surusta. Tämän sielu, joka oli kasvanut kiinni puolisonsa sieluun,
temmattiin pois, eikä hiljaiseen irtautumiseen ollut kylliksi
aikaa; senvuoksi särkyi äitisi sydän. Eroaminen ei ole niin helppoa
kuin luullaan, eikä se ole vaaratontakaan. Kun vaimo on miehelleen
uskoton, niin, vaikkakaan tämä ei tiedä siitä mitään, tuntee hän
sen telepaattisesti, ja hänet valtaa itsemurhahalu. Omituista on,
että petetyn miehen murhahalu useimmiten etsii purkautumistaan
hirttäytymisessä. Se, että hän tahtoo kuolla, riippunee siitä, että
hänen sielunsa joutuu naisen kautta luvattomaan yhteyteen toisen
miehen alempien ilmapiirien kanssa; ja sielun itsesäilytysvaisto on
niin voimakas, että hän mieluummin kuolee kuin käy saastaiseksi.
Jospa miehet tietäisivät, kuinka vaarallista on kajota toisten
vaimoihin, hengenvaarallista; ja jospa he tietäisivät, kuinka vähän
iloa heillä on toisen miehen naisen omistamisesta! He hakevat
_häntä_, mutta löytävät _miehen_, sillä hän on sisäpuolella ja
taistelee vastaan. Eräs nuori miljoonamies matkusti äskettäin erään
toisen miehen vaimon kanssa. He matkustivat hyvin kauaksi, Itämaille
saakka. Saatuaan nyt toisensa, he eivät voineet saada toisiaan.
Senvuoksi mies ampui ensin naisen ja sitten itsensä.
-- Eivät voineet?
-- Eivät! Niin hän kirjoitti viimeisessä kirjeessään -- miehelle,
joka oli ollut hänen ystävänsä, ja nyt kuolinhetkellä tuli siksi
jälleen! -- Toinen tapaus! Muuan mies hylkäsi vaimonsa siksi, että
tämä oli mahdoton. Vuoden päästä hän meni naimisiin erään nuoren
tytön kanssa. Astuessaan morsiuskammioon, hän näki ensimmäisen
vaimonsa morsiusvuoteessa. Tämä se ei tietysti ollut, mutta
yhdennäköisyys oli niin erehdyttävä, että hän kauhistui ja pakeni
tuota kummittelua. Siinä sinulle sen arvoituksellisen asian ratkaisu,
minkä tunnet. Parin vuoden perästä hän meni uusiin naimisiin, sai
lapsia, ja elää vieläkin.
-- Nepä vasta kamalia kertomuksia!
-- Arkielämästä. Pidä nyt silmällä isääsi hänen jälleen palatessa
kotia, sillä hän palaa, mutta ei ennen kuin äiti on mullassa. Hän
on silloin terve. Hän ei kaipaa vaimoaan, päinvastoin; hän ei sure,
päinvastoin; mutta hänessä on kalman väri, ja hän kärsii etenkin
kylmästä; häntä paleltaa niin hirvittävästi, ja hän itkee myöskin,
mutta ei kaipaa silti. Samalla hän laihtuu, ja hänen ruumiillinen
riutumisensa kasvaa suhdattomasti. Se on irtautumista puolisosta.
Sitä kestää tavallisesti vuoden päivät.
-- Mistä olet tuon lukenut?
-- En ole lukenut, olen tehnyt havaintoja, arki-ihmisistä. -- Ja
kun miehessä syttyy rakkaus, suuri rakkaus naiseen, niin olet kai
huomannut hänessä tapahtuvan muodonmuutoksen. Ensinnäkin hän laihtuu:
mutta kauniilla tavalla. Kaikki kudokset käyvät hienommiksi kihloissa
ollessa; hän muuttaa, asiaa ajattelematta, ruokajärjestystään.
Nauttii hedelmiä, maitoa ja viiniä; ei siedä mitään raakaa eikä
pahalle haisevaa. Ruumis se on, joka valmistautuu uudesti syntymään,
ottamaan vastaan naisen sielun emanatsiooneja; hän pitää vaarin
teoistaan ja ajatuksistaan, sillä hän tietää kaiken riippuvan nyt
hänestä. Hän ei tahdo saastuttaa naista etäältä, ja hän tietää tämän
kärsivän hänen ajatellessaan pahaa. Oletko nähnyt, kuinka hänen
ulkonainen olemuksensa henkevöityy, kuinka hän sädehtii, säteilee
fosforivaloa, kuinka yksinkertainen käy teräväksi, tuhma henkeväksi,
ruma kauniiksi? Se on sielujen hääjuhlaa!
-- Sitä en ymmärrä! keskeytti Ester.
-- Et, tiedän sen, vastasi Max, ja siksi on suhteemme lopussa!
-- Lopussa?
-- Niin! Lopussa! Sillä minä olen jo irtautunut sinusta!
Nyt Ester nousi vimmoissaan:
-- En ole milloinkaan omistanut sinua!
-- Et, sinä et voinut saada minua! Sinä et kuulunut minun
ilmakerroksiini.
-- Ja sen sanot sinä, niin, niin kylmästi!
-- En kylmästi, mutta se tuntuu sinusta siltä! -- Eikö sinua viluta
nyt?
-- Viluttaa, ihan hirvittävästi!
-- Nyt sen näet! On olemassa muita lämpölähteitä kuin mekaaninen työ
ja kemiallinen taipumus. -- Eikö sinusta vedä täällä huoneessa?
-- Oi, täällähän tuulee.
-- Minä se olen, joka otan takaisin _aurani_; tiedätkö mitä aura on?
Et, siitä eivät eläinlääkärikirjasi tiedä mitään. -- Etkö todellakaan
ole koskaan omistanut minua?
Ester punehtui ja kuiskasi ikäänkuin olisi hävennyt.
-- Olen, kerran... unessa!
-- Tiesin sen, vastasi kreivi; ja tiedän vielä milloin! Näepäs,
ystäväiseni, minä luulen, että meidän ruumiimme vihaavat toisiaan,
ja sellaista tapahtuu niin usein avioliitossa... Kuitenkin, nyt olet
saanut todistuksia sielun laajenemiskyvystä eli sen näennäisestä
voimasta irtautua itsestään. -- Tiedätkö, mitä painajainen on? Se
on vihollisesi sielu, joka käy luonasi. Katsopas, senvuoksi ei pidä
antautua liian läheisiin suhteisiin ihmisten kanssa, sillä siten
he pääsevät kanssamme kosketukseen ja saavat vaikutusvaltaa, tai
kyvyn päästä yhteyteen kanssamme. -- Tiedän kaksi vastanainutta,
jotka heräsivät keskellä yötä sydämentykytykseen ja tuskantuntoon.
He eivät voineet selittää sitä. Mutta sittemmin huomattiin, että
ilmiö oli yhteydessä erään unen kanssa, joka oli hyvin hämärä,
niin hämärä, että se jätti jälkeensä vain vaikutelman eräästä
määrätystä henkilöstä. Miestä ei haluttanut mainita nimeä, sillä
se oli eräs rouvan armastelijoista ennen kihlausta. Mutta kun
rouva mainitsi hänen nimensä, tunsi mies vapautuvansa, ja katso,
heidän ajatuksiaan ja uniaan häiritsi tuon hyljätyn öinen käynti.
Ajattelehan nyt, kuinka tyystin täytyy vartioida ajatuksiaan,
jotta ei tekisi rikosta... Nuorukaisia ja neitoja ei tee unessa
useinkaan rauhattomiksi heidän _omat_ mielikuvansa, kuten luullaan,
vaan _toisten_ mielikuvat, olivatpa nämä sitten nukuksissa tai
valveillaan. En voi muistaa, että hekumalliset unet olisivat
vaivanneet minua nuorukaisena, mutta kylläkin aistimukset, jotka
ikäänkuin tuntuivat tulevan ulkoapäin, ja olivat minusta ihan
kouraantuntuvia. -- Mutta palataksemme nyt isääsi, olen vakuutettu
siitä, että hän tietämättään surmasi äitisi. Hän on jäätänyt hänet
kuoliaaksi, ja jos katsot, niin huomaat äitisi kuolleen vilusta.
Ester alkoi kulkea pitkin lattiaa, ja otti kaulavaipan
vaatenaulakosta:
-- Minä pelkään sinua! hän sanoi. Sinä jäädät sinäkin minut
kuoliaaksi.
-- Pane pois äitisi kaulavaippa! sanoi kreivi rauhallisesti. Siinä
on niin paljon hänen _auraansa_ jäljellä; ja se voi tehdä sinut
rauhattomaksi! Sinussa voi syntyä sairaloisia mielialoja...
Ester viskasi kaulavaipan luotaan ja sanoi:
-- Se polttaa nokkosten lailla ruumista!
-- Nessus-vaippa! siinäpä se. -- Nyt näet, kuinka herkkä sielunelämä
on. Sitä et näe mikroskoopin avulla, mutta sisäinen valvova silmäsi
näkee sen!
-- Miksi et ole milloinkaan ennen puhunut minulle tästä?
-- Siksi, että jos sen olisin sanonut, olisi suhteemme ollut lopussa;
sillä sitä piti koossa se sinun luulosi, että minut oli johdettu
harhaan. -- Mutta ystäväni, sinä et ole koskaan voinut salata mitään
minulta. -- Kun menit viime kerralla yksin tanssiaisiin, niin
olit minulle vihainen, ja olit päättänyt kostaa. Istuin kotona ja
seurasin ajatuksissani sinua. Kun petit minut, kun kavalsit henkeni
ja kunniani eräälle keikarille, arvaan kuka hän oli, silloin sieluni
itki kuin surren taivaan lakeja vastaan tehtyä rikosta. Ja kun annoit
hänen suudella itseäsi erään oven takana...
Ester seisoi kauhusta mykistyneenä, ja hänen kasvonsa kysyivät:
"Kuinka voit tietää sen?" Mutta Max, joka oli vain varronnut tätä
myönnytystä, jatkoi:
-- Silloin tunsin niin voimakkaan likaisuuden tunteen koko
ruumiissani, että minun täytyi heittää yltäni kaikki vaatteet,
ja huuhtoa itseni kylpyammeessani. Siitä näet, että emme saata
elää yhdessä, sinä kun et voi mitään salata minulta! Senvuoksi,
täytettyäni kunnianvaatimukset ja tarjottuani sinulle avion
laillistuttamista, sanon hyvästi. -- Jää hyvästi! Nyt otan jälleen
omani takaisin!
Hän läksi, ja Ester jäi seisomaan keskelle lattiaa jäykkänä kuin
kuvapatsas.
NELJÄSTOISTA LUKU
Majesteettirikos
Kanne oli tehty ja oli se herättänyt suurta huomiota. Tuumiskeltiin
oliko se ylimielisyyden vaiko pelon ilmaisu. Kuninkaan valtahan oli
heikontunut niin, ettei sen omistaja uskaltanut käyttää perustuslain
hänelle myöntämiä suuria oikeuksia, kuten esim. valita vapaasti
neuvonantajiaan. Ja Norjassa hallittiin todenteolla nimileimalla.
Hallitsija oli ainoastaan valtakunnan jonkinlainen edustaja kotona,
kuten ala-lähettiläät edustivat valtakuntaa ulkomailla. Valtiopäivät
hallitsivat, kuningas ei ollut enää hallitsija. Ottaessaan vastaan
erään lähetystön, joka pyysi hänen apuaan eräässä tärkeässä
lainlaadintakysymyksessä, oli majesteetti valittanut sitä, ettei
voinut tehdä mitään asian hyväksi, hänen valtansa kun ei ollut niin
suuri kuin he luulivat. Mutta mitä heikommaksi tuolta ylhäältä tuleva
tuki kävi, sitä pelokkaammiksi kävivät kaikki nuo avuttomat, jotka
etsivät tukea ylhäältä, he keräytyivät laumoihin arkojen lampaitten
lailla ja kulkivat kaitoja polkuja ehtiäkseen edelle, polkuja,
jotka eivät olleet milloinkaan suoria ja joita senvuoksi itseään
alhaaltapäin puolustavien oli sangen vaikea seurata.
Eräs monarkkian viattomammista itsepuolustuskeinoista oli sen
yliherruus teatterimaailmassa.
Teatterissa kansa kohtasi hallitsijansa, ainoastaan siellä; se oli
hänen vastaanottopaikkansa, siellä hänen uskollisensa tervehtivät
häntä, ja taputtamalla käsiään hän antoi merkin siitä, mille oli
osoitettava suosiota, ja mikä oli vaieten painettava alas. Se oli
sotaväenkatselmuksen ja yleisten maankäräjien pitoa, ja senvuoksi
oli asema tärkeä. Kun nyt valtiopäivät säästäväisyyden puuskasta,
tai tuntien teatterin merkityksen lainsyrjäisenä valtiokokouksena,
jossa saattoi tapahtua, että tilauksesta tehdyt kappaleet esittivät
irvikuvia valtiopäiväin lainsäätäjistä, lakkauttivat teatterien
apurahan maksamisen, kävi ylempi leiri levottomaksi.
Toisenluokan teatterin, joka oli seurannut aikaansa ja kannattanut
suuren taiteen lippua, oli ollut vaikea kilpailla valtion
teattereiden kanssa, ja keinot, joilla tuota vapaata teatteria
ehkäistiin, eivät olleet aina niin valittuja. Niinpä olivat
kuninkaalliset, jotka itse istuivat ehdottomasti tulenvaarallisessa
talossa, saaneet viranomaiset vaatimaan toisenluokan teatterin
ryhtymään niin kalliisiin varokeinoihin rakennuksensa pienempää
tulenvaaraa vastaan, että se sai niskoilleen suuren rasittavan
velkataakan.
Nyt, kun kuninkaallinen oli suljettava, alettiin pelätä, että
toisenluokan teatterista tulisi määräävä ja ensimmäinen, ja se oli
ehkäistävä. Silloin aateliset ja porvarit lyöttäytyivät yhteen, ja
muodostivat teatteriyhtiön, joka isänmaallisen uhrautuvaisuuden
varjolla perusti arpajaisteatterin, joka sitten oli peijattava
kansalle kuninkaallisen kansallisteatterin nimellä, mikä kaikki
tapahtui sillä edellytyksellä, että valtiopäivät ottaisivat vastaan
tuon troijalaisen lahjan. Se on, aiottiin saada hoviteatteri,
jota valtiopäivät kannattaisivat, huolimatta siitä, että ne
olivat ehdottomasti kieltäytyneet harjoittamasta teatteri- ja
kapakkaliikettä.
Tämä petollinen ja hiukan typerä menettelytapa oli ärsyttänyt
demokraatteja, ja muodostanut Holger Borgin kirjoitusten lähtökohdan,
jotka päättyivät viimein majesteettirikokseen.
Kirjoituksen sisällys oli kaikessa lyhykäisyydessään seuraava:
Ruhtinaasta
_kirjoittanut Anti-Macchiavelli_.
Niin kauan kuin kansat tahtovat herraa, on tämän aina
muistettava, että hän on päässyt asemaansa kansan tahdosta; mutta
vaikkakin hän luulisi saaneensa sen Jumalan armosta, tulee hänen
muistaa, että on saanut sen Jumalan armosta, eikä hänen pidä
vaipua siihen harhaluuloon, että saa hallita miten vain haluttaa.
Ruhtinas on kasvatettava valtiomieheksi eikä upseeriksi, sillä
valtio ei ole mikään sotajoukko, vaan valtio on valtio.
Ruhtinas on _myöskin_ kirkon korkein piispa, mutta ei hänen
tarvitse silti esiintyä valtioneuvostossa päässään hiippa ja
kädessään piispansauva, mikä olisi yhtä muodotonta kuin se, että
hän ottaa amiraaliunivormussa vastaan vieraita lähettiläitä.
Ruhtinaalla ei saa olla yhteiskunnallisia eikä pikkuporvarillisia
harrastuksia, sillä hänen personansa kuuluu valtiolle; ja hänen
tulee personassaan arvokkaasti säilyttää sen arvoa, jota hän
edustaa.
Ruhtinas ei saa harjoittaa kauppaa, ei kilpailla taiteen,
tieteen tai kirjallisuuden aloilla, sillä koko hänen aikansa on
valtion. Ja kenen pitää valvoa kahdeksan valtio-osaston ja kahden
edustajakamarin töitä, hänellä ei _saa_ olla muuhun aikaa. Jos
häneltä _riittää_ aikaa muuhun, niin hän ei hoida tehtäviään.
Ruhtinaan tulee olla oikeudenmukainen kuin kaikkivaltias, johon
hän uskoo; luja, mutta ei julma; anteeksi antava, mutta ei
veltto; nuhteeton, mutta ei ulkokullattu; hänellä tuke olla
rohkeutta kieltäytyä epävakaisen joukon suosiosta, ja tietoisena
korkeampien velvollisuuksien täyttämisestä uskaltaa seisoa yksin,
jos niin tarvitaan.
Korkeassa asemassaan, vapautuneena kosketuksesta elämän roskan
kanssa, vapaana toimeentulon huolista, hänen tulee elää
kauneudessa ja seurustella viisaiden ja hyvien miesten kanssa,
eikä narrien ja pelurien parissa; silloin hän voi katsella
valtakuntaa nähden asiat laajemmin kuin muut kuolevaiset; silloin
hänen neuvonsa painavat ja hänen sanansa merkitsevät jotakin.
Ruhtinas ei saa tuntea kuuluvansa mihinkään erikoiseen
luokkaan. Hän ei saa olla aateliston päämies, ei hovin, eikä
hallitsijahuoneen, vaan pitää hänen tuntea olevansa kuin valtion
kaitselmus, kansakunnan turva ja maan isä.
Ruhtinas ei saa kiinnittää huomiotaan pikku seikkoihin, hänen
tulee seista sellaisten yläpuolella: hänen armonsa tulee kohdata
ansiokasta eikä ansiotonta; sillä armo käy helposti vääryydeksi.
Ruhtinaan tulee suojella heikkoa, ei senvuoksi, että tämä on
heikko, vaan kun häntä sorretaan; muutoin ei.
-- -- --
Yleisiä sanoja, joita voitiin sovittaa yksityistapauksiin, kas siinä
kirjoituksen sisältö. Tuomio oli kuitenkin langennut, ja määräsi se
kirjoituksen laatijalle kolme kuukautta vankeutta. Ihmeteltiin, miten
se saattoi olla mahdollista.
Viime vuosina oli tapahtunut paljon: tulleilla valtio oli eristänyt
itsensä; ylempien mielet oli vallannut jonkinlainen junkkari- ja
sotilashenki sen jälkeen, kun hallitus oli ruvennut lähestymään
Saksan valtakuntaa; ja nyt väliaikaisten valtiopäiväin päätyttyä, kun
sotajoukko oli päässyt käsiksi kansakunnan kasvatukseen, alkoi ilma
käydä sakeaksi. Norjalaisten sodanuhka ja varustukset peloittivat
maan rauhalliset; sosialidemokratian edistyminen uhkasi yhteiskunnan
perustuksia; senvuoksi kerääntyi kaikki avuttomuus, kaikenlainen
väsymys ja laiskuus korkeimman suojaan, ja tämä suurporvarillinen
enemmistö tervehti kannetta ja tuomiota yksimielisellä
tyytyväisyydellä.
Holger Borgin koti oli sanomalehden vaikutusvallan kasvaessa
muuttanut luonnettaan ja käynyt kansan kaikenlaisen tyyssijaksi.
Mutta talon rouva, joka kirjoitti kutsut, huomasi pian kieltäyvien
luvun kasvavan, niin että tulokkaita täytyi ruveta ottamaan
vastaan luokittain eli ruokakunnittain. Ja senvuoksi pidettiin
eri kutsuja korkeammille upseereille, entisille valtioneuvoksille
ja valiokunnanjäsenille; siinä ensi luokan tulokkaat. Monet
tulivat senvuoksi, että eivät uskaltaneet jäädä pois, ja ne, jotka
olivat pakoitettuja tulemaan, näyttivät peittelemättä, etteivät
olleet tulleet mielisuosiosta. He eivät täyttäneet tavallisen
kohteliaisuuden vaatimuksia; eivät keskustelleet rouvan kanssa;
söivät äänettöminä, mutta saattoivat olla kajoamatta pariin
ruokalajiin, siksi että olivat ennestään kylläisiä. Tämä kaikki
nöyryytti tiukkaa insinööriä, mutta se tapahtui hänen vaimonsa
tahdosta, ja kun mies ajoi naisten oikeuksia, niin oli määräämisvalta
vaimolla.
Oli juuri sellaiset päivälliset, kun kanne alettiin panna kyseeseen.
Korkeammat upseerit olivat jääneet pois, läsnä oli ainoastaan yksi
kapteeni. Hän oli siellä senvuoksi, että hänellä toiselta puolen
oli vekseleitä, ja toiselta puolen hän sai lehteen pieniä uutisia
yleisesikunnan merkeistä, näennäisesti viattomia, mutta sisällöltään
sangen merkityksellisiä. Tänään hän oli ylhäistä poikaa, koska
hänen esimiehensä eivät olleet saapuvilla ja koska hän vainusi
epäsuosiota. Hän kaiveli hampaitaan jälkiruokaveitsellä, hoiti itse
pulloja, ja sytytteli paperosseja. Talon emäntä oli hermostunut, ja
kun hän oli saanut tuon ruman tavan korjata miestään, huomautti hän
kaikesta, mihin ikänä tämä vain ryhtyi, vähemmän ilkeydestä kuin
ajattelemattomuudesta ja puuttuvasta itsensähillitsemistaidosta.
Mies, jota toiselta puolen loukkasi vaimo, toiselta kapteenin töykeä
käytös, kävi aivan mykäksi, ja hänen äänettömyytensä vaikutti
seuraan. Päät painuivat lautasten yli eikä kukaan uskaltanut katsoa
toinen toistaan.
Tuo miellyttävä lumous, joka tavallisesti vallitsee juhla-aterian
aikana, jolloin ihmiset näyttävät juoneen unhoa kimaltavista
laseista, jolloin eletään yhdessä muutamia puolitunteja siinä
täydellisessä uskossa, että ollaan ystäviä, ettei välillä ole mitään
selvittämätöntä, tuo lumous oli haihtunut. Kaikki olivat valveillaan
ja tietoisina, ja he istuivat kuin alastomina toistensa edessä;
he kuulivat toistensa äänettömät ajatukset, kasvojen ilmeillä he
lausuivat kaikkien salaisuudet; kaikki harrastukset ja intohimot,
jotka olivat koonneet heidät tänne, näyttivät paljastuneilta, ja
he häpesivät toisiaan ja itseään. Emäntä, joka oli tilapäisesti
heittänyt boheemitavat, ja ollut jäykkä ja juhlallinen, muutti
nyt käytöstään ja siirtyi toiseen äänilajiin, nähdessään että ei
ollut enää rajoja; ja pelkästä epätoivosta hän tyhjensi kokonaisen
lasin saadakseen rohkeutta, mutta kohdisti sen kapteeniin, joka
heti käsitti, mistä oli kysymys, ja päätti puhaltaa enemmän eloa
seuraan. Muisto siitä, että lehti helli ja hoivasi "säädytöntä
kirjallisuutta", jota hän ei milloinkaan lukenut, ja muutamat
kuulopuheet talon kolmannenluokan taiteilijaboheemi-kutsuista,
joissa kuuluttiin pidettävän niin hauskaa, kohosivat viimeisen lasin
pohjasta, ja unhoittaen viisaiden miesten harmaat päät hän alkoi
iloilla.
-- No, teillähän taitaa olla aikamoista taiteilijakutsuissanne, hän
sanoi; olen kuullut niistä meheviä juttuja, ja ensi kerralla tulisin
niihin kernaasti.
-- Mitä olette kuullut? kysyi rouva, varomattomasti kyllä, mutta nyt
hän tahtoi pitää hauskaa, maksoi mitä maksoi.
-- Niin, kun...
Tässä koetti isäntä ehkäistä, mutta se oli liian myöhäistä.
-- Niin, kuulin runoilija Grönlundista, joka saapui puoli tuntia
liian myöhään päivällisille, ja tullessaan hän oli niin hutikassa,
että ammensi eteensä kalopsia pöytäliinalle!
-- Ei se kalopsia ollut... huusi rouva.
-- No, sitten se oli keuhkomuhennosta... Ja kun he pääsivät
lettuihin, otti hän rouvan polvelleen sillä seurauksella, että hänet
nostettiin ylös ja viskattiin eteiseen. Onko se totta, Holger?
-- Totta on, että hänet heitettiin ulos, vastasi isäntä, ja se voi
sattua kenelle tahansa, joka käyttäytyy sopimattomasti, ole varma
siitä.
Teeskentelyn viimeinenkin varjo oli hävinnyt; istuttiin siinä
toisiaan kursailematta, synnynnäisinä vihollisina, vihollisiksi
kasvatettuina, ja sitten laukesi mielten kuohu. Upseeri karkasi
kimppuun:
-- Tarkoitatko, että minä, joka kunnioitan taloasi läsnäolollani,
vartoisin potkua, ensi viittauksesta minä pyyhkisin nämä tomut
jaloistani, ja kääntäisin selkäni seuralle, johon minun ei olisi
milloinkaan pitänyt nokkaani pistää...
Rouva juoksi itkien ulos; herra seurasi häntä. Vieraat nousivat ja
vetäytyivät eteiseen. Viimeinen urho, kapteeni, täytti madeiralasin
ja tyhjensi sen levollisesti, osoittaen sillä, ettei hän paennut,
vaan oli valmis taisteluun. Mutta kun kukaan ei tullut, sytytti
hän sikarin, ja meni tyhjään eteiseen, jossa palvelustyttö auttoi
nutun hänen ylleen. Nipistettyään tätä leuvasta ja kysyttyään hänen
nimeään, hoiperoi kapteeni ulos porraskäytävään.
Mutta rouva oli heittäytynyt raivoissaan vuoteelleen.
-- Niin, miksi kutsut tuollaisia univormuun puettuja jätkiä? lohdutti
mies.
-- Oi voi, eivät he jätkiä ole, mutta sinä kirjoitat lehteen kuin
jätkä, ja siksi ei kukaan kunnon ihminen tahdo tulla meille enää.
Siinä vaimon koko mielipide hänen toiminnastaan. Hän tunsi sen
jonkun verran ennestään, mutta vaimo oli niin usein kuullut
itseään juhlittavan miehensä hyvänä hengettärenä, että olisi
kernaasti tahtonut osan takia olla niiden kirjoitusten innostajana,
jotka otettiin suosiollisesti vastaan. Tämä hänen avomielinen
tunnustuksensa siitä, että halveksi miehensä mielipiteitä, sattui
kuin isku vasten tämän kasvoja juuri nyt, jolloin hän tarvitsi
hyväksymistä, mutta hän ei voinut suuttua vaimoonsa, joka kuitenkin
oli vienyt hänet piireihin, joissa hän ei tahtonut olla.
Hän meni saliin, jonka huomasi tyhjäksi; jäljellä oli vain mullin
mallin oleva pöytä; palvelijat odottivat, ja hän häpesi heitä.
Vieraat olivat poistuneet hyvästiä sanomatta. Koti oli tahrattu,
ja hän itse kärsinyt häväistyksen, nöyryytyksen. Mutta tällä
hetkellä hän päätti puhdistaa talon, eikä enää taipua naisensa
turhamaisuuteen. Se särkisi hänen vaivaisen onnensa, joka oli vain
kuviteltua, mutta sen piti tapahtua.
Hän pukeutui päällysvaatteisiin lähteäkseen lehteen. Siellä hän sai
tiedon kanteesta, ja se valaisi yhdellä erää hänen asemansa. Se oli
sodanjulistus, ja iltalehdet olivat jo valmiina rynnäkköön. Ei enää
sovittelua; ei enää harhaluuloja eri luokkien välisestä sovinnosta;
ylemmät olivat voitolla ja saatuaan sotajoukon ja ylimääräiset
valtiopäivät, aloittivat he taistelun.
* * * * *
Päivää ennen vankilaan menoaan hänellä oli kohtaus vaimonsa kanssa,
joka rikkoi heidän välinsä. Tämä vaati, että mies pyytäisi armoa,
hänen takiaan. Hänen siitä kieltäytyessä vaimo selitti, ettei
sellainen ollut mies eikä mikään; sillä mies uhrautuu vaimonsa tähden.
Hän oli takertunut niin teorioihinsa, ettei saanut sanaakaan
suustaan; mutta tässä turvattomuuden tunteessa heräsi nyt ensi kerran
vastustushalu, josta oli koituva vapaus.
Miksi hän ei voinut vastata? Siksi että vaimon väite oli niin tuhma,
että siihen ei voinut löytää sopivaa vastausta.
Hän läksi ulos illalla päättäen, ettei palaisi takaisin. Puoli
yhdeltätoista hänen ystävänsä pitivät hänelle jäähyväisjuhlat
Götalaisissa huoneissa. Ennen kokoontumista hän meni setänsä, tohtori
Borgin kanssa Oopperaan. He istuivat permannolla ja odottivat
alkusoittoa. Yleisö oli juhlapuvussa, mutta kuninkaallinen aitio oli
tyhjä, joten hän ei päässyt asiasta selville.
Orkesteri kokoontui ja alkoi viritellä soittokoneitaan. Johtaja nousi
paikalleen; naputti... mutta kääntyi samassa kumartaen kuninkaallista
aitiota kohti; ja nyt soitettiin laulu "Ur svenska hjärtan".
Yleisö nousi seisaalleen; kaikki nousivat paitsi Holger ja tohtori.
-- Gesslerin hattuako he kumartavat? kysyi hän sedältä.
-- Taitaa olla nimi- tai syntymäpäivä...
-- Niin, mutta tyhjää aitiota? Sehän on hölmöä.
Samassa kuului käskevä ääni: Ylös!
Holger kääntyi ympäri, mutta samassa joku tarttui hänen kaulukseensa
ja nosti hänet paikoiltaan. Kun hän ei käyttänyt koskaan muita aseita
kuin sanoja ja kynää, läksi hän, ja tohtori seurasi.
-- Mitä tämä on? hän kysyi kadulle päästyään.
-- Ruotsalaista lakeijamaisuutta! Tervehtiä hallitsijaansa, miksei,
mutta tuoleja ja pöytiä! Nyt tiedät, mikä laitos uusi Ooppera on!
-- Osuipa iskuni oikeaan! -- Taitaapa meille koittaa kymmenvuotinen
ajanjakso, joka käy ihanaksi.
-- Kerron sinulle, mitä kuulin tänään, mutta sinun pitää vaieta
siitä. Eräs lääkäri maaseudulla, ystävä, joka ei milloinkaan
valhettele, kertoi että sotilaspiirin päällikkö oli kysynyt häneltä,
tahtoisiko hän, sodan mahdollisesti syttyessä Norjaa vastaan, seurata
mukana kirurgina!