useiden epäilyä herättävien seikkojen perustalla, on se yhdentekevää.
Omituista on, että löydettiin ote Bordereausta Dreyfusin
liivintaskusta häntä Ile de Rez'sta vietäessä. Mistä hän sen sai, kun
hänen käytettävänään ei ollut alkuperäistä kappaletta vankilassa; ja
mitä hän sillä teki, se kun osoitti hänet syylliseksi? Tiedetäänkö
oliko tuo ote alkuperäinen vai eikö?
-- Kuinka tämän tiedät?
-- Onhan se selostuksessa, eikä hän ole milloinkaan kieltänyt, että
ote oli liivintaskussa, se kun tavattiin ihan verekseltä. -- Miksi
tämä oikeusjuttu kiinnittää niin suuresti mieltäsi?
-- Sitä en voi selittää.
-- Kuitenkin, nyt hän istuu saarella, jolle muutamat ovat antaneet
nimen du Diable, toiset taas du Salut. Onhan se merkillistä. Ja
kerrotaan risteilevistä aluksista, jotka tahtovat vapauttaa hänet.
-- Oliko hän juutalainen?
-- Oli tietysti; mutta se ei pahentanut hänen asiaansa valistuneessa
Ranskassa, jonka sotajoukossa oli jo kolmekymmentäkuusi juutalaista
upseeria, ja jossa Dreyfus, saksalaisesta sukuperästään huolimatta,
oli päässyt yleisesikunnan jäseneksi, _senvuoksi_ että hän
oli juutalainen. Tahdottiin näet osoittautua valistuneiksi ja
ennakkoluulottomiksi. Luulen tietäväni, että siitä munasta puhkee
jotakin. Varmasti se on basiliskin muna!
-- Uskotko sitten, että hän on syyllinen.
Max katseli Esteriä, ja tunsi hänen kysymyksessään vihan odan,
taisteluun vaatimuksen, ansan. Hän vastasi senvuoksi kylmästi:
-- Uskon, että hän on juorunnut ja sitä pidän anteeksi annettavana,
en tiedä, onko hän kirjoittanut Bordereaun, mutta katson
epätodennäköiseksi, että mies pitää luetteloa rikoksistaan.
Todennäköisesti hän on syyllinen, mutta ei siihen rikokseen, josta
häntä on syytetty. Ja siinä on hänen voimansa! Senvuoksi hän saattoi
virka-arvon alennuksen saatuaan huudahtaa rohkeasti Marskentällä:
"olen viaton!" (se on: "teidän tuhmaan syytökseenne!")
He kävivät alakuloisiksi ja Esteriä rupesi viluttamaan. Kreivi
Maxia alkoi hermostuttaa ja hänestä kävi viereinen seura liian
äänekkääksi; pahanilkinen koira kulki paikasta toiseen ja lakasi
pöytiä hännällään; vahtimestari töykkäsi Esteriä selkään joka kerran
ohi kulkiessaan.
-- Luulen, että istunto on lopussa, virkkoi Max. Täällä on ikävää,
ja niin käy aina, kun keskustelut alhaisista asioista rupeavat
vaikuttamaan. Ilmassa on ilkeä tuntu, kuolleet ympärilläni
vaikuttavat minuun vastenmielisesti, ja minä kaipaan pois, ulos;
toivoisin voivani ryömiä ruumiistani ja lentää lokkien kanssa
merelle, kylpeä suuressa vihreässä laineessa, maata selälläni
ja nähdä vaan taivaan; olla jättiläisvalas ja huuhtoa itseni
valtameressä, uida kilpaa pursien kanssa ja sukeltaa levämetsiin --.
Nyt alkoivat kirkonkellot soida.
-- Ja sitten nuo kellot! Tuo kirkko on aina tuntunut minusta
Oopperakellarin apuseurakunnalta, sisäänkäytävä on Österlånggatanilta
ja torni Champs de Mars'n salongista. Kun tuolla ylhäällä soitetaan,
niin kaikki totilusikat kalisevat terassilla ja punssilasit kilisevät
tarjottimilla, laakeripuut värisevät ja niissä on elohopean maun
haju, tämä terassi muistuttaa muutoin ranskalaista kirkkomaata
istutuksilla koristettuine hautoineen ja tasaisiksi leikattuine
puineen. -- Huh, miten minua viluttaa; lähdemmekö?
Ester tiesi sen merkitsevän eroa; sillä nyt alkoi vieraantuminen,
viha, ilman erikoista syytä, ja jos hän itsepintaisesti jäisi Maxin
luo, niin syntyisi tappava äänettömyys, tai puhkeisi järjetön riita.
He erosivat hyvästiä heittämättä molemmanpuolisesta äänettömästä
sopimuksesta, mutta kuitenkin varmoina siitä, että kohtaisivat
jälleen toisensa, ennemmin tai myöhemmin.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Sovintojuhla
Ester ja Max kulkivat pitkin Strandvägeniä matkalla näyttelyyn,
jota eivät olleet vielä nähneet. Molemmat kun olivat syntyneet
Tukholmassa, muistivat he Djurgårdenin vanhat ääriviivat niin
tarkasti, että olisivat voineet piirtää sen pimeässäkin. -- Nyt, kun
he keskusteluihinsa vaipuneina olivat kulkeneet katse sisäänpäin
tähdättynä, pysähtyivät he äkkiä ja loivat ylös silmänsä. He näkivät
edessään valkean, siintävän kaupungin, joka oli kuin juhlaan
pukeutuneena.
Max pysähtyi, ja tuijotti eteensä, ylös kuin hurmiossa:
-- Valkeus on jälleen koittanut!
Ja he vaelsivat edelleen Maxin puhuessa:
-- Pelko valkeaa kohtaan on kadonnut. Silmät eivät sietäneet
valkeita taloja, senvuoksi terveysoppi kielsi kalkkikiilloitukseni,
ja meidän nuoruutemme talojen seinät olivat sivellyt noella ja
ruosteella; ja viranomaiset määräsivät käytettäväksi kimröökin ja
rautamullan sekaista kalkitusta. Ja vihreä, toivehikkaan vihreä,
jonka estetiikka oli julistanut pannaan siksi, ja senvuoksi että...
vihreä on viettänyt jälleen paluujuhlaansa; valkea vihannoi, ja
vehreys kullataan. Itse kansallislippu on valjennut koleasta
indigosta lempeäksi koboltiksi, paksusta munanruskuaisesta kelmeäksi
kullaksi. -- Me olemme vaeltaneet pimeydessä, mutta se oli vain
auringonpimennystä, jota täytyi aikansa kestää. Muistan, miten
lapsena ollessani pikku siskoilla oli valkeat sukat kuten heidän
äideilläänkin; ja muistan ajan, jolloin heidän säärensä kävivät
mustiksi; minusta he muistuttivat demooneja, jotka laskeutuivat alas
savupiipuista; valkea muuttui mustaksi, ja oli muutamia naisia,
jotka keikailivat surupuvulla, vaikka heillä ei ollut surua. Nyt
alkaa taas valjeta; sukka on käynyt värikkääksi, ja kenkä kadottanut
mustuutensa; nainen on saanut jälleen pitkät hiuksensa, paljastanut
kaulansa ja povensa -- nyt saamme jälleen -- äitejä -- joiden
kaulakoruina ovat lapset!
He olivat joutuneet sillankorvaan ja astuivat valkeaan kaupunkiin. He
eivät nähneet ihmisiä; heitä ympäröi heidän oma suojeleva _auransa_,
joka teki heidät ikäänkuin näkymättömiksi. Rakennuksia ja esineitä
he eivät tutkistelleet, vaan pitivät niitä kuin omien aatekuviensa
koristeina. Kuin kisaten he kulkivat ohi koneiden, mineraalien,
aseiden, huonekalujen ja kaikenlaisen rihkaman. He vaipuivat vanhaan
Tukholmaan; viihtyivät muinaisajan unhossa hetken; mutta tunsivat
ahdistusta ja riuhtautuivat siitä irti takaisin nykyisyyteen! Elää
nykyisyyden elämää, ei silloista! Ei päivääkään taaksepäin, pikemmin
eteenpäin, itsensä ja aikansa edellä.
Lopuksi he istuutuivat siniseen luolaan. Max jatkoi puhettaan.
-- Nyt ajattelen sinistä, nyt näen sinistä, tiedän missä olen,
mutta olen unhoittanut sen, enkä ole täällä. Tiedän nimesi, mutta
en tahdo mainita sitä, sillä et ole se, ken olet. -- Tiedätkö, mitä
"Gudsivalag" oli? Se oli henkistä sukulaisuutta, jota luultiin olevan
saman lapsen kummien välillä. Uskon siihen, sielujen itsenäiseen
olemassaoloon ruumiiden ulkopuolella, henkiseen sukurutsaukseen.
Lienemme sisaruksia jollakin tuntemattomalla tavalla, ja senvuoksi
emme saa lapsia; siksi olemme syyllisiä rikokseen, tunnemme häpeätä,
jota emme voi selittää. Sinä et ole se, ken olet, sillä kun et ole
luonani ja minä koetan muistella sinua, niin muutut toiseksi...
-- Keneksi sitten muutun?
-- Milloin äidikseni, milloin sisarekseni, milloin... Tiedätkö,
uskon sielujen elävän niin riippumattomina ruumiista, että voivat
ruveta versomaan toisen rungossa, ja elää saprofyyttien lailla
toisten varassa. Jäkälä, joka kasvaa puissa ja kivissä, on levän ja
sienen yhteiselämää, pesäyhteyttä, jota sanotaan symbiokseksi. Se on
avioliittoa, henkistä tarkoitan, ja avioyhtäläisyys on sielun vielä
tuntematonta muovailukykyä, joka voi muodostaa aineen toiseksi. Olin
nähnyt isäsi, mutta en milloinkaan äitiäsi, kun kerran teatterissa,
edessäni monta penkkiriviä, näin naisen niskan, joka veti huomioni
puoleensa. Käännyin seurani puoleen ja sanoin tahtomattani: Tuon
naisen niskasta muistuu Gustaf Borg mieleeni! -- Nainen on hänen
vaimonsa, vastattiin minulle. Jos ne olisivat olleet kasvot, olisi
saattanut käsittää seurustelusta johtuneen mukautumisen vaikutuksen,
mutta niska. Sehän tuntuu satumaiselta.
-- Tosin synnytään kaksoisina, jatkoi Ester, mutta siksi voi myöskin
tulla. Äidilläni oli kaksoissisar, jakun tämä leikkasi kerran
käteensä, niin äitini tunsi tuskan pitkän matkan päähän. Sinusta ja
minusta on tullut kaksoiset, mutta meidän täytyy lakata olemasta sitä.
-- Luulen, että kuolemme sinä hetkenä kuin side katkaistaan. Erosta
johtuva tuska on kärsimyksistä suurin, mutta me emme voi välttää sitä!
-- Voitko ajatella loppua?
-- En! Ja mitä ei voi ajatella... sitä ei ole. He läksivät
vaihtaakseen jälleen paikkaa; ja joutuivat Skansenille.
Koirat tervehtivät haukkuen heitä, ja Max kutistui kokoon tuskasta:
-- Nuo eläimet täällä? Eikö sitten Ruotsissa ole ihmisiä?
-- Et ole eläinten ystävä?
-- En, vihaan kaikkea eläimellistä, kuten tiedät, etenkin itsessäni.
Ja nuo eläinten ystävät -- niin, sinähän tiedät, että itse johtajatar
oli tappaa lapsensa rusinoilla ja manteleilla (hän oli kasvissyöjä),
mutta ei voinut kuulla puhuttavan lampaan teurastuksesta. Ne, jotka
ovat niin alhaisella eläinasteella, että tuntevat myötätuntoa
eläimiä, mutta eivät ihmislapsia kohtaan, ne pitäisi rankaisematta
voida lähettää eläinlääkäriin sinihappoa haistamaan, Kuilut, joita
tuollainen ihmisen kaltainen sielu kätkee, pitäisi sen oikeastaan
koettaa salata. Olen kuullut, että ratsuväki ja paimenet... Ei,
nyt jätämme tämän paikan. Täällä on ilkeätä, ja ilkeätä on aina
siellä, missä pidetään eläimiä häkeissä! -- Lähtekäämme Swedenborgin
huvimajaan.
-- Oletko lukenut Swedenborgia?
-- Swedenborgia ei _lueta_, hänet saadaan, tai ollaan saamatta. Häntä
voi ymmärtää vain se, joka elämässään on kokenut samaa kuin hän.
Senvuoksi ei ole vaarallista lukea häntä; syrjäiselle hän on suljettu
kirja.
He kulkivat kulkemistaan.
* * * * *
Pääravintolan edustalla istui konsuli Levi tohtori Borgin kanssa.
-- No, vikojen löytäjä, mitä sanot kaikesta tästä?
-- Tahtoisin mieluimmin vaieta ja säilyttää juhlan kauniin
vaikutuksen.
-- Ei, sinun tulee ihailla, ihailla Ruotsin teollisuutta ja
keksintöjä.
-- Mitä keksintöjä?
-- No, kas niin!
-- Vanhempien ideoiden pientä sovittelua, aiheet toisten, muutokset
omat!
-- Mutta entäs sitten separaattori? Ruotsin kunnia ja rikkaus.
-- Se juuri! Sentrifuugin tehtävänä on aina ollut eroittaa malmeja,
sokereja ja sokerinestettä; nyt se eroittaa kermaa, siinä kaikki!
-- Puhut joutavia! Se juuri on uutta, että sitä käytetään maidon
erottamiseen.
-- Ei, maitoseparaattorin keksi 1864 Prandtl Baijerissa, mutta
keksintöä kehitettiin Ruotsissa.
-- Siinäpä vasta poika! Entäs sitten höyryturbiini? Kelpaako se?
-- Kyllä, mutta se on vanha! Lasketaan sisään höyryä veden asemesta,
siinä kaikki! Akseli on uusi! Ei, ken laskee höyrykoneeseeni toista
nestettä kuin vettä, nestettä, jonka kiehumapiste on alhaisempi,
kuten esim. eetteriä, jonka kiehumapiste on 45°, hän on säästänyt
voimaa; hän on keksijä. Silloin kun voidaan lämmittää veturi
väkiviinalampulla, olen minäkin mukana palkitsemassa. Tai kun tehdään
ilmapallo, joka nousee typpikaasulla täytettynä ja paloöljykamiinalla
lämmitettynä.
-- Typpikaasulla?
-- Niin, typpi, jonka ominaispaino on sama kuin valokaasun eli 0,9,
on luonnollisesti nostava pallon. Kun typpi ei syty eikä räjähdä,
voidaan sitä lämmittää, joko bentsiinilampulla, paloöljykamiinalla
tai asetyylillä. Silloin istun lämmössä ja hoidan ruuvia; nousen ja
laskeudun mieleni mukaan, saatan poistua pallostani tyhjentämättä
sitä, ja silloin voin nousta ja laskea etsimään sopivia tuulia.
-- Entäs tulenvaara?
-- Typpi ei ole tulenvaarallista eikä kyllästetty kangas syty!
Sellaisen voit tilata joltakin insinööriltä, kuten regulaattorinkin
eetteri- tai bentsiinihöyry-koneeseeni!
-- Onko sinulla muita keksintöjä?
-- On, meidän pitää sytyttää vesi tuleen. Tiedäthän, että koksi
palaa paremmin vedessä kuin ilman sitä! Niinpä valmista joku määrä
huokoista koksia tulenkestävästä savesta tai valuraudasta ja
kostuta sitä herkeämättä tulistuneella höyryllä saatuasi sytykkeen
tavallisesta koksista, joka synnyttää höyryn.
-- Tuo kuulostaa hyvältä; onko sinulla näyttelyysi muuta näytteille
asetettavaa?
-- On, kaukoputki. Nuo vanhat suuret rumilaat ovat aivan
tarpeettomia. Katsoin äsken erään magneettisen teodoliitin
kaukoputkeen, jonka putki ei ollut puolta jalkaa pitempi eivätkä
lasit kahdenäyrin lanttia suuremmat. Se kiikari oli jonkin arvoinen.
Nyt on asianlaita niin merkillinen, ettei saa käyttää liian
voimakkaasti suurentavia kaukoputkia taivaankappaleita tutkittaessa.
Mars ei siedä kuin 50-kertaisen suurennuksen. Tähtiä ei maksa vaivaa
katsella, sillä ne vain pienenevät suurennuksen kasvaessa, ovat siis
merkillisiä valonlähteitä. Jäljellä on aurinko ja kuu, ja ne näkee
yhtä hyvin teatterikiikarilla. Nyt meillä pitäisi olla... Kas tuolla
tulee Kurt!
Kurt Borg astui esiin. Hän oli juhlallisen näköinen, mutta samalla
hajamielisen:
-- Mistä tulet? tervehti tohtori.
-- Tulen eräästä suuresta ja kauniista tilaisuudesta; olen ollut
ritarihuoneella, uskontokongressissa; ja olen kuullut erään piispan
lausuvan kohteliaisuuksia rabbiinille.
Isak Levi näytti vähemmän ihastuneelta kuin arkkitehti oli odottanut,
sillä Isak luki uskonnolliset asiat niiden joukkoon, joista ei puhuta.
Tohtori sitävastoin kävi aineeseen käsiksi:
-- Niin, sekin on jälkikaikua! Uskontokokous Chicagossa 1893 oli
paljon suurempi. Siellä oli maanpiirin kaikki kansat ja uskonnot
edustettuina ja seurakunta sai joka aamu siunauksen sen päivän
esimieheltä, olipa tämä sitten muhamettilainen, katolilainen tai
protestantti, ja itse paavi lähetti onnentoivotuksensa... Meidän
kongressistamme puuttuu jotain oleellista, siellä ei ole yhtään
katolilaista.
-- Kas niin, onko sinustakin tullut katolilainen? vastasi Kurt.
Tohtori ei vastannut tuohon tuhmaan kysymykseen:
-- Tässä kokouksessa on jotakin niin yksinomaan
luterilaista-ainoaa-autuaaksitekevää, ja siksi se on pöyhistelevää
kuin kaikki luterilainen. Sitäpaitsi ette muistane, että Pius IX
1868 kutsui myös kreikkalaiset, protestantit ja muut ei-katolilaiset
Vatikaanin kirkolliskokoukseen saadakseen aikaan sovinnon
kristittyjen kesken, aluksi. Kutsutut harhaoppiset eivät saapuneet,
ja niin kehittyivät asiat sellaisiksi kuin ne nykyään ovat!
-- Voi olla niin, puuttui Kurt puheeseen, mutta suurta on tekeillä,
ja me saamme nähdä uutta uudella vuosisadalla.
-- Ranskan valistus vallankumouksen ajalla oli päässyt paljon
pitemmälle kuin me nyt; he repivät maahan kaikki tyynni; ja kongressi
koettaa nyt vain kännien hävittää sitä, mitä heidän oma vastarintansa
on rakentanut. -- -- --
Taivas oli mennyt pilveen, ja ilmanrannoilla kiemurteli
ruskeanvärisiä hattaroita. Ylhäällä pimeni, mutta valkea kaupunki
näytti vieläkin valkeammalta, hymyillen mustaa taivasta vasten.
-- Nousee ankara tuuliaispää, virkkoi tohtori.
-- Tuuliaispää, niin, muistatteko tuuliaispäätä Parisissa? puuttui
Kurt puheeseen. Se riehui syyskuun 10 päivänä viime vuonna, olin
silloin siellä ja näin sen. Se oli niin hirmuinen näky, että monet
menettivät järkensä kauhusta. Se raivosi Jesuiittaseminaarin luona
olevalla Saint-Sulpice'n torilla... jatkoi matkaansa Seine'ä kohti ja
särki la Revanche nimisen hiilialuksen...
-- Se oli vertauskuvallinen tuuliaispää, puuttui Isak puheeseen.
-- Sitten se jatkoi matkaansa Ludvig Pyhän pyhään kappeliin ja
repi maahan telineet, ja ryntäsi sieltä oikeuspalatsiin. Siellä
istui muuan tuomari käsitellen erästä juttua; silloin ikkunat
ponnahtivat yhdellä erää auki ja suuri puu lensi juurineen päivineen
oikeushuoneeseen; eräs vahtisotamies lensi vahtikoppeineen sisään
ja kiiti halki pitkän käytävän. Oikeuspalatsissa se näytti
tehneen, suurimmat tuhonsa. Mutta sieltä pyörre suuntasi kulkunsa
Saint-Louis'n sairaalaan ja kaatoi 50 metriä rauta-aitauksesta, joka
oli musertaa kuoliaaksi erään Le Courrier de Paris'n aputoimittajan.
-- Kaikkeapa sinä keksit. Veli Max sommittelisi siitä ennejutun,
mutta onneksi on Parisissa ollut vuoden päivät rauhallista, eivätkä
enteet tavallisesti jätä pitämättä paikkaansa vuoden ja vuorokauden
kuluessa?
-- Keksin? Saat lukea Vossische Zeitungista leikkaamani kohdan, joka
on mukanani!
-- Ei ole tarpeen! Muistan ilmankin. Jesuiittaseminaari, Saint Louis
kaksi kertaa, la Revanche ja oikeuspalatsi...
-- Paina se sitten mieleesi, lausui Kurt terävällä, melkein
kiihkeällä äänellä; ja jos Parisissa tapahtuu jotakin, tänä tai
tulevana vuonna niin...
-- Oletko sinäkin käynyt taikauskoiseksi? iski tohtori vastaan.
-- Olenpa tai en, mutta täällä tapahtuu asioita!... Näin unta
Parisissa...
-- Etsi selitys unikirjasta!
-- Laske sinä vain leikkiä, mutta ota tämä sanomalehtiliuska, ja
säilytä se, ainakin koetteeksi. Sinähän pidät kokeista. Se on
syyskuun 15 päivänä 1896 ilmestynyt Vossische Zeitung. Nyt meillä on
97!
-- Hyvä, sanoi tohtori! Lyömmekö vetoa, ettei tuosta tarusta tule
mitään?
-- Lyödään vaan! Sata kruunua! sanoi Kurt. Isak todistaa.
Isak oli hyvin tarkkaavaisesti kuunnellut kertomusta; ja
todistettuaan vedon hän otti esiin lompakkonsa, veti sieltä
sanomalehtipaperin, ja asetti sen pöydälle.
-- Tässä on todellakin ranskalainen kuvaus tuuliaispäästä, ja se
pitää yhtä Kurtin kuvauksen kanssa. Merkitseekö se jotakin? Hm!
Sepähän nähdään!
-- Mitä hittoja se merkitsisi? Ei voi tehdä tuuliaispäitä, ei
vaikka olisi jesuiitta tai salatieteiliä, eikä kukaan ihminen usko
yliluonnollisiin tuuliaispäihin.
-- Sepähän nähdään! Sepähän nähdään!
* * * * *
Ester ja Max kulkivat taidekokoelmain edustalla. Max puhui:
-- Tuntuu siltä kuin ruotsalaiset eivät rakastaisi täällä toisiaan,
vaan kokoontuisivat enemmän pelosta, kuin säikkyen jotakin
tuntematonta tulevaa; se on kuin sairaan tarvetta tehdä sovinto
vihamiehen kanssa; mutta jos hän elpyy, voittaa vihollisuus jälleen.
He pysähtyivät ja katselivat ensin myrskypilviä, siirsivät sitten
katseensa taidekokoelmien pylväskäytävään ikäänkuin etsien suojaa
sieltä.
-- Näetkö? puuttui kreivi jälleen puheeseen. Näetkö tuota rintakuvaa?
-- Se on Arvid Falk! Elääkö hän?
-- Elää.
-- Mennään katselemaan häntä!
He astuivat lasiseinäkuistille; ja kreivi Max aloitti jälleen:
-- On odottamatonta, että hänet päästetään tänne, mutta häntä
pidetään kuolleena ja vaarattomana.
-- Kuka on tehnyt rintakuvan?
-- Eräs nainen: merkillistä kyllä.
-- Kuinka niin; hänhän on aina elänyt naisten ja lasten parissa,
vastasi Ester. -- Mutta mitä on jalustaan piirretty?
-- Ne näyttävät tulenlieskoilta. Tarkoittaneeko se rikkiä, jonka
perille hän väittää päässeensä, vaiko infernoa, jossa hän nyt vaeltaa?
-- Hän ei ole pelkurimaisen näköinen, pikemmin hänen kasvonsa
kuvastelevat jumalallista ylimielisyyttä, jota jumalat vihaavat.
-- Luuletko, että kukaan on ymmärtänyt sitä miestä? Hän väittää,
ettei kukaan ole tehnyt sitä, koska hän itsekään ei ole ymmärtänyt
Useaan; mutta tuntuu siltä kuin hän joskus aavistaisi elämänsä
arvoituksen ja käsittäisi olemassaolonsa jonkin tehtävän
suorittamiseksi. Hän muistuttaa minusta min Balzacin Louis Lambert'a,
olentoa, joka ei kuulu tähän maailmaan. Tyytymättömyytensä
kaikkeen täällä alhaalla hän johtaa jonkin paremman synnyttämistä
muistoista, jotka piilevät hänen sielussaan; hänestä on kaikki
huonoja jäljennöksiä alkuperäisistä jotka muistuvat hämärästi hänen
mieleensä. Ja hänen häilymisestään itseään kiduttavan hurskauden ja
aistillisen jumalattomuuden välillä ilmenee, että hän pitää tätä
ajallista elämää rangaistuksena, ja että hänen täytyy toisinaan ottaa
katumuksessaan mutakylpy.
-- Oletko tuntenut hänet?
-- En, uskon, ettei yksikään ihminen ole tuntenut häntä. Hänellä
on taito kätkeytyä seurustelussa mukautumalla puhujaan, niin että
kuulijasta tuntuu ikäänkuin olisi vain kuvastellut itseään tai
puhutellut itseään. Senvuoksi on olemassa niin monta merkillistä
luonteenkuvausta hänestä, joista tuntuu kuin kuvaajat olisivat
piirtäneet omansa, eivätkä hauen kuvaansa! Nykyään on muuan nainen
koettanut tehdä selvää hänestä eräässä tutkielmassa, mutta tunnustaa
epäonnistuneensa, ja olleensa vahalla menettää järkensä.
-- Miksi häntä sitten vihataan niin?
-- Koska te ette ole tästä maailmasta, niin maailma vihaa teitä!...
-- Samassa kreivi Max tunsi kuin lämpimän läikän selässään; ja
kääntyessään katsomaan, hän näki erään epämääräisen ikäisen miehen
tarkastelevan rintakuvaa pilkallisesti, melkein ilkeästi hymyillen.
Kreivi oli miltei huudahtamaisillaan, mutta kääntyi sensijaan Esterin
puoleen ja lausui hänelle jotakin katseellaan.
-- Tuntematon poistui kokoelmiin.
-- Oliko se hän?
-- Niin luulen!
-- Näitkö hänen kasvojensa ilmettä? Hän katsoi halveksien itseään, ja
hänen, kasvonsa lausuivat: Tuo on jo voitettua!
-- Mitä se merkitsee?
-- Hänhän oli aina itseään ylempänä, ja mitä suurimpaan oman arvon
tuntoon hänessä yhtyi mitä rehellisin itsensä halveksiminen.
Ehkä hänen henkensä on joutunut uusille radoille ja katselee nyt
halveksien vanhaa reinkarnatsiooniansa.
-- Luuletko, että se oli hän? Hänhän on Parisissa!
-- En usko kummittelijoihin rahvaan tavoin; mutta se saattoi olla
meidän synnyttämämme kuvainen taideteoksesta. Me, sinä ja minä,
"näemme" silloin tällöin toisemme, ja sehän on vain kuvastusta sekä
jotakin lisäksi, jota en vielä tunne. Teosoofit ovat todenneet tuon
huomion, mutta eivät voi selittää sitä; sanovat sitä kuitenkin
"ajatuksen puolittaisen aineen satunnaisiksi aineellistumisiksi".
-- Mutta hänen askeleensa olivat niin raskaat? -- Niin, hän astunee
niin raskaasti, ikäänkuin pysytelläkseen maassa, jotta ei nousisi
ylös. -- Tiedätkö, mitä levitatsiooni on?
-- Tiedän! -- Mutta etkö tahdo katsella taideteoksia?
-- Silmäni ovat sokeat, en näe ulkonaisia esineitä; tahdon vain
kulkea sinun rinnallasi, sillä silloin syttyy sisäinen valo
minussa -- voitko selittää sitä? Vaikka minusta usein tuntuu sinua
ajatellessani kuin olisit pimeyden lapsi. Silloin vihaan sinua kuin
pahaa; mutta silloin pimenee kohta. Mitä se on? -- No, uskotko nyt,
kun sovinnon aika on koittanut, että mies ja nainenkin sopivat, ja
että sukupuolitaistelu taukoaa?
-- En, vastasi Ester, sitä en usko, sillä jolleivät erilaisuudet
eroittaisi heitä, kävisi koko maailma perversiksi. Tiedäthän, että
kaikki naisten ystävät ovat omituisia. Heillä on naisten sielu, ja
senvuoksi he kunnioittavat itseään naisessa. Nuorukaiset, joiden
sukupuolielämä ei ole joutunut vielä käännekohtaan, jumaloivat
naista. Mutta oletko huomannut, että meikäläiset herrat ovat
lakanneet puhumasta suhteistaan...
-- En kuullut mitä sanoit.
-- Et, sinulla on erikoinen kyky olla ottamatta vastaan toisten
vaikutuksia.
-- Silloin kun ne alentavat! -- Nyt sinä pimenet jälleen.
He kulkivat, mutta pysyttelihevät kaukana toisistaan, ja näytti siltä
kuin Max olisi tahtonut juosta piiloon ensimmäiseen porttikäytävään.
-- Erotkaamme hetkeksi, sanoi Ester, niin kohtaamme toisemme tunnin
kuluttua täältä lähtiessämme.
-- Kiitos siitä, että olit ymmärtäväinen! vastasi Max; mutta me
eroamme ystävinä, muutoin olemme heti toistemme kintereillä.
-- Ystävinä!
* * * * *
Näyttelyn valkea kaupunki kohosi uhkaavan rajuilma-taivaan alla, joka
ei tahtonut milloinkaan puhjeta.