivät kyllä sen ääntä kuulekkaan. Mutta niille, joita
ruumiin tahi sielun vaivat valveella pitävät, joiden uupuneissa
jäsenissä tauti polttaa, joilta suru ja huoli tahi kalvava omatunto
riistää rauhan sydämestä ja unen silmistä, -- mitä tuntilyönnit
niille puhuvat? -- Ovatko ne armottomia matkapylväitä, joista nuo
onnettomat huokaillen laskevat, miten lyhyt ilo ja riemu on ollut
ja kuinka pitkä jo tuska sekä okaitten ja kuilujen kautta johtava
polku? Tietävätkö, että noista matkapylväistä eräs, ehkä jo seuraava,
on heille oleva rajapyykki sen tuntemattoman maan, johon heidän on
astuminen, kun maailman ilo ja maailman suru ijäksi ovat lopussa, --
ja vavistenko he tätä rajapyykkiä kammoovat, -- raukat? -- Onnellinen
sinä, jolle tuo rajapyykintakainen maa ei ole hämärä, tuntematon
maa, vaan lupauksen valoisa valtakunta! -- Onnellinen sinä, --
jos kohta taudin tuskat jäsenissäsi vavahtelee, jos kohta murhe
ja huoli, jos kohta synninkin suru sydäntäsi kalvaa! -- Tunnethan
toki toivosi perustuksen! Joka kellonlyönti on sinulle Jumalan
sormi, joka sinunkin pientä ihmis-elämääsi ohjailee, joka lukee
sydämesi lyönnit ja tyynnyttää sen arkaa tykintää, joka pyyhkäisee
kyyneleet silmistäsi, -- Jumalan sormi, joka kompastuessasi nousee
sinua varoittamaan ja kehottaa: ole valpas, ole uskollinen, oli
kärsivällinen ja toivo alati! --
Taas Nordingenin tornikello löi. Kaksitoista kumeata lyöntiä kajahti
verkalleen yöhön. Viimeisen vaiettua kuului metsässä kummallinen
sihinä ja suhina, kihinä ja kuhina, ikäänkuin lukemattomia
hyönteisparvia olisi liidellyt edestakaisin, tai niinkuin tuuli
olisi joutunut riitaan vanhojen jättiläispuitten lehvien kanssa.
Mutta ei tuuli ollutkaan, herännyt. Puut ja pensaat seisoivat
liikkumattomina ja siitä suuresta siivekkäästä hyönteis-armeijasta,
joka vuoden juhannusharjoitusta varten oli leirinsä metsään
pystyttänyt, oli näkyvissä vaan pari myöhästynyttä, tänään lomalla
olevaa kultakuoriaista. Kiiltävässä virkapuvussansa palasivat nämä
mehiläiskuningattaren toimeenpanemista tanssijaisista, joita tänään
oli pidetty eräässä puutarhassa laaksossa. Ne olivat varmaankin
kurkistaneet hiukan liian syvään seljakukkien silmiin, sillä
ne harhailivat nyt, tuoksusta huumauksissaan, hämärässä sinne
tänne, etsiskellen vihantaa telttaansa rinteen pensaitten alla.
Hurmaavain tuoksujen tavalla kumpusi kosteasta maaperästä ihmeen
hiljainen soitto ja kuiske: lauhassa kesäyössä kautta tienoon
kuuluvia, hentojen keijuisten metsätarinoita. Pienet nurmenkukat
ja heinänhelpeet tyhjensivät sydämensä toisillensa ja valittelivat
kulunutta, raskasta työpäiväänsä. Aikaisesta aamusta asti oli niiden
näet täytynyt kantaa sadepisaroita, kastella vanhoja puunjuuria ja
janoisia pieniä sammalmättäitä, jotka aina tuppautuvat tielle, kun
tammet ja pyökit jotakin tarvitsevat. Vedenkanto on koko lailla
vaivaloista työtä ketoneilikoille, vienoille sinikelloille, hennoille
kieloille ja lempeille nummenkukille.
"Vieläpä näin myöhään yölläkin tässä täytyy seisoa kumarassa,
kannattamassa suuria vesipisaroita!" nurkuivat nyrpeinä nummenkukat.
"Eikä edes pieninkään tuulenhenki meitä armahda, nostamalla taakkaa
hartioiltamme ja vierittämällä vettä maahan!"
Kolme hentoa, pitkää heinänkortta seisoi likekkäin. Ne pudistivat
moittivasti hienoja helpeitänsä. Yksi puhkesi kiivaasti torumaan:
"Mitäpä oikeutta tuollaisilla tukevilla nummenkukkasilla on pitää
noin suurta puhetta ja nostaa sellaista melua, kuin olisi heille
suurikin vääryys tapahtunut, ell'ei vaan kaikki tuulet heidän
avuksensa riennä. Katsokaapas vain meitä, kuinka paljon enemmän
meillä on kannettavana!"
Ja heinänkorsi ojensihe oikein suoraksi ja piteli vapisevine,
heikkoine käsivarsineen raskasta, hopeakirkasta sadepisaraa
korkealla. Sen toverit huusivat silloin: "Katsokaa, katsokaa! Meidän
ovat vielä isommat!" Mutta kun he kaikki koittivat nostaa taakkaansa
oikein korkealle, horjahtivat he ja törmäsivät yhteen. Kolme raskasta
vesipisaraa suli yhdeksi ja tämä suuri, kylmä pisara vierähti
nukkuvan pojan otsalle.
Säikähtäen kavahti Valter pystyyn, hieroi unen silmistänsä ja jäi,
vaahteranrunkoon nojaten, istumaan. Yö ei ollut enää hänelle pimeä.
Hänen aistinsa olivat tulleet ihmeellisen tarkoiksi ja tajusivat nyt
täydelleen keskiyön metsän salaperäistä elämää. Suhina ja kuhina
hänen ympärillänsä puhui nyt hänelle täysin ymmärrettävää kieltä,
kasvit ja hyönteiset olivat kuin vanhoja ystäviä. Ihastuksissaan
kuunteli hän heidän salaisia keskustelujansa ja tunsi niistä
virkistyvänsä ja reipastuvansa, niinkuin janoinen pyhiinvaeltaja,
jolle vilpoisesta lähteestä virvoittava vesi suihkuaa.
Kun Valter herätessään liikahti ja muutti asentoa, häiritsi se
kunnian-arvoisen sammakon suloista lepoa, joka oli vaipunut
mietelmiin rannalla kasvavan leveän leskenlehden alle. Hädissään ja
kauhistuksissaan vetäytyi viaton haaveilija ihmissaappaan kamalasta
läheisyydestä, -- se kun ei ollut sellaista kapinetta koskaan ennen
nähnyt, -- ja heittäytyi päistikkaa lahdelman keskelle. Vesi sulki
sen syliinsä, mutta roiskahti samalla korkealle ja kasteli kokonaan
valkoisen, veden kalvolla keinuvan kukkasen. Hajalleen hypähtivät
kultakuoriaisetkin, jotka jo hiljan olivat huomanneet nuoren
lummekukan ja ihaillen ladelleet sen ympärillä. Nyt lensivät ne sille
palvelustansa tarjoomaan ja saivat auttaa sitä pudistamaan kirkkaita
pisaroita pois valkeilta lehdiltään. Siten solmittiin tuttavuus.
Kummallinen, hillitty yskä kajahti nyt pensaikosta.
"Kas, hyvää iltaa, herra professori! Eipä ole ollut mulla kunnia
teitä pitkään aikaan tavata!" huusi yölepakko, joka kieppuen lenteli
sinne tänne hiiltyneen tammenrungon ympärillä. Ja kun lummekukka ja
kultakuoriaiset uteliaasti vilkaisivat ympärilleen, kiilui heille
rannan pimennosta vanhan huuhkajan suuret silmälasit vastaan.
"Sotaharjoituksia varten kai tekin olette metsään saapunut?" kuului
taas yölepakon ääni. "Paljon on teiltä jo hukkaan mennyt, herra
professori! Turilasten juhlaparaati on jo ohitse; kovin oli komea!
Turilasrykmenteillähän on, kuten tunnettu, paras musiikki koko
armeijassa."
"Vähätpä minä paraateista ja kenttäharjoituksista!" ärähti
ylenkatseellisesti huuhkaja. "Yksinomaan muinaistieteellisiä
tutkimuksia varten olen tänne vuoristoon tullut. Täällähän kuuluu
vuoren onkaloissa olevan roomalais-aikuisia, harvinaisia rahoja
löydettävissä. Niitä täytyy etsiskellä. Totta puhuakseni olen
tieteellisiä tutkimuksia varten lähtemässä pitemmälle matkalle,
sisarenityttären, nuoren tarhapöllön kanssa, jonka hyväksi matka
oikeastaan tapahtuukin. Tuolla rakkaalla lapsella on nimittäin suuri
perintö saatavissa, mutta kun emme voi tarpeeksi selvään todistaa
hänen polveutumistansa suoraan Minervan pöllöstä, niin on asia vielä
riidan-alainen. Tuo sukuperä ei suinkaan ole paljas sukutarina.
Sentähden lähdemme nyt Italiaan ja Kreikkaan, vanhoista rahoista ja
kuvapatsaista kokoomaan todistuskappaleita asian ratkaisua varten.
Katselkaapas vain, kunnian-arvoisa ystäväni, nuorta neitiä, miten
komeasti kaareva hänen nokkansa on ja kuinka syvämietteinen pääkallon
muoto!"
Nuori tarhapöllö lentää lehahti moitteettoman somasti yli lahdelman,
laskeutui hiiltyneelle tammen rungolle ja tervehti armollisella
päännyökkäyksellä yölepakkoa.
"Rikas ja jalosukuinen perinnönsaaja!" kuiskasi kultakuoriainen
toverilleen.
"Niin kyllä! Perinnönsaaja ja hyvin vanhaa aatelissukua, -- mutta
suostunpa kunniatta räpytteleimään kuoliaaksi lähimmässä hämähäkin
verkossa, ellei hän ole olevinaan kauheasti oppinut! Veressä on vika,
luota siihen, -- huomaahan sen jo nokanpäästä!"
Ja ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen, niin että
kirkkaaksi kiillotetut olkaliput kauvas yön pimeyteen välähtivät,
kääntyi kultakuoriainen pois ja alkoi taas liehakoida hiljaista
lummekukkaa. Se kertoi tälle mehiläiskuningattaren tämänpäiväisistä
hovitanssijaisista, luetteli kaikkien siellä enimmin ihailtujen
kaunottarien nimet, mainitsi purppuraruusun, sammalruusun, iloisen
burgundiruusun ja pienen, keikailevan Dijon-ruususen. Sitä huvitti
suuresti kertoella kaikista näistä tuntemattomista ihanuuksista
viattomalle, nuorelle vesikukkaselle, joka ei ainakaan ollut liian
oppinut, eikä ollut koskaan luonut silmäystäkään ulos maailmaan.
Oli niin hauskaa nähdä sen lapsellista ihmettelyä ja vastata sen
teeskentelemättömiin kysymyksiin.
Yksinkertaisempaa kasvatusta tuskin lienee, kuin minkä vesikukkanen
saa tyynen ruohikkolammin kalvon alla, varsinkin jos lampi sijaitsee
tiheän metsän ja syrjäisen vuorilaakson yksinäisyydessä. Siellä
vilpoisesta pohjasta kasvavat vesikukkaset ovat vaatimattomia
luonnonlapsia. Eivät ne tiedä mitään puutarhakukkien turhasta
itsetunnosta. Ja kun kultakuoriainen ei voinut ymmärtää, kuinka
suloinen vesiruusu oli jäänyt kutsumatta mehiläiskuningattaren
tanssijaisiin ja kun se sanoi pitävänsä huolen siitä, että erehdys
pian korjattaisiin, pudisti kukkanen kieltävästi päätänsä,
arvellen, ettei hänen laisensa väritön ja tuoksuton vesikukka
ollenkaan sopisikaan kukoistavaan ruusutarhaan. Sanoi kuolemaksensa
pelkäävänsä, jos täytyisi, muitten ruusujen lailla, seisoa huimaavan
pitkän varren varassa, okaitten ja piikkien keskellä. Ja jos
mehiläiset ja kultakuoriaiset, suloisia sanoja ja sukkelia kysymyksiä
kuiskien, hyörisivät hänen ympärillänsä, niin ei hän varmaankaan
kykenisi vastaamaan niin mitään. Kultakuoriainen selitti, ettei
hovissa väri ja tuoksu merkinneet mitään, sillä kukapa siellä
edes saattoi tietää, oliko väri luonnollinen, vai keinotekoinen!
Ei, hovissa riippui kaikki suvusta. Kaikki ruusut saivat tulla
hoviin ja olihan lumpeenkukkakin ruusu, vedenruusu. Kuoriainen
kertoi vielä, että siellä tänään suuresti oli kunnioitettu kahta
kalpeata ranskatarta: "Madame Hardi" ja "Madame Plantier" ruusuja
ja ennen kaikkia ihanata etelätärtä "Centifolia unicaa", joka oli
lumpeenkukkaakin kalpeampi.
Tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö oli hetken aikaa kuunnellut
kuoriaisen ja lumpeenkukan keskustelua ja huomannut sen kovin
typeräksi ja mitättömäksi. Nuori tarhapöllö näet piti kaikkia
keskusteluja typerinä, joihin hän ei itse ottanut osaa. Sentähden
armahti hän nyt heitä ja puuttui puheeseen. Hän pilkkasi kuoriaista
siitä, että tämä liian hätäisesti oli lukenut lummekukkaa kuuluvaksi
laajalti haaraantuneihin ruususukuihin, vaikka hänessä huomasi selviä
merkkejä sukulaisuudesta suuresti ihaillun, vasta muutamia vuosia
sitten Eurooppaan tuodun, intialaisen ruhtinattaren "Viktoria regian"
kanssa.
"Viktoria regia" oli lumpeenkukalle ventovieras nimi. Se ajatteli
kaikkia tuttuja ja tuntemattomia sukulaisiansa. Tätejä hänellä oli
kahdeksan ja serkkuja seitsemänkolmatta, mutta Viktoria regiaa ei
niiden joukossa ollut. Se kyseli rannan pienoisilta kukkasilta,
mutta eivät edes siniset lemmikitkään, joilla kuuluu olevan parhain
muisti, muistaneet nähneensä niin muhkeammista kukkaa. Jos kohta
nuoren lumpeenkukan turhamielisyys ei ollutkaan kovin kehittynyt,
oli hänessä sen sijaan sitä enemmän naisten toista sukuvikaa,
uteliaisuutta. Se koitti sentähden kärsiä nuoren tarhapöllön
vastenmielistä, rikkiviisasta ääntä ja kyseli ja tiedusteli tarkemmin
ruhtinatar Viktoriasta.
Nuori tarhapöllö alkoi nyt kertoa erittäin romanttista tarinaa siitä,
kuinka Viktoria regia oli tullut Eurooppaan rakkaudesta oppineeseen
luonnontutkijaan, joka eräällä matkalla oli siihen tutustunut, ettei
se oikein voinut kärsiä tätä pohjoista ilmanalaa ja ainoastaan
hellimmän huolenpidon kautta saattoi hengissä pysyä, että se
tavallisesti kuului asuvan taiteellisesti rakennetuissa lasilinnoissa
ja vahvistavan voimiansa haaleilla kylvyillä.
Nuoren tarhapöllön kertomus oli vielä kesken, kun kaikkien silmät
kääntyivät tuonentarhaan päin. Siellä sukelsi suoperäisestä maasta
monessa kohden esiin pieniä loistavia liekkejä, jotka hyppivät ja
liehuen kiitelivät yli suon, pysähtyivät, huojuivat tuikkelehtien,
sammuivat, leimahtivat taas kirkkaasti palamaan, lähestyivät tanssien
ja vajosivat sitten yhtäkkiä veteen. Taas syttyivät ne toisessa
paikassa ja liitelivät heinien huipuilla piirissä pyörien, hyörien,
suorastaan lampea ja pientä lahdelmaa kohti.
"Oi, mitä tuo on? Ketä nuo ovat?" kysyi säikähtäen lummekukka ja
kätkeytyi vavisten valkeain lehtiensä suojaan.
"Kas vaan, tanssijoita!" huusi hilpeästi kuoriainen. "Mainioita
tanssijoita yöllä ja sumussa, mutta eivät kuulu metsäoopperan
tanssijoihin! Eivät ole heinäsirkkoja!"
"Mahtavat olla unkarilaisia tanssijoita", tuumasi toinen kuoriainen.
"Mustalaisten kanssa kuuluvat maahan tulleen ja tanssivat kernaasti
kuuttomina öinä taivas-alla. Virvatuliksi niitä luullakseni
kutsutaan."
Ja kun nyt taas solakka, säihkyvä liekki hitaasti soljui aina
vedenrajaan asti, vetäisi kuoriainen välkkyvän miekkansa, ojensi sen
liekkiä kohti, astui aivan sen eteen ja huusi kaikuvalla äänellä:
"Seis, virvatuli, seis! Puhu ja vastaa! Ken olet?" Pieni tirskunta
kuului vastaukseksi ja ivallisesti sähähtäen vajosi liekki veteen.
"Oi, nuo eivät ole oikeita tanssijoita!" kuiskasi peloissaan
lummekukka. "Aaveita ne ovat!" Ja kun taas suon laidassa liekki
vilkahti ja jäi, jalka melkein vedessä, seisomaan veden rajaan, huusi
lummekukkanen hädissään:
"Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa!"
"Ijankaikkisesti, amen!" vastasi pieni liekki, seisoi siinä vakavana
ja kirkkaana sekä jatkoi vielä: "Kernaasti vastaan ja ilmoitan kuka
olen, kunhan vaan siivosti kysytään."
"Ilmoittaako se mikä virvatuli on!" ajatteli vaahteran alla
kuunteleva poika ja siirtyi vielä lähemmäksi rantaa. "Saankohan
täällä kuulla, mitä ei kukaan opettajakaan tiedä?"
Mutta kuivettuneella tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö,
joka oli saanut parhaimman uuden-aikuisen kasvatuksen, hypähti,
ylenkatseellisesti nokkaansa korottaen, pari oksaa alemmaksi,
paremmin kuullaksensa. Hänhän oli vasta muutamia viikkoja sitten
pääkaupungissa suorittanut opettajatartutkintonsa ja silloin pitänyt
pari tuntia kestäneen vapaan esitelmän sähköstä ja vetykaasusta.
-- Tahtoiko nyt todella tuhma virvatuli tietää enemmän, kuin hän
kaikessa viisaudessansa? -- Kultakuoriaiset asettuivat lumpeenkukan
vieressä uiskenteleville, leveille, vihannoille lehdille kuuntelemaan
ja heidän kehoituksestaan rohkaisi kukka mielensä ja kysyi
hiljaisella, ystävällisellä äänellä virvatulelta: "No, sano minulle
sitten keitä te olette -- sinä ja toverisi?"
"Vainajain henkiä olemme, -- sammutettujen valojen sieluja.
Vähän aikaa me maan päällä ihmisiä palvelimme, mutta pikainen,
väkivaltainen kuolema tempasi meidät pois, ennenkuin sydämemme
paloi loppuun ja me saatoimme tuhkaan sammuen tuikahtaa. Mutta
ken väkivallan kautta henkensä heittää, ei saa haudassa rauhaa,
Ilkivaltaisesti maahanheitettyjen, eli halveksimalla ennen aikojaan
sammuksiin puhallettujen kynttiläraukkain sielut ovat tuomitut kauvan
harhailemaan mailla, mantereilla ja petollisella, yliluonnollisella
hohteella huikaisemaan ja hämmentämään. Sellaisia harhailevia
valosieluja olemme minä ja toverini."
"Ihmisiäkö olette palvelleet?" kysyi lummekukka. "Oi, kerro minulle
minkälaista se oli? Minä en ole oppinut palvelemaan, enkä ole koskaan
ihmisiä nähnyt."
"Etkö koskaan ole ihmisiä nähnyt!" ilkkui nuori tarhapöllö.
"Luultavasti et edes tiedä mitä ihmiset ovatkaan!"
"Tiedän toki! Tiedän vähän ihmisistä! Tiedänhän, mitä sammakot ovat
mulle kertoneet erään hukkuneen luista, jotka sata vuotta ovat
maanneet lammen pohjalla. Mutta sammakkojen kertomukset ovat vaan
niin kovin surulliset. Ja kerran -- hyvin, hyvin kauan aikaa sitten,
-- luulenpa kahdeksan päivää sitten, -- kun minä vielä olin hyvin
pieni silmikko, enkä läheskään ylettynyt vedenpintaan, -- silloin
soljahti tiheä, tumma varjo yli lammen. Vesi sen ympärillä kohisi.
Sammakot sanoivat, että varjo oli venhe ja että sen sisällä oli
ihmisiä. Kuinka mielelläni olisin katsahtanut siihen! Minä koitin
voimieni takaa ojennella suoraksi, mutta olin sittenkin liian pieni.
Kerran laidan yli kumartui hymyilevät kasvot, joissa oli kirkkaat,
loistavat silmät, mutta samassa loiskahti airo veteen ja turmeli
ihanan kuvan kohta kun se oli ilmestynytkin. Vellova vesi keinui
sinne tänne ja ennenkuin se uudelleen oli ehtinyt luoda kuvan
kokonaiseksi, oli venhe kiitänyt ohitse. Oi, kerro mulle oikein
paljon ihmisistä! Tahtoisin niin mielelläni oppia jotakin uutta!"