hämärä. Muodostettiinhan Dreyfus-ministeristö, Waldeck-Rousseau
etunenässä, jonka määränä oli vapauttaa Dreyfus; tämä ministeristö
määräsi hallituksen edustajaksi Carrière'n, joka ei ollut kenraali,
ja jonka piti vapauttaa Dreyfus, koska hän oli vakuutettu tämän
syyttömyydestä. No niin: sittenkun oli kuulusteltu kenraaleja ja
todistajia Rennes'ssa, ja huolimatta Esterhazyn bordereau'sta ja
Henryn väärennyksestä, hänen mielensä muuttui oikeudenkäynnin aikana.
Se on ihmeellistä! Sitten on viitattu bordereauhon, aivankuin taikuri
viittaa kattoon ottaessaan jotakin pöytäliinan alta. Bordereau kelpaa
yhtä vähän todistukseksi kuin Esterhazyn todistukset; mutta vaikkakin
asiantuntijat nyt ovat vannoneet, että bordereau ei muistuta
hituistakaan Dreyfusin käsialaa, niin on Dreyfus itse tunnustanut
näiden yhtäläisyyden huudahtaessaan: "He ovat varastaneet käsialani!"
Ristiriitaisuuksia on niin paljon, että meillä tuskin on oikeutta
muodostaa asiasta mitään mielipidettä. Se ei merkitse mitään, ettei
Dreyfus ollut enkeli, mikä hänestä tehtiin, hän kun näet oli ihminen,
mutta Zolan ja Björnsonin ei olisi pitänyt mennä valalle hänen
kunniastaan. Dreyfus on saatu kiinni kymmenestä valheesta. Ensinnäkin
hän väitti, ettei tuntenut itäisen radan järjestelyä. Hän tunsi sen!
Hän väitti, ettei tuntenut keskityssuunnitelmaa! Hän tunsi sen! Hän
kielsi olleensa läsnä kenraali Ransonin neuvottelussa! Hän oli läsnä.
Hän väitti, ettei ollut milloinkaan tuntenut Picquart'a! Hän tunsi
hänet! Hän sanoi ennen, ettei ollut milloinkaan ollut Mülhausenissa!
Nyt hän tunnustaa olleensa siellä joka kesä. Hän väitti, ettei ollut
milloinkaan nähnyt ampumataidon käsikirjaa. Hän oli nähnyt sen! Hän
vakuutti, ettei ollut milloinkaan nähnyt tykkiä T20. Hän oli nähnyt
sen. Hän kielsi tavanneensa ulkomaalaisia sotilaslähettejä Bodsonin
luona. Hän oli tavannut heitä. Björnson, tuo, tuo... meni valalle
Dreyfusin siveellisyydestä! Dreyfus tunnusti, että hänellä oli
naimisissa ollessaan ollut rakastajattaria, mutta että se ei kuulunut
kehenkään, koska hänellä oli varoja. Olkoon niin, eikä se kuulukaan
kehenkään. Mutta Björnsonin todistus! La verité! Zola syytti
kenraaleja konnamaisuudesta! Mutta Dreyfus kiitti kenraaleja, uskoen
heistä parempaa. Totuus, Zola! Mutta oikeudenkäynnissä esiintyy
muitakin kammottavia yksityiskohtia. Dreyfus kutsuu avukseen majuri
Curé'n. Tämä tulee -- ja todistaa häntä vastaan. Dreyfus luottaa
eversti Cordier'n apuun! Tällä ei ole mitään sanottavaa. Mutta entäs
sitten tämä: eversti Munier, jonka piti tuoda tärkeitä sähkösanomia,
kuoli junassa. Chaulain-Sauvinière kuoli junassa, majuri d'Attel,
kuoli junassa. Entäs nämä salaperäiset kuolemantapaukset: Lemercier
Picard, Guenée, Ressman ja muut! Ja nyt myöhemmin on Schneider
kuollut Wienissä, Scheurer-Kestner on kuollut, yleisesikunnan
päällikkö on kuollut! -- Tämä ei ole rehellistä peliä, ja tämä
valhettelusota saa ihmisen kaipaamaan ruutia ja kuulia! Mutta
minusta tuntuu kuin jumalallinen oikeus olisi puhunut ja tuominnut
kaikessa tässä. Dreyfusille tuomittiin kymmenen vuotta Rennes'ssa,
siksi että hän oli juorunnut, ja kavaltanut siten uuden isänmaansa;
mutta hänet armahdettiin, oikein kyllä, lieventävien asianhaarain
takia: oikeutettujen tunteittensa vuoksi vanhaa isänmaatansa
kohtaan, lapsuutensa ensimmäistä. Henry sai vanhurskauden
väärentäjänä surmata itsensä; Esterhazy valehtelijana menetti
kunniansa ja joutui maanpakolaiseksi; Felix Faure sai varoituksen
mairittelustaan; kenraalit kehoituksen, etteivät kärsimättömyytensä
ja heikkouskoisuutensa vuoksi luottaisi ruhtinaisiin ja heidän
kaltaisiinsa. Ja kansakunta sai tietää, että siihen kuului jo niin
monta vierasta ainesta, ettei se voinut ajatella kostoa, josta
voisi syntyä veljessota; ja kun sotajoukko on menettänyt maineensa,
niin se saa sijaan uuden ja samalla uudemman tehtävän. Se toimii
tällä hetkellä kaukana idässä rinnan saksalaisten kanssa, jota se
ei olisi milloinkaan tehnyt, ellei "oikeudenkäyntiä" olisi ollut!
Ranskan portit ovat auki! kuten Kiinan! Mutta "oikeudenkäyntiin"
sekoitettiin myös uskonnollinen kysymys, jonka sekoittamista tähän
yhteyteen en ymmärrä; mutta se joutui siihen senvuoksi, että Dreyfus
oli juutalainen. Ja nyt aukaisevat protestantit ja juutalaiset
parhaillaan luostareita ja päästävät vapaaksi pari sataa tuhatta
elinkautista vankia. Aivankuin kruunajaisissa tai uuden kuninkaan
astuessa valtaistuimelle; mutta se on myöskin vastaus Bartholomeuksen
yöhön, vaikkakin paljon sävyisämpi; nehän ovat pelkkiä hyviä töitä
palkkana pahoista töistä; se on puhdasta kristillistä rakkautta,
vaikkakaan tahto ei liene hyvä; mutta näemmehän niin usein, miten
paha saa palvella hyvää; eikä Dreyfus ollut hyvä mies, mutta hän on
tehnyt palveluksensa, kuten me kaikki!
-- Niin, puuttui tohtori Borg jälleen puheeseen. Tehtyämme kaikki
nämä myönnytykset, jotka vastustushalu lienee synnyttänyt, tai
uteliaisuus nähdä asian nurja puoli, pidän kevytmielisenä tämän
kirjelmän lähettämistä Zolalle, joka luulee yksin löytäneensä
totuuden. Muutamia jyväsiä hän löysi, mutta enemmän akanoita, ja
hiukan pehkuiseksi hänen selkänsä on kyllä käynyt. Jospa sensijaan
onnittelisimme häntä uudestisyntyneenä uskovaisena, Parisin ja
Työn tulevaisuuteen luottavana tekijänä; sosialisti Emile Zolalle?
Teemmekö niin?
Kaikki paitsi ukko Borg, vastasivat myöntävästi; ja niin päätettiin
asia.
Ester, jonka piti viran puolesta olla hourujenhuoneella, poistui
Maxin saattamana.
He kulkivat kauan äänettöminä katuja, viimein sanoi Max:
-- Oletko huomannut, että hän muistuttaa Hioja nimistä antiikista
kuvapatsasta?
-- Olet oikeassa; enin leuka, joka alkaa korvista.
-- Muistatko nyt Parisin ankaraa tuuliaispäätä 96, joka alkoi S:t
Sulpice'n luona, upotti la Revanche'n, hävitti oikeuspalatsin ja
päätti tuhotyönsä Saint Louis'n sairaalan kohdalla, mullistettuaan
ensin Saint Louis'n Pyhän kappelin? Uskotko nyt vertauskuvallisiin
tuuliaispäihin?
-- Mihin herran nimessä on uskottava? Minua alkaa peloittaa!
-- Mutta eräs toinen salaperäinen seikka, toisin sanoen vieläkin
selittämättömämpi kuin tämä: Suuren vallankumouksen aikana, päivää
ennen Bastiljin rynnäkköä, raivasi Royal Allemand Tuilerian
puutarhan. Upseerien joukossa oli muuan Reinach ja Esterhazy. Uskotko
sattumiin?
-- En! Entäs sitten yhteys?
-- En tiedä! Yhteyden tietämisessähän olisi selitys, ja sitä me emme
saa. Ja senvuoksi kaikki selitykset käyvät naurettaviksi. Entäs
sitten tämä? Bædecker, joka ei ole mikään salaperäinen kirja, kertoo
ihan viattomasti: kuninkaanhautoja hävitettäessä Speyerissä 1689
johti toimenpidettä eräs Hinz niminen henkilö. Kun Saint-Denis'n
kuninkaanhaudat ryöstettiin 1789, pani ryöstön toimeen myöskin eräs
Hinz.
-- Mitä se merkitsisi?
-- En tiedä!
-- Kuulehan, oletko tuntenut Dreyfusin? Tässä kreivi Max pysähtyi, ja
silmäili Esteriä, ikäänkuin olisi tahtonut nähdä, tekikö tämä pilaa:
-- En, en ole tuntenut häntä... mutta jos kohtaamme toisemme
kahdenkesken monen vuoden päästä, niin kerron erään jutun... Niin,
kaitselmuksen mies hän oli, mutta mikään kärsivä Kristus hän ei ollut.
-- Oletko kristitty?
-- Olen kristillinen vapaa-ajattelija... Ja kummallista on, että kun
nyt olemme raastaneet kristinopin, niin katosi sen kera niin paljon
viisautta ja niin paljon inhimillisyyttä. Olemme käyneet raaemmiksi
ja tuhmemmiksi... Jos nyt tahtoo tavata hienon ihmisen, niin on häntä
etsittävä heränneiden joukosta, kunhan he eivät vain puhu Jeesuksesta
ja kysele sielusi tilaa. Jos tahdot nähdä hillityn, puheiltaan ja
ajatuksiltaan huolestetun, arvosteluissaan inhimillisen, surun
nöyryyttämän ihmisen, jonka katse on aina korkeammalle tähdätty,
joka henkevöi kaiken, mihin koskettaa, kavahtaa loukkaamasta
ja haavoittamasta toista, pitää kurissa ruumiinsa, niin katso
herännyttä! Hän pyrkii yli-ihmiseksi, mutta epäonnistuu usein,
myönnettäköön. Mutta, näethän, se on pyrkimystä... Kunpa hän ei vain
puhuisi siitä. Uskonto omiksi tarpeiksi, sisällisesti, mutta ei...
-- Mutta elämänilo?
-- Mitä iloa se tuottaisi?
-- Näehän, siinä meidän tiemme eroavat.
-- Miksi niin? Tunnen omalla tavallani hiljaista iloani... Muistutat
mieleeni Chopinin 2:sen nocturnen ja ensi kohtaamisemme tyttöjen
tykönä, jotka elivät ilossa... se korvasi heille...
-- Mikä on sinun suurin ilosi?
-- Uuden ajatuksen synnyttäminen! Silloin olen yht'aikaa isä ja äiti,
eikä minun tarvitse jakaa kunniaa naisen kanssa, joka lähtee tiehensä
mukanaan lapseni, ja sanoo, että se on hänen...
-- Max, nautitko minun kärsimyksestäni?
-- En, kärsin niistä kärsimyksistä, joita muille tuotan, mutta kuulen
kysymyksestäsi, että sinun laitasi on päinvastainen...
-- Nähdessäni sinun kärsivän, rakastan sinua; se pukee sinua.
Mutta kun olet iloinen, niin vihaan sinua; käyt arkipäiväiseksi,
ylimieliseksi, ylpeäksi. Muutoin säikähdän aina iloista ihmistä; ken
nauraa, hän näyttää hampaansa, eikä puutu paljon, ettei hän pure...
Molemmat vaikenivat, Ester sen vuoksi, että huomasi iskeneensä omaan
nilkkaansa, ja Max senvuoksi, ettei tahtonut loukata paljastamalla
hänen harhaiskuaan.
* * * * *
Götalaisissa huoneissa oli mieliala käynyt eloisammaksi. Gustaf Borg
oli saanut kirjeen Anders pojaltaan Amerikasta, ja luki otteita siitä:
-- Tunnusmerkillisintä uudelle elämälle täällä Amerikassa on kaiken
liikkuvaisuus, vaihtelevaisuus. Ei ole mitään lepoa; kaikki muuttuu
niin nopeasti; varallisuus ja köyhyys vaihtelevat, niin ettei luokkia
ja sukuja ennätä muodostua; rikas on ollut köyhä ja voi tulla
siksi jälleen, sen hän tietää; köyhä on ollut rikas ja voi tulla
siksi jälleen. Senvuoksi he ymmärtävät toisiaan; ovat varovaisia
ja harkitsevaisia. -- -- -- Päivä on liian lyhyt, ja yön lepoon
riennetään kuin siihen ainoaan suureen nautintoon, joka ei maksa
mitään; ja herätään pyhän työn totisuuteen, jonka tunnollisesta
suorittamisesta ihmisen olemassaolo riippuu. Täällä on työn saanti
armoa, ja joka hetki on muistutuksena siitä, ettei ole mitään
oikeutta elämään, vaan että kaikki on armoa. -- -- -- Tämä kova
koulu kasvattaa sukupolven, joka käy hirvittäväksi, kun se kerran on
lähettävä parviaan maailmalle. Pidän jo Europaa kuin kukoistuksestaan
kuihtuneena Hellaana: hyvin kauniina, mutta heikontuneena ja
todennäköisesti tyhjentyneenä; mietiskelee elämää, mutta ei elä
sitä...
-- Niin, poika on oikeassa, keskeytti tohtori, joka tapansa mukaan
tahtoi johtaa puhetta. Tiedättekö, että viimeisen selonteon mukaan
on 250,000 henkeä muuttanut Ruotsista jälkeen 1890; ja useimmat ovat
olleet iältään 15 ja 35 välillä. Maan asutuksen muodostavat lopulta
pelkät lapset ja vanhukset...
-- Onko sitten ihmeellistä, että naisten täytyy ryhtyä työhön?
puuttui Gustaf Borg puheeseen, joka otti kernaasti tilaisuudesta
vaarin.
-- Sinäpä sen sanoit! Niin, lasten ja eläkettä nauttivien
muodostamassa yhteiskunnassa hänen _täytyy_ ruveta tekemään työtä,
miehiä kun ei ole, joiden kustannuksella elää... Se oli uusi
näkökohta! Mutta jos hän myöskin on hallitseva, niin vyöryköön Aasia
ylitsemme, ja mieluummin hallitkoot barbaariset miehet meitä kuin
ylhäisön naiset, aspasiat ja emansipissat. -- -- --
-- Nyt lopetamme ja lähdemme Skansenille! komensi Gustaf Borg.
-- Niin, lähtekäämme Kapitoliumille ja kiittäkäämme jumalia
kuluneesta vuosisadasta, joka loppui Dreyfusiin ja alkoi
Napoleonilla, jonka veljet ainakin tuntuvat olevan Israelin lapsia.
* * * * *
Ester ja Max olivat joutuneet tullin ulkopuolelle, jossa hämärissä
kohosi tuo yksinäinen linna valkeana, korkeat ikkunat sisäpuolelta
kynttilöin valaistuina.
Max puhui kuin itsekseen:
-- On olemassa sana, joka on joutunut käytännöstä sivistyneiden
keskuudessa, ja jota hävetään mainita; se sana on "synti".
Filosofoimalla on poistettu syyllisyyskäsite, mutta syyllisyydentunto
on jäljellä. Olen saanut syntymässä pahan omantunnon, ja pelkäsin
lapsena aina joutuvani kiinni. Sitä ei voi selittää muun kuin jonkin
edellisen tuntemattoman avulla.
-- Ne ovat sairaloisia tunteita, ja sellaisia tapauksia meillä on
monta täällä sisällä, selitti Ester. Meillä on esimerkiksi muuan,
joka luulee kirjoittaneensa bordereaun.
-- Niin, mistä tiedät, vaikka olisikin?
-- Kuulehan! Nyt en enää voi seurata sinua.
-- Tiedän sen, enkä pyydäkään sitä sinulta. Olet alati samassa
äänilajissa kuin minä, mutta vähintäin yhtä oktaavia alempana. --
Tyhjästä ei tule mitään, ja kaikella on riittävä syynsä; siis,
jos hän luulee itseään syylliseksi, niin on siihen olemassa
loogillinen syy. Kuvitteluilla on korkeampi todellisuus, jonka
yhteyttä todellisuuden kanssa en ymmärrä, mutta en uskalla kieltää
sitä. Todellisuushan ei voi tunkeutua sisinpääni ja saada jälleen
ilmenemismuotoa, ellei sitä ole ollut olemassa mielikuvana tai
kuvitteluna. Todellisuuden me tunnemme vain sellaisena, miksi olemme
kuvitelleet sen; senvuoksi vaihtelevat esityksemme käsittämästämme
todellisuudesta niin suunnattomasti. Sitäpaitsi ei sielulla voi
olla olemassaoloa, ellei se ole yhteydessä toisten sielujen
kanssa. Nyt minulla on syytä olettaa, että kaikki sielut ovat
keskenään yhteydessä; ja on olemassa ihmisiä, joilla on niin herkkä
vastaanottokoneisto, että tuntevat koko ihmiskunnan tunteet ja siis
kärsivät sen kärsimykset. Mutta on sellaisiakin, jotka välimatkan
päästä voivat vaikuttaa toisiin, vieläpä tuntemattomiinkin; tiedäthän
sen.
-- Sitä en kiellä!
-- No niin, mistä sitten tiedät, ettei...
Kreivi Maxille oli tullut tavaksi, ettei lausunut lauseita loppuun,
hän kun tiesi Esterin täydentävän ne tai kuulevan hänen ajatuksensa,
ja hän katkaisi puheensa aina, kun äänetön ajatus tulkitsi paremmin
tuon keskeneräisen kuin arkipäiväistyttävä sana olisi sen tehnyt.
-- Uskalsin mainita sanan synti; uskon, että kaikki sairaudet
ovat synnin seurauksia. Ruumiilliset sairaudethan parannetaan
myös rinnan henkisten kanssa. Ensin täytyy alistua tekemään
nöyryyttävät tunnustukset lääkärille (synnintunnustus). Sitten hän
tuomitsee katumuksentekoon; katkeria yrttejä, paastoamista, ankaraa
vaarinottoa, kieltäymyksiä; ja usein määrätään hylkäämään tapoja,
paheita, välttämään mielenliikutuksia, ajattelemaan valoisampia
asioita. Kun sitten on elpynyt, täytyy mennä papin (lääkärin)
luo kiittämään ja uhraamaan. Ja sitten saa neuvon: Varokaa nyt
taudin uudistumista; toisin sanoen: Mene, äläkä enää syntiä tee!
-- Eikö niin? -- Mutta kuinka te kohtelette mielisairaitanne,
sielultaan sairaita, jotka tarvitsevat sielunhoitoa? Te annatte
heidän ruumiilleen kylmää vettä ja morfiinia! -- Muistatko, kuinka
Hanne Joel merkillisessä teoksessaan "Hinsides" kuvaa elpymistään?
Häväistyään kauan lääkäreitä ja ympäristöään, hän joutui vihdoin
eräänä jouluiltana käännekohtaan. Hän puhkesi itkuun ja huudahti:
Olen ollut tuhma ja ylpeä! Ja niin hän parani. Rouva Schram oli
jäykempi, mutta nöyrtyi lopulta, ja erään sairaanhoitajattaren
ystävällisyys paransi hänet. Toisinaan voi niin vähäinen auttaa
-- hyvä sana! jota niin harvoin kuulee! -- Tämä linna ei ole
mikään sairashuone, Inferno se varmaan on tai rangaistuslaitos, ja
rangaistuksen pahin puoli kyllä on se, että lääkäri ei "ymmärrä"
sairasta; helvettiähän on, ellei saa osakseen ymmärtämystä tai joutuu
väärinkäsityksen alaiseksi.
-- Onhan meillä myös pappi, eli sielunpaimen.
-- Eikö asianlaita ole niin, että useammat täällä tuntevat
vastenmielisyyttä pappia ja uskontoa kohtaan? Hehän opettavat vain
herjaamaan ja pilkkaamaan?
-- Miten milloinkin, sillä muutamat joutuvat juuri uskonnollisen
mietiskelyn takia tänne.
-- Niin, he tahtovat nähdä esiripun taakse ja näkevät sitten
näytelmät nurinkurisin kulissein... se on heidän rangaistuksensa.
-- Täällähän on runoilija X?
-- On, hän on täällä!
-- No niin, hän haastoi Herran taisteluun ja vaati hänet
taistelutantereelle Hinnomin laaksoon! ken voitti?
-- Luuletko sen johtuneen siitä?
-- Mitä muuta se sitten olisi? Tupakka- ja alkohoolimyrkytyshän on
helposti parannettavissa. Juoppohullut menevät itse sairaalaan, ja
pääsevät pois kahdeksan päivän päästä. On omituista, ettei voi nähdä
syyperäistä yhteyttä, joka on niin päivänselvä!
-- Pakkomielikuvat...
-- Sanakirjaan ilmestynyt uusi sana; mutta asia ja syy? Missä
pakoittaja? Ken pakoittaa murhamiehet! ajattelemaan rikostaan?
Omatunto! Ja omantunnon takana? -- Kuitenkin, runoilija joutui
lopulta uskonnolliseen järkytystilaan...
-- Siitä näet, mitä uskonto on!
-- Ole varuillasi! Ole varuillasi! -- Uskon nyt, että on kohtuutonta
syyttää täkäläistä lääkärinhoitoa. Sairaan lähimmän ympäristön
ymmärtämättömyys on kai eristävä hänet täydellisesti; hän on yksin
sopiva omantuntonsa kanssa; hänellä ei ole tilaisuutta valittaa eikä
tulla vääräksi marttyyriksi. -- -- -- Eikö sinua milloinkaan peloita
olla täällä?
-- Ei, ei minua, sillä pidän silmällä itseäni. Mutta on
kandidaatteja, jotka tekevät itsensä heikoiksi viettämällä
epäsäännöllistä elämää, ja rupeavat pelkäämään pimeää, vaikka
eivät usko mihinkään muuhun kuin fysiologiaan. Täällähän on ollut
professoreita, jotka ovat saaneet kohtauksia; ja meillä on monta
palvelijaa...
He astuivat linnaan. Se oli abstraktinen, jäykkä, itkettävä kuin
itsemurhahuone hotellissa, huone, joka aina annetaan kaikkein
onnettomimman näköiselle vieraalle, huone, jossa on kolme ovea ja
yksi ikkuna; jossa vuode on lukitun oven kohdalla, jonka avaimenreikä
on päänalaisen vieressä, ja vastapäätä toista ovea sohva, vartavasten
siten tehty, ettei siinä voi istua eikä maata; huone, josta näkee
vain takapihan ja vastapäätä olevan siistimättömän huoneen, ja joka
tuntuu olevan itsemurhaajalle varattu.
Kreivi Max kävi alakuloiseksi; mutta Esterin, joka saapui liian
myöhään, täytyi heti tehdä kierroksensa, ja ystävä seurasi häntä.
Pitkä käytävä ja alaspäin johtava porras; paloruiskuja, joiden letkut
kiemurtelivat kuin pitkät mustat käärmeet pitkin valkeita seiniä,
kaasuliekkejä kuin tuliperhosia; vihdoin rautaristikkoikkuna, jonka
kohdalla he pysähtyivät. Kopissa, joka muistutti tallia, seisoi vanha
alaston mies keskellä lattiaa, ilkialasti kivilattialla, ja hänen
käsivartensa olivat kohotettuina ilmaan kuin antiikisen rukoilijan
tai pylväspyhimyksen.
-- Miksi hän on alasti? kysyi Max.
-- Siksi, että hän riisuu vaatteensa ja hänellä on 40 asteen kuume;
sitä hän on potenut kolme vuotta, ja tuossa hän on seissut kolme
vuotta. Hän luulee olevansa käärmekuopassa.
-- Silloin arvaan, ken hän on! Hän se on, joka riisti petoksella
leskiltä ja orvoilta heidän omaisuutensa, ryösti vaatteet heidän
yltään, mutta laillisilla keinoilla! Huomaatko, että on olemassa
muita lakeja kuin raastuvanoikeuden! Mutta, Ester, miksi hän luulee
olevansa käärmekuopassa? Ei hän ole lukenut Danten Infernoa, 24:ttä
laulua, missä käärmeet kiduttavat varkaita.
-- Niinkö? Ei hän ole lukenut Dantea!
-- No, mistä luulet Danten saaneen sen? Onko hän keksinyt sen, vai
onko hänellä ollut siihen syynsä? Onko näissä rangaistusmuodoissa,
joita te sanotte sairauksiksi, mitään objektiivistä, mitään mihin
tarttua? On, vastaan minä, ja syystä kyllä... Uskon myös, että
uskonnoissa on viittauksia... Jos olet lukenut Swedenborgia, niin
olet huomaava, että hänen kuvauksensa helveteistä, jotka ovat
_mielentiloja_ eivätkä _paikkoja_, että ne ovat samanlaisia kuin ne
kuvittelut, joiden kanssa olet täällä tekemisissä. On siis olemassa
pysyväinen laki: Etsi se, ja moni arvoitus selviää sinulle... jos
voit tai tahdot!
He kulkivat eteenpäin. Ester liehuen edellä suuressa kaulaviitassaan
ja hiukset vallattomina telmien, jotka välkkyivät kultaisina
kaasuliekkien valon hohtaessa niiden läpi. Solakka, tumma, kalpea
kreivi seurasi häntä.
Sitten he pysähtyivät erään rautaristikon kohdalla. Sisällä istui
nuori tyttö tuolilla ihan toimetonna.
-- Puhuttele häntä! sanoi kreivi.
-- Mitä teette täällä, neiti? kysyi Ester ollakseen vain Maxin
mieliksi.
-- Minä kärsin, vastasi tyttö, joka oli niin kaunis, että sielu
heijasteli ihan ihoon asti.
-- Miksi sitten kärsitte?
-- Kärsin isäni pahojen tekojen vuoksi; hänellä ei ole aikaa kärsiä
rangaistustaan, sillä hänen täytyy tehdä työtä perheen elatukseksi.
Ja minä olen rukoillut Jumalaa, että saisin kärsiä hänen puolestaan.
Minä kun olen viaton, ovat kärsimykseni suuremmat kuin hänen
olisivat, ja senvuoksi aikaa on lyhennetty. Mutta voi häntä, jos
hän on kiittämätön tai ei tee parannusta, silloin hän saa itse
kärsiä sen! Hän tietää sen, ja on senvuoksi varuillaan. Hän tietää
myös, että seuraan häntä kaikkialla ja pidän silmällä häntä. -- Oi,
raskasta se on, mutta kerran se loppuu sentään. -- Kolmen vuoden
päästä pääsen jouluksi kotia!
He kulkivat edelleen.
-- Etkö usko, kysyi Max, että tuo enkeli tietää, mitä tekee? Etkö
usko, että hän on viisas? Vaivaudu salaisesti ottamaan selkoa hänen
isästään, ja tutki onko hän puhunut totta!
-- Sellaiseen ei meillä ole aikaa!
-- Olet oikeassa! -- Mutta huomasitko kenen näköinen hän oli?
-- Niin, nyt tiedän, ketä tarkoitat...
-- No? Jos hän on hänen sisarensa, niin tunnet isän!... Mutta minne
nämä portaat johtavat?
-- Alas kaikkein pahimpaan! Siellä asuvat...
-- Tiedän; siellä ovat Swedenborgin hekumallisten lokahelvetit...
-- Sanooko Swedenborg niin...?
-- Sanoo, onko asianlaita niin?
-- On! Nyt alan pelätä pimeää!
-- Kuulehan! Danten Infernossa kerrotaan varkaista, että he muun
puutteessa varastavat toistensa ulkomuodon. Muistatko tuota
selvittämättömäksi jäänyttä oikeudenkäyntiä norrlantilaista varasta
vastaan, sen yhteydessä olevaa murhaa ja erään naisen unta jostakin
tapahtumasta rautatienvaunussa... ajattele sitä. Ajattele myöskin
noita kahta salaperäistä oikeusjuttua Norrlannissa ja Itägötanmaalla,
joista selveni, ettei mitään rikosta ollut tapahtunut, ei ainakaan
aineellista... ja kuitenkin saatiin kärsiä niin paljon...
lainsyrjäisesti, "syyllinen ja syytön" näyttää olevan ainoa tuomio...
Niin, jos lausuisimme kaikki ajatuksemme... Rousseau oli kyllin
epäviisas tehdäkseen sen... Minkä näköinen sisäinen ihmisemme on! Ja
toisinaan tuo sisäinen elämä tulee esiin, hämmentää käsitteet, tekee
selvät todistukset epäuskottaviksi, ja syyttäjästä tulee syyllinen,
Senvuoksi meidän tulisi ensin puhdistaa juoma-astia sisältäpäin...
Miten hirvittävää naamiaista elämä on! En voi milloinkaan mennä
seuraan, sillä kuulen ajatukset, luen kasvoista ja olen niin ankara
itseäni kohtaan, että rankaisen äänettömiä ajatuksiani, jotka ovat
toisinaan ihan hirvittäviä, niin etten ole tuntea niitä... Ja
huonossa seurassa voin toisinaan olla vastaanottamaton, ikäänkuin
suojattu, mutta toisinaan heidän pahuutensa valtaa minut, ja he
puhuvat minun suullani... He saavat sen harhaluulon, että olen raaka
ihminen...
He kulkivat eteenpäin ja joutuivat viimein suureen kokoussaliin,
johon oli järjestetty pieni juhla.
Max ei tahtonut astua sisään, vaan jäi ovelle!
-- Tämä muistuttaa elämäni hirvittävinpä näkyä. Ne olivat perversien
miesten ja naisten niin sanotut wieniläistanssiaiset Berlinissä.
Olin niissä poliisikomisariuksen ja erään lääkärin seurassa.
Ajattelehan vain tätä: muuan nuori mies, joka oli rakastunut ja liehi
erästä nelikymmenvuotiasta miestä, jolla oli punaiset, karkeat,
rumat kasvot, husaarin viikset ja silmälasit. Se oli olevinaan
rakastajatar! Kuka oli kääntänyt näiden ihmisten silmät? Mitä siihen
on kätkeytyneenä? Täytyy olla olemassa syy! -- -- -- En, minä en
tahdo käydä sisään! Minä pelkään mielipuolia; he ovat kuin demooneja,
sillä he lausuvat heti julki kaikki salaisuuteni, vieläpä kaikki
syntymättömät ajatuksenikin. Ja tässä mielipuolen ekvatsiooni: hän
elää äänettömässä aavistuksessa, pääsee meistä selville edeltäkäsin,
on niin tarkkanäköinen, että hän tuntuu ilkeältä. Tavattomien
matkojen päästä hän kuulee sen, mikä ei vielä ole muodostunut
ääneksi; hän näkee ajatuksia ja tunteita; hänen sielunkykynsä ovat
tavallaan yläpuolella meidän tavallisia, senvuoksi hän on mahdoton
elämän naamiaisiin... kas, tuossahan on runoilija!
-- Niin, hän saarnaa nyt siveyttä itseään vastaan!
-- Eikä tiedä, että "Sköna Helena" kiertää maailman markkinoita
kilvan hänen banaalien laulujensa kanssa?
-- Ei, sitä hän ei tiedä!
-- Kuinka silloin käy, jos hän saa tietää sen? Hänen personansa
näyttää tosin jo jakautuneen kahtia, mutta onko hän, ollen
ristiriidassa entisen minänsä kanssa, selviävä tästä epäsoinnusta
kompromissin kautta vaiko taistelemalla itseään vastaan?...
Tiedätkö... tämä siveys, oikein käsitettynä, on enemmän hyväksyttävää
kuin paheksuttavaa. Kauhistuttavaa on, kun pidetään tuota valtavaa
luomisvoimaa leikkikaluna, ja sitä harjoitetaan enin ja pahimmin
avioliitossa, jossa se on käynyt ajanvietteeksi. Senvuoksi vaadin
siveellisistä syistä avioliiton poistamista. Kaksin maattavassa
vuoteessa kadottaa yksilöllisyytensä, oman arvon tuntonsa,
ihmisarvonsa. Siinä myö sielunsa, oppii vaikenemaan, jota sanotaan
sovinnoksi. Se on hauta, johon Jumalan kuva lasketaan, ja josta
eläin nousee! Siinä syntyy tuo rajaton ylenkatse itseään, rakkautta,
puolisoa ja kotia kohtaan! Kuulin äskettäin erään kolme vuotta
naimisissa olleen miehen, jonka keittiökamari ihan kuhisi sulhasia,
vihdoinkin huudahtavan: En jaksa kauemmin olla porttolan isäntänä.
-- -- -- Ei, nyt lähdemme Skansenille. Tunnin päästä on sydänyö!
* * * * *
Götalaisten huoneiden vieraat kulkivat pienempiin ryhmiin
jakautuneina ja öisiä puheluja pitäen; vanhat ja nuoret, isä ja
pojat, setä ja veljenpojat kuin yhdenikäiset toverit konsanaan; ajan
tunnussana oli: "kuolema ei ole mikään puolustus eikä vanhuus lisää
miehen arvoa". "Isyyttä ei voida todistaa, ja senvuoksi olemme kaikki
veljiä."
Gustaf vanhus kulki etunenässä Isakin kanssa: