ajatuksemme! Tiedätkö, Ester, idealisti en ole milloinkaan ollut,
mutta kyllä todellisuus on ajatustemme irvikuva asioista. Kaikki
on halvennettua ja vääristettyä; on hetkiä, jolloin minusta
tuntuvat tosilta vanhan tarinan sanat: Kirottu olkoon maa sinun
tähtesi! On hetkiä, jolloin uskon, että tuo hullu Stagnelius
oli oikeassa valittaessaan sitä, että meidän ihmissielumme ovat
saaneet ryömiä eläinten ruumiisiin. Mehän käyttäydymme kuin
eläimet, me suutelemme samalla suulla, jolla nautimme ruokamme,
ja me rakastamme ulostuselimillämme! Onko sitten ylvästä olla
ihminen? Ei, nöyryyttävää se on, ja meidän tulisi alati hävetä.
Darwinistit ovat kyllä oikeassa siinä, että ihmisenruumis on
kehittynyt eläimenruumiista, mutta he unohtavat, että sielun
olemassaolo on itsenäinen, joka on ylhäältä polveutunut, ja jonka
muistot ovat tähdistä, ja että tämä liha on vain pusertava kotelo.
Egyptiläisten sielujenvaellusoppi on kyllä oikea, mutta minä luulen,
että suoritamme jo tätä vaellusta tässä apinamaisessa majassamme.
Tiedätkö, katselin kerran uimakoulussa valkeanpunakellertäviä
ihmisruumiita, ja minua hämmästytti niiden ja -- ei apinain, vaan
porsaiden yhdennäköisyys, jotka myöskin ovat ruusunpunaisia ja
karvattomia. Tiedätkö, että on hetkiä, jolloin totta tosiaan en
ole mahtua nahkoihini, jolloin tahtoisin ryömiä kuorestani, ja
lentää tieheni. Alan uskoa kaikkiin vanhoihin satuihin; uskon
syntiinlankeemukseen, sillä sen jälkeen kuin me lankesimme, sinä
ja minä, olemme vain halveksineet toisiamme. Ensi aikoina, jolloin
rakastin sinua, en nähnyt ruumistasi; näin vain sielusi, ja se oli
kaunis ja hyvä. Sitten tulivat perkele ja eläin. Eräänä päivänä näin
eläimen sinussa, silmissäsi. Se muuttui yhdellä erää kuin kuolleeksi
maalatuksi porsliiniksi, tai muistutti se silmälasikauppiaan kyltin
emaljisilmää. Silloin aloin pelätä. -- Ja kuitenkin, meidän täytyy
antaa kuuluttaa itsemme! täytyy vaipua keittiön ja lastenkamarin
liejuun; sinun ja minun kuten kaikkien muidenkin. -- Pyhä aviosääty,
missä rakkaudella ei ole mitään sijaa, missä haukkuminen aina
seurannee vastaanottamisen ihanaa silmänräpäystä, missä kaikki paheet
kukoistavat, ja hyve, jos se ilmenisi hyvänä makuna, hyve on vika,
joka voi aiheuttaa avioeron. Minulla on naimisissa oleva ystävä,
jota syytettiin kylmyydestä vaimoa kohtaan. Tuomarille hän vastasi
seuraavaan siistiin tapaan. Vaimoni syyttää minua kylmyydestä.
Meillä on ainoastaan yksi lapsi oltuamme vuoden avioliitossa; mutta
jos olisimme olleet naimisissa Konstantinopolissa, olisi minulla
nyt voinut olla kaksi sataa lasta; ja kuitenkin valittaa _vaimoni_!
Kaksisataa! Mutta sinä tiedät, ihmiset eivät pidä siitä, että
puolustaa itseään...
Nyt soitettiin illalliselle, ja heidän täytyi lähteä alas. Mieliala
pöydässä oli kylmä, jäykkä. Pienokaiset olivat myöskin aterialla.
Epähuomiossa oli poika saanut isän lautasliinarenkaan. Hän istui
leikkien sillä ja luki nimikirjaimet; hänen huulensa liikahtivat,
mutta ei kuulunut ääntäkään. Brita rouva kuitenkin kuuli, hän, ja
ymmärsi; ja hän tempasi renkaan lapselta.
Poika punehtui, painoi katseensa maahan, ja virkkoi hetken kuluttua:
-- Voiko toinen ihminen kieltää toista ajattelemasta?
Vastausta ei kuulunut; sillä tuossa lausumatavassa "toinen ihminen ja
toinen" oli sellainen personallinen itsetunto, joka osoitti lapsen
olevan samalla tasolla kuin äiti; ja se koski myös häneen, mutta
enin senvuoksi, että hän kuuli isän äänen puhuvan lapsen suusta.
Mies, jonka hän luuli kokonaan hävittäneensä, ilmestyi jälleen ja
istui pöydän ääressä, puhuen, soimaten. Kostaisiko hän lasten kautta,
oleskelisiko hänen sielunsa vielä tässä talossa, joka oli häneltä
suljettu? Tällä hetkellä hänessä syttyi ääretön viha lasta kohtaan,
ja kun poika ajattelematta tai tietämättään tahtoen, otti takaisin
lautasliinarenkaan, nousi äiti raivoissaan ja veti lasta korvasta.
Levollisesti, kylmästi, hillitysti ja täysikasvuisen henkilön
vakaumuksella poika lausui nämä sanat, joita hän ei ollut harkinnut:
-- Älä koske minuun, äiti, sillä silloin sinä kuolet!
Mitä hän tarkoitti? Tarkoittiko hän jotakin? Ken tietää? Kaikki
lapset ovat ihmelapsia siinä suhteessa, että heidän havainnollinen
järkensä näyttää piilevän valmiina heidän pienessä kehkeymättömässä
ruumiissaan. Mutta lapsen ruumiskin tuntuu olevan valmis; se esiintyy
vain pienennetyssä muodossa, ja usein saa sen käsityksen, että
lasta katsellessa näkee pienoisihmisen. Ne naivit purkaukset, joita
kuulee lapsen suusta, eivät ole naivia, ne ovat yhtä syvämielisiä
kuin vanhemmankin ihmisen. Luimmehan juuri äskettäin erään suuren
valtiomiehen muistelmista, kuinka hän muisteli poikavuosinaan
olleensa aivan yhtä viisas kuin vanhanakin. Jos asian laita on niin,
mitä hyötyä sitten on kasvatuksesta? Sillä vain ehkäistään!
Mutta kun poika oli puhunut, piti hänen vastaukseksi päästä pimeään
huoneeseen senvuoksi, että oli puhunut pöydässä. Äiti oli tarttunut
hänen käsivarteensa, yleinen mieliala oli masennuksissa, ja kreivi
Max valmistautui menemään väliin, kun kaikki yhdellä kertaa
heristivät korviaan.
Ulkoa puutarhasta kuului karjuva ääni, ehkä mylvivän kotieläimen...
-- Eihän karja käy talvella ulkona? katkaisi kreivi kammottavan
äänettömyyden.
Kukaan ei vastannut, mutta äiti seisoi kalpeana, pysähtyen
liikkeessään, ja pojan kasvoille levisi sisäisen valon kajastus ja
rauha kuin kuolevan kasvoille. Äiti ja hän olivat yksin ymmärtäneet
tämän äänen. Se oli isä! Mies, joka ei voi vuodattaa kyyneliä,
karjuu tuskasta. Hän oli siis pimeänä talvi-iltana kulkenut talon
ulkopuolella nähdäkseen lapset edes vilaukselta!
Brita rouva tapasi kädellään rintaansa, poistuen huoneesta sanaakaan
sanomatta.
Kun nuoret sitten kysyivät häntä, vastasi palvelijat, että rouva oli
mennyt levolle ja oli sairas.
* * * * *
Seuraavana aamuna rouva makasi vielä sairaana; mutta hän ei
ottanut vastaan lääkäriä eikä tahtonut nähdä ketään. Hän kirjoitti
määräyksensä paperilapuille. Nuori pari sai seuraavan määräyksen:
"Matkustakaa heti kaupunkiin ja ottakaa kuulutus."
Ja he matkustivat.
Kun he työllä ja tuskalla olivat saaneet todistukset kuntoon
piirivirkamiehien luona, kuten luulivat, läksivät he
pastorinkansliaan "ottamaan" kuulutusta.
He kulkivat etuhuoneen läpi, joka muistutti pienempää eteistä, ja
astuivat kansliaan, joka muistutti suurempaa eteistä. Lattialla
lunta ja likaa, ikkunat ilman uutimia, puupenkkejä seinivierillä,
pulpetteja; ikävää, ilma raskasta, karua, rumaa. Täällä seisoi ja
istui syntisiä, joiden piti alkaa elämä, miehen ja naisen, koko
vaellusajan kestävä yhteiselämä; täällä seisoi ja istui vanhempia,
jotka tahtoivat vihkiä vastasyntyneen taisteluun, ja antaa hänelle
nimen; täällä seisoi ja istui ihmisiä, jotka tahtoivat saada omaisen
multaan, mikä ei myöskään ole niin helppoa. Mikään ei ole helppoa,
ei sisään- eikä uloskäynti. Ja sen he tulivat huomaamaan, kun heitä
pyydettiin istumaan ja odottamaan.
He näkivät mustien miesten merkitsevän suuriin kirjoihin, merkitsevän
ja pyyhkivän pois; tekevän julkisesti mitä nenäkkäimpiä kysymyksiä.
Isän nimi? Tuntematon. Ollut ennen naimisissa? Ehkäpä eronnut?
Näyttäkää erokirja! Ei ole! Onko lapsi kastettu? On, mutta ei
täällä. Missä? Kaukana Amerikassa! Kirjoittakaa sinne! Kirjoittakaa,
kirjoittakaa, kirjoittakaa! -- Tämä puoli sielunhoidosta on hiukan
omituinen; alkoi kreivi kuiskaten. Konttoritöitä, reskontran,
muistikirjan pitoa. Kuten piirimiehen virastossa! Henrik setä sanoo
sitä papinkonttoriksi; mutta tämähän on julkinen rippituoli. --
Oletteko käynyt ehtoollisella? -- Mitä se teihin kuuluu! -- Eivätkä
he ole kilttejä! Kuuluu niin kovalta, kun Herran palvelija puhuu.
Sali tyhjeni hetkeksi, ja eräs, joka näytti olevan konttoripäällikkö,
ähkyi ja puhkui silmälasejaan kuivaten. Hän näytti olevan
maailmallinen pappi, sillä hän kertoi ääneen kaskun naisesta, joka
oli viime sunnuntaina kuulutettu hullun miehen kanssa. Luotuaan
silmäyksen ympäri salia ja tunnettuaan kuuluisan Brita rouvan
tyttären, joka oli myöskin antanut puheenaihetta Upsalassa, punehtui
hän hiusrajaa myöten; ja kun kirkonvartia tuli samassa kohentamaan
kamiinaa, ei hän voinut tukkia suutaan.
-- Lämmitä sinä, Söderström, niin että kamiina käy punaiseksi;
punaista pitää olla, punaista punaisille!
-- Haukkuuko hän meitä? kuiskasi kreivi.
Mutta konttorihenkilökunta oli palkinnut päällikkönsä tukahutetulla
nauruntirskunalla, ja hän, jonka päähän, menestys oli kohonnut,
tahtoi leikata uusia laakereita.
-- Eikö täällä käynyt äsken eräs mulli, joka tahtoi tietoja viimeisen
avioeron yksityiskohdista? kysyi hän lukkarilta.
Tämä mutisi jotakin, mikä oli vain synnyttävä sukkeluuden, joka nyt
laukesi.
-- Vai niin, hän aikoi naimisiin; vihkimälläkö vai ilman?
-- Tämähän on kuin Etelä Teatterissa, kuiskasi kreivi. Ja minä kun
otin sen niin vakavalta kannalta! Lähdemmekö matkoihimme, Ester?
-- Emme! Ajattele äitiä!
-- Mutta tämähän on pilaa! Minä lähden!
Kirkonvartia tuli jälleen sisään, kädessään katajanoksa, jonka
hän sytytti kamiinassa, ja jota hän heilutti ympäri salia. Oli
nimittäin liikkeellä kulkutauti, ja kaikkia julkisia huoneustoja oli
savustettava. Se oli kuin virikettä papin tuleen.
-- Hyvä, Söderström, savuta ulos nihilistit!
-- Tämähän on uskomatonta! kuiskasi kreivi. Hehän ovat jätkiä!
Jätkiä! -- Ajattelehan noita viinaan menneitä ylioppilaita; kun eivät
muuhun pysty, niin heistä tulee sielunpaimenia, ja sitten heillä on
oikeus antaa nuhteita kanssaihmisilleen. Otetaan hutikka, ja sitten
voidaan päästää ja sitoa sieluja. Ei, tiedätkös, tämä on mätää, ja
minä hoidan itse paremmin sieluni.
Nyt saapui kirkkoherra. Hän oli sivistynyt, arvokas mies; kuitenkin
ylempi virkamies, ei mikään paimen eikä ylimmäinen pappi. Hän
silmäili todistuksia, ja kasvoillaan ystävällinen ilme, ei lainkaan
alentuvainen, hän sanoi:
-- Tähän on kirjoitettu herra Adelstorm, pitäisi kai olla kreivi.
-- Niin pitäisi, mutta isäni, joka on rahastonhoitajana eräässä
pankissa, on luopunut arvonimestä, joka aiheutti vain vääriä
vaatimuksia...
-- Kirkkoherra nyökäytti hyväksyvästi, melkeinpä ihailevasti päätään.
-- Ja minä, jatkoi kreivi, olen seurannut isäni esimerkkiä, vallankin
kun koko arvonimijärjestelmä on vanhentunut.
Kirkkoherra synkkeni, sillä hän vainusi tämän olevan niitä
nykyaikaisia hyökkäyksiä yhteiskuntaa kohtaan, joka järjesti
jäsenensä niiden oikean arvon mukaan. Mutta hän oli humaaninen mies
ja jatkoi:
-- Eikö... kreivi, anteeksi, en näet voi yhtyä kreivin mielipiteeseen
arvonimien merkityksettömyydestä, kun itse valtio niillä arvioi
henkilön yhteiskunnalliset ansiot... Eikö kreivi ole kastettu? En näe
kastetodistusta.
-- Kastettu? En, enpä luule.
-- Ettekö? -- Silloin en voi antaa kuulutusta.
-- Siinä nyt ollaan! Ester! Mutta ihmeellistä on joka tapauksessa,
herra kirkkoherra, että jollei tahdo mennä naimisiin, antaa vihkiä
itseään, niin joutuu vainon alaiseksi; ja jos tahtoo mennä naimisiin,
antaa vihkiä itsensä, niin kohtaa esteitä, joita kaikki naineet
ihmiset ovat valittaneet. Miksi tahdotte estää niin yksinkertaista
asiaa? Tehän vaaditte muun muassa todistusta siitä, että on esteetön
avioliittoon: Mitenkä se on todistettavissa?
-- Otan ainoastaan huomioon minulle annetut määräykset...
-- Mutta sitä en voi minä tehdä, ja siksi... siksi menemme me nyt
tiehemme, kuljemme _omaa_ tietämme.
-- Odottakaahan hiukan, puuttui kirkkoherra jälleen puheeseen.
Katsokaamme neidin todistusta! -- Tässä on -- ripillä käymätön! Ei
käy laatuun siinä tapauksessa. Valitan, mutta en mahda sille mitään.
Nyt oli Esterin vuoro puhua, sillä hän oli luvannut äidilleen, ja
hänen mieleensä oli myöskin juontunut muisto isästä, se nimittäin,
kun tämä oli rannalla sulkenut hänet syliinsä kihlauksen tapahtuessa,
joka oli vihkimys uuden perheen perustamiseen. Ja siten oli liitto
käynyt ikäänkuin tuttavuutta suuremmaksi.
-- Eikö kirkkoherra voi auttaa meitä? lausui hän puoleksi
epätoivoissaan, joka teki hänet miellyttäväksi.
-- En, hyvät ystävät, sitä en voi. Sillä minä edellytän, että kreivi
ei tahdo mennä kasteelle, eikä neiti ripille.
-- Emme, vastasi Ester pikku tytöksi muuttuen, sillä me emme usko
oppiin. Mutta täytyykö meidän senvuoksi kulkea vanhempien ja
sisaruksien hyljeksiminä ja halveksimina? Eikö se ole liian kovaa?
Kirkkoherra tuli vastoin tahtoaan liikutetuksi, kuullessaan miten
he kuitenkin ottaessaan tuon tärkeän askeleen ikäänkuin etsivät
korkeamman suojelusta elämän vaikeimmassa, onnettomimmassa
taistelussa. Hän piti myös kauniina heidän alistumistaan vanhempien
tahtoon, vaikka he oikeastaan uhrasivat täten vakaumuksensa.
-- Myönnän, aloitti kirkkoherra...
-- Nyt rykäsi konttoripäällikkö, mikä rykäisy merkitsi: "Älä myönnä
mitään!"
-- Myönnän tosin...
-- Herra kirkkoherra, keskeytti kirjanpitäjä... Eikä myöntämisestä
tullut mitään sillä kertaa.
Kun nuoret astuivat ulos syntisten huoneesta, ei kreivi voinut
hillitä itseään:
-- Hyi! sanoi hän. Kaikki tyynni on nurinkurista.
Samassa oli kirkkoherra heidän rinnallaan; ja kasvoillaan
ystävällinen, inhimillinen ilme hän tarttui Esterin puuhkaan
ikäänkuin olisi tahtonut pidellä tyttöä hännästä tai veitikkamaisesti
tukistaa häntä:
-- Neiti! sanoi hän, käykää ripillä; sehän on vain muodollisuus; ja
te, herra kreivi, antakaa kastaa itsenne, eihän se ole vaarallista;
hiukan vettä vain!
-- Ovatko ne vain muodollisuuksia, vastasi kreivi Max; ja
hiukan vettä vain? No, mikäpäs sitten... kiitos tiedonannosta,
kirkkoherra... Mutta ajatelkaahan meitä raukkoja, jotka luulimme sen
olevan muuta! Tule, Ester!
He läksivät.
-- Luuletko, että hän piti niitä paljaina muodollisuuksina? kysyi Max.
-- En, vastasi Ester itkuun purskahtamaisillaan; hän oli hyvä mies,
joka tahtoi lohduttaa ja auttaa meitä. Siksi puhui hän niin.
-- Nyt suutelen sinua, Ester, ajatuksissani, tässä kadulla, siksi
että uskot hyvää ihmisistä!
-- Voihan pappikin käydä sääliksi!
-- Niinpä niin, pappikin! -- Niin, nyt sen näemme, että kirkko saa
aikaan avioliittojen vähenemisen ja vapaiden suhteiden kasvamisen.
Tapahtukoon heidän tahtonsa.
-- Mitä teemme nyt?
-- Menemme Holgerin luo toimitukseen ja haihdutamme puhelemalla tämän
mielestämme.
-- Tehkäämme se.
* * * * *
Sanomalehti oli tavattomasti edistynyt senjälkeen kuin se nuoren
toimittajansa muodossa oli saanut uuden voimakoneen. Rohkeana,
ennakkoluulottomana miehenä hän oli koonnut akkumulaattoriinsa kaikki
virrat. Vapaamielisyyttä, hiukan sosialismia, koko naisasian, hieman
teosofiaa, eläinsuojelusta, urheilua, hituisen maan puolustuksen
suosimista vähitellen tapahtuvan aseitten riisumisen rinnalla,
maailmankansalaisuutta isänmaallisella pohjalla, periaatteellista
vapaakauppaa suojelustulleineen, kun vaara uhkasi. Saattoi tuntua
siltä kuin tämän eklektisismin olisi synnyttänyt halu laajentaa
tilaajamäärää, mutta toiset syyt sen kyllä aiheuttivat. Kun Ruotsin
maanviljelys 80-luvulla oli todellisessa vaarassa, herätettiin
kamareissa tullikysymys, mikä sai maan täydelliseen kapinaan. Kuten
tavallista laadittiin esitys väärin: joko tulli tai vapaakauppa;
ja koko kansakunta oli jakautuneena kahteen leiriin: vatsaan
ja jäseniin, vaikkakaan kukaan ei tiennyt varmasti, ken oli
vatsa. Tullin puoltajat voittivat ja talonpojat pitivät itseään
pelastettuina. Mutta -- seuraavana vuonna kohtasi Venäjää kato,
ja meidän talonpoikamme, joiden _myös_ täytyi ostaa viljaa,
pelkäsivät nälänhätää. Silloin viljatullit lakkautettiin jälleen,
ja koko tuo hirvittävä tullisota osoittautui olleen ajan- ja
voimaintuhlausta, ja voittajat olivat kärsineet tappion. Meidän,
jotka uudella vuosisadalla olemme nähneet, kuinka Englannin vanhoista
vapaakauppateorioista luovutaan, meidän käsityskantamme ovat
arvatenkin muuttuneet, ja olemme kai huomanneet, että taloudellinen
elämä ei kulje niin matemaattisia ratoja kuin on luultu. Vapaakauppa
merkinnee kai sitä, että valtiot vapaasti vaihtavat tuotteitaan.
Silloin ehkä häviää jossakin erässä, mutta voittaa toisessa, ja
vähitellen on tapahtuva tasoitus kaikkien eduksi. Mutta kun valtio
sanoo: nyt olen vapaakauppalainen toisten ollessa suojeltuina,
silloin se ryöstää itseään, ja on tämä sitäpaitsi luonnotonta, se kun
kokonaisuudessaan edellytti useampien yhteistä sopimusta. Sehän on
kuin aseiden riisumista sodan aikana.
Ne kuitenkin, jotka olivat eläneet tullisodan ja nähneet, että
oikeus ja vääryys ei ollut kummallakaan puolella, kävivät hiukan
varovaisemmiksi; ja tunnusmerkillistä vuosisadan vaihteen
elämänmuodoille oli: varovaisuus, harkitsevaisuus. Sitä oli
ennen sanottu kompromissiksi sanan ilkeässä merkityksessä
tai kaupanhieromiseksi, epäilyksi, mikä merkitsi luonteen ja
mielipiteitten löyhyyttä. Nyt oli koittanut tasoituksen aika, jolloin
toinen otti todellakin vastaan toiselta: opittiin toinen toiseltaan;
ja toinen antoi edun toisen korvaukseksi; yhteiskuntaluokat
sekaantuivat, ei tarvinnut muuta kuin katsoa aateliskalenterista,
kuinka monta aatelitonta nimeä oli yhdistynyt ylhäisaatelisiin, ja
kuinka halpoja virkoja oli suurimpien nimien jälkeläisillä; valtio
avusti sosialismia, ja sosialistit taistelivat anarkismia vastaan.
Hajaantumisen aika alkoi muuttua kokoontumiseksi, ja ihmiset
koettivat ymmärtää toisiaan. Suuri osa tuosta uudesta osoittautui
epäonnistuneeksi kokeeksi, mutta kielteisiinkin tuloksiin johtaneet
kokeet ovat hyödyllisiä, ja synnyttävät ne lisätuotteita; alkemistit
eivät ehkä keksineet kultaa, mutta löysivät sensijaan rikkihapon,
joka on paljon hyödyllisempi.
Saatuaan ohjakset käsiinsä oli insinööri Borg heti huomannut, ettei
maksanut vaivaa koettaa hallita jotakin mielipidettä ja vainota
toista, sillä silloin tilaajamäärä väheni heti vuosineljänneksen
vaihteessa. Rahastonhoitaja oli ilmapuntari; hän näki kirjoistaan,
minne tuulet kääntyivät. Ja vaikkakin toimittaja olisi uskaltanut
uhmata taloudellista tappiota, näki hän lehden vaikutusvallan
vähentyvän tilaajien vähentyessä. Senvuoksi hän kadotti pian iloisen
uskonsa sanomalehdistön kaikkivaltaan, ja tottui vähitellen olemaan
palvelijana herran asemesta; ja senvuoksi kukoisti liike.
Nuori pari oli saanut suuren huoneustonsa ja kolme palvelijaa,
ja toimitus oli laajentanut myöskin huoneustoaan. Toimittajan
työhuoneessa kävi ministereitä, talonpoikia, työmiehiä, kenraaleja,
näyttelijöitä ja taiteilijoita. Vaikutusvaltaa oli, mutta valta
suhtautui suoraan siihen riippuvaisuuteen, johon tahtoi alistua.
Totella ja hallita!
Tänään oli myrsky riehunut toimituksessa. Oli nimittäin
avustajia, jotka elivät menneessä ajassa, ja käyttivät lehteä
yksityisten harrastustensa palvelukseeni, jokaisella uutisella,
viattomimmallakin, oli oma salainen sisältönsä; sillä koetettiin ajaa
jotakin harrastusta, voittaa jokin etu, tyydyttää vanhaa kaunaa.
Etenkin teatteriarvostelija oli anastanut mahtiaseman, jota hän
käytti väärin saadakseen hallita ja tunteakseen jotakin olevansa,
vaikka ei ollutkaan mitään. Yksissä tuumin naissuosikkien kanssa
hän tuhosi ihmisten kohtaloja, kukisti ja iski milloin mitenkin.
Vallankin hän oli ottanut hoivaansa sen teatterin, jota helposti
arvattavista syistä sanottiin hovinhankkijaksi. Se tarjosi huonompaa
tavaraa kuin toisenluokan teatteri, mutta nautti suojelusta ja
valtioapua, jota paitsi sen henkilökunta lukeutui korkeampain
hovipalvelijain joukkoon.
Insinööri Borg ei tuntenut teatterioloja, mutta häntä harmitti se,
että huonompi nautti suojelusta, mikä esti paremman edistymistä. Hän
tiesi myös, että moni seikka oli siellä hyvin ilkeällä tolalla, mutta
ei puuttunut siihen; sitä vastoin hän ei tuntenut arvostelijansa
läheistä suhdetta kuninkaalliseen huvitarhaan. Senvuoksi hän
kyhäsi kirjoituksen "laitonta suojelusta vastaan", ja sattui siinä
tallaamaan toisen peltoa. Sitten seurasivat paljastukset, joista
kävi ilmi, että juuri hänen lehtensä oli tukenut tuota kurjuutta. Se
oli kiusallista, ja insinööri Holger oli mennyt pitemmälle kuin oli
tahtonut, koskenut mätään munaan, ja oli tehnyt itsensä syylliseksi
pieneen majesteettirikokseen.
Kannetta ei oltu vielä nostettu, mutta korkeimmissa piireissä
puhuttiin siitä, ja toimituksessa varustauduttiin taisteluun.
Mielet olivat juuri tässä kuohumatilassa kreivi Maxin ja hänen
Esterinsä saapuessa toimitukseen Holgeria tapaamaan.
Tämä oli loistavalla tuulella ja iloitsi tapahtumasta, joka antaisi
aihetta monen vanhan selkkauksen selvittämiseen. Hän tervehti sisarta
ja Maxia, jota sanoi jo langoksi, ja piti häntä sinä, sillä nuoremmat
katsoivat kihlauksen olevan luvallisen liiton julkaisemista.
-- Vai niin, te tulette papinkonttorista, ja teille on oltu
hävyttömiä! Mitä tekemistä teillä siellä oli? Kirkon omat lapset ovat
lapsipuolen asemassa; juutalaiset ja mormoonit saavat kuulutuksen,
mutta me oikeat lammashuoneen jäsenet emme. Kuulkaahan, jos teitä
haluttaa, niin pidän itse teille häät, ja kuulutan teidät lehdessä,
ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran.
-- Olisimme jättäneet kaikki muodollisuudet sikseen, vastasi Ester,
ellei äiti olisi pakoittanut.
-- Niin, äiti? Kuinka on hänen laitansa?
-- Hän ilmoitti olevansa huonona, ja kävi vuoteen omaksi erään
kohtauksen jälkeen...
-- Niin, tuo ukon juttu oli hiukan ikävä, mutta tähän aikaan saa
taistella personallisen olemassaolonsa puolesta, ja ken kaatuu, hän
ei ole minkään arvoinen.
Silloin soi puhelin viereisessä huoneessa.
-- Anteeksi! -- Ja Holger poistui nuorten tyköä. Puoliavoimesta
ovesta kuului muutamia hajanaisia huudahduksia.
-- Mitä sanotte? -- Mitä Herran tähden! -- Sehän on uskomatonta. --
Kyllä, he istuvat huoneessani, lähetän heidät heti sinne! -- Se on
_liian_ ilkeätä! -- Että isä, isä olisi...? -- Ei, kiitos! -- Ja
pappi uskoo siihen? -- Herra jesta! -- Tiedättekö... tiedättekö...
Halloo!... Onko lääkäri käynyt siellä?... Mitä hän sitten sanoi?...
Ei mitään ulkonaista väkivaltaa!... Hyvästi siksi; he tulevat ensi
laivalla!
Holger tuli sisään, nokka valkeana, joka oli kapea kuin veitsi.
-- Voi Herran nimessä, millainen tapaus!... Äiti on kuollut! Kuollut
vuoteelleen!
-- Onko äiti kuollut?
-- On, ja mikä pahinta: ihmiset sanovat... että isää epäillään...
senvuoksi että hänen oikeusjuttunsa saattoi raueta vain... täten!
-- Sehän on hirveätä! huudahti Ester, joka ei tällä hetkellä tiennyt
varmasti, kehen hänen myötätuntonsa kohdistui. -- Mitäs sitten
lääkäri sanoo?
-- Hän ei näe muuta kuolemansyytä kuin sydänhalvauksen.
-- Silloin meidän täytyy heti matkustaa sinne! Ei kyyneltäkään
vuodatettu, ei osoitettu muuta mielenliikutusta kuin vakavaa
ihmettelyä. Tunnettiin elämä ja sen raa'at tavat; oltiin alusta
saakka valmistuttu kaikkeen, ja täytyihän taistelussa, ikuisessa
taistelussa kaikesta, jonkun sortua.
* * * * *
Kun Ester ja Max saapuivat Storön huvilaan, näkivät he valkeat
lakanat ikkunoissa. Salissa he kohtasivat pikku lapset, jotka olivat
mustiin puetut. Heillä ei ollut mitään käsitystä kuolemasta, ja
tuntuivat he hyvin viihtyvän siinä rauhassa ja hiljaisuudessa, joka
vallitsi nyt myrskyjen tauottua.
-- Äiti on kuollut! virkkoi poika, ikäänkuin olisi kertonut
jokapäiväisinpä asiaa, ja tuntui hän hieman ylpeilevän siitä, että
saattoi ensimmäisenä kertoa uutisen.
Kun Ester astui taloudenhoitajattaren kanssa äidin huoneeseen, muisti
hän heti olevansa medisiinari, ja tutki kuolleen ruumiin, joka
todellakin havaittiin kuolleeksi. Kasvojen ilme oli aivan sama kuin
se, minkä hän oli huomannut niissä viimeisen kerran kohdattaessa,
jolloin isän kiljuntaa oli kuulunut puutarhasta, mikä seikka sai
hänet ajattelemaan, että sielullinen syy oli aiheuttanut kuoleman.
Oli siis olemassa jokin sellainen, jota sanottiin sieluksi, oli
olemassa tunteita ja sellaista, joiden syntyä ei voinut johtaa
soluista ja kudoksista.
Todettuaan sen, minkä halusi, hän kysyi taloudenhoitajattarelta:
-- Onko herra, onko isäni näyttäytynyt talossa lähtönsä jälkeen?
-- Ei, ei ole; mutta... mutta hän on varmaankin mieleltään sairas;
sillä on kuultu hänen... koko yön, ja päivän täällä metsässä.
-- Kuultu hänen?
-- Niin, hän on huutanut niin, ettei rouva voinut nukkua. Mutta heti
rouvan kuoltua hän vaikeni.
-- Miten ihmeellistä! -- Missä hän nyt sitten on?
-- Kerrotaan hänen asuvan pappilassa. Ester läksi Maxin luo,
joka istui pianon ääressä ja oli soittavinaan, mutta ei painanut
koskettimia.
-- Luuletko, hän kysyi, että äidin omatunto heräsi.
-- En, sitä en usko.
-- Mitä sitten arvelet?