Kevät oli tullut täydessä loistossaan. Kaikki vihannoi ja kukki,
yksitoikkoiset kumipuutkin näyttivät tuoreemmilta ja eloisammilta, ja
niiden puisevat lehdet kahisivat pehmoisemmin. Virkuilla hevosilla
kiiti kolme ratsastajaa Murray-asemaa kohtien. Ne olivat Mac Donald,
Walker, joka oli ylennetty kapteeniksi, ja nokkela poliisimies Mabong,
joka ratsasti edellä etsiäkseen parasta tietä. Molemmat toiset
seurasivat nyt hiljalleen jäljestä.
"Walker!" virkkoi Mac Donald, joka oli jonkun aikaa katsellut
miettivänä eteensä maahan, kääntyen yhtäkkiä seuralaiseensa. "Sallikaa
minun tehdä eräs kysymys, joka on vaivannut mieltäni jo pitkän aikaa,
mutta jota en tähän asti ole vielä rohjennut teille tehdä."
"Mikä se sitten on?" kysyi upseeri kääntyen hymyillen hänen puoleensa.
"Te olette", jatkoi Mac Donald sydämellisellä äänellä, "aina siitä
illasta saakka, jolloin tapasimme toisemme tuon saksalaisen talossa,
alituisesti osoittanut olevanne uskollinen, kelpo ystäväni. Olen
vakuutettu, että teitä saan etupäässä kiittää siitä, että vapautuskäsky
niin pian saapui Englannista, sekä myöskin ystävällisestä kohtelusta
niiden taholta, joiden täytyi siihen asti edelleenkin pitää minua
vankina."
"Ettekö muka olisi sitä runsain määrin ansainnut kaikkien niiden
vääryyksien tähden, joita niin kauan olette saanut syyttömästi kärsiä?"
"Se ei muuta asiaa", vastasi Mac Donald. "Mainitsinkin tästä nyt
ainoastaan osoittaakseni, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa katson
olevani teille -- kuinka pyrin kaikin voimin suorittamaan sen teille
kerran, ja kuinka mielelläni tahtoisin pitää kaukana teistä kaiken
semmoisen, mikä edes muiston? voi olla teille vastenmielistä -- ja
nyt..."
"Ratsastan kerallanne siihen paikkaan takaisin", keskeytti hänet Walker
nauraen, mutta avomieliset, ystävälliset kasvot sentään punastuivat, --
"missä silloin sain rukkaset, ja nyt ilman mitään toiveita paremmasta
menestyksestä kuin silloin. Sitähän aioitte sanoa?"
"En noilla sanoilla, Walker!"
"Pyh, samantekevä!" nauroi upseeri. "Ajatus oli sama, ja osaksi olette
oikeassa, mutta" -- lisäsi hän käyden vakavaksi, ja hänen silmänsä
saivat kirkkaamman loisteen -- "minulla oli sitäpaitsi toinenkin syy
pyytäessäni lomaa tätä matkaa varten, enkä katso tarpeelliseksi salata
sitä. Tuo ilta, Mac Donald, jona vangitsin teidät minulle rakkaan
perheen keskuudessa, on -- nyt voin sen tunnustaa teille -- siitä asti
ollut pistävänä okaana sielussani. En _voinut_ silloin toimia toisin
-- tein vain velvollisuuteni, mutta pelkään -- että Sara ajatteli
toisin. Ylen katkerasti tunsin, että hän katsoi tekoni johtuneen
mustasukkaisuudesta onnellisempaa kilpakosijaa kohtaan ja _halveksi_
minua. Mutta sitä en tahdo enää kauempaa kestää. Vaikka en nyt enää
voikaan voittaa hänen rakkauttaan, hänen kunnioituksensa täytyy
minun kuitenkin saada. Näette siis", jatkoi nuori mies hymyillen,
kun Mac Donald tarttui hänen käteensä ja puristi sitä ääneti, mutta
sydämellisesti, "ettei ainoastaan ystävyys teitä kohtaan, vaan myöskin
oma etu on ajanut minut tänne takaisin. Koko perhe vihasi minua, kun
läksin heidän luotansa vieden pois sen, jota kaikki rakastivat, --
eikö velvollisuuteni nyt ole tuoda tämä takaisin ja saada vastineeksi
ainakin nähdä ystävällisiä kasvoja taas?"
"Teette vääryyttä Powellilaisille!" huudahti Mac Donald. "Luuletteko
heidän unohtaneen _viimeisen_ apunne, kun oman henkenne uhalla
vapautitte Elisabetin ja sitten, todellista kuolemanhalveksumista
osoittaen, syöksyitte noiden mustien paholaisten sankimpaan parveen?
Myönnän, että Powellilaiset ensi hetkenä kenties eivät ajatelleet teitä
aivan ystävällisesti, mutta eiväthän he tyynesti asiata harkittuaan ole
voineet muuta kuin arvostella teitä oikein -- onhan heidän _täytynyt_
huomata, että te, välttämättömyyden pakosta, teitte ainoastaan
velvollisuutenne."
Walker katseli kuin uneksien eteensä maahan -- hänenkin silmissään
väikkyi vielä ystävällisen kiitollinen katse muistona tuosta aamusta,
jolloin hän hien ja veren peitossa käänsi vaahtoisen ratsunsa poispäin
ja karahutti pensaikkoon. Mutta yhtäkkiä hän pyyhkäisi kädellään
otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen kaikki vanhat mietteet, ja sanoi
katsoen ystäväänsä jälleen avoimesti ja vapaasti silmiin:
"Toivokaamme parasta, Mac Donald. Vaikka en kuljekaan yhtä suloista
jälleennäkemistä kohden kuin te, niin iloitsen kuitenkin kaikesta
sydämestäni saadessani jälleen tervehtiä noita rakkaita ihmisiä niin
pitkän ajan kuluttua ja paremmissa olosuhteissa kuin missä heidät
jätimme, ja etten ole onnenne kadehtija, sen osoitan luullakseni
paraiten juuri täälläolollani."
Ratsastajat olivat tällävälin yhä lähestyneet asemaa ja näkivät eräässä
tienkäänteessä päivänpaahtaman, parrakkaan miehen, leveälierinen
olkihattu päässä ja pitkä, raskas piiska kädessä, tulevan vastaansa.
Mac Donald tunsi hänessä heti aseman vanhan voudin, Balen, ja
karahuttaen häntä kohti huusi jo etäältä:
"Mitä kuuluu, mr. Bale?"
"Mr. Mac Donald -- mitä hittoa!" huudahti kunnon vouti läjähyttäen
piiskallaan niin että se pamahti kuin pistolinlaukaus metsässä.
"Vapaana taas ja -- tuhat tulimaista!" -- keskeytti hän äkkiä
nähdessään aivan Mac Donaldin vieressä mustan poliisivoiman päällikön
tutut kasvot -- "ja luutnantti Walker!"
"Joka on sydämestään iloinen saadessaan jälleen tervehtiä teitä!" huusi
tämä karahuttaen Mac Donaldin vieressä hänen luokseen.
"Niin, mutta -- hyvät herrat", puhui vouti, joka ei vielä päässyt
toipumaan hämmästyksestään, -- "miten ihmeessä te molemmat taaskin
joudutte yhteen täällä?"
"Se olisi liian pitkä juttu näin satulassa kerrottavaksi", sanoi Mac
Donald nauraen. "Riittäköön teille, kun sanon, että tällä kertaa en
enää tule metsäsissinä asemalle vieraisiin..."
"Ette ole sellainen vielä koskaan ollutkaan!" huudahti kunnon vanhus
ojentaen hänelle kätensä. "Hitto vieköön, en sitä ikinä usko. Mutta
sitä hauskempaa tavata teidät molemmat täällä taas, ja asemalla --
perhana, olen jo kauan iloinnut, että pääsen ajamaan hevoslaumaa
Adelaideen -- se on jo edellä menossa -- mutta nyt antaisin jumal'tiesi
mitä, jos voisin palata takaisin asemalle teidän kanssanne."
"Voitte kai hyvin kaikki?"
"Terveinä ollaan kuin kalat vedessä. Ainoastaan miss Sara on tänä
vuonna hieman sairastellut, mutta luulenpa, että oikea lääkäri on juuri
tulossa hänen luokseen."
"Mutta pitäähän teidän kertoa meille..."
"Ikävä kyllä täytyy minun nyt lähteä miesteni ja tuon edellä nelistävän
hevoslauman perään, mutta toivon palatessani vielä tapaavani teidät.
Hyvästi siksi."
Aurinko kallistui Malley-pensaikon latvojen puoleen ja teki niiden
punaiselta hohtavat rungot ja vaaleanvihreät lehdet värähtelevien
varjojen ja valojen vaihtelussa omituisen viehättäviksi. Rannalla
kasvaviin korkeihin kumipuihin keräytyi jo miltei loppumaton parvi
valkoisia papukaijoja etsimään yösijaa niiden latvoista, ja pitkin
jokea, jonka vartta ratsastajat nyt ajoivat täyttä laukkaa, viiletti
pitkinä jonoina surisevia sorsia edestakaisin. Kaksi mustaa joutsenta
souti kavionkapseen kuullessaan ripeästi vastavirtaa, käännellen
hoikkia kaulojansa oikealle ja vasemmalle.
"Tuolla on asema!" huudahti Walker yhtäkkiä viitaten vasemmalla
kädellään eteensä. -- "Siinä on hiekkatöyry, mistä se musta raajarikko
silloin antoi merkkinsä -- rakennukset ovat kohta sen takana -- saatan
jo erottaa savun, joka nousee pensaikon yläpuolelle."
"Ja tuolla!" huudahti Mac Donald tarttuen toisella kädellään
seuralaisensa käsivarteen ja toisella hilliten ratsuaan.
"Mitä -- missä?" huudahti Walker seuraten silmillään ystävänsä
katsetta. "Haa, totta totisesti!" jatkoi hän heti sen jälkeen
hillityllä äänellä, -- "molemmat nuoret neidit -- ja aivan samassa
paikassa, missä silloin kerran tapasin teidät, Mac Donald, niin
innokkaassa haastelussa Sara neidin kanssa. Mabong vieköön hevosemme
taloon, me itse menemme ja yllätämme naiset. Toivoakseni saamme ainakin
ystävällisen vastaanoton!"
He hyppäsivät satulasta ja astuivat ripeästi mutta ääneti kohden
sitä paikkaa, missä olivat pensaiden ylitse nähneet nuorten tyttöjen
vaaleitten pukujen helottavan.
Walker oli oikeassa -- paikka oli se, minkä hän mainitsi, mutta
kuitenkin se tuntui ikäänkuin muuttuneelta siitä päivin kuin hän oli
siellä viimeksi käynyt. Siitä oli tullut Saran lempipaikka, ja monta
suloista, vaikkakin muistossa taas katkeraa hetkeä hän oli siellä
uneksinut, joko yksikseen tai sisarensa seurassa.
Veljet olivat laittaneet heille paikan hauskan näköiseksi. Mahtavaa
kumipuuta vasten nojasi mukava rahi, ja tuo Austraaliassa niin
runsaasti kasvava pisarakukka kietoi jo lehteviä köynnöksiä sen
suojaksi tehdyn ystävällisen lehtimajan ympärille.
Tänäänkin olivat molemmat neitoset vetäytyneet tänne katveeseen, ja
sillaikaa kuin Elisabet nojasi puunrunkoa vasten ja tähysteli alas
vinhasti ohi virtaavaan jokeen, selaili Sara sylissään olevaa kirjaa,
sulki sen vihdoin ja tarkasteli miettivänä sen kannessa olevaa vanhaa
kuulanreikää.
"Johan sinun oikeastaan pitäisi osata ulkoa tuo Lalla Rookh [Lalla
Rookh: Thomas Moren kirjoittama romanttinen tarina intialaisesta
prinsessasta. Suom. muist.] kannesta kanteen", virkkoi Elisabet
hymyillen ja kääntyen sisareensa päin. "Olethan tutkinut sitä koko
vuoden, ikäänkuin tahtoisit painaa mieleesi jok'ainoan säkeen. -- Tule,
Sara!" -- lisäsi hän sydämellisemmin -- "heitä raskaat ja surulliset
ajatukset, jotka ovat koko ajan kalvaneet mieltäsi. Jonkun viikon
kuluttua mr. Bale palaa takaisin, ja silloin ainakin saamme varmoja
tietoja niiden kirjeiden johdosta, jotka isä on kirjoittanut, Pidä vain
kiinni siitä hyvästä, vaikkakin allekirjoituksettomasta sanomasta,
jonka olemme saaneet; sen on joka tapauksessa _ystävä_ lähettänyt --
jolla ei voi olla mitään syytä pettää meitä."
"Olet oikeassa", vastasi Sara, "_toivokaamme_. Mutta juuri tänään, en
itsekään tiedä miksi, mieltäni niin kummasti ahdistaa."
"Siksi että tänään lähetimme kirjeet", sanoi Elisabet, -- "Mutta
katsos, tulee vieraita. -- Tuolla taluttaa palvelija kahta hevosta
tiellä."
"Se on musta poliisi!" huudahti Sara yhtäkkiä kavahtaen kauhusta
pystyyn.
"Todellakin, luulen, että olet oikeassa", sanoi Elisabetkin kääntämättä
katsettaan hevosista. "Musta pää ja sininen univormu -- mutta missä
ovat muut ratsastajat?"
"Tässä, neiti", vastasi samassa tuskin kymmenen askelen päässä hänestä
naurava ääni, -- "ja erittäin hyvillään nähdessään teidät jälleen noin
terveenä ja iloisena".
"Luutnantti Walker!" huudahti Elisabet käyden kalmankalpeaksi, --
"luutnantti Walker ja..."
"_Kapteeni_ Walker, jos saan luvan", vastasi nuori mies hymyillen ja
hieman kumartaen, "ja tässä", lisäsi hän kääntyen taapäin ja ojentaen
kätensä aivan jäljessä seuraavalle Mac Donaldille -- "talonne vanha
ystävä, jonka olen vain vähäksi aikaa lainannut teiltä ja jonka nyt
tuon jälleen takaisin entistä ehompana. Mutta mitä ihmettä, Mac Donald,
oletteko kadottanut puhekykynne, koska annatte minun tässä aivan yksin
soittaa suutani?"
"Mac Donald!" huudahti Elisabet ihmeissään ja ymmällä, ja hänen
katseensa lensi tulijasta sisareen, joka vavisten nojasi kumipuuta
vasten saamatta sanaakaan suustansa.
Mac Donald oli muutamalla harppauksella tytön rinnalla.
"Sara -oma rakas -- rakas Sarani!" kuiskasi hän hänelle, kietoi
käsivartensa hänen hennon, horjuvan vartalonsa ympäri ja tuki häntä.
"Vieläkö olette vihainen minulle, miss Elisabet?" kysyi tällöin Walker
nuorelta tytöltä sekä tarttui ilman muuta hänen käsivarteensa ja lähti
hänen kerallaan kävelemään taloon päin jättäen toisen parin yksikseen.
"Minä olin teille hyvin vihoissani", vastasi Elisabet koettaen
verkalleen vapauttaa käsivartensa. Walker ei kuitenkaan laskenut sitä
irti.
"Mutta ettehän ole nyt enää, vai kuinka?"
Elisabet katsahti häneen -- Walkerin kasvot olivat ystävälliset,
ja kuitenkin oli hänen hienopiirteisillä huulillaan taas sellainen
surumielisen totisuuden ilme, että tyttö vastasi -- paljon
sydämellisemmin kuin ehkä oli aikonut:
"En... ja mitenkä voisinkaan" -- lisäsi hän hiljemmin ja punastuen --
"sen palveluksen jälkeen, jonka tuona kaksin kerroin kauheana aamuna
teitte meille? Vapautitte minut raakalaisen kynsistä, mihin jo olin
joutunut, ja -- pelastitte äitini!"
"Mutta sitä edellinen ilta..."
"Älkää muistuttako siitä!" huudahti Elisabet väristen. "Se oli hirveä."
"Ja kuitenkin olen tuonut mukanani teille elävän muiston siitä -- älkää
olko huolissanne sisarenne tähden; hän on hyvissä käsissä."
"Mutta en käsitä -- kertokaahan..."
"Illalla!" sanoi Walker. "Tehän pidätte rosvojutuista."
"Mutta en semmoisista, jotka päättyvät sillä tapaa..."
"Ja kuitenkin tulee tämänpäiväinen juttu luullakseni päättymään aivan
samoin", sanoi Walker, "sillä erotuksella vain, että Sara neiti ehkä
ottaa _minun_ silloisen osani ja minä -- jään lopuksi tyhjin käsin..."
"Tuolta tulee isä!" huudahti Elisabet osoittaen eteenpäin, mistä
vanha herra Powell, joka oli huomannut hevoset, asteli katsomaan ketä
vieraita oli tullut.
"Hyväätekevä näky sairaille silmille!" huudahti Walker sydämellisesti,
hellittäen Elisabetin käsivarresta ja mennen vanhaa herraa vastaan.
"En tosin tiedä, vieläkö nytkin olen tervetullut entisen ystävällisen
isäntäni luo."
"Mr. Walker?" huudahti Powell ja jäi ällistyneenä, miltei pelästyneenä
keskelle tietä seisomaan. "Ja tuolla -- näenkö unta vai olenko
valveilla -- Mac Donald -- metsäsissi -- vapaana -- _teidän_
seurassanne -- täällä?"
"Isä -- rakas, rakas isä!" huudahti silloin Sara rientäen vanhan herran
luokse ja kätkien onnesta ja riemusta säteilevät suloiset kasvonsa
hänen rinnoilleen.
"Lapseni -- rakas lapseni!" sanoi mies, ääni liikutuksesta väristen.
"Mutta miten tämä kaikki on selitettävissä? Ketä saan kiittää tästä
ilosta?"
Sara ei vastannut, hän pysyi samassa asennossa, mutta kätensä hän
ojensi kohden Walkeria, joka tarttui siihen ja kiittäen vei sen
huulilleen.
* * * * *
Hiljaa humisevan metsän verhosi yö. Taivaalla tuikkivat lukemattomat
tähdet. Kuiskivien kumipuiden varjossa juoksi kohiseva joki;
pensaikossa ulvoi arka dingo vanhaa hurjaa lauluansa. Mutta hiljaista
squatterin-taloa ympäröivien tuoksuvien pensaiden lomitse loistivat
tulet valaistuista ikkunoista luoden pitkät, kapeat valojuovat
pihalle, aitaan ja pensaikkoon. Ja sisällä, uudestaan rakennetun
ystävällisen talon rattoisassa tuvassa, vanhalla pyöreällä pöydällä,
jolla teekeittiö porisi ja puuskutteli höyryänsä ilmaan, paloi
korkeajalkainen lamppu valaisten lempeällä hohteellaan pelkkiä
onnellisia, iloisia ihmisiä. Ja kun he siinä istuivat pakinoiden,
kyselivät ja kertoivat, voimatta kyllästyä kuulemaan toinen toistaan,
ja nauttivat tästä hetkestä, jonka Jumala isällisessä hyvyydessään oli
heille antanut palkinnoksi pitkästä kärsimyksestä, silloin heistä tuo
kestetty vaikea aika tuntui supistuvan lyhyeksi tuokioksi, jossa --
niin synkkä ja ikävä kuin se olikin ollut -- heidän onnensa puu oli
juurtunut ja varttunut kauniiksi, hedelmiä kantavaksi rungoksi.
Tosin Walker, niin suuresti kuin hän iloitsikin Mac Donaldin onnesta,
tarvitsi jonkun ajan häivyttääkseen monet vanhat, tuskalliset muistot,
jotka olisivat saattaneet häiritä hänen rauhaansa. Onneksi hän oli
kuitenkin löytänyt uuden taikakeinon, joka auttoi häntä vielä nopeammin
voittamaan ne.
Elisabet oli sisareltaan saanut tietää -- ja oli hän sen itsekin
huomannut -- mitä toiveita Walkerilla oli aikaisemmin ollut. Mutta
niinkuin se alussa, Walkerin esiintyessä vihamielisesti Mac Donaldia
vastaan, oli kiihottanut tytön katkeruutta häntä kohtaan, niin se
nyt päinvastoin kohotti häntä Elisabetin silmissä, kun Walker oli
osoittautunut _onnellisen_ kilpailijansa uskolliseksi, kelpo ystäväksi.
_Silloin_ hän oli toiminut velvollisuutensa sitomana -- nyt taas
vapaana miehenä, ja kuten hän silloin oli osoittanut rohkeuttaan, oli
hän nyt yhtä paljon osoittanut hyvää, kelpo sydäntään.
Ystävykset olivat aikoneet viipyä asemalla vain joitakuita päiviä
ja sitten palata Adelaideen, mutta vierikin viikkoja, ennenkuin he
saattoivat ajatella lähtöä.
Kun Mac Donald nyt -- varustettuna kaikilla hyvän toimeentulon
edellytyksillä -- pyysi Saran kättä hänen vanhemmiltaan ja kun nämä
ilolla ottivat hänet pojakseen, oli Walker vaiti, ja vielä kerran
-- viimeisen kerran -- hän tunsi pienen pistoksen sydämessään.
Muutamia tunteja myöhemmin tuotiin hevoset esiin, ja silloin, juuri
kun ystävykset matkavalmiina ja jäähyväisiä ottaen seisoivat talon
edustalla, Walker kumartui Elisabetin puoleen hiljaa kuiskaten hänelle
jotakin. Tyttö ei vastannut, mutta tumma puna peitti hänen otsansa
ja niskansa, ja kun hän sitten katsoi nuorta upseeria silmiin, niin
tämä hypähti riemuiten satulaan, ja ilo ja autuus sydämessä molemmat
ratsastajat ajaa karahuttivat pensaikon halki.
Vielä samana vuonna herra Powell myi karjalaumansa ja läksi Murrayn
erämaasta vaihtaakseen asemansa toiseen, sivistyneemmässä osassa
Austraaliaa, Sinivuorten juurella olevaan.
Siellä sijaitsee lähellä toisiaan tuon seudun lempeissä laaksoissa
kolme asemaa, joista yksi on Georgin, Powellin vanhimman pojan hallussa
ja molemmat toiset Mac Donaldin ja Walkerin, hänen lankomiestensä.
Vanhemmat ovat vetäytyneet liikeasioista syrjään, ja heillä on vuoden
pitkään tarpeeksi tehtävää vieraillessaan vuoron perään lastensa luona.