ja tuo selittämätön, mikä sitoo puolisoita, silloinkin kun nämä
vihaavat toisiaan. Salatieteilijät sanovat, että he synnyttävät
toinen toiseensa puoleksi henkisiä substraatteja, joilla on
jonkinlainen olentomainen olemassaolo; toiset arvelevat, että miehen
ja naisen sielut kasvavat toisiinsa imujuuriin, ja että he oikeastaan
elävät alinomaisessa syleilyssä; he tuntevat yhdessä ja toistensa
kautta kuten kaksoisten väitetään tekevän; senvuoksi kärsii sekin,
joka tekee toiselle pahaa; hän kärsii sen kärsimyksistä, jotka
itse on aiheuttanut, senvuoksi on aseeton rakastamaansa kohtaan,
ja rakkaus on kärsimystä. Senvuoksi on eroaminen myöskin kaikkein
tuskallisinta; se on olemassaolon rikkirepimistä ja hävittämistä,
ja muistot ovat sielujen lapsia; niitä ei voi hyljätä milloin vain
haluttaa. On olemassa puolisoita, jotka ovat yrittäneet erota
kolmekymmentä vuotta, onnistumatta siinä; he erosivat kihlautuneina,
vastanaineina, naineina; he erosivat kahdeksan päivää ennen
hopeahäitä; ja kun he olivat päässeet niin pitkälle, luulivat he sen
kestävän koko elämän ajan. Mutta kolmen viikon päästä mies lähti
kotoa, oli poissa koko yön, ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen.
Seuraavana päivänä hän palasi jälleen, ja jotta sovinto olisi saanut
näkyväisen muodon, perusti hän uuden kodin; ja niin se sitten jatkui.
Tohtori oli kärsinyt ensimmäisestä erostaan niin perinpohjin,
että oli päättänyt kestää toisen avioliiton, sietää kaiken, paitsi
alennusta. Mutta on olemassa niin paljon, mikä alentaa huomaamatta.
Miehelle on alentavaa tulla palvelijain aikana koiramaisesti
kohdelluksi, ja vielä alentavampaa on, jos häntä omien lasten
läsnäollessa kohdellaan idioottina, vallankin kun hän todellisuudessa
itse on älykkäämpi. Tällainen oman mielensä jokapäiväinen ja
alituinen tukahuttaminen voi lopuksi riistää voimakkaimmaltakin
kaiken itsetunnon, ja kun tohtori huomasi olevansa vaarassa, päätti
hän paeta, ainoa mahdollinen tapa taistellessa pahojen naisten
kanssa, sillä ken pahaan puuttuu, hän siihen itse myös tarttuu. Ja
vaimon pahuus vaikutti kuin hermomyrkky, joka oli turmella hänet.
Riidan puhkeamisen aiheutti lähinnä, kuten tavallista, muutamien
ystävättärien tulo taloon. Eräs heistä rakasti Dagmar rouvaa,
vaikeata päättää kuinka viattomasti, mutta naiset pitävät kaikkia
hommiaan viattomina, vaikkakin on jo menty yli rajan.
Tämä ystävätär rupesi sekaantumaan lasten kasvatukseen. Tytön tukka
leikattiin lyhyeksi ja pojan hiukset saivat kasvaa pitkiksi, jotta
eroavaisuus sukupuolien välillä saataisiin poistetuksi. Mutta kun
poika sai kärsiä pilkkaa koulussa naisellisen ulkomuotonsa takia, ja
kun isä myöskin huomasi, että pojan vaistot aikoivat naisellistua,
rupesi hän pelkäämään; tarttui saksiin ja leikkasi tukan. Kun äiti
näki tämän, raivostui hän:
-- Eikö äiti saa kasvattaa lapsiaan? hän huusi.
-- Ei piru vie saakaan kasvattaa miehimyksiä! Kahden me huolehdimme
kasvatuksesta, ja toinen siinä olen minä.
Äiti uhkasi mennä asianajajalle. Se oli hänen tavallinen tapansa.
Mutta oli olemassa toinen syy, joka vaikutti häiritsevästi
avioliittoon, ja se oli erään siihen aikaan kuuluisan lääkärin
keksimä konjakki. Sitä rouva käytti yleislääkkeenä kaikkiin
kipuihin, ja enin aamupäivin hermostumista ja iltaisin unettomuutta
vastaan. Nuo näennäisesti viattomat pikku lasit turmelivat mielen ja
ruokahalun, uuvuttivat uneen sopimattomaan aikaan, ja haihduttivat
yöunen. Vaikkakin keksijän itsensä, professorin ja auktoriteetin,
kävi huonosti, hän sortui konjakkihypoteesinsa uhrina, jatkoivat
naiset juontia.
Kun tohtori varoitti rouvaansa, veti tämä aina esiin professorin.
-- Tottahan professori ymmärtää sen paremmin kuin sinä, joka et ole
edes dosentti.
Sanalla sanoen, tämä avioliitto oli kypsä, niin perinpohjin kypsynyt,
että veljeskiistan puhjetessa saattoi keveinkin tuulenpuuska murtaa
sen.
Dagmar rouva kirjoitti naisten-ääneen miehensä teorioja vastaan,
kuten hän niitä nimitti, kuitenkin mainitsematta hänen nimeään,
teki hänet epäilyksen alaiseksi vanhoillisuudesta ja varoitti
vapaamielisiä valitsijoita sellaisesta ehdokkaasta. Siten oli sota
avoimesti julistettu, ja puolisot asuivat kukin omalla puolellaan
huoneustoa.
Mutta itse ratkaisua kiirehtii eräs pieni tapaus, joka tuli kuin
tilauksesta.
Yhtenä aamuna vastaanottoajalla astui erittäin hyvin puettu nainen
tohtorin huoneeseen. Se hämmästytti häntä, sillä naiset olivat
hylänneet tohtorin siksi, että tämä oli "epähieno"; hän ei tahtonut
näet ymmärtää heidän vihjauksiaan, vaan lausui julki muitta mutkitta
heidän salatuumansa; paljasti heidän salaisuutensa tarvitsematta
kysyä niitä.
Hän pyysi kuitenkin naista istumaan, ja silmäillessään tätä näki
tohtori heti, mitä lajia hän oli. Silmien ilme ei ollut sopusoinnussa
suun kanssa. Hänellä oli lapsen leuka, posket ja huulet, mutta silmät
puhuivat toista kieltä, sillä hän oli unohtanut kasvattaa silmiään.
Kun tohtori nyt kysyi, mikä häntä vaivasi, valitti tämä verenvähyyttä
ja hermostusta.
Tohtori oli päässyt tutuille jäljille, ja jatkoi varovasti; kyselyään:
-- Oletteko naimisissa?
-- Olen!
-- Onko teillä lapsia, ja kuinka monta?
-- Yksi.
-- Milloin se syntyi? (Nyt se alkoi luistaa kuin kaavasta lukien,
sillä hän osasi ulkoa tuon jutun.)
-- Kolme vuotta sitten!
-- Entäs sitten?
Syntyi äänettömyys, sillä "sitten" sanaan sisältyi koko tunnustus,
jonka tohtori sai epäsuorasti häneltä; mutta rouva ei ollut tullut
mitään tunnustamaan, päinvastoin. Senvuoksi tohtori puuttui jälleen
puheeseen ja jatkoi itse.
-- Eikö miehenne tahdo useampia lapsia?
-- Ei!
-- Tahdotteko te sitten?
-- En!
-- Senpä vuoksi juuri olette hermostunut ja vähäverinen; onko
miehennekin hermostunut?
-- Josko hän on? Hän se juuri tekee minut hermostuneeksi, ja siitä
minä juuri tahdoin puhua.
-- Kuulkaapas nyt rouva! Te hermostutatte toisenne tuolla
hutiloimisella...
-- Eikö tohtori voi sanoa, mitä minun on tehtävä; en voi naineena
elää kuin naimaton...
-- Eikö miehennekin tee samoin, koskapa ette tahdo lapsia?
(Hän ei tahtonut puhua miehestään, ei ajatella häntä.)
-- Eikö tohtori voi määrätä minulle jotakin, jotakin joka...
-- Tarkoitatteko, että minun pitäisi määrätä teille rakastaja?
Silloin tämä tekee lapsen, ja tuo peljätty raskaus on yhtä lähellä.
Siinä oli koko salaisuus, ja nyt tohtori näki näyttämövaihdoksen
esiripun ylhäällä ollessa; pienet kasvot muuttuivat toisiksi, niin
hirvittäviksi, että tohtori luuli kokonaan toisen ihmisen istuvan
tuolissa. Mutta hän jatkoi säikähtämättä:
-- Minua ei ihmetytä, että miehenne kyllästyy harjoittamaan teidän
paheitanne...
Pitemmälle hän ei päässyt, sillä nainen pujahti silmänräpäyksessä
ulos ovesta.
Sehän oli säännöllinen tapaus, joka oli yhtä yleinen kuin onnettomat
avioliitot.
Mutta kun tohtori meni vahtimestarin luo odotushuoneeseen, näki hän
naisen nimen. Hän oli vapaamielisen yhdistyksen äänenkannattajan
toimittajan rouva. Kylläpä hän nyt oli laittanut asiansa sellaiseen
kuntoon, että kelpasi olla ja elää.
* * * * *
Maitta siihen ei asia päättynyt, sillä neljännestunnin kuluttua
Dagmar rouva astui huoneeseen, ja kun hän tahtoi pitempää puhelua,
oli hän leppeä, tietäen hyvin, että tunkeilemista olisi seurannut
oven sulkeutuminen:
-- Mikä vaivasi pikku rouva ----, joka oli puheillasi?
-- Se, että hän tahtoi minun määräämään itselleen rakastajan? Niin,
he juoksevat tänne pyytämään neuvoja sikiön ulosajamisessa, kysymään
ehkäisykeinoja...
-- Muutoin tehdään Lääkäriseuralle ilmoitus, että olet kohdellut
loukkaavasti naispotilasta.
-- Pidätkö hänen pyyntöään oikeutettuna?
-- Pidän!
-- Silloin olet sinäkin...
Hän etsi hiilihankoa, ja rouva hävisi. Silloin hän tunsi, että kaikki
oli lopussa.
Sellainen oli ajan helvetillinen sukupuolitaistelu, jota käytiin
henkiin veriin saakka. Ja vaikka nähtiin niin monen miehen
sortuvan ja kuolevan ennen aikojaan, niin syytä siihen ei tutkittu
milloinkaan, sillä siitä ei saanut kirjoittaa.
Luonto oli antanut miehelle alkuunpano-oikeuden, koska hän on
vaikuttava syy, mutta nyt se oli häneltä riistettävä; nainen, joka
ei mitään anna, ottaa vain vastaan, anasti alotteen itselleen; ja
kun hänen vastaanottavaisuutensa on rajaton, täytyy jokaisen miehen
jäädä huonommalle puolelle epätasaisessa taistelussa, jossa voiman
menetyksillä on luonnolliset rajansa. Ja kaikki luonnonlakien
kiertämiset rankaisivat itsensä. Sensijaan, että miehistä olisi
tullut isiä, alentuivat he rouviensa alfonseiksi; nykyaikaiset
makuuhuoneet rautasänkyparineen muistuttivat lääkekoneellisia
laitoksia, siementenkaristuslaitoksia, tai sairasvoimistelulaitoksen
yksityisiä huoneita. Puolisot eivät löytäneet sitä, mitä etsivät,
sillä se on löydettävissä ainoastaan äitiydestä ja isyydestä.
Senvuoksi tuli kuolema syntymisen asemesta.
Kahdeksantoistasataluku ei ollut lapsien vuosisata, se on valhetta.
Seitsentoistasataluku, Rousseaun Emilen vuosisata, jolloin äidit
oppivat jälleen imettämään lapsiaan ja antoivat äitiydelle
uudelleen sen kadotetun arvon, se oli lasten kultainen aika. Mutta
kahdeksantoistasataluku, etenkin sen loppupuoli, muuttui lasten
helvetiksi. Ne lapset, jotka tulivat maailmaan, olivat syntyneet
tapaturmassa, jonka aiheutti tahdontoiminnan epäonnistunut
pidättäminen; senvuoksi he olivat tahdottomia, sukupuolettomia,
hölläluonteisia olentoja. Äitiyttä halveksittiin; kukaan ei tahtonut
synnyttää lapsia, ja häpeällisenä pidettiin sitä, jos äiti itse
imetti. Lapset kasvatettiin pullolla, ja olivat ne aina kärtyisiä,
unettomia ja sairaita. Kemialliset ainekset, hiilihappoinen natrom,
maitosokuri, sterilisoitu lehmänmaito olivat ravintona. Hedelmättömän
nesteen, jonka elinvoima oli surmattu, piti korvata elävä äidinmaito!
Se kasvatti myös hedelmättömiä ihmisiä, jotka eivät voineet synnyttää
yhtään uutta ajatusta; jälkikaikuihmisiä, automaatteja, jotka
antoivat painettuja vastauksia ihmiskunnan kysymyksiin, painettuja
pienille paperiliuskoille kansakoulumaksun vastapalkkioksi. Se
oli automaatin aikakausi, ja automaattilapsen, pullolapsen ja
tuttilapsen, joka ei ollut milloinkaan maannut äidin lämmintä rintaa
vasten, vaan joka komennettiin makaamaan hiljaa ja ruumiillisesti
ja henkisesti värisemään vilusta vaappuvissa vaunuissa vieraan
joukkuenaisen ja tämän sulhasen hoidossa, useinkin prostitueeratun,
joka sai "imeä tutin kuntoon" sterilisoimattomilla huulillaan.
Tämä oli hedelmättömien naisten kultainen aika; ja he saarnasivat
hedelmättömyyttä, muodostivat seurakuntia ja saivat naisprofeettoja,
kunnes heistä tuli lopulta valtion tunnustama kirkkokunta.
Taistelussa tätä rappeutumista vastaan kaatui tohtori Borg, tuo terve
mies, ikipäiviksi.
Kahdeksan päivää myöhemmin hän istui yksin hävitetyssä kodissaan,
ja neljäntoista päivän päästä hänen nimensä oli pyyhitty kaikilta
vaalilistoilta, hän kun oli sekä vanhoillinen naiskysymyksessä että
Norjan vihaaja.
Mitään ilmoitusta ei tehty Lääkäriseuralle, mutta hänen praktiikkansa
oli kärsinyt.
KOLMASTOISTA LUKU
Storön Brita rouva
Rouva Brita Borg ei ollut lainkaan niin merkillinen kuin luultiin,
ja hänen hyväntahtoisuutensa riippui suurimmaksi osaksi hänen
hyvinvoinnistaan. Kun naisasia heräsi eloon, liittyi hän heti
mukaan pelastamaan ihmiskuntaa, jonka perustus oli nyt laskettava
yhteiskunnan pylvään, naisen varaan. Mies oli niinmuodoin
kukistettava; ja Brita rouva heittäytyi ajometsästykseen. Nämä
mielipuolet ahdistivat suurmiehiä erikoisella taputusajolla. Kaarle
XII itse kaivettiin haudasta ja selitettiin, että hän oli ollut
nainen. Napoleon ei ollut itsessään mitään, vaan oli kaikki hänen
äitinsä ansiota; Goethe oli oppinut kaikki äidiltään (joka ei tiennyt
mitään). Toiselta puolen: naisten kaikki salaiset taudit tarttuvat
miehistä (jotka miehet olivat kuitenkin saaneet naisilta); ja kaikki
miehet olivat naisten synnyttämiä (mutta siitä ei hiiskuttu sanaakaan
että kaikki naiset olivat siinneet miehistä).
Kaikkea tätä valheellisuutta ja vääryyttä puolustettiin sillä, että
nainen kosti nyt kärsimänsä kuvitellut vääryydet. Mitkä vääryydet?
kysyttiin. Luonnon epätasaisen, mutta kauniin sukupuolijaon, joka
näytti kultaisen jaon mukaan tehdyltä, jossa pienempi osa suhtautuu
suurempaan kuin suurempi kokonaisuuteen. Jossa nainen sai kauneuden
ja viehkeyden; mies voiman ja älyn. Jossa naisen velvollisuudeksi
tuli synnyttää lapsi ja hoitaa sitä: miehen siittää se ja elättää se
sekä äiti.
Ja aina, kun mies on rakastanut kunniallista naista, on _tällä_
ollut täydelliset takeet siitä, että häntä kohdellaan hyvin, niin
kauan kuin hän oli uskollinen. Senvuoksi nainen oli aina väärässä
valittaessaan miehestään; sillä hänen käytöksestään riippui miehen
käytös. Kun eräs amerikalainen oli heittänyt palavan lampun vasten
vaimonsa kasvoja, antoi rauhantuomari tällaisen lausunnon: Miten
hirvittävä nainen! -- Niin, miehen, joka on rakastanut naista, on
täytynyt nähdä hänen ikuinen pahuutensa, ennenkuin on voinut unohtaa
itsensä siihen määrin.
Nainen on aina väärässä miehensä suhteen, senvuoksi, että mies on
mies ja nainen hänen jälkijatkonsa.
Mies on yksin luonut koko kultuurin: maanviljelyksen, teollisuuden,
tieteen, taiteet, kirjallisuuden, joiden hedelmät hän on tarjonnut
naiselleen (se seikka, että joku ani harva nainen on kähminyt
jossakin nurkassa mukana, ei merkitse mitään).
Brita rouva ja hänen kaltaisensa vastasivat: Mutta nainen on
synnyttänyt kaikki ihmiset. Siihen vastattiin: Mutta mies on
siittänyt kaikki ihmiset ja antanut naisen synnyttää lapsensa! (Amen!)
Gustaf Borg oli vuosisadan alkupuolelta peritystä kohteliaisuudesta,
jolloin romantiikka herätti jälleen eloon keskiaikaiset
käsityskannat, heti asettunut naisten puolelle; ja kohteliaisuudessa
eli ritarillisuudessa naisia kohtaanhan on puolueellisuutta ja
vääryyttä. Kun mies nousee ja jättää paikkansa naiselle, ei se
merkitse sitä, että hän siten tunnustaa ehdottoman alemmuutensa; se
on voimakkaamman vapaaehtoinen uhri heikommalle. Mutta siltä kannalta
eivät naiset tahtoneet ottaa enää asiaa, vaan vaativat alistumista
etevämmän alle.
Kun Brita rouva nyt tahtoi näyttää voimaansa, kävi hän raa'aksi ja
tunteettomaksi; ja mitään sen iljettävämpää kuin raaka nainen ei
ole olemassa. Vähäpätöinen asia oli eroittaa lapset isästä; eikä se
tehnyt mitään, että lapset kuihtuivat isäänsä kaivaten. Ei tullut
koskaan kysymykseenkään hellyys, sääli, armeliaisuus viattomia
pienokaisia kohtaan, kunhan hän vain saattoi osoittaa raakuutta
vihattua miestä kohtaan.
Käräjähaasteessaan hän esitti kaksikymmentä syytöskohtaa, joista
useimmat olivat vääriä, tai joihin oli helppo vastata. Mies oli
ollut törkeä (vaimon valehdellessa vasten hänen kasvojaan); mies oli
laiminlyönyt häntä avioliitossa (senvuoksi, että hän oli kieltänyt
mieheltä suosionsa tai tahtonut myödä sitä); mies oli ollut ahne
häntä kohtaan (siksi, että vaimo ansaitsi itse käännöstyöllä ja pani
rahat pankkiin tai tuhlasi ne juhlimisiin); ja niin edespäin.
Hänen "ritarillisuutensa" ei sallinut hänen käräjillä paljastaa
vaimoaan, ei edes tyttären parittajanakaan. Senvuoksi hän antoi
valtakirjan asianajajalle, jonka tuli kaikkiin kysymyksiin oliko
hänellä mitään muistuttamista, vastata ainoastaan: "ei mitään".
Hän ei tahtonut taistella lapsista, sillä he tarvitsivat paremmin
äitiään kuin häntä.
Jos hän olisi saattanut ruveta puolustamaan itseään tekemällä
vastasyytteitä, niin olisi hän mahdollisesti voittanut sekä lapset
että omaisuuden. Nyt hän tuli menettämään kaikki; sen hän tiesi,
sillä tuomari oli naisasian harrastaja.
Kuitenkin, nyt hallitsi Brita rouva Storössä. Lastenhoitajatar oli
tietysti eroitettu ja alaikäiset olivat ymmällään. Jätettyinä omiin
ja vieraan neidin hoteisiin he kulkivat paikasta toiseen suruissaan
ja kyselivät isää. Armeliaat vastasivat, että tämä oli matkoilla,
säälimättömät, että hänet oli ajettu tiehensä. Itse asiassa oli
isän elämä alituista muuttoa. Kaupungista hän oli lähtenyt takaisin
Storöhön ja vuokrannut asunnon lautamieheltä. Sieltä hän teki
retkeilyjä saarelle; nousi vuorille ja kiipesi korkeihin puihin
nähdäkseen edes katonharjat, joiden alla hänen lapsensa elivät.
Nyt olivat Ester ja Max asettuneet mielensä mukaan asumaan eivätkä
salanneet lainkaan suhdettaan. Niin, vieläpä he panivat toimeen
päälle päätteeksi pieniä perhekohtauksia, jotka muistuttivat
avioliiton kaikkein rumimpia. Äiti piti heitä silmällä, mutta pysyi
kauan vaiti. Vihdoin eräänä iltapäivänä hän meni nuorten luo ja kysyi
peittelemättä kreiviltä:
-- No, Max, milloin aiot mennä naimisiin?
Hämmästyksen synnyttämän äänettömyyden jälkeen Ester vastasi:
-- Mekö naimisiin? Emme koskaan?
-- Eikö Max ole antanut aviolupausta?
-- Ei, päinvastoin, vastasi Ester; me olemme luvanneet toisillemme,
että emme mene milloinkaan naimisiin. Emmekö ole nähneet täällä ja
muualla kylliksi kurjuutta, mikä on ollut omiaan säikyttämään meidät
vannomasta Jumalan edessä rakastavamme koko elinajan toisiamme?
Ken mahtaa tunteilleen ja mielelleen mitään? Ken uskaltaa keväällä
luvata, ettei syksy tule?
-- Vai niin, kreivi Max on sellainen sulhasmies, jonka kanssa täytyy
pitää peliä keittiökamarissa? Minun nuoruudessani sanottiin sellaisia
leipävieraiksi.
Kreivi nousi ja huomasi silmänräpäyksessä, miten väärä hänen asemansa
oli, niin että hän kävi sanattomaksi. Mutta tyttö puuttui jälleen
puheeseen.
-- Milloin olet saanut nämä mielipiteet, äiti? Sinä, joka...
-- Nyt, vastasi äiti. Nyt, kun olen teissä tutkinut vapaata suhdetta;
ja kuunnellessani teidän myrskyjänne ja riitaanne, olen huomannut,
että vapaa on yhtä hullua kuin sidottukin. Niinpä on lain syyttäminen
roskapuhetta ja minä tiesin sen melkein edeltäkäsin, kun olen nähnyt
rakastajattarien ja heidän rakastajiensa olevan yhtä onnettomia kuin
naineetkin ihmiset ovat, ja, huomatkaa se, heidän on ollut yhtä
vaikeata erota, vaikkakin ovat olleet vapaita. Syy ei ole avioliiton,
vaan on se itse asian luonnossa; rakkaus on taistelua veriin, henkiin
saakka, ja vastakkaisista voimista on syntyvä uusi voimakas elämä,
jolla on oikeutensa elämään, ja näitä oikeuksia valvoo valtio ja
kirkko toistaiseksi, jotka ovat kaikkien lastensa holhoojia. Nyt
annatte kuuluttaa itsenne; ruuan ja asunnon saatte minulta, mutta
ette penniäkään rahaa.
-- Mutta vala, väärä vala.
-- Sen ottaa valtio niskoilleen; on sitäpaitsi olemassa avioero, joka
vapauttaa ihmisen valasta.
Keskustelu loppui siihen. Erottiin ja tavattiin jälleen vasta
illallispöydässä.
Nuoret istuivat Esterin huoneessa ja olivat vakavia.
-- Meidän täytyy mennä vihille, sanoi kreivi, sillä muutoin on
maineeni mennyt, enkä minä voi kunnioittaa itseäni.
-- Olkoon menneeksi vihkiminen, vastasi Ester, mutta me emme muuta
milloinkaan yhteen asumaan, sillä silloin meistä tulee viholliset,
tunnen sen. Laillinen vapaus! siihen suostun, mutta en lailliseen
pakkoon.
-- Hyvä! Mutta uskollisuutta vaadin niin kauan kuin olemme toisiimme
sidottuja, liitti siihen kreivi.
-- Uskollisuutta? Sehän on itsensä sitomista.
-- Mehän sidomme itsemme ja toisemme välipuheella, ja välipuhe on
pidettävä, muutoin menee maailma nurin.
Sitä Ester ei ymmärtänyt:
-- Se sotii luonnettani vastaan, sanoi hän.
-- Sillä sinun luonteesi on uskoton! tuli kreivi sanoneeksi.
Ja samassa hetkessä murtui jotakin; ja uusi tuli syttyi.
Sukupuolitaistelu syntyi heidän elämässään nyt ensi kerran. Sitä
kysymystä ei ollut heille olemassa, he tuumivat, ja he elivät
vähääkään ajattelematta sukupuolten luonnollista eroa. Nyt he
istuivat siinä miehenä ja naisena, alastomina syntiinlankeemuksen
jälkeen, syötyään itsetietoisuuden tiedonpuusta.
Hirvittävän äänettömyyden perästä Max alkoi jälleen keskustelun:
-- Huomaatko, että vihaamme nyt toisiamme?
-- Miehenä ja naisena kyllä.
-- Silloin lienevät eri sukupuolet toistensa vihollisia?
-- Tietysti, kuten pohjois- ja etelänapa magneetissa.
-- Silloin on rakkaus vihaa, ja ihmissuku syntyy vihasta, eikä
rakkaudesta.
Ihmeellistä oli, että heidän aina vihaisesti puhuessaan vetovoima
kasvoi, ikäänkuin suunnan vaihdos olisi enentänyt virranvoimaa;
ja heitä veti niin valtavasti toisiinsa jokin, joka muistutti
rakkautta, mutta ilmeni kiehuvana vihana. Nyt etsi Max Esteriä
tulistunein katsein ja lähestyi häntä ikäänkuin olisi tahtonut tehdä
pahaa hänelle, polttaa hänet, tuhota hänet. Ei mitään saadakseen,
vaan antaakseen, antaakseen jotakin hirvittää, jotakin alkutulen
olemuksesta, nähdäkseen hänen kuin ennakolta kärsivän synnytystuskia.
Mutta tyttö, jonka äskeinen keskustelu oli herättänyt, ei tahtonut
ottaa vastaan; hän muisti nyt asemansa naisena, nöyryyttävän
asemansa, jolla ei ollut mitään annettavaa, ja joka peitti sen
sananparrella, "että hän oli antanut miehelle kaikki, että hän oli
antanut itsensä"; ja hän hypähti ylös kuin villikissa, otti pöydältä
paperiveitsen, ja huusi:
-- Minä vihaan sinua.
Tämä saattoi merkitä: Minä pelkään sinua tällä hetkellä, sillä
jos nyt saisit tahtoni lannistetuksi, niin minä kulkisin yhdeksän
kuukautta kuin sinun poikasesi linnunpesänä; sinun! Sitä en tahdo. En
tahdo hautoa sinun munaasi. En tahdo olla peltonasi, johon kylvät...
Max seurasi tytön äänettömiä ajatuksia ja vastasi niihin mielessään.
Sinä korjaat elon sieltä, minne minä olen kylvänyt; sinä poistut
mukanasi minun lapseni, sittenkuin olen antanut sinun synnyttää
sen; sinä varas, joka, synnytettyäsi minun poikaseni, (sillä se
on minun, koska minusta lähtee elämä ja liikunto) tahdot tehdä
tyhjäksi minut ja minun työni. Näen silmistäsi, että voisit kieltää
isyyteni ja tehdä itsesi portoksi, päästäksesi vain käsiksi minun
omaisuuteeni, ja äidinylpeydellä kuljettaaksesi minun lastani pitkin
katuja ja työlläsi kerskataksesi. Halventaa miestä, kas siinä naisen
kunnianhimon korkein päämaali!
Sitten he häpesivät; istuivat kumpikin sohvannurkkaansa ja vihasivat.
Sitten rupesivat he jälleen. Kreivi aloitti:
-- Niin, nyt sinä et kuule rukoustani, enkä minä saa suuttua siitä;
mutta ellen minä tottele sinun käskyäsi, niin katsot sinä oikeudeksi
suuttua, niin... Ajattelehan, että järkevät ihmiset raastavat
toisiaan kuin kissat! Kiima ja viha! Kas siinä rakkaus, korkein,
jollainen sen tulisi olla, ja joka kuitenkin kuuluu alhaisimpiin
ilmakehiin. Sinä, joka olet lääkäri, sano mitä rakkaus on sen
todellisimmassa ilmenemismuodossa?
-- Eriymä!