Matkalla kauppiaaseen, joka maan tavan mukaan oli yhdistänyt puotiinsa
anniskelun, huusi Hohburgille yhtäkkiä eräällä puunrungolla istuva
mies, jonka hän hämmästyksekseen tunsi Tobyksi, samaksi mieheksi, joka
oli tullut hänen jälkeensä majanvartiaksi Murrayasemalle. He astuivat
yhdessä puotiin, missä isäntä maan tavan mukaan heti pani heidän
eteensä viinapullon. Hurjassa, sairaalloisessa himossa ja vapisevin
käsin Hohburg täytti itselleen lasin, päättäen mielessään, että tämä
on oleva viimeinen. Sitten hän alkoi valita pukua, sillaikaa kuin
Toby koki ottaa selvää eräästä julistuksesta, jossa poliisipäällikkö
lupasi sadan punnan palkinnon Jack Londonin kiinniottajalle tai sille,
joka ilmoitti hänen olinpaikkansa, ja jossa huomautettiin, että hän
todennäköisesti oleskeli paikkakunnalla ja koetti päästä meritse
pakoon. Miettivänä Toby astui ikkunan luo tullakseen vakuutetuksi,
ettei lähistöllä ollut mustia poliiseja, joiden täälläolosta isäntä,
Tobyn vanha tuttava, oli antanut tiedon; samassa hän huomasi katua
pitkin kulkevan herrasmiehen, jonka ulkomuoto tuntui hänestä
silmäänpistävän tutulta. Kysyttyään isännältä hän sai tietää, että
herra oli tohtori Schreiber, joka oli muutama päivä sitten tullut
asumaan Lischken luo. Melkein samassa otti ohikulkija siniset
silmälasinsa pois ja pyyhki silmiään, jolloin Tobyn terävä silmä kohta
tunsi miehessä Jack Londonin. Tuossa tuokiossa hän riensi menijän
jälkeen ja ehdotti, että he pakenisivat yhdessä, jonka ehdotuksen
Mac Donald kuitenkin hylkäsi suuttuneena, samoin kuin torjui luotaan
ojennetun kädenkin, kieltäytyen ryhtymästä mihinkään tekemisiin
murhamiehen kanssa, mutta luvaten sentään vielä viimeisen kerran auttaa
hänet pulasta. Sen sanottuaan hän antoi Tobylle kaksi kultarahaa ja
jätti ällistyneen rosvon seisomaan siihen paikkaan luomatta enää
katsettakaan häneen. Kiukusta puhisten tämä palasi kapakkaan päättäen
kostaa Mac Donaldille kokemansa kohtelun ja ansaita Millerin avulla
sekä panna hänen kanssaan tasan tuon julistuksessa luvatun palkinnon,
koska hänen itsensä oli pakko turvallisuutensa vuoksi pysytellä
loitolla poliiseista. Helppo hänen oli saada Hohburg suostumaan tuumaan
ja myöskin, katsoen odotettavissa olevaan suureen rahansaaliiseen,
maksamaan nyt alkavan juomingin. Unohtuneet olivat Hohburgilta kaikki
hyvät aikomukset, unohtuneet vaimo ja lapsi, jotka kotona odottivat
hänen paluutaan tuskaisin mielin. Hän oli taas kokonaan juomahimon
vallassa. Hänen vaimonsa, joka oli kovin levoton hänen pelottavan
pitkän viipymisensä takia, lähti lopulta itse puotiin, jonka ikkunasta
sattui parahiksi näkemään miehensä hoipertelevan tyhjä viinapullo
kädessä isännän luo vaatien soperrellen täysinäistä. Kauhusta vaimon
sydän miltei pysähtyi, ja hänen täytyi tarttua ikkunan pieleen kiinni,
jottei kaatuisi, sillä polvet uhkasivat pettää. Kun humalainen
oli hoippunut takaisin sivuhuoneeseen, meni vaimo sisään ostamaan
viimeisellä säästyneellä rahallaan leipää, millä voisi tyydyttää lapsi
raukkansa nälän. Murtunein mielin hän sitten taivalsi kotiin itkevän
lapsensa luo, joka tuskaisena kysyi isää. Kun yö saapui, ei Hohburg
vielä ollut palannut kotiin, ja epätoivoisena istui vaimo parka
kyynelettömin silmin koko yön tyttösensä vuoteen ääressä odottaen
miestään vihdoinkin tulevaksi. Mutta aamu valkeni, virkistävä uni ei
ollut lieventänyt vaimon hirveitä kärsimyksiä, eikä odotettua vieläkään
kuulunut.
Eräs musta poliisi oli sillävälin aamusella korjannut puodin lähistöltä
epäilyttävän näköisen olennon, jonka oli kuljettanut luutnanttinsa
luo. Se oli Hohburg, ja hän teki säälittävän vaikutuksen seisoessaan
poliisiupseerin edessä tukka pörrössä, naama sinertävänä ja vapisevin
polvin. Inhoten Walker katseli renttua.
"Luulenpa tuntevani kasvot", sanoi hän Hohburgille. "Missä olemmekaan
viimeksi nähneet toisemme?"
"Murrayn varrella", vastasi Hohburg hiljaa. "Läksin mr. Powellin
asemalta silloin kun te tulitte sinne."
"Niin, kyllä muistan. Eräs Toby niminen mies tuli sijaanne, eikö niin?"
"Tuli."
"Ja hänestä nyt aiotte kertoa minulle jotakin, niinkö?"
Hohburg katsoi hieman hämillänsä upseeriin. Mutta Toby oli ankarasti
varoittanut häntä olemaan hiiskumatta hänestä mitään, olipa
vannottanutkin olemaan ilmaisematta, että edes oli nähnyt häntä, koska
hän, kuten arveli, ei ollut juuri hyvissä väleissä poliisin kanssa.
Hänen tuli ilmoittaa ainoastaan Jack Londonista ja jättää puolet
palkintorahoista kapakan isännän haltuun, jollei Toby enää ollut siellä.
"En", sanoi hän sentähden, "tulin luoksenne erään toisen takia, jota te
etsitte".
"Jack Londoninko?" huudahti Walker ihmeissään.
"Se, joka antaa ilmi hänen olinpaikkansa, saa sata puntaa, eikö niin?"
kysyi Hohburg.
"Aivan niin", vastasi Walker ja loi synkän katseen edessänsä seisovaan
surkeaan olentoon. "Te siis tiedätte missä hän oleksii?"
"Niin, tiedän sen."
"Mutta kuka te oikeastaan olette? Näytätte villimmältä ja
rähjäisemmältä kuin mikään metsäsissi."
"Kuten sanottu olin majanvartia, mutta lankesin juomaan ja menetin
paikkani ja tarvitsen nyt rahoja vaimoani ja lastani varten."
"Ja nimenne?"
"Hohburg. -- Asun puolen tunnin matkan päässä täältä."
"Aikaisemmin mainitsitte toisen nimen."
"Pensaikossa oli nimeni Miller."
"Aivan oikein. No sanokaa siis, missä Jack London on."
"Täällä Saaldorfissa Lischken luona tohtori Schreiberin nimisenä."
"Peijakas!" huudahti Walker. "Siksi mies tuntui niin tutulta, kun hänet
eilen tapasin. Mutta onhan tohtori Schreiber saksalainen!"
"Vieras, joka oli mr. Powellin farmilla, puhuu saksaa yhtä hyvin kuin
minäkin."
"Hyvä", sanoi upseeri, "jos ilmoituksenne osoittautuu todeksi, niin
voitte huomisaamuna nostaa -- syntirahat". Ja mitellen miestä synkällä,
halveksivalla katseella käski Walker hänen mennä, kun hän vielä jupisi
jotakin.
Kiireimmiten kutsuttiin vääpeli esimiehensä luo, jonka kanssa
hänellä oli pitkä neuvottelu. Sitten käskettiin Mabong sisään, ja
muutamaa minuuttia myöhemmin karahutti koko musta joukko hajalleen
eri suunnille. Miehet olivat saaneet käskyn vartioida kaikkia
kyläänpääsyteitä mitä ankarimmin, ja yön tullen oli vääpelin määrä
piirittää Lischken talo, ja niin pian kuin oli päästy varmuuteen
siitä, että tohtori Schreiber oli kotona, oli ryhdyttävä hänen
vangitsemiseensa. Valkoihoisen konstaapelin, jonka Walker oli tuottanut
Adelaidesta, tuli mennä hakemaan tohtoria muka sairaan luo ja siten
ottaa selville, oliko hän kotosalla.
* * * * *
Pimeän tullen rohkeni Toby jälleen poistua piilopaikastaan metsästä
hiipiäkseen kapakkaan. Päästyään maantielle hän kuuli vaunujen
lähenevän. Varovasti hän painautui pensaaseen. Ajoneuvojen tultua
lähemmäksi hän kuitenkin huomasi, ettei niissä istunut ketään, ja hän
päätti huutaa ajomiehelle. Sattuma osui hänen avukseen, sillä vaunut
pysähtyivät äkkiä ja ajomies katseli ympärilleen joka taholle.
"Hei, kansalainen, minne matka?" kajahti silloin Tobyn ääni.
"Hei, mitä siellä teette?" tuli vastaukseksi.
"Jalassani oli oka, jonka juuri vedin pois, ja nyt levähdän tässä
hieman", vastasi Toby. "Tulen Adelaidesta."
"Oletteko tuttu paikkakunnalla?" kysyi ajomies.
"No jotakuinkin."
"Sitten kai osaatte sanoa, missä täällä on lähipaikoilla ravintola.
Olen hukannut pulloni ja olen nääntymäisilläni janoon."
"Ravintola on vielä hyvän matkan päässä. Mutta minä voin auttaa teidät
pulasta. Minulla on rommia enemmän kuin jaksan juoda. Tulkaahan vain
alas hetkiseksi."
"Se on reilua puhetta", sanoi ajomies ja kapusi pukilta alas. Toby
ojensi hänelle pullon, josta toinen joi vahvasti.
"Hemmetin hyvää rommia", tuumi mies ja pani pullon jälleen huulilleen.
Sitten hän kertoi Tobylle matkansa tarkoituksen ottaen tuontuostakin
pullosta aika naukun. Kun hän vihdoin, alkaen tuntea väkevän rommin
vaikutusta, kääntyi järjestämään ohjaksia, sai hän Tobyn nyrkistä
ohimoonsa niin ankaran iskun, että suistui ääntä päästämättä maahan.
Toby sitoi nopeasti ohjakset etupyörään, aukaisi kaatuneen kaulahuivin,
laittoi hänelle kätevästi suukapulan ja vetäisi hänen yltänsä takin,
jonka puki itse ylleen. Muassaan olevilla nuoranpätkillä hän köytti
miehen kädet ja jalat ja laahasi hänet kauas pensaikkoon. Sitten hän
pani päähänsä ajomiehen mustan hatun, heitti oman nuttunsa ja hattunsa
pensaikkoon ja lähti hiljalleen ajamaan eteenpäin varmana siitä,
etteivät edes mustat poliisit voineet tuntea häntä tässä asussa.
Kerran hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt muutaman aitauksen luona
tumman olennon seisovan, mutta hän lasketti siitä huolimatta eteenpäin.
Silloin yhtäkkiä kajahti aivan hevosten edessä kimakka vihellys
halki yön, niin että eläimet säikkyen kavahtivat pystyyn. Noituen
ja sadatellen Toby hutki kaikin voimin hevosia piiskalla selkään,
vihellys kajahti uudestaan, ja samassa silmänräpäyksessä karkasi useita
tummia olentoja hevosiin kiinni ja toisia pistäytyi näkyviin vaunujen
kummaltakin puolelta.
"Häh, mitä tämä merkitsee? -- Kirotut siinä! -- Laskekaa hevoseni
irti!" kiljui Toby käytellen ruoskaa voimiensa takaa siten
mahdollisesti vielä raivatakseen tien itsellensä.
"Kuningattaren nimessä! Seis!" huusi hänelle vääpelin synkkä, käskevä
ääni. "Älä hievahdakaan siellä ylhäällä, tai kiskaisemme sinut
heti paikalla pukiltasi alas. Sytyttäkää soihdut ja tuokaa tänne!
Katsotaanpa tätä riehuvata ajomiestä tulen valossa."
Toby oli harvinaisella mielenmaltilla painanut hatun nivan silmilleen
juuri samassa kuin hänen käskettiin seisahtua. Samalla hän myöskin
käänsi takinkauluksensa pystyyn ja veti päänsä niin syvälle kuin
mahdollista sen sisään. Mutta molemmilla silmillään hän katsoi kieroon
pitkin nenänvarttansa. Hänen kasvonsa saivat siten, puolittain varjossa
ollen, aivan vieraan, mutta samalla niin hullunkurisen ilmeen, että
musta poliisimies, joka piteli soihtuaan aivan hänen silmäinsä edessä,
räjähti ääneensä nauramaan.
Mutta Mahong ei ällistynyt ajomiehen metkuista ja irveistä, varsinkin
kun tulen loimossa selvästi huomasi miehen olevan peloissaan. Hän
valaisi ajajan ylhäältä alas asti ja keksi jotakin, mikä vain enensi
hänen epäluuloansa, nimittäin okaiden repimät resuiset housut ja
karkeissa kengissä olevat paljaat jalat. Paikalle saapunut vääpelikin
katseli miestä tarkasti.
"Hoi, mies", huusi hän tälle sitten, "katsokaas tännepäin! -- Kuinka
surkeasti se vääntelee naamaansa ja miten ränstyneiltä sen koipiverhot
näyttävät! -- Tule toki mieluummin alas sieltä, poikaseni, ja tee
selkoa itsestäsi, sitten saat ajaa vaunurähjinesi minne tahdot -- kun
kaikki on reilassa. -- No, joko pääset siitä, vai pitääkö avittaa?"
"Miksi te oikeastaan pidätätte minut avoimella tiellä?" nurisi mies
tottelematta käskyä. "Perhana! Tehkää tilaa siellä edessä ja antakaa
tietä kulkijalle!"
"Pitäkää hevosista kiinni -- ja kaksi teistä kiivetköön tuomaan
veijarin alas, koska hän ei tahdo tulla hyvällä!" huusi vääpeli,
entistä lujemmin vakuutettuna siitä, ettei ajomiehen laita ollut oikein.
"Antakaa olla!" ärisi ajomies vihoissaan. "Koska ette voi päästää
rehellisiä ihmisiä rauhassa kulkemaan, niin olkoon menneeksi minun
puolestani -- mutta pitäkää varanne siellä edessä; kun hyppään alas,
tahtovat hevoset aina pyyhältää matkoihinsa, Pois alta!"
Mustat väistyivät päästääkseen miehen hyppäämään maahan.
Tähän silmänräpäykseen Toby oli perustanut laskunsa. Siinä oli hänellä
ainoa pelastuksen mahdollisuus.
Jo ylhäällä hän tarttui ruoskanvarren ohuempaan päähän ja heti maahan
päästyään iski melkoisen raskaalla paksummalla päällä lähintä tiellä
seisovaa poliisimiestä kasvoihin ja lensi loikkauksella kohden
puutarhaveräjää. Pimeässä puutarhassa pensaiden ja risujen joukossa hän
olisi helposti livahtanut takaa-ajajiensa kynsistä. Poliisit todellakin
ällistyivät tästä äkkihyökkäyksestä niin, että karkuri pääsi jo
veräjälle asti ja heittäytyi kaikin voimin sitä vasten. Mutta silloinpa
hänen vanha onnensa jätti hänet -- veräjä olikin ulospäin aukeava,
ja sisäpuolella oleva luja paalu kesti ensi törmäyksen. Seuraavassa
tuokiossa, ennenkuin hän oli ehtinyt kiskaista veräjän auki, oli kaksi
mustaa hänen kimpussaan; toinen sivalsi häntä raskaalla tulisoihdulla
päähän, niin että kipunat sinkoilivat, ja toinen tarrasi hänen
kaulukseensa ja veti hänet takaisin.
Toivottomassa asemassa oleva metsäsissi veti kyllä pitkän puukkonsa
tupesta, mutta ennenkuin hän ehti käyttää sitä, oli hän joka puolelta
kiinni ja makasi jonkun sekunnin kuluttua voimatonna ja voitettuna
maassa.
"Kas vaan", huusi vääpeli, kun vanki ylivoimasta huolimatta vielä
puolusti itseään kynsin hampain ja potkimalla, "onko poika paljastanut
pistimensäkin? Antakaa tänne soihtu, niin katsotaan kenen olemme
oikeastaan saaneet. Eihän se suinkaan ole Jack London?"
"Punainen John!" huudahti samassa Mabong aivan ymmällä. "Punainen John!"
"Menkää helvettiin!" puuskahti kiinnisaatu kiristellen hampaitaan,
mutta antoi vihdoin perin uupuneena ja vastarintaan kykenemättömänä
panna itsensä köysiin.
"Peijakas, sepä oli oiva saalis!" sanoi vääpeli nauraen ja sivellen
mielissään partaansa. "Mutta millä keinoin se hunsvotti on päässyt
kuskipukille, sen tahtoisin tietää. No, sen saamme toivottavasti
huomenna kuulla häneltä tarkemmin. Nyt laittakaa hänet pois täältä!
Ovatko käsiraudat paikoillaan?"
"Kaikki kunnossa, sir."
"Hyvä, sitokaa sitten vielä hänen jalkansa yhteen ja heittäkää hänet
vaunuihin. Yksi asettukoon hänen viereensä, ja toinen ajakoon vaunut
Saaldorfin hotelliin, jossa vartioitte häntä, kunnes minä saavun. Että
käskyjäni on tarkoin noudatettava, sitä minun ei ole tarvis teille
sanoakaan. -- Seis, kuka sieltä tulee?" keskeytti hän yhtäkkiä ja
kuunteli.
Tieltä kuului nopeata kavionkapsetta -- ratsastaja karahutti esiin ja
pysähtyi ryhmän luo. Se oli luutnantti Walker.
"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän nopeasti. "Kuka teillä siinä on?"
"Punainen John, sir. Otimme hänet alas näiden vaunujen kuskipukilta",
ilmoitti vääpeli kunniaa tehden.
"Oh -- oivallista -- onko muuta tapahtunut?"
"Ei, ei vielä, sir; aioin juuri laittaa väen järjestykseen. Se toinen
on kai vielä ansassa."
"Ei ole enää tarpeen", vastasi luutnantti levollisesti. "Viekää
miehenne takaisin ja ottakaa hevoseni mukaanne. Ja muistakaa pitää
hyvää huolta vangista!"
"Kuten käskette, herra yliluutnantti!"
* * * * *
Poliisimiehet menivät menojaan, ja Walker itse lähti Lischken luo ja
pyysi häneltä lupaa saada odottaa tohtori Schreiberiä tämän huoneessa.
Kesti joltisenkin kauan, ennenkuin odotettu saapui. Walker seisoi
käsivarret ristissä ikkunan ääressä, kun Mac Donald astui huoneeseen ja
aavistamatta meni lampun luo vääntääkseen liekin korkeammalle.
"Hyvää iltaa, Mac Donald!" lausui silloin Walkerin syvä, soinnukas
ääni, ja Mac Donald hätkähti sen kuullessaan kuin käärmeen pistämänä.
Mutta silmänräpäyksessä hän veti taskustaan kaksipiippuisen pistolin
ja virkkoi levollisella, mutta sisäisestä liikutuksesta väräjävällä
äänellä:
"Luutnantti Walker, olette saavuttanut päämaalinne -- mutta nähtävästi
toisessa merkityksessä kuin luulette. Olette uskaltanut tavoittaa
epätoivoista ja saatte nyt kantaa seuraukset. Olen itsekin väsynyt
tähän elämään -- takaa-ajettuna -- vainottuna kuin metsänotus,
verihurtat kintereillä yötä päivää -- kuka _voisi_ näin elää!"
Luutnantti Walker oli kuunnellut häntä tyynesti, käsivarret edelleenkin
ristissä rinnalla, mutta nyt hän puhui luoden lujan katseen edessänsä
seisovaan kiihtyneeseen mieheen:
"Entä jos en nyt tule vihollisena -- jospa tuon teille levon ja rauhan,
Mac Donald?"
"Haudassa!" vastasi onneton kolealla äänellä.
"Pankaa aseenne pois, sir", sanoi Walker yhtäkkiä ystävällisesti,
miltei sydämellisesti. "Olen yksin -- ei ketään miehistäni ole
lähistöllä, vaikka he olivatkin vielä tunti tai pari sitten kaikki
tämän talon ympärillä väijyksissä."
"Siis kavallettu kuitenkin!" virkkoi vainottu hymyillen katkerasti.
"Niin, se on totta. -- Mutta älkää katsoko minuun noin synkästi.
Mieleni on tällä hetkellä kevyt ja iloinen, sillä tuon teille vapauden
ja elämän."
_"Te?"_ huudahti Mac Donald kummissaan ja yhä vielä epäluuloisena.
"Kenties tuntuu teistä kummalliselta", vastasi Walker, "että
poliisiluutnantti ryhtyy sellaiseen niin sanoakseni kielteiseen
toimeen, ja kuitenkin on asianlaita niin. Mutta" -- lisäsi hän äkkiä
sydämellisemmin -- "olkaa varma, Mac Donald, että minä siitä päivästä
lähtien, jona taistelimme rinnatusten mustaa raakalaisparvea vastaan,
olen ollut vakuutettu teidän olevan toisen kuin minä teitä maailma
oli siihen asti pitänyt. Vain vastahakoisesti tein siitä päivin
velvollisuutenikin -- mutta tein sen kuitenkin, siksi että se oli
velvollisuuteni."
"En ymmärrä teitä", huudahti Mac Donald ihmetellen miehen eriskummaista
käytöstä.
"En minäkään tahdo jättää teitä kauemmaksi aikaa epätietoisuuteen.
Mutta istukaamme!" lisäsi hän irroittaen sapelinsa kannikkeesta
ja istuutuen. Mac Donald, joka yhä vielä piti viritettyä pistolia
kädessään, laski hanan verkalleen alas, pani aseen piirongille, mutta
salpasi oven sisäpuolelta, jottei tulisi yllätetyksi, ja veti hänkin
itselleen tuolin pöydän ääreen.
"Epäluuloinen vieläkin!" nauroi Walker. "Mutta -- olette oikeassa. En
ole vielä tehnyt mitään voittaakseni luottamuksenne. Kuunnelkaa minua
siis tyynesti; lyhyt ilmoitukseni lienee omansa opettamaan teille
parempaa."
"Tapasimmehan toisemme eilen", alkoi luutnantti hymyillen, "sattumalta
ja ohimennen tohtori Spiegelin luona, ja minun täytyy tunnustaa, että
siniset silmälasinne ja saksanvoittoinen murteenne pettivät minut
täydellisesti. En osannut aavistaakaan, että puhuisitte niin taitavasti
vierasta kieltä, vaikka vartalonne ja liikkeenne hetkistä myöhemmin
tuntuivatkin minusta tutuilta. -- Tänä aamuna sitten tuli luokseni
eräs meidän kummankin vanha tuttava ja ilmoitti minulle, teidän
kiinniotostanne luvatun sadan punnan palkinnon houkuttelemana, että
Lischken talossa oleva tohtori Schreiber on tuo kuuluisa Jack London."
"Punainen John!" huudahti Mac Donald halveksivasti hymyillen.
"Ei suorastaan, vaikkakin samainen herra, kuten _nyt_ tiedän, oli
asiassa takana. Olemme tänä iltana kaapanneet hänet kiinni, ja hän
on nyt menossa varmaa palkkaansa, hirsipuuta kohti. -- Ei, kavaltaja
oli eräs entinen majanvartija Powellin asemalta, joka siellä nimitti
itseään Milleriksi, mutta jonka nimi todellisuudessa on Hohburg."
"Hohburg!" huudahti Mac Donald hypähtäen kauhistuneena tuoliltaan.
"_Hänkö_ on tuo Miller -- siksi olivatkin minusta nuo villiintyneet
kasvot niin tutut, siksi minut valtasikin eriskummainen, käsittämätön
tunne joka kerta, kun katsoin noihin silmiin!"
"Saatte kuulla vielä ihmeellisempiä asioita", sanoi luutnantti.
"Mies oli muuten kamalan näköinen pörröisine hiuksineen, kalpeine
kasvoineen, syvälle painuneine elottomine silmineen, oikea rappiolle
menneen juomarin perikuva. Ilmiantoa täytyi minun käyttää hyväkseni,
Mac Donald; mutta annan kunniasanani, että olisin mieluummin iskenyt
kavaltajan maahan. Annoin siis käskyni -- lähetin ensinnä valepukuisen
konstaapelin tänne hankkimaan tietoja teistä ja piiritin talon, ja
miesteni oli määrä -- suunnilleen näihin aikoihin -- mennä sisään ja
tutkia se perinpohjin, Mutta koko suunnitelman toimeenpanon jätin
vääpelilleni -- en tahtonut siihen enempää puuttua."
"Ja nyt?"
"Olen lähettänyt miehet kotiin. Mutta tahtoisin puhua kanssanne
siitä, mitä olen tänä iltapäivänä nähnyt ja kokenut. Minua painoi
epämiellyttävä tunne, kun näin teidän menevän perikatoanne kohden,
teidän, jota kyllä pidin rikoksellisena, mutta jota en kuitenkaan
luullut olevani oikeutettu lukemaan tavallisiin pahantekijöihin,
ja niin ratsastin iltapuolella hiljalleen Saaldorfista mennäkseni
tapaamaan lähiseudun rauhantuomaria ja palatakseni huomisaamuna, kun
kaikki oli ohi.
"Noin puolen tunnin matkan päässä täältä ratsastin sivu pienen mökin,
joka on tien varrella yksinään ja puolittain pensaiden kätkemänä.
Sieltä kuului voivotusta -- hurjia, vihlovia ääniä, ja ehdottomasti
pysäytin hevoseni. Seuraavassa tuokiossa välähti mieleeni ajatus,
että mieheni olivat näillä seuduin jälleen vainunneet Punaisen
Johnin jälkiä ja että tuo kauhun huuto kenties oli hänen tekosiensa
aikaansaama; hyppäsin satulasta, nakkasin suitset muutaman pensaan
ympäri, tempasin pistolit esiin ja kiiruhdin mökkiin. -- Aseeni oli
siellä tarpeeton -- mutta läsnäoloni sitä tärkeämpi.
"Keskellä köyhää, mutta perin siistiä ja puhdasta huonetta virui
patjalla mies -- tuo Miller eli Hohburg, kuten hänen oikea nimensä
kuuluu, miltei raivohulluna; kalpea nainen istui kädet ristissä ja
jäykästi tuijottaen tuolilla nurkassa, ja muuan mies, erään Adelaiden
satamassa olevan saksalaisen laivan kapteeni, oli polvillaan sairaan
vieressä. Nainen ei edes pannut merkille minun äkillistä sisääntuloani
pistoli kädessä -- hänen katseensa liukui välinpitämättömänä
ohitseni ja painui lattiaan. Mutta sitä tervetulleempi näytin olevan
kapteenille, joka, itse aivan järkytettynä, tarttui käteeni ja vei
minut onnettoman potilaan makuusijan ääreen.
"Mac Donald", jatkoi Walker lyhyen vaitiolon jälkeen, näyttäen
tavattoman liikutetulta, "en tahdo pitemmälti kiduttaa teitä. Teidät
lähetettiin Englannista siirtovankeuteen erään murhan johdosta: olitte
muka murhannut erään irlantilaisen herrasmiehen -- kuten syytekirjassa
sanottiin -- ei, älkää keskeyttäkö minua -- mutta tänä iltana olin
todistajana, kun _oikea murhaaja_ tunnusti rikoksensa."
"_Hohburg?_" kirkaisi Mac Donald kauhistuneena ja liikutettuna. "Suuri
Jumala! Hohburg, jonka sisar oli morsiameni ja kuoli surusta, kun minut
tuomittiin!"
"Tunnonvaivojensa kiduttamana", jatkoi Walker vavahtelevalla äänellä,
"tuntien kuoleman rinnassaan hän tunnusti minun ja kapteenin
läsnäollessa tekonsa -- _teidän viattomuutenne_. Sitten tuli tuska --
hän pyrki ylös -- tahtoi lähteä Adelaideen antaakseen itsensä oikeuden
käsiin, mutta hänen raihnainen ruumiinsa ei kyennyt enää mihinkään. Hän
vaipui takaisin vuoteelleen ja heitti henkensä -- kiroten itseään --
kapteenin sylissä."
"Kamalaa!" voihkasi Mac Donald peittäen kasvonsa käsillään.
"Vieläkö säälitte sitä hirviötä, joka kylmäverisesti syöksi teidät
turmioon ja kurjuuteen?" sanoi Walker synkästi. "Se paholainen, jolle
hän vihki elämänsä -- juoppous, on tosin pelastanut hänet hirsipuusta,
jonka hän olisi ansainnut tuhatkertaisesti suuremmalla syyllä kuin itse
tuo monimurhaaja Punainen John, mutta jos on olemassa kostava oikeus --
jota meillä ei ole syytä epäillä -- niin hän tulee saamaan palkkansa
täysin määrin."
"Onneton vaimo parka..."
"Kiittäköön hän Jumalaa, että on päässyt siteistä, jotka hänet kytkivät
sellaiseen ilkiöön. Mutta hänestäkin on huoli pidetty. Kelpo kapteeni
ottaa turviinsa hänet ja lapsen. Kertoi olevansa perheen tuttava ja
vievänsä heidät muassaan Saksaan takaisin."
"Minusta kaikki on kuin unta. Päätäni huimaa, kun sitä ajattelen",
sanoi Mac Donald painaen ohimoitansa käsillään.
"Siksi otankin minä osalleni ajattelemisen teidän puolestanne", puhui
Walker. "Teidän täytyy ennen kaikkea seurata minua Sydneyhin, jonne
matkustan ensi laivassa. Vääpeli menee sillävälin maitse joukkoineen
takaisin Melbournen kautta."
"Vankeuteen!" virkahti Mac Donald synkästi.
"Lievään toki", hymyili upseeri. "Kapteeni Helger lähtee niinikään
Sydneyhin laivallaan, ja meidän todistuksemme täytyy siellä olla
riittävä päästämään teidät, kunniasana panttina, vapaalle jalalle siksi
aikaa kunnes vastaus ehtii saapua Englannista. Eikä ole epäilystäkään,
ettei sieltä paikalla tulisi vapautuskäsky. Sitten" -lisäsi hän
hymyillen ja katsoen Mac Donaldia ystävällisesti, mutta lujasti silmiin
-- "olen joka hetki valmis antamaan _vapaalle_ miehelle hyvitystä siitä
kepposesta, jonka olin pakotettu tekemään hänelle Murrayn varrella."
"Walker!" huudahti Mac Donald hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen
luutnantin käteen. "Te olette kunnon mies, ja ennen tämä käsi kuivukoon
kuin se nousee teitä vastaan vihamielisessä tarkoituksessa."
"Ja te, Mac Donald", huudahti Walker pudistaen tarjottua kättä
sydämellisesti, "olkaa vakuutettu, että tämä hetki on elämäni
kauneimpia ja että toivon meidän vielä tulevan oikein hyviksi --
uskollisiksi ystäviksi. -- Ja nyt hyvää yötä! -- Täällä Saaldorfissa
ei kenenkään tarvitse saada tietää, että tohtori Schreiber on vain
tekaistu nimi. Käyttäkää" -- lisäsi hän hymyillen -- "vaikka sinisiä
silmälasejannekin vielä ne muutamat päivät, jotka vietätte täällä.
Tulkaa luokseni Saaldorfin hotelliin huomisaamuna kello kymmenen.
Tapaatte siellä myöskin kapteenin, ja saamme siellä puhua asioista
lähemmin."