"Hei, tohtori -- sepä järkevää, että tulette!" huusi heille Schelling,
Saaldorfin apteekkari, kun taas toinen juomaveikko nousi hieman
hämillään ja meni tohtori Spiegeliä tervehtimään, -- se oli herra von
Pick, petkuttaja-nero, joka eli pääasiallisesti pikkulainoilla ja
oli juuri puoli tuntia sitten keventänyt tohtori Spiegelin kukkaroa
kymmenellä punnalla. Ainoastaan kolmas miehistä, "Albertinen" kapteeni
Helger, jolla oli hyvinvoivan näköiset, päivänpaahtamat kasvot ja
pienet, pistävät silmät, jäi tyynesti istumaan, nyökkäsi tulijalle
ystävällisesti ja sanoi nauraen, työntäessään jalallaan hänelle tuolin:
"Astukaa laivaan, tohtori, aioimme juuri lähettää teille signaalin.
Olemme jo tuntikauden tässä makailleet, purjeet höllällä, ajelehtien
tuulen mukana aika kyytiä."
"Kapteeni", sanoi tohtori Spiegel, "minulla on kunnia esittää teille
herra tohtori Schreiber... tuota noin... mutta enhän tiedäkkään,
_mistä_ te olette kotoisin".
"Lipusta viisi, kunhan vain tiedämme ihmisen _kädensijan_, nimen",
keskeytti merimies vilpittömästi. "Mutta istukaahan toki, hyvät herrat,
muuten minunkin täytyy tästä nousta -- vai niin, tahdotte ensin
tervehtiä noita toisia -- no, antakaa paukkua!"
"Herra apteekkari Schelling -- herra von Pick -- ja meidän potra
lintutieteilijämme, herra Breyfeld."
"No niin -- jos nyt pian olette siitä selviytyneet", sanoi kapteeni,
"niin heittäkää tänne ankkuri, ja koska -- hoi, viinuri, vielä pari
lasia herroille -".
"Kas niin, rakas kapteeni, nyt olen kokonaan palveluksessanne."
"Olette pitkäpiimäistä väkeä täällä maalla", nauroi merimies.
"Tuokiossahan se kävi, rakas kapteeni, ja nyt asioihin. Tämä herra
haluaa lähettää Saksaan laatikollisen linnunnahkoja -- kuuluu teidän
alaanne, hyvä Breyfeld -- ja siksi olen suosittanut hänelle teitä ja
laivaanne. Olette varmaankin ystävällinen ja..."
"Pidän kyllä huolen siitä", vastasi merimies nyökäyttäen päätään.
"Lähettäkää vain osoitteella varustettuna laivaan."
"Mutta tietäkää, rakas kapteeni, että tavarat eivät saa kastua -- ne
ovat linnunnahkoja..."
"Olkoot vaikka nukennahkoja -- en kai minä niitä jätä kannelle
ajelehtimaan. Mutta heretkää jo joutavasta roskasta -- viinuri, tuokaa
meille vielä pullo samaa lajia -- ymmärrättekö?"
"Milloin aiotte lähteä matkalle, herra kapteeni?" kysyi nyt Mac
Donaldkin merimieheltä, joka jälleen täytteli tyhjentyneitä laseja.
Kapteeni nytkähytti olkapäitään.
"Epätietoista, hyvä herra -- toivon olevani valmiina viikon kuluttua,
jos rahti saapuu ajoissa laivaan. Mutta vaskimalmi Burra-Burran
kaivoksista on vielä matkalla ja tiet ovat kehnot. Kahta viikkoa
kauempaa en kuitenkaan odota missään tapauksessa. Mikä silloin ei ole
laivassa, saa jäädä."
"No, onnea matkalle siis, kapteeni!" huudahti tohtori Spiegel kohottaen
lasinsa.
Kun kapteeni oli juonut maljan, kysyi hän täyttäen tyhjät lasit
uudelleen: "Sattuvatko herrat ehkä tuntemaan täälläpäin tai jossakin
Adelaiden lähistöllä erästä tilanomistaja Hohburgia? Hitto vieköön, hän
kuuluu asuvan täällä Etelä-Austraaliassa, mutta en ole saanut selville
missä. Tunnen miehen Saksan-ajoilta, ja olisi hauska saada edes tietää
miten hän voi."
"Eräs _rouva_ Hohburg asuu täällä jossakin lähitienoilla", huomautti
Mac Donald, joka nimeä mainittaessa tuli tarkkaavaiseksi. "Mutta hän on
ompelija ja, mikäli tiedän, leski."
"Se niinsanottu leski parka", virkkoi Schelling, "tunnen minäkin hänet
-- hän tuli tänne miehensä kanssa Mount Barkerin takaa, luulenma. Mutta
mies oli apuri ja paimen ja jumal'tiesi mitä vielä ja hävisi sittemmin
paikkakunnalta -- täydellinen renttu muuten."
"Ei, en minä häntä tarkoita", vastasi kapteeni. "Sen Hohburgin pitäisi
omistaa täällä lähitienoilla melkoinen maatila -- hän on upporikas
juupeli ja nuori pulska mies -- oli ainakin ennen, vaikka nyt kai on jo
hiukan vanhentunut."
"En tunne", sanoi von Pick. "Hän oleksii ehkä jossakin toisessa
siirtolassa, sillä saksalaisiahan on täällä kaikkialla."
"Tiedättekö ketään, jolta voisin asiata kysyä?"
"Hm", arveli tohtori Spiegel, "onhan täällä vanha laskuntekijä Koch
Dresdenistä, joka aina pitää kirjaa saapuneista matkustajista ja
myöskin tarkoin merkitsee muistiin, mitä kustakin myöhemmin tulee. Hän
jos kukaan koko tässä piirikunnassa sen tietää. Hänen asuntonsa saatte
Adelaidessa helposti selville. Kysykää häneltä vain, ja jos se herra on
tai on joskus ollut täällä Austraaliassa, niin kyllä hänen kirjoistaan
näkyy."
"Hyvä herra tohtori", sanoi Breyfeld Mac Donaldille, joka alkoi
tehdä lähtöä, "jos suvaitsette, saatan teitä vähän matkaa -- kuulin,
että Austraalian linnusto huvittaa teitä, ja minä kenties kykenen
antamaan teille tietoja siitä. Minä työskentelen erikoisesti sen
tutkimisessa, ja onpa minulla myöskin varsin sievä valikoima oivallisia
eksemplaareja, joita myöhemmin ehkä voitte käyttää hyväksenne."
Mac Donald tunsi hätävalheensa johdosta tulleensa pakotetuksi tekemään
tuttavuuden, joka, vaikkei ollutkaan epämiellyttävä, tuli tällä
hetkellä kuitenkin vastukseksi. Mutta asia ei ollut autettavissa, ja
ehkäpä hänelle saattoi siitä sentään koitua hyötyäkin, jos vain otti
sen näköjään totiselta kannalta; olihan se omansa hälventämään jokaisen
epäluulon hänen suhteensa, sillä eihän karkumatkalla oleva metsäsissi
ajattele täytettyjä lintuja.
* * * * *
Oli jo hämärä, kun rouva Hohburg eli "leski parka", kuten naapurit
häntä tavallisesti nimittivät, lähti kotimatkalle kohden köyhää,
rappeutunutta asuntoansa. Hän talutti kädestä pientä tytärtään ja kulki
hiljaa ja ääneti pitkin leveää pölyistä tietä.
"Miksi olet niin suruissasi tänä iltana?" kysyi pienokainen, kun he
saapuivat kotiin.
"Olenko minä suruissani, pikku Liisi?" vastasi äiti sivellen
ystävällisesti lapsen päätä.
"Ethän sinä puhu mitään -- oletko vihainen minulle?" kysyi pienokainen
arasti.
Äiti kumartui alas ja suuteli lasta.
"En, kultaseni, en laisinkaan. Sinähän olet niin hyvä ja kiltti, kuinka
olisin sinulle vihainen!"
"Sitten kai ajattelet isää taas, äiti? -- Milloin isä tulee kotiin,
äiti?"
"En tiedä, Liisi kulta, -- jos hän vielä elää, niin tulee kai pian."
"Tietysti hän vielä elää!" huudahti pienokainen luoden nopeasti
katseensa ylös äitiin. "Onhan minun pitänyt joka ilta rukoilla hänen
puolestaan, ja sinä olet sanonut, että hyvä Jumala kuulee lasten
rukoukset."
"_Tulee_, tulee hän takaisin, Liisi kulta", huudahti äiti voimatta enää
pidättää esiinpuhkeavia kyyneliänsä, -- "ja sitten hän pitää meitä
molempia hyvänä -- oikein hyvänä. Hänhän on vain mennyt hankkimaan
meille rahaa. -- Mene nyt, kultaseni, ulos", jatkoi äiti, joka halusi
tointuakseen olla hetken aikaa yksin, "ja tuo minulle hiukan raikasta
vettä".
Palatessaan vettä tuoden lapsi sanoi: "Äiti, tuolla ulkona on köyhä
mies, joka on nälissään ja pyytää saada palasen leipää."
"Köyhä mies?" kysyi rouva Hohburg kummastellen, sillä kerjäläisiä ei
siirtolassa ollut yhtään. "Etkö sanonut, että hänen pitäisi mennä
majataloon?"
"Sanoin, äiti, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa -- ja hän kysyi
myöskin, onko isä kotona ja saisiko hän olla täällä yötä."
Vaimo pudisti päätään, mutta otti kaapista leivän ja leikkasi siitä
viipaleen.
"Jää tänne, Liisi, kunnes tulen takaisin", sanoi hän mennessään
leipäpala kädessä ovesta ulos.
Muutaman askelen päässä mökistä istui kaadetun kumipuun rungolla
kyyryinen mies, vanha olkihattu päässä, kyynäspäät polvilla ja pää
käsiin painuneena.
"Tässä, ystävä, on teille leipää", sanoi vaimo hänelle
englanninkielellä. "Oletteko sairas?"
"Luulen... että olen", vastasi mies, joka äänen kuullessaan
suoristautui ja otti kiittäen leivän. "Jäsenissäni on kuin lyijyä,
tuskin pääsen liikkeelle. Olisiko teillä täällä paikkaa, missä saisin
olla yötä?"
Vaimo loi katseen noihin kalpeihin, parrakkaihin kasvoihin, jotka
kääntyivät häneen päin.
"Mikä on nimenne?" kysyi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä,
vastaamatta kysymykseen.
"Miller", vastasi mies. "Tulen kaukaa sisämaasta."
Vaimo huokasi syvään ja sanoi sitten:
"Ikävä kyllä -- en voi pitää teitä täällä. Asun yksin lapseni kanssa,
ja makuuvaatteita on tuskin omiksi tarpeiksi. Mutta jo neljännestunnin
matkan päässä täältä löydätte toisia taloja."
"Kiitän teitä", sanoi mies ja nousi verkalleen puunrungolta, otti hatun
päästään ja pyyhkäisi kädellään pörröisen tukkansa silmiltä. "Mutta
niin pitkälle en enää tänään jaksa kävellä -- panen maata jonkun puun
juurelle."
"Te ette ole englantilainen", virkkoi vaimo, ja hänen äänensä kuulosti
ontolta ja käheältä. Tuntui kuin hän vain vaivoin olisi saanut sanan
suustaan.
"En", vastasi mies, "toisesta maasta olen".
"Olette saksalainen -- ja nimenne...", jatkoi nainen kiihkeämmin,
"nimennekään ei ole Miller".
"Ei Miller?" huudahti puhuteltu hämmästyneenä, melkein pelästyen. --
"Entä te?" -- Mutta nainen ei vastannut -- vaan veti hänet vapisevin
käsin sisälle, tulen valoon, ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin,
hellitti yhtäkkiä hänen käsivartensa, peitti kasvonsa käsillään ja
vaipui ääneensä nyyhkyttäen tuolin viereen polvilleen.
"Louise!" huudahti silloin vieras tarttuen pöytään kiinni pysyäkseen
pystyssä. "Vaimoni -- lapseni!"
Nainen ei vastannut -- hän virui kuin kouristuksessa tuolin yli
kumartuneena, hänen koko ruumistaan puistatti kuin horkassa, eikä hän
nyyhkytyksiltä saanut sanaakaan suustansa.
"Äiti, onko _tämä_ isä, jonka piti tuoda meille rahaa, että pääsisimme
takaisin isoäidin luo?" huudahti lapsi, joka oli peloissaan vetäytynyt
nurkkaan.
Ei kumpikaan vastannut. Lannistuneena, murtuneena seisoi Miller -- eli
Hohburg, sillä hän se oli -- vielä oven ja pöydän välissä ja tuijotti
elottomin silmin edessänsä lattialla polvillaan olevaan kurjuuden ja
sydäntäsärkevän kärsimyksen kuvaan -- vaimoonsa. Kyyneliä ei hänellä
ollut, mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat; silmät tuijottivat
kuopissaan jäykkinä ja kiillottomina -- koko hänen ruumiinsa vapisi
sisäisestä liikutuksesta, häpeästä, katumuksesta, masennuksesta, eikä
hän rohjennut edes ojentaa käsiään lapsensa puoleen.
Useita minuutteja kesti äänettömyys tuvassa, ja sitä keskeytti
ainoastaan vaimon hiljainen, kouristuksentapainen nyyhkytys ja
uupumaisillaan olevan miehen raskas hengitys. Väsymys, nälkä ja
mielenliikutus tekivät yhdessä tehtävänsä; miehen jäsenet herposivat,
hänen päätänsä huimasi, ja hoippuen seinän luo hän lysähti maahan
ikkunan ääreen, jäi kyyryssä istumaan lattialle ja painoi kasvot
polviinsa.
Silloin vaimo rohkaisi itsensä. Hän nousi ja loi pitkän katseen
murtuneeseen puolisoonsa. Sitten hän kääntyi pienokaisen puoleen, joka
vielä seisoi levottomana nurkassa, otti hänet syliinsä, suuteli häntä
ja sanoi hiljaisella, ystävällisellä äänellä:
"Tule, lapseni, nyt sinun pitää mennä levolle." "Äiti, onko hän isä",
kuiskasi pienokainen hiljaa ja arasti hänen korvaansa, -- "jonka
puolesta minä olen joka ilta rukoillut Jumalaa, että hän toisi hänet
takaisin meidän luoksemme?"
"On, lapseni", vastasi äiti tuskin kuuluvasti. "Onko hän sairas, äiti?
-- Hän sanoi minulle äsken, että hänen oli nälkä ja ettei hänellä ollut
rahaa millä ostaa leipää."
Äiti käänsi kasvonsa poispäin ja hengähti syvään ja tuskallisesti.
Hän koetti vastata, mutta ei voinut; kurkkua tuntui kuristavan, eikä
ääntäkään päässyt huulilta.
"Enkö saa mennä hänen luokseen ja suudella häntä, äiti?" pyysi lapsi
painaen päänsä äidin poskea vasten. "Hän on niin suruissaan ja niin
sairas -- isä raukka."
"Mene hänen luokseen, Liisi, mene", sanoi äiti laskien pienokaisen
lattialle ja jäi itse liikkumatonna seisomaan seuraten vain silmillänsä
lasta.
Hiljaa ja arasti tämä astui lattian poikki isän luo, joka vielä istui
samassa asennossa. -- Kaksi kertaa hän pysähtyi ja katsoi taaksensa
äitiin; sitten hän meni verkalleen isän viereen, pani pienen kätösensä
hänen olalleen ja kuiskasi ujosti ja pyytävästä:
"Isä!"
Mies säpsähti, ikäänkuin tuo hiljainen sana olisi ollut puukonpisto.
Hattu oli pudonnut hänen päästänsä, ja molemmin käsin hän nyt pyyhkäisi
kosteat, takkuiset hiukset otsaltaan.
"Lapseni", sanoi hän, "rakas, rakas lapseni!"
"Äiti sanoi, että minun pitää mennä levolle", kuiskasi pienokainen, --
"hyvää yötä, isä -- minä rukoilen puolestasi, että tulet taas terveeksi
ja iloiseksi ja ettei sinun tarvitse itkeä enää. Äiti antaa sinulle
syötävää. Et saa olla nälissäsi, muuten Liisi itkee koko yön."
"Lapseni!" sanoi mies, ja kyynelet tukahuttivat hänen äänensä. Hän
tarttui lapsen käteen -- hän tahtoi vetää tyttärensä luokseen, mutta
ei tohtinut, vaan peitti pienen käden suudelmillaan. Pienokainen antoi
rauhallisena sen tapahtua, mutta kietoi sitten kätensä isän kaulaan,
suuteli hänen huuliaan, sanoi vielä kerran hiljaa: "Hyvää yötä" ja
seisoi vaiti ja liikahtamatta isän puristaessa hänet lujasti syliinsä.
"Koskee, isä", kuiskasi hän.
"Hyvää yötä, oma Liisini -- hyvää yötä, lapsukaiseni -- nuku rauhassa,
ja Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, kultaseni!"
"Niin, isä -- nuku oikein hyvin -- äiti tekee kohta vuoteen sinulle."
Isän vapisevat kädet hellittivät pienokaisesta, joka juoksi takaisin
äidin luo, ja tämä laittoi lapsen nukkumaan. Hän rukoili pienokaisen
kanssa ja suuteli hänen väsyneet silmäluomensa umpeen. Sitten hän nousi
hiljaa ja kattoi pöydän. Hän toi esiin leipää, täytti läkkituopin
maidolla ja otti arkusta tinalautasen, jolla oli kylmää lihaa -- heidän
huominen sunnuntaipäivällisensä.
Mies nousi verkalleen pystyyn ja seurasi silmillään hänen jokaista
liikettään.
"Tule syömään, Edvard", sanoi vaimo hiljaisella, käheällä äänellä ja
osoitti pöytää. Itse hän istuutui vuoteen laidalle ja kumartui nukkuvan
lapsen yli. Vasta kun vaimo oli kääntänyt katseensa toisaalle, saattoi
mies liikkua. Hän astui verkalleen pöydän ääreen ja ilmeisesti tulisen
nälkäisenä söi eteensä asetetun ruuan viimeistä leivänmurua myöten. Ei
sanaakaan puhuttu, mikään ei keskeyttänyt hiljaisuutta.
Vihdoin Hohburg lopetti ateriansa, työnsi lautasen takaisin ja painoi
päänsä jälleen käsiinsä. Vaimo nousi tämän kuultuaan ja korjasi pöydän.
-- Ei vieläkään ollut sanaa vaihdettu puolisojen kesken.
Silloin Louise vihdoin astui pöydän ääreen, nojasi siihen molemmin
käsin, sillä hän tunsi polviensa vapisevan, ja sanoi hiljaisella
äänellä:
"Ja _näinkö_ nyt olet palannut -- niinkö on Jumala kuullut rukoukseni,
että on lähettänyt sinut _kerjäläisenä_ oman majani edustalle? Edvard,
se on hirmuista, ja ettei sydämeni sillä hetkellä pakahtunut, siitä
saan kiittää vain vuosikausien kärsimystä, joka on minut karaissut ja
kovettanut."
Mies ei virkkanut mitään. Hän tuijotti eteensä lattiaan, sitten hänen
käsivartensa vaipui pöydälle ja hän painoi sille päänsä häpeän ja
katumuksen valtaamana.
"Ja kuinka nyt on käyvä, Edvard? Ruumiisi on uupunut ja raihnainen,
elinvoimasi lannistunut, muuten et olisi ikinä voinut tuollaisena
palata ihmisten ilmoille.
"Kuinka sinun nyt tulee käymään? Itseni ja lapseni minä elätän
kätteni työllä -- niukasti kyllä tulemme toimeen, mutta kunniallisesti
kuitenkin. Miten aiot _itse_ auttaa itseäsi?"
Hohburg ei vastannut -- hän ei näyttänyt hengittävän enää -- hänen
niskansa, jolle häilyvä kynttilän valo lankesi, näytti kalmankalpealta,
ja kun vaimo pelästyneenä tarttui hänen käteensä, solui hän hitaasti
alas tuolilta, jolla istui, ja olisi suistunut lattiaan, ellei vaimo
olisi käsillään pidättänyt häntä.
Hiljaa ja varovasti hän laski miehen lattialle, nosti sitten nukkuvan
lapsensa vuoteesta ja veti pois patjan jättäen rauhallisena untaan
jatkavan pienokaisen paljaille oljille makaamaan. Patjan hän sitten
kantoi seinän luo miehen viereen ja yritti nostaa hänet patjalle
-- mutta voimat eivät riittäneet. Ainoastaan hänen päänsä alle hän
työnsi pehmeämmän alustan ja vilvoitti hänen otsaansa ja ohimoitansa
raikkaalla vedellä, kunnes hän tuli jälleen tuntoihinsa.
Hohburg avasi silmänsä, mutta tuntiessaan ylitsensä kumartuneen naisen
sulki hän ne jälleen ja ainoastaan hiljaa voihkasi:
"Louise parka."
Vaimo ei virkkanut sanaakaan. Hän auttoi miehen valmistamalleen
makuusijalle, pisti oman tyynynsä hänen päänsä alle ja peitti hänet
villapeitteellään. Hänen siinä puuhatessaan mies tarttui hänen käteensä
ja painoi sen huulilleen. Vaimo ei vastustanut, mutta huokaus nousi
hänen rinnastaan. Sitten hän itse kallistui kovalle vuoteellensa.
Hän oli jo kauan kuunnellut uupuneen miehen raskasta, säännöllistä
hengitystä -- hänen käsivarrellaan nukkui lapsi, pää hänen rinnoilleen
painettuna -- mutta itse hän valvoi koko pitkän, murheellisen yön --
kyynelet ainoana seuranaan, ja vasta aamun sarastaessa hän vaipui
herkkään, levottomaan uneen.
Herätessään hän näki kauhukseen miehensä makaavan tulisessa kuumeessa.
Viime aikojen ylenmääräinen juopottelu ja sitä seurannut ankara
kiihottuminen, häpeä, katumus ja masennus olivat olleet liikaa miehen
muutenkin heikontuneelle ja ränstyneelle ruumiille, ja juoppohulluus
kytki hänet hirveillä kahleillaan vuoteeseen. Oikealla enkelin
kärsivällisyydellä vaimo häntä hoiteli, tyynnytteli lasta, joka alkoi
pelätä isäänsä, ja vilvoitti sairaan polttavia ohimoita ja väriseviä,
kuivia huulia. Ainoastaan silloin kun mies hurjissa houreissaan kirkui
viinaa, hän usein vavisten vaipui polvillensa sairasvuoteen ääreen, ja
vain rukous ja kyynelet silloin kykenivät tuomaan huojennusta kovia
kokeneelle poloiselle.
Vasta toisen päivän iltana Hohburg tuli jälleen tajuihinsa, nukkui yön
levollisesti ja tunsi seuraavana päivänä tuskan poistuneen.
Kyynelsilmin hän kiitteli vaimo parkaa tämän osoittamasta rakkaudesta.
Mutta hänen kuumehoureensa olivat jättäneet vaimon sieluun terävän,
tuskaa tuottavan okaan. Sekavia sanoja oli päässyt tajuttoman huulilta,
ja ne olivat syyttäneet sairasta jostakin rikoksesta. Tosin ei
vuoteen luona surussa ja tuskassa valvova vaimo parka kyennyt täysin
ymmärtämään raskaan syytöksen tarkoitusta, mutta hänen mielensä
täytti kuitenkin uusi hätä, ja nyt hän vaati toipuneelta tiliä siitä,
mitä tällä oli tunnollaan ja mikä oli hänen unelmilleen antanut tuon
kamalan, hirvittävän värityksen.
Silmät maahan luotuina ja kalpein kasvoin mies kuunteli syytöstä;
mutta vaikka jo hänen arka, karttava katseensa sisälsi tunnustuksen,
kieltäytyi hän kuitenkin vastaamasta kysymykseen.
"En tiedä mitä sinä tahdot", kuiskasi hän hiljaisella äänellä. "Mitä
olen kuumeessa lörpötellyt, se on mielettömyyttä."
"Se oli enemmän kuin sitä, Edvard", sanoi vaimo, joka seisoi hänen
edessään kädet ristissä. "Yhä uudelleen ja uudelleen sinun ajatuksesi
palasivat samaan kohtaan takaisin -- vereen, verenvuodatukseen! Armias
Jumala, jospa on tunnollasi sellainenkin työ ja jospa sinusta siellä
pensaikon hurjassa, raa'assa elämässä ei olekaan tullut ainoastaan
renttu -- vaan päälliseksi vielä _pahantekijä_!"
"Älä suotta tee mieltäsi raskaammaksi kuin se nyt jo on", virkkoi mies
synkästi. "Jos tietäisit, mitä olen juuri tuolla pensaikoissa saanut
kärsiä, kuinka minua on tuska ja katumus kalvanut antamatta hetkenkään
lepoa, niin ymmärtäisit, että kuumehoureeni ovat selitettävissä. Onhan
luonnollista, että kaikki ne kohtaukset, joissa siellä olen ollut, ovat
unelmissani sulautuneet yhteen. Mutta uskotko hourivaa sairasta ihmistä
enemmän kuin valveilla olevaa ja tervettä?"
"Hyvä on", vastasi vaimo hiljaisella, alistuneella äänellä, -- "vaikka
minulla olisikin oikeus vaatia, että saisin auttaa sinua kantamaan
sitä taakkaa, joka painaa rintaasi -- en voi pakottaa sinua tekemään
minua uskotuksesi; niin, tahdon iloisena uskoa, että tuskani on ollut
aiheeton. Suokoon Jumala, että nyt olisit heittänyt pois vanhan elämäsi
niinkuin taudin, joka lamautti ruumiisi ja sielusi, ja että tästä
päivästä alkaisit uuden. Mutta yhtä saan vaatia sinulta, Edvard, yhteen
kysymykseen sinun täytyy vastata, sillä se ei koske yksin sinua -- se
koskee myöskin lastasi, se koskee minua -- meidän kaikkien kohtaloa, ja
se kysymys on: Mihin nyt aiot ryhtyä elättääksesi itsesi?"
"Louise!" sammalsi mies.
"En kysy itseni vuoksi", jatkoi vaimo nopeasti, "itseni ja lapsen olen
yksin elättänyt pitkät vuodet -- voin sen tehdä edelleenkin -- ja tulen
sen tekemään, niin kauan kuin Jumala terveyttä suo -- vaan kysyn sinun
tähtesi. Ollaksesi oikeudenmukainen itseäsi kohtaan _täytyy_ sinun
ryhtyä johonkin toimeen, joka, ellei se muuta tarjoakaan, ainakin
elättää sinut. Austraaliassa sinulla on siihen tilaisuutta yltäkyllin",
jatkoi hän lämpimämmin, "ja minä olisin viimeinen vaatimaan, että sinun
heti pitäisi ruveta johonkin _raskaaseen_ työhön. Heikontunut ruumiisi
ei sitä kestäisi, ja sinä tarvitset lepoa toipuaksesi täydellisesti.
Eikä sinun nyt kohta tarvitse työhön ryhtyä", sanoi hän sydämellisesti.
"Anna kulua jonkun päivän ja totu siihen tosiasiaan, että olet jälleen
omiesi luona, jälleen kotonasi. Mutta pysy ainakin siinä mielipiteessä,
ettet enää voi elää samaan tapaan kuin tähän asti, ettei sinun pidä
ajatella ainoastaan itseäsi, vaan myöskin lastasi, että sinun tulee
parantaa hänen asemaansa -- pelastaa hänet siitä kurjuudesta, missä me
olemme eläneet."
Mies peitti liikutettuna kasvonsa käsillään, ja vaimo jatkoi
surullisesti:
"Sinä et tunne tuhannesosaakaan siitä kärsimyksestä, jonka silloin
tuotit poistumisellasi -- voisinpa miltei sanoa karkaamisellasi --
minulle ja lapsellesi. Olin kauan aikaa sairaana, ja ellei olisi ollut
naapureita, jotka hekin tosin vasta myöhään saivat tietää meidän
todellisen hätämme, olisimme kuolleet nälkään tässä erämaassa. --
Mutta sehän on nyt ohi", lisäsi hän nopeasti, kun näki miten kovasti
sanat koskivat onnettomaan mieheen, -- "se on ohi ja kestetty -- mutta
sinun _täytyi_ saada se tietää, ja olkoot sanani sinulle lääkkeenä,
katkeranakin, jotta sinä nyt, pyrkiessäsi uuteen elämään, voisit
mielessäsi kuvitella niitäkin aikoja. Meitä -- lastasi ajattelemalla
säästyt helpoimmin uudelleen lankeamasta."
"Mutta _mihin_ minä saatan ryhtyä", puhui Hohburg tukehtuneella
äänellä, "millin riittävät voimani, ja kuka minut tässä tilassani ottaa
työhönsä? -- Vaatteeni ovat pensaikossa kuluneet repaleiksi, eikä
minulle lopultakaan jää muuta neuvoksi kuin palata pensaikkoon, niin
kauheaa kuin elämä siellä onkin."
"Ei -- sitä sinun ei tarvitse", sanoi vaimo levollisella,
päättävällä äänellä. "Vielä on tälläkin paikkakunnalla riittävästi
mahdollisuuksia sille, joka vakavasti työskennellen tahtoo korjautua.
Puhun huomisaamuna herra Lischken kanssa. Hän on perin kunnollinen,
mutta myös käytännöllinen mies, joka tosin nimittää asiat oikealla
nimellään, mutta myöskin tarttuu kiinni oikeasta päästä ja on auttanut
jo monia, joissa on tavannut vakavuutta ja hyvää tahtoa. Hän ei
vitkastele neuvossa eikä teossa, milloin tietää, että apu on tarpeen
ja hyödyksikin, ja luulenpa, että hän pitää minua jonkun verran
arvossa. Kun kerran olet päässyt alkuun, voit itse auttaa itseäsi.
Mutta nyt sinun täytyy ennen kaikkea saada uudet vaatteet", jatkoi hän
ystävällisemmin. "Olet oikeassa, _tuossa_ asussa et voi keltään pyytää
työtä; sinun pitää näyttäytyä siistinä, jotta ihmiset taas alkaisivat
luottaa sinuun."
"Mutta minulla ei ole..." sammalsi mies punastuen kovin.
"Tiedän kyllä", vastasi vaimo torjuvasti, -- "mutta sen verran on
minulla jäljellä, että voin auttaa sinua. Olen pannut itselleni ja
lapselle hiukan säästöön hätävaraksi, jotta mahdollisen sairauden
kohdatessa emme joutuisi samaan vaaraan kuin aikaisemmin. Kas tuossa,
ota!" jatkoi hän ystävällisesti, mentyään arkulleen ja otettuaan sen
pohjalle kätketystä pussista kaksikymmentä shillingiä, -- "se riittää
yksinkertaisen puvun ostoon. Neljännestunnin matkan päässä täältä
on puoti, mistä voit saada kaiken. Mutta älä unhota tuoda leipää
tullessasi, jotta lapsella olisi jotain syötävää herättyään."