erääseen lapsettomaan perheeseen, ja juuri sillä hetkellä, kun
puolisot olivat kyllästyneet toisiinsa. Hänestä tuli molempien
ystävä; he riippuivat hänessä ja kuljettivat häntä mukanaan
haihduttaakseen ikävystymistä. Luonnollisesti hän ja rouva
rakastuivat toisiinsa; mies vei tietämättään heidät yhteen; ja
eräänä kauniina päivänä, ollakseen rehellisiä, he ilmoittivat
miehelle tunteensa, jonka jälkeen rouva matkusti Parisiin saadakseen
avioeron. Kurt odotti, ja jonkun ajan kuluttua hänen piti palata
takaisin. Kurt kun oli kärsimätön, matkusti hän Söderteljeen rouvaa
vastaan. Juna pysähtyi; Kurt puikkelehti vaunujen läpi löytääkseen
morsiamen, joka ei aavistanut mitään. Vihdoin hän joutui erääseen
tupakkavaunuun. Siellä makasi hänen lemmittynsä, pää erään vieraan
herran polvella, ja tupakoi. Kurt ei hämmentynyt; nosti lakkiaan,
pyysi anteeksi, eikä ollut tuntevinaan naista. Mutta päästyään
viereiseen vaunuun, oli nainen hänen kintereillään, ja kohta hänen
kaulassaan; itkien, vannoen hän vakuutti, ettei se merkinnyt mitään:
vain ystävä, joka oli tarjonnut hänelle suojelusta matkalla. Kurt
kun itse oli rehellinen ja uskollinen, luuli naista samanlaiseksi.
Senvuoksi nainen pitää miestä tuhmana! nyt sen tiedät! No niin,
ystävä esitettiin, ja oli hän kyllin hienotunteinen hävitäkseen
ensimmäisenä iltana. Mutta seuraavana ehtoona syötiin yhdessä
illallista sukulaisten kanssa, ja ystävä oli mukana. Siellä ystävä
ja morsian vaihtoivat keskenään tuttavallisia sanoja ja silmäyksiä,
niin sydämellisiä, että Kurt menetti viimein malttinsa, pani toimeen
kohtauksen ja viskasi lautaset lattialle. Aivan äkkiä hän huomasi
näyttelevänsä naurettavan aviomiehen osaa, mutta meni kuitenkin
nopeasti naimisiin. Nyt he istuivat ikävissään, aivan kuin rouva ja
tämän mies ennen. Miten kummallista! -- Hänen elämänsä piti näet olla
vain alituista menoa. Kurtin täytyi myötäänsä kuljettaa häntä ulkona.
Silloin hän vasta eli, kun sai kapakassa herrojen katseet kääntymään
puoleensa, ja silloin hän nautti nähdessään miehen kärsivän. Koko
hänen olemassaolonsa riippui siitä, että mies kärsi. Ja hänen täytyi
näytellä onnellista aviomiestä, kuten kaikkien, jotka ovat naimisissa
eronneiden kanssa. Hänen piti olla elävä todistuskappale siitä,
että entinen mies "ei voinut tehdä vaimoa onnelliseksi". Ja entisen
musertamiseksi piti näiden saada lapsia. Kurt näet pitää itseään
tässä suhteessa oikein aika poikana! Mutta katso, lapsia ei tullut.
-- Siis: ei hänkään! -- Nyt vaimon alituiset soimaukset muuttivat
hänen elämänsä helvetiksi. -- "Nykyään ei ole enää olemassa miehiä",
virkkoi vaimo. -- Hänen oma vikansa se ei tietysti mitenkään voinut
olla.
Mitä Kurt teki? Niin, mitä oli hänen tehtävä? Hän hankki itselleen
suhteen, ja lapsen. Hänenhän täytyi pelastaa miehenkunniansa. -- Syy
oli selvästi rouvan. Mutta Kurt sai kantaa kuitenkin koko häpeän.
"Hän oli vietellyt toisen miehen vaimon, ja hylkäsi sitten tämän".
-- Mutta Kurt ei ollut vietellyt häntä! Ei siitä apua! "Hän oli
vietellyt toisen miehen rouvan!" Siitä ei välitetty mitään, että
se oli juuri rouva, joka oli lähtenyt tiehensä. No niin, nyt on
Kurt vapaa, mutta oletko kuullut kummempaa, että hänen ajatuksensa
askartelevat vielä tänäkin päivänä tuossa vaunussa olleessa
ystävässä. Hän on kysynyt varmaan kaikilta tuttaviltaan, uskovatko
he, että se merkitsi mitään. -- Niin, sotkuista on nykyään!
Samassa astui saliin suuri lihava herra, nainen ja kolme lasta.
Nainen oli erittäin hyvinvoivan näköinen, ja oli hänellä harteitten
yllä melkein liian pieni pää.
Tohtori katsoi hetken seuraa, säpsähti, kääntyi ikkunaan päin ja
varjosti kädellä silmiään, kasvoillaan naurun ja, itkun sekainen
ilme. Annettuaan seuran kulkea ohi, puhui hän hullunkurisen
mahtipontisesta:
-- Siinä meni ensimmäinen vaimoni toisen miehensä kanssa (tai
kolmannen, ken tietää?). Tuo hupakko, joka vastanaineena sanoi
elävänsä nunnan elämää, ja hupsutteli lapsen tullessa, ettei
käsittänyt, mistä se tuli. Tämä kylmäverinen veitikka pakoitti
idioottimaisella puheellaan minut eroamaan ja menemään uusiin
naimisiin. Katsopas, Holger, hänen suutaan, ja varo lapsensuita. --
Ja hän oli ensimmäinen rakkauteni! -- Luulen toisinaan, ettei se
ollut tuhmuutta, vaan ilkeyttä. Hän oli minulle mustasukkainen siitä,
että olin saanut hänet. Kunnia oli liian suuri, ja senvuoksi se oli
minulta riistettävä! -- Hän oli suurin nauta, mitä olen tuntenut,
senvuoksi kaikki viholliseni tekivät hänestä korkeimman olennon; he
sanoivat, että olin saanut kaikki häneltä, vieläpä lääketieteellisen
sivistyksenikin. Tuon pikku suun jokainen sana oli niin ilkeä, että
aioin kerran lyödä naulan hänen kielensä läpi. Toivon, että hän on
saanut selkäänsä tuolta mörökölliltään, minun syyni. -- Niin, Holger,
sellaista on elämä, eikä se ole minun syyni.
KUUDESTOISTA LUKU
Kuolleiden valtakunnassa
Ester Borg kulki kirkon edustalla ja näki, että se oli auki. Siellä
sisällä oli kaunista, ja alttari oli vihrein köynnöksin koristettu.
Kuusenhavuja oli siroitettu edustalle, oli siis odotettavissa
hautajaiset. Kansaa tulvi, ja väkijoukossa hän näki kreivi Maxin,
jonka kanssa ei ollut seurustellut kuuteen kuukauteen. Ester näki
hänet, mutta hän se ei ollut, vaan joku hänen näköisensä. Tätä hän
sanoi "näkemiseksi", ja silloin hän tiesi Maxin pian saapuvan. Hän
meni sisälle odottamaan. Hänen ja kreivin välit olivat särkyneet
sillä kertaa, ja he olivat päättäneet erota; mutta olivat kärsineet
erosta niin, että solmivat jälleen liiton. Senjälkeen he olivat
kärsineet toistensa läheisyydestä ja eronneet taas; ja sitä menoa oli
jatkunut vuosikausia.
Ester nousi oikeanpuoliselle lehterille, hän ei tiennyt minkä vuoksi,
mutta tunsi, että tulisi viihtymään siellä. Sen näköinen lehteri
vaan oli; lähellä holvia, korkealla väkijoukon yläpuolella, ja niin
turvallinen.
Hetken kuluttua kreivi todellakin saapui, ja lähestyi levollisesti
Esteriä, ikäänkuin olisi ennakolta määrännyt kohtauksen hänen
kanssaan.
-- Oletko varronnut kauan? kysyi hän hillityllä äänellään.
-- Kuusi kuukautta, kuten tiedät, vastasi Ester mutta oletko nähnyt
minut tänään?
-- Olen, äsken juuri raitiovaunussa; ja minä katsoin sinua silmiin
niin, että luulin puhelevani kanssasi.
-- On "tapahtunut" paljon viime näkemästä?
-- Niinpä niin, ja minä luulin, että välimme olisivat olleet lopussa.
-- Kuinka niin?
-- Kaikki pikku esineet, jotka olen saanut sinulta, ovat särkyneet
salaperäisellä tavalla. Mutta tämä on vanha havainto.
-- Todellakin! Nyt muistuu mieleeni joukko tapauksia, mutta
luulin niitä vain sattumaksi. Sain kerran isoäidiltäni silmälasit
meidän ollessamme vielä hyviä ystäviä. Ne olivat tahkotusta
vuorikristallista ja erinomaiset ruumiinavauksissa, oikeat
ihmekapineet, joita vaalin kuin silmäterääni. Eräänä päivänä
särjin suhteeni eukon kanssa, ja hän suuttui minuun. Seuraavassa
ruumiinavauksessa tapahtui sitten, että lasit putosivat niistä ilman
syytä. Luulin, että ne olivat ihan yksinkertaisesti rikki; lähetin ne
korjattavaksi. Mutta eipäs, ne yhä vain kieltäytyivät palvelemasta;
joutuivat erääseen laatikkoon ja katosivat.
-- Mitä sanotkaan! Ihmeellistä, että se, mikä koskee silmiä, on
kaikkein arinta. Sain eräältä ystävältä kaksoiskiikarin; se sopi
aivan minun silmilleni, ja minä nautin sen käyttämisestä. Ystävästä
ja minusta tuli vihamiehet. Tiedät, että sellaista sattuu, ilman
näkyväistä syytä; tuntuu siltä kuin ei saisi olla sovinnossa. No
niin, kun minun piti käyttää seuraavalla kerralla kiikaria, niin en
nähnyt selvästi. Väli oli liian lyhyt, ja minä näin kaksi kuvaa. Ei
minun tarvinne mainita sinulle, ettei väli ollut lyhentynyt eikä
silmien etäisyys kasvanut! Se oli ihme, jollaisia tapahtuu joka
päivä, ja joita huonot havainnontekijät eivät huomaa. Entäs sitten
selitys? Vihan sielullinen voima lienee suurempi kuin uskommekaan.
Muutoin on kivi sinun antamastasi sormuksesta pudonnut -- eikä sitä
voi korjata, ei voi. Samoin on nimileiman laita! Tahdotko nyt erota
minusta?
-- Sinähän tiedät, että me molemmat tahdomme, mutta emme voi. Olen
päivät päästään niin läheisessä yhteydessä kanssasi, että tuskin
kaipaan läsnäoloasi, ja minä pidän enemmän siitä, sillä tavatessa
me käymme eripuraisiksi. Tuntuu siltä kuin ruumiimme eivät kärsisi
toisiaan.
-- Niin, siltä tuntuu. Mutta sinun _aurasi_ seuraa minua, ja etäältä
tunnen mielialasi minua kohtaan kolmena eri tuoksuna, joista kaksi
on minulle erittäin mieluista. Ensimmäinen on kuin suitsutus, ja
se voi käydä niin sakeaksi, että se vaikuttaa kuin noituus ja
hulluus, viimeinen on tuoreen hedelmän kaltainen. Järjestyksessä
toinen on tukahuttava kuin saippuan haju ja vaikuttaa aistillisen
epäystävällisesti. Mutta läheisyydessäsi en tunne milloinkaan näitä
enkä muitakaan tuoksuja; siis eivät ne ole mitään hajuaistimuksia
aineellisessa merkityksessä, vaan tuntuvat jonkin tulkinnalta. Enkä
tunne milloinkaan poissa ollessani olevani epäsovussa kanssasi;
kun eroamme riideltyämme, jolloin vihani on niin suunnaton, etten
saa sanaakaan suustani, niin, heti lähdettyäsi viha häipyy ja
hiljainen ihana rauha leviää mieleen, jossa olen niin läheisessä
suhteessa kanssasi kuin haluan. Puheeni, ajatukseni, kirjoitukseni,
kaikki omistan sinulle; ja kun hyväksyt ne, voin tuntea makusi
suussani, ja silloin suitsutuksesi käy lievitykseksi. Päästäkseni
sinusta vapaaksi, etsin toisinaan seuraa, mutta alan pelätä
ihmisiä, he loukkaavat minua läsnäolollaan, sotkevat kudoksemme,
ja minusta tuntuu kuin olisin uskoton sinulle. -- Niin, ystäväni,
maailmankaikkeudessa _on_ arvoituksia; ja ihmiset hapuilevat, eivät
sokeina, sillä he näkevät, mutta eivät ymmärrä. -- Ken sinä olet, ken
minä, sitä emme tiedä! Mutta yhtyessämme minusta tuntui kuin olisin
syleillyt ruumista, joka ei ollut sinun, vaan jonkun toisen... en
tahdo sanoa kenen.
-- Ja minusta tuntui kuin sinä, sinä olisit ollut isäni, niin että
minua hävetti ja inhoitti! Mitä tuo peljättävä, salaperäinen on,
johon olemme joutuneet?
-- Nyt vasta ehkä ihmiskunta pääsee noiden ratkaisemattomien
arvoitusten perille. Ainakin saa aavistuksen niistä! Olet kai usein
huomannut minun tullessani luoksesi, että synkistyin ja kävin
sanattomaksi. Sanoit sitä huonoksi tuuleksi. Ei, ystäväni, saavuin
riemusta säteillen ja valmiina seurustelemaan kanssasi tuntikausia.
Mutta sinä katsoit vieraasti minuun, huoneesi oli niin myrkyllinen,
että olin tukehtua; tiesin vain, että minun täytyi päästä pois. --
Ja kun sitten olit minulle vihainen, niin en voinut vastata enkä
puolustautua. Uskon sitäpaitsi, ettei ole olemassa kahta ihmistä,
jotka ymmärtävät toisensa. Toinen antaa sanalle toisen arvon kuin
toinen, ja kuinka toinen voisi sitäpaitsi ymmärtää toista, kun
itsekään ei ymmärrä itseään? Äänettömyydessä ymmärrän sinut parhaiten
ja kaukana luotasi; silloin olet minua lähinnä, silloin ei synny
väärinymmärryksiä.
-- Minun ei tarvitse kertoa sinulle elämääni viime näkemästä, sillä
sinä tunnet sen...
-- Niin, minä tunnen sen; sinä kaipaat pois tuosta epävapaudesta,
sillä niin on meidän laitamme; jokainen rakkaussuhde merkitsee
epävapautta ja on senvuoksi kiduttava...
Samassa laskeutui kaksi raskasta kättä ystävällisesti heidän
harteilleen, ja tohtori Borg istuutui heidän taakseen.
-- Hyvää päivää, lapset, oletteko tekin tulleet tänne katselemaan
tuota ilveilyä. Kristuksen seuraajat hautaavat Antikristuksen. Ruotsi
saa suuren runoilijan, joka ei ollut milloinkaan runoilija, koska hän
ei milloinkaan elänyt, hän valitti itse ettei ollut mitään kokenut,
eikä hänellä ollut mitään senvuoksi kerrottavaa. -- Hän käänsi
ensimmäisen osan, toista hän ei jaksanut! Se poika oli ruotsalainen.
Kaiken, jota hän oli sylkenyt, hän lopulta poimi maasta ja ripusti
rinnalleen, kaikki nuoruutensa ihanteet hän vaihtoi arvonimiin ja
arvoasemiin, ja tätä hölläluonteista, selkärangatonta otusta on jo
ylistetty lujaluonteiseksi, tarmokkaaksi mieheksi! Mehän elämme
humbuugin aikakaudessa.
-- Älä puhu pahaa kuolleista, kuiskasi kreivi Max, he voivat kostaa!
Nyt tuli saattojoukko sisään; ja Max kumartui Esterin puoleen
alentaen äänensä, jotta tohtori ei olisi kuullut hänen sanojaan.
-- Näetkö, tuolla kulkevat kuolleet! Nykyään elossa olevat
hengittävät oman aikansa ilmaa, elävät nykyisyydestä; nuo tuolla
alhaalla elävät 1850 elämää kuten vainajakin; he ovat syöneet
tuhkaa ja luita, senvuoksi he ovat tuhkankarvaisia; kaikki jo ennen
nautittu ja sulatettu, jäännökset, elottomat jätteet ovat heidän
ravintonaan; varjojen valtakuntaan he kuuluvat, ja elävään, kasvavaan
kaikkivaltaan uskomatta he tekevät itselleen savesta epäjumalan ja
panevat sen hopeajalkaiseen arkkuun; mutta vainaja ei ollut heidän;
ei tee mitään, sillä he tekevät tyhjästä; hän oli heidän aran,
verettömän jälkikaiku-aikansa lapsi, ja he tuntevat omansa; he ovat
aikanaan taistelleet häntä vastaan, he ovat voittaneet hänet, ja nyt
he kantavat ruumista riemusaatossa; taistelua Patrokloksen ruumiista,
Patrokloksen, joka makasi vuosisatoja toimetonna ja heräsi viimein,
jolloin itse Apollon löi hänet sokeudella ja Hektor hänet surmasi.
Tohtori Borg keskeytti tässä: -- Kuulkaahan! Nyt puhuu heidän
jättiläisneronsa, mies, joka ei ole koskaan tehnyt mitään, mutta tuli
entiseksi valtioneuvokseksi kolmenkymmenen seitsemän vuoden ikäisenä,
ei saanut milloinkaan mitään valmiiksi, paitsi muutamia keskeneräisiä
lentokirjasia. Lentokirjanen, dosenttikirjoitus, se oli ajan muoto.
-- Hän pelkää jälkimaailman arvostelua kuolleen elämäntyöstä, ja
senvuoksi hän vakuuttaa hänet sen tapaturman varalta. Kuulkaa!
-- Hänen, vainajan, ajatukset olivat niin valtavat, että vasta
tulevien vuosisatojen sukukunnat kykenevät käsittämään niitä! Sepä
vasta peto. -- Nyt tulee Kristuksen seuraaja, joka ei kainostele
istuutua antikristuksen valtaistuimelle. Sovinnollisuus on kaunista,
mutta kun se ostetaan maailmallisesta kunniasta ja maallisesta
kunnianosoituksesta, niin se on roskaa! -- Kuulkaahan, kuinka hän
tasoittelee uskonoppia, sovittelee sääntöjä -- -- -- ja nyt! Nyt
muuttui musta valkeaksi! -- Luonne! Lujaluonteinen! Luonteen lujuus!
Ja nyt: vapaamielinen, vapaa, -- miksi ei vapaa-ajattelija? -- Ei
kiitos!
Kreivi Max kääntyi Esterin puoleen.
-- Hän oli mukana tuomitsemassa Holgeria majesteettirikoksesta. Tämä
on merkillinen näytelmä! -- Nämä tuhkaihmiset muistuttavat lemuureja
ja toukkia, jotka tahtovat varastaa Faustin ruumiin! Muistatko? -- Ja
tuntuu siltä kuin Mefistofeles seisoisi alttarin takana ja kääntäisi
heidän silmänsä! He näkevät vainajassa kaikki ne ominaisuudet, joita
tällä ei ollut. Aivan kuin Auerbachin kellarissa:
Falsch Gebild und Wort
Verändern Sinn und Ort.
-- Puhutko Oopperakellarin kuvista? keskeytti tohtori, joka oli
kuullut väärin.
-- _He_ näkevät viinamäkiä ja rypäleitä! kuiskasi Max Esterille.
Betrug war alles, Lug und Schein!
Mutta ylimmäinen pappi on minusta pahin; hän on sokeudessaan
kammottava; häntä on nähtävästi kohdannut "väkevä eksytys", niin että
hän luulee valhetta totuudeksi. Muistatko, että hän syytti Akselia
valheesta kuolinvuoteella, jolloin tämä puhui totta?
-- Niin, nyt Ruotsi sai yhden pyhimyksen lisää! lopetti tohtori
Borg. Hän oli ruotsalainen sielultaan ja sydämeltään, heidän
perikuvansa; diletantti, joka ei saanut mitään valmiiksi;
kuivakiskoinen ajattelija, joka filosofoi tyhjää; laulaja, jolla ei
ollut ääntä; kirkui äänensä ensimmäisestä bassosta tenoriksi; alkoi
vastustuspuolueen miehenä, päätti päivänsä Ruotsin Akatemiassa;
oli alussa espanjankärpänen, lopuksi valkea laastari. Barrabashan
se on, joka makaa hymyillen laatikossa; mutta pappi luulee häntä
ristiinnaulituksi! -- -- -- kuulkaa, miten hän suostuttelee
uskonkappaleita; mutta kuulkaa, kuinka kuudestoista tuoli narisee;
liukkaita sanoja kuin sokerivesi kynttilän valossa. He itkevät!
Aivankuin Voltaire'n kortinpelaajat, jotka itkivät Homeroksen
kuolemaa! Tiedätkö, että tuollainen jäte nimitti äskettäin vainajan
meidän Homerokseksemme, vaikka tämä ei ollut kirjoittanut Iliadia
eikä Odysseiaa; hänen elämänsä oli kyllä Odysseia siinä suhteessa,
että hän oli poissa niin kauan, ja hänen kotia tullessaan olivat
kosijat valloittaneet hänen talonsa. -- Toivotammeko rauhaa hänen
tomulleen onnitellen itseämme siitä, että yksi aikakausi hänen
hahmossaan on saanut kolme lapiollista multaa; aikakausi, joka oli
suuren vallankumouksen vihollinen; jonka kielteisenä ja vähemmän
kunniakkaana tehtävänä oli ehkäistä.
Tohtori läksi urkujen soiton alkaessa, sillä hän ei voinut kärsiä
sitä soittokonetta.
Ester ja Max jäivät paikoilleen.
-- Niin, virkkoi Max; kunnon tohtorimme katselee asioita 80-luvun
valossa, mutta unohtaa, että elämme nyt 90-luvulla. Hän ei ymmärrä
uutta aikaa, joka tekee tuloaan; hän ei ymmärrä meitä nuoria; sillä
jos hän olisi kuullut äskeisen keskustelumme, niin hän olisi sanonut
sitä -- niin, mikä tuo kaunis selittävä sana olikaan?
-- Hermostuneisuus!
-- Niin, sehän se oli! 80-luvulla sairastettiin vatsakatarria, joka
oli pelkkää tyhjää puhetta; nyt vaivaa hermostuneisuus ihmisiä.
Kullakin ajalla on omat vammansa, jotka näyttävät riippuvan
sielullisista muutoksista, aivankuin lasten selittämättömät sairaudet
kasvavassa iässä. "Hän kasvaa", sanotaan. Niin, me olemme kasvaneet,
ja olemme senvuoksi sairaita. Mitä on umpisuolentulehdus? Se lienee
eläimellisen elimen sairautta, joka on käynyt tarpeettomaksi ja
leikataan senvuoksi pois. Toivon, että kaikki eläimellinen voitaisiin
leikata pois; ja katsos, senvuoksi en tahdo kieltää, että tunsin
toisinaan myötätuntoa vainajaa kohtaan, jonka pieniin voimiin oli
yhtynyt hyvä tahto ja ylevä pyrkimys. Tohtorimme sitävastoin -- niin,
hän oli aikansa lapsi, mutta se aika on ohi, minulle hän on vieras
ja jo vainajien joukossa oleva. Hänen nuoruutensa ihanteet ovat
osaksi lakanneet olemasta ihanteita, siksi että ne ovat toteutuneet;
ja ihanteiden tulee olla edessäpäin. Mutta vaarallisinta tohtorissa
on se, että hän on käynyt jo ehkäisijäksi. Hän pelkää nuorisoa,
eikä tahdo kuulla puhuttavan uudesta. Hän on vetänyt rajaviivansa;
tähän saakka, mutta ei siitä yli. Sensijaan, että koettaisi selittää
jokapäiväisen elämän selittämättömiä seikkoja, hän sivuuttaa ne.
Hän, joka uskoo lainalaisuuteen ja järjestykseen, uskoo kuitenkin
sattumiin; sehän on ajatustavan heikkoutta, että samassa henkäyksessä
kieltää väitteensä. Hän, joka uskoo kehitykseen ja kasvamiseen,
tahtoo evätä sielunelämältämme mahdollisuuden kehittyä korkeampiin
kykyihin. Hän uskoo langattomaan sähkölennättimeen, mutta kieltää
sielun kyvyn asettua toistensa yhteyteen välimatkan päästä. Kunnon
tohtorimme on hieman yksinkertainen. Holger sitävastoin _voi_
kasvaa; hän näyttää tehneen muutamia havaintoja vankilassa, mutta ei
ilkeä puhua niistä, ja arkailee, että häntä hymähtäen sanottaisiin
mystikoksi; ja hän tietää sitäpaitsi, että hänen lehtensä kuolisi
sinä päivänä, jona hän koskettaisi sitä kieltä. -- -- --
Tiedät itse; en saa painetuksi sitä, mitä kirjoitan, sillä sitä
sanotaan hassutukseksi; ja minä saan varrota, kenties käydä
perikatoon matkalla...
Nyt läksi saattojoukko kirkosta.
-- On omituista nähdä, sanoi Ester, miten niin erilaiset puolueet
ovat yhtyneet kunnioittamaan vainajaa.
-- Niin, ystäväni, se voi merkitä sitä, että kaikkien mieliin on
painunut muisto Tuonpuoleisesta, ja että ylhäinen vetää luoksensa.
Voin lukea hänen elämänsä ristiriitaisuudet ja tehdä yhteenvedon
räikeistä ristiriitaisuuksista, mutta siihen vaaditaan kasvatusta ja
itsensä voittamista.
Gerettet ist das edle Glied
Der Geisterwelt vom Bösen;
Wer immer strebend sich bemüht
Den können wir erlösen.
Und hat an ihm die Liebe gar
Von oben Theil genommen,
Begegnet ihm die selige Schaar
Mit herzlichem Willkommen.
Mutta minä ymmärrän myöskin Mefistofeleen osan, oikeutetun osan.
"Herra" tulkitsee sen näin:
Ich habe deines Gleichen nie gehasst.
Von allen Geistern die verneinen,
Ist mir der Schalk am wenigsten zur Last.
Kuuntele tarkasti nyt!
Der Menschen Thätigkeit kann allzuleicht erschlaffen,
Er liebt sich bald die unbedingte Ruh;
Drum geb ich gern ihm den Gesellen zu,
Der reizt und wirkt und muss als Teufel schaffen!
Siinä kieltäjän tehtävä, pahan oikeutus elämän taloudessa. Siinä
tohtorimme ekvatsiooni; vastustajan, vikojen löytäjän, joka hoitaa
tehtävänsä kuin mies, ja jota kipeästi kaivataan näinä aikoina,
jolloin sovinnon tehneet kilpailevat keskenäisessä imartelussa ja
ylistyksessä. -- Nyt meidän täytyy lähteä; kirkko suljetaan!
He läksivät, ja suuntasivat askeleensa kuin äänettömästä sopimuksesta
Saaria kohti. Heidän yhteiset vaelluksensa olivat heidän parhaita
hetkiään. Kulku samassa tahdissa pakoitti heidät astumaan rinnan ja
mukautumaan toinen toisensa mukaan; tästä syntyi molemminpuolisiin
myönnytyksiin perustuva sopusointu; ihmisten katseet saivat heidät
varomaan lähentelevää lähestymistä; ja kun uusia esineitä aina kiiti
ohi, vaihtuivat mielialat ja niiden mukana keskusteluaiheet:
Mutta kun he olivat uupuneet kävelystä, tahtoi Ester istua uudella
Oopperaterassilla. Hetken emmittyään Max seurasi häntä. Ja nyt he
istuivat kumpikin omalla puolellaan pöytää; lähenivät lähenemistään
toisiaan, ja katsoivat toisiaan silmiin.
-- Miten suoriudumme tästä, Ester? kysyi Max.
-- En tiedä! Toivon sitä, enkä toivo kuitenkaan.
Äkillinen halu puhua jostakin muusta valtasi molemmat; he tahtoivat
nähtävästi siirtää tuonnemmaksi tuon tuskallisen leikkauksen. Ester
silmäili ympärillään istuvia monia ihmisiä löytääkseen jonkun,
josta keksisi puheenaiheen, ja joka synnyttäisi mielikuvan jostakin
kaukaisesta. Tuolla istui eräs kapteeni tykkiväen univormussa,
ja tästä Ester sai heti tukikohdan pelastaakseen molemmat tuosta
alakuloisesta tunnelmasta.
-- Muistatko, hän aloitti, viime vuonna tuota ranskalaista tykkiväen
kapteenia, joka vietiin siirtovankeuteen syylliseksi todistettuna
vakoojana.
-- Muistan, vastasi Max hajamielisesti.
-- Nyt aletaan huhuilla, että hän oli viaton; mitä arvelet asiasta?
Max ei pitänyt tuollaisista käänteistä keskustelussa; hänestä ne
tuntuivat siltä kuin häntä olisi yritetty pettää, houkutella hänen
ajatuksiaan radoille, joille hän ei tahtonut. Hän vastasi kuitenkin
kohteliaisuuden vuoksi.
-- Olin siihen aikaan Parisissa, ja sain sen käsityksen, että hän oli
syyllinen, jota pidin sangen luonnollisena, kun mies oli syntyään
saksaa puhuva elsassilainen ja tullut valtakunnan alammaiseksi 1871.
-- Miksi sitten luulet, että hän oli syyllinen? Kreivi koetti
muistella asiaa, joka ei liikuttanut häntä, ja vastasi:
-- Kapteenista tuli ranskalainen, mutta hänen sukulaisensa
Mülhausenissa pysyivät yhä saksalaisina; ja kun Dreyfus, sehän
muistaakseni oli hänen nimensä, kävi joka kesä heidän luonaan, niin
hän luonnollisesti juorusi. Näin myös, että hänen luonaan olisi
käynyt Fontainebleau'ssa tai jossakin muualla hänen saksalainen
veljensä, ja että hän olisi näyttänyt tälle joukon uusia keksintöjä,
jos hänellä nyt oli yleensä mitään näytettävää.
-- No, minkä nojalla hänet sitten tuomittiin?
-- Epäilyä herättävien seikkojen nojalla; yhtäpitävien todistusten
ja sitovien asianhaarain; nykyaikainen todistamistapa kiinnittää
enemmän huomiota tällaisiin kuin aineellisiin; ja todistuksethan ovat
aina vääriä siitä syystä, että ihmisen muisti on epätäydellinen. Ja
yleinen mielipide riippuvainen harrastuksista ja intohimoista.
-- Niin, mutta olen muistavinani, että hänet tuomittiin nojautumalla
epätietoiseen todistuskappaleeseen.
-- Tarkoitat tuota niin sanottua Bordereauta. Näin sen autografoituna
erään Dreyfusin kirjeen rinnalla, ja vielä sen kirjelmän, jonka
eversti -- mikä hänen nimensä nyt olikaan -- antoi Dreyfusin
kirjoittaa sanelun mukaan. Näiden kirjoitusnäytteiden nojalla ei
voida todistaa mitään, sillä Dreyfus käytti kahta kirjoitustapaa;
lapsena oppimaansa saksalaista ja Ranskassa oppimaansa ranskalaista.
Bordereaussa on käytetty ranskalaista kirjoitustapaa, numeroissa
sen huomaa etenkin 4:stä, joka on merkitty siten kuin sen vain
ranskalainen merkitsee, ja samoin myös 5:stä, joka on kirjoitettu
ranskalaiseen tapaan.
Hän piirteli marmorilevyyn lyijykynällä.
-- Mutta everstin sanelemassa näytekirjoituksessa Dreyfus on
käyttänyt saksalaisia numeroita ja saksalaista päivänmäärän
merkitsemistä. Kirjoitus alkaa näin: "Paris 15 Oktobre 1894".
Ester ällistyi:
-- Näyttää siltä kuin olisit tutkinut perusteellisesti tuon jutun.
-- Niin olen, perusteellisemmin kuin minulla on oikeus tunnustaa
sinulle; ja... kuitenkin: tässä ovat numerot saksalaisia; hän on
sentään muuttanut päivänmäärää, niin että 13 on korjattu 15:ksi.
Minkä vuoksi hän kirjoitti ensin 13, kun hän sanelussa varmaankin
saattoi kuulla eron quinze ja treize sanojen välillä? Senvuoksi,
että kolmantenatoista päivänä oli tapahtunut jotakin, jota sinä et
tiedä! Bordereaun käsiala on siis todistukseksi kelpaamaton, kun mies
käytti kahta kirjoitustapaa, joista lapsuuden kirjoitustapa esiintyi
erinäisissä tilaisuuksissa.
-- Etkö sitten usko, että hän on kirjoittanut Bordereauta?