osanoton sanoja, mutta hän ei voinut pakoittaa itseään tunnustamaan,
että pastori oli oikeassa, sillä se olisi ollut oman erehdyksen
myöntämistä. Hän tunsi päinvastoin hetkeksi halua nousta
vastarintaan, puolustaa naisia, kuten hän lehdessään oli heitä alati
puoltanut.
Lähdettyään ja päästyään tielle, hänessä heräsi jälkitunne
tapahtuneesta, ja hän huomasi, että viimeiset lohdun sanat olivat
häntä nolanneet. Tämä sai hänet liikkeelle, ja kulkiessaan, ulos
maailmalle, tietämättä minne, hän päätti matkustaa kaupunkiin, kun
hänen läsnäolonsa täällä oli nyt tarpeeton. Hän suuntasi senvuoksi
askeleensa laivalaiturille.
Katsoessaan kelloa hän huomasi, että laivan tuloon oli vielä kolme
tuntia.
Aikaa siinä oli runsaasti, mutta häntä vartosi uusi elämä, ja entisen
hän oli jättänyt taakseen.
Laivalaiturit ovat erinomaisen sopivia mietiskelypaikkoja; jalkojen
alla on sileätä, niin että voi kävellä ajatellen; siellä loppuu
maa, ja suuri autio vesi alkaa; siellä on hiljaisen liikkumatonta,
siellä kulkee varroten jotakin, joka panee ihmisen uuteen liikuntoon,
siirtää hänet toisaalle, muuttaa näköalat ja ohjaa kohtalon uusille
urille.
Gustaf Borg kulki siellä mietiskellen. Hän oli nyt joutunut
elämässään siihen kohtaan, jota sanotaan "nielaisemisen" ajaksi. "Sen
saat vielä kerran nielaista" oli hän niin usein kuullut, ymmärtämättä
sen merkitystä, uskomatta sitä, elämän uupumatta rientäessä
eteenpäin. Nyt hän ymmärsi sen, mutta niin monen muun tavoin hän teki
sen väärän johtopäätöksen, että hänen pitäisi katua ja peruuttaa
ne opit, joita oli levittänyt, ja jotka eivät olleet johtaneet
täydellisesti tarkoitettuihin tuloksiin. Hän luuli uhranneensa
työnsä erhetysten hyväksi, joita hänen nyt tuli vastustaa, mutta
ei käsittänyt, että hänen niin sanotuissa erehdyksissään oli
jonkun verran totuutta, jonka ainoastaan vastakkaisten plus- ja
minus-päätepisteitten yhteistyö saattoi pusertaa esille. Vastustajat
olivat jo tehneet oikaisut, eikä hänen tarvinnut tehdä niitä
uudelleen. Mutta häntä suututti nyt hukkaan mennyt vaiva, harmitti
se, että oli narrin lailla tehnyt takaperoista työtä, vaikka oli
luullut kulkevansa etunenässä. Ja ne kärsimykset, jotka olivat häntä
nyt kohdanneet, hän luuli saaneensa rangaistukseksi siitä pahasta,
mitä oli tehnyt, vaikkakin ne saattoivat olla koetuksia.
Se tilinteko, jonka jokainen ihminen määrättynä ikäkautenaan
suorittaa, on kuitenkin vain personallisuuden tilinpäätös, jossa
tarkempi tarkastelu on osoittava, että se suhteellinen paha, jota
on täytynyt toisille tehdä hyvää asiaa ajaessaan, oli välttämätön
paha. Mutta toiselta puolen näyttää sisäinen, iäinen oikeus vaativan,
että syyttömästikin aiheutetut kärsimykset ovat sovitettavat
maailmanjärjestyksessä sen henkilön vastaavilla tuskilla, joka on
aiheuttanut nämä kärsimykset. Jos joku tähän korkeampaan kirjanpitoon
perehtynyt olento olisi läsnä sinä hetkenä, kun ihminen tekee
tätä tiliä, niin hän murtaisi kaikki sinetit ja lausuisi tuolle
katumuksen tuskan raatelemalle: "Älä ole lohduton! Katso, tässä
tekemäsi hyvän palkka, ja tässä pahan! Nyt kuittaamme toisen erän
toisella, ja sittenkin on oleva jotakin jäljellä sinun hyväksesi;
sillä yksinomaan se, että olet jaksanut elämäsi elää, parhaan
kykysi mukaan, on sankariteko; ja jokainen ihminen, joka täällä
on päässyt luonnolliseen kuolemaan saakka, on sankari: jokainen
kuollut ansaitsisi muistopatsaan, sillä niin vaikea ja tukala on
elämä elää. Eikä kurjin ihminen ole vähimmän ihailtava, sillä hänen
taakkansa oli raskaampi kuin toisten, hänen taistelunsa suurempi,
hänen kärsimyksensä syvemmät; ja minkä vuoksi hän oli kurja, sitä
ei yksikään kuolevainen tiedä, kukaan ei voi sitä selittää, ei
tilastotietojen eikä kansantalouden avulla."
Gustaf Borg ei voinut täydellisesti suorittaa vielä elämänsä
synteesiä, vaan oli kokonaan käännekohdassa, astumassa siihen
valtakuntaan, jota Swedenborg sanoo Hävitykseksi. Ja pahinta
oli se, että hän seisoi itseään vastaan, sillä hän, siveyslain
kumoamisen vastustaja, oli syytteenalaisena siveysrikoksesta. Tämä
ristiriitaisuus ei ollut helposti ratkaistavissa.
Laiturilta hän näki kotinsa savupiiput. Juuri nyt nousi kaksi sinistä
savupatsasta ilmaan. Liesissä leimusi tuli, niissä paloi poroksi
kaikki tyynni ja parhain: vaimo ja lapset.
YHDESTOISTA LUKU
Uusi toimittaja
Holger Borghan oli aikansa lapsi; ollen insinööri ja sähköopin
tutkija, hän eli elämänsä yksinkertaisesti, mietiskelemättä,
käytännöllisesti. Meni aikaisin naimisiin pienen teatterilaistytön
kanssa, jonka hän harjoitti näyttelemään toverin osaa, sen ajan
tavan mukaan. Hiukan vaikeatahan tämän oli tuota pikaa perehtyä
insinööritieteeseen, mutta täytyi tyytyä muutamiin oppisanoihin
koskettimista ja lyhytsuluista; hän oli olevinaan insinööri, ja
kehitti itsensä tendenssivaimoksi, joka oli näyttävä maailmalle,
että nainen oli kaikessa miehen vertainen. Tämän yhdenvertaisuuden
tuli näyttäytyä myöskin seuraelämässä; mies ei saanut mennä yksin
ravintolaan, vaan piti vaimon olla mukana; mutta aamupäivin kävi
vaimo yksin kahvilassa, ja kun mies aluksi tahtoi todeta tämän
matemaattisen vääryyden, sai hänet vaikenemaan kysymys siitä, oliko
vaimo vapaa ihminen vaiko orjatar. Jotta perherauha ja rattoisuus
olisi säilynyt, ei mies vastannut kysymykseen, mukautui, alistui,
aluksi enemmän leikillään, mutta aina ottaen huomioon sen, että
kaikki näyttäisi erinomaiselta. Hänellähän täytyi olla kaikkein
uudenaikaisin vaimo, ja hän tahtoi noudattaa oppejaan. Siten sai
hän vähitellen vaimostaan kotiopettajattaren, joka teki hänelle
huomautuksia seurassa ja joka loppujen lopuksi tahtoi opettaa
miehelleen kaiken, minkä tämä tiesi paremmin kuin vaimo. Mutta mies
ei valittanut; eikä hän huomannut, miten ylenkatse kätkeytyi vaimon
äidillisyyteen. Hän aavisti sen kuitenkin, nähdessään ystäviensä
kohtelevan vaimoa kuin korkeampaa olentoa ikään, ja häntä itseään
kuin raukkaa. Toiselta puolen tämä miellytti häntä. Se seikka, että
oli kyennyt vainuamaan itselleen komeimman rouvan, ja tämän ollessa
seuran keskipisteenä, oli hänen paikkansa näennäisesti ylempänä.
Avioliiton alkuaikoina elivät vastanaineet sangen ahtaissa oloissa;
he elivät kuitenkin ulkoelämää, koska se kävi halvemmaksi, ja
toisinaan vietettiin boheemielämää kotona. Sitten syntyi lapsi. Se
alkoi tuntua. Miehen tulot, jotka ennen jaettiin kahdelle hengelle,
olivat nyt jaettavat neljälle. Tämä oli kieltäytymistä, ja siitä ei
pidetty, vaan lainattiin rahaa ja jatkettiin. Mutta kun lapsi täytti
kolme vuotta, pantiin lapsenpiika pois, ja puolisot hoitivat itse
lapsen. Vaimo, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä, vaati kuitenkin
miehen, joka työskenteli tehtaassa ja sanomalehdissä, ottamaan osaa
lapsen hoitoon. Täytyi tietenkin olla tasa-arvoista. Mies, tuo pöllö,
ei uskaltanut kieltäytyä, eikä yrittänytkään, siksi että tahtoi
aateloida vaimon työn, mutta ei huomannut, minkälaista vääryyttä
hän kannatti, ja kuinka hän valmisti omaa perikatoaan. Korvatakseen
vahingon, hän teki kuten muutkin aviomiehet, haukkasi salaa aamiaisia
ulkona; keksi kokouksia iltaisin, ja joutui viimein vakiintuneiden
aviomiesten piiriin, jotka joivat punssinsa kuuden ja seitsemän
välillä illalla, ennättääkseen kotia illalliselle. Jos hän sitten
tuli kotia haisten punssille, niin rouva suuttui; ja lapselta puuttui
silloin aina sukat. Silloin hän tavallisesti pelasti itsensä sillä,
"että häntä oli kutsuttu", ja silloin olisi sukkakysymyksen pitänyt
raueta, mutta niin ei käynyt, sitä jatkettiin.
Mies saapui aina kotia illalliselle ja oli ikävällä tuulella.
Pöydän ääressä, jossa hän pureksi kuivaa ruokaa, muistellen ehkä
oopperakellarin herkullista aamiaista, kirkastuivat hänen kasvonsa
toisinaan heikosti, niille ilmestyi sisäisen hymyn viimeinen
kajastus, jonka synnytti muisto jostakin lystikkäästä, pikku
hävyttömästä jutusta. Silloin rouva synkistyi, ja ymmärsi, että mies
oli huvitellut ilman häntä, ja häntä kiukutti se, että tällä saattoi
olla hauskaa, kun hän ei ollut mukana. Ja niin täytyi miehen kertoa
tuo lystikäs juttu. Se kuului vaimon avio-oikeuksiin.
Eräänä iltana puolisot istuivat kotona kuten tavallisesti. Rouva oli
väsynyt lapsen kirkunasta, pesusta keittiössä, pöydän kattamisesta.
Pöydällä oli kovaa leipää, margariinia, ja avattu anjovislaatikko,
jonka pohjaa tuskin peitti kolme kurjaa kalaa, joihin kukaan ei
moneen päivään ollut tahtonut kajota, ja jotka senvuoksi olivat
kuivuneet kuin kahvin selvikenahat. Väärän sveitsinjuuston kuori, ja
muutamat raa'at silavaviipaleet, jotka olivat olevinaan savustettuja,
muodostivat kolmiomittauksen asemat. Ikävyys, huolimattomuus,
haluttomuus pilkistihe esiin kaikesta, ja tämä kaikki oli niin
erilaista kuin entiset kuvittelut kodista ja kodikkaisuudesta. Ja
tuo toinen toisensa heikkouksien äänetön vaaniskeleminen, tuo toinen
toisensa keskeneräisten ajatusten vakoileminen. He olivat kuin kaksi
vankia, jotka salassa vahtivat toisiaan.
Mies silmäili synkkänä ruokaa, ja katsellessaan anjovista, tunsi hän
suussaan hirvittävän tinanmaun, ummehtuneen öljyn... Äkkiä hänen
päähänsä pälkähti ajatus.
-- Mitäs, jos lähtisimme ulos pitämään hauskaa! Emme ole pitkiin
aikoihin olleet ulkona!
-- Entäs Ragnar sitten? Lapsi?
-- Se on totta se! Rouva tuumi:
-- On hirvittävää joka tapauksessa, että lapsi hallitsee vanhempiaan!
Päinvastoinhan sen pitäisi olla!
-- Niin pitäisi! Me, jotka olemme koko nuoruutemme ajan kieltäytyneet
ja nyt alkaisimme nauttia elämästä, me olemme orjia.
-- Eikä hän nyt nukkuessaan meitä tarvitse.
-- Nukahdettuaanhan hän tavallisesti nukkuu?
-- Me olemme hemmoitelleet sitä, siinä kaikki! Ajattelehan kaikkia
köyhiä lapsia, jotka suljetaan huoneeseen aamulla, ja saavat istua
siellä yksin päivällisiin saakka... Tiedätkö mitä, Holger; sanotaan
portinvartiattarelle, että tämä kuuntelee itkeekö poika...
-- Eiköhän tuo käyne laatuun, vastasi Holger. Tuumasta toimeen!
Hetken kuluttua herrasväki oli matkalla kaupungille. Nybrolla he
erosivat; herran piti pistäytyä toimituksessa ja rouvan varrota häntä
Grand Hôtelin "Kuopassa", tuossa klassillisessa, jonka 70-luvun
miehet olivat perustaneet, 80-luvun miehet perineet, ja jonka
90-luvun miehet sittemmin hylkäsivät siirtyen uudistettuun Rydbergiin.
Kun rouva tuli Kuoppaan, astui hän sisään ja istuutui heidän
tavallisen pöytänsä ääreen, otti sanomalehden, ja odotti.
Heti sen jälkeen astui näyttelijä sisään, heidän läheinen
seurusteluystävänsä, ja etsi seuraa.
-- Kas, Marttahan se on, tervehti hän, missä Holger on?
-- Hän saapuu tuossa tuokiossa! vastasi Martta, joka heti tuli
loistavalle tuulelle.
-- Saanko istuutua?
-- Totta kai! vastasi rouva empimättä.
He pääsivät heti puheenvauhtiin, ja siinä silmänräpäyksessä ilmestyi
punssitarjotin sekä tupakat pöydälle.
Näyttelijä oli tehnyt tilauksen niin nopeasti, että rouva ei ollut
huomannut sitä, ja nyt he istuivat siinä, kahdenkesken, eivätkä
tahtoneet alkaa, ennenkuin mies tuli. He puhuivat kaikista maailman
asioista, ja aika kului.
Ajattelematta sen enemmän asiaa ja pitkästyen odotukseen, täytti
ystävä kaksi lasia, sanoi terve, ja he joivat.
Kului taas hetkinen, ja he sytyttivät tupakan.
-- Kylläpä se Holger nyt viipyy, sanoi rouva, eikä meidän olisi
pitänyt mitenkään alkaa.
-- Nyt se on myöhäistä, vastasi ystävä.
Silloin saapui seura, joka tiesi keitä he olivat, vaikka eivät
tunteneet heitä. He katselivat tietysti kummeksuen noita kahta, ja
heidän katseensa kävivät pilkallisiksi, kun he olivat istuutuneet
vastapäätä heitä.
Samassa saapui Holger, näki ensi silmäyksellä aseman, jonka hän
saattoa käsittää, ja jota hän ennakkoluulottomana miehenä ei
paheksunut, mutta sitten hän näki nuo pilkalliset katseet, ja se osui
arkaan kohtaan, niin että hän synkistyi.
Päästyään pöydän luo, hän tervehti niin luonnollisesti kuin taisi.
-- Teitte oikein, kun aloitte, sain sähkösanoman ja minun täytyi
kirjoittaa muutamia rivejä.
Hän kun joutui toisten jo aikaisemmin kohonneeseen mielialaan, ja
edellä nämä olivat, oli hänen vaikea heti päästä heidän tasalleen.
Ja hän, joka toi mukanaan toimituksesta tuulahduksen työn raskaasta
totisuudesta, vaikutti heihin painostavasti. Mieliala särkyi, ja
seuran valtasi ikävystymisen nolous.
Onnettomasta päähänpistosta koetti rouva, joka tahtoi pitää hauskaa,
saada miehen vireille, mutta silloin tämä kävi mykäksi.
Hänen seuraava yrityksensä päättyi kuitenkin vielä onnettomammin,
jolloin hän, saadakseen kaikki oikealle tolalleen, teki kömpelön
kysymyksen:
-- Mikä sinua vaivaa?
Se oli kuin tunkeutumista hänen sisimpäänsä, ja hän säpsähti, suuttui
itseensä senvuoksi, että ei voinut hillitä itseään, häntä suututti
katseleva seura, suututti kaikki tyynni.
Hänen kiusaantunut ulkonäkönsähän ilmaisi mustasukkaisuutta, mutta
mustasukkainen hän ei ollut, häntä vain iljetti ajatus siitä, että
häntä moisesta epäiltäisiin, ja hän tunsi olevansa naurettava. Vaimon
kysymys oli tehnyt hänet naurunalaiseksi, kysymys, johon hän ei
voinut vastata. Silloin syntyi äänettömyys, jota kukaan ei uskalla
häiritä senvuoksi, että kaikki tietävät, että ken ensin puhuu,
hänen täytyy sanoa tuhmuus, täytyy paljastaa salaisuus, jota kaikki
hautovat.
Kului hetki, pitkä kuin iankaikkisuus. Mutta silloin tuli pelastus:
kaksi heidän piiriinsä kuuluvaa taiteilijaa syöksyi sisään, he
käänsivät virranvaihtajan ja johtivat vastakkaiset virrat toisaalle.
Ja niin kului ilta iloisesti.
Teatterin päätyttyä seura kasvoi. Kaikki nuo ihmiset, jotka olivat
saman hengen lapsia, tunsivat kuuluvansa yhteen, ikäänkuin olisivat
olleet saman perheen jäseniä. Ja vaistomaisesti he aavistivat
ystävän; selityksiä ei tarvittu; ja vaikka heitä oli vainottu, olivat
he suruttomia, toivorikkaita, varmoja siitä, että olivat oikealla
tiellä.
Kello oli puoli kaksitoista ja ilo oli ylimmillään, kun eräs mustiin
puettu nainen äkkiä ilmestyi pöydän ääreen ja pyysi saada puhutella
Martta rouvaa.
Tuo vieras tuntematon vaikutti kuin musta lippu, ja riemu taukosi.
-- Rouva Borg, hän alkoi: asun samassa talossa kuin tekin ja
minulla oli onni sattumalta kulkea lastenkamarinne ikkunan ohi,
jolloin kuulin yksinäisen, huoneeseen suljetun lapsen huutavan --
kas niin, älkää nyt luulko, että soimaan teitä! Mutta kun huudot
olivat epätoivoisia, menin portinvartian luo saadakseni avaimen ja
päästäkseni sisään. Portinvartian asunto oli tyhjä. Lähetin erään
armeliaan ihmisen noutamaan seppää, jolla aikaa loruilin lukkojen
takana olevalle lapselle suljetun ikkunan läpi -- -- -- Olkaa
levollinen, rouvaseni, teillä on ollut huono onni, ja te olette
luottaneet epäluotettavaan portinvartiattareen. -- -- -- Päästyäni
sisään, viihdyttelin lapsiraukkaa; istuin siellä kolme tuntia, ja
nyt se nukkuu tuon jälleen löydetyn portinvartiattaren hoivassa. Kas
niin...
Herra ja rouva Borg syöksyivät ulos...
Sellaista se oli, kun oli lapsia! Niin, niin, niin, ja he soimasivat
itseään, päättivät, että eivät milloinkaan enää läksisi ulos.
He tuumiskelivat, että minkälainen opettavainen juttu tästä nyt
pantaisiin liikkeelle; he riensivät puoli juoksussa kotia, kun eivät
löytäneet ajuria.
Nybronkadulla, kun he olivat juuri ennättäneet läähättäen mäen
päälle, törmäsivät he erästä jättiläismäistä herraa vastaan, joka
sulki heidät suureen syliinsä ja huusi:
-- Hohoi! Löysinpä teidät vihdoin viimeinkin! Se oli tohtori Henrik
Borg.
-- Sinä, Holger, olet lehden toimittaja, ja palkkaa saat kuusi
tuhatta; toimeesi ryhdyt huomenna! Eikö niin?
Martta rouva itki jättiläisen rintaa vasten. Ja niin he juoksivat
sedän luota; juoksivat, nauroivat ja itkivät.
-- Tiedätkös, me otamme kaksi piikaa, huusi rouva.
-- Ja huoneuston Strandvägenillä.
Östermalmin torilla he tanssivat lyhtypatsaan ympärillä, ja juoksivat
leskisillä kahden puolen kauppakojuja.
Niin tuli Holger Borgista toimittaja, ja niin päättyi kiusallinen
päivä iloon.
KAHDESTOISTA LUKU
Tohtori Borg
Tohtori Borg oli ollut kaksi kertaa naimisissa; ensi kerran
kotimaisen hupakon kanssa, johon hän oli kiintynyt tämän kauneuden ja
nuoruuden vuoksi. Mutta tämä nainen oli niin tietoinen kauneudestaan,
että suorastaan jumaloi sitä. Hän saattoi istua puolialastomana
kuvastimen ääressä tuntikausia itseään ihaillen; saattoi suudella
pyöreitä käsivarsiaan, muovailla rintaansa, näytellä itselleen
hampaitaan, hieroa nenäänsä saadakseen kauneimman kaarroksen
muodostumaan oikeaan paikkaan. Kun tohtori näki salaa hänet kerran
tässä hommassa, pelästyi hän, sillä vaimon kasvojen ilme ei ollut
ihmisen, vaan järjettömän eläimen; linnun, joka kuvastelee itseään
lähteessä ja kynii höyheniään. Ajatus siitä, ettei ollut yhdistetty
ihmiseen, kauhistutti tohtoria niin, että hän suorasukaisuudestaan
huolimatta antoi asian mennä menojaan.
Kauneudestaan huolimatta hän ei osannut pukeutua, ja kun mies teki
muistutuksen, niin sitä pidettiin majesteettirikoksena. Hän sulkeutui
itseensä loukkautuneena, pilkkasi miestään siitä, että tämä ei muka
kyennyt pitämään arvossa häntä; ja yksinkertaisuudessaan hän luetteli
kaikki ihailijansa, kertoi heidän arvostelujaan. Naimisiin mentyäkin
tohtori jatkoi suitsutuksiaan kukkien ja sampanjan muodossa; mutta
kukat eivät olleet milloinkaan mieluisia.
-- Sain luutnantti X:ltä orkideoja, jotka maksoivat seitsemän kruunua
kappale. Ja oikea sampanja maksaa yksitoista kruunua.
Hän rakasti itseään ja kauneuttaan niin objektiivisesti, että kadehti
tohtoria siitä, että tämä oli saanut hänet.
-- Sinä olet saanut, sinä! Sinä et tiedä, miten hyvät päivät sinulla
on. Ajattelehan, kuinka moni sinua kadehtii.
Mutta tämä itsensä rakastaminen meni niin pitkälle, että hän ei
voinut antautua miehelle; hän ei tahtonut suoda tälle rakkauttaan,
vaan oli vielä hellyydenkin hetkenä niin kateellisen kylmä, että ei
voinut ottaa mitään vastaan. Ja sitten hän valitti.
Ensin tohtori ei välittänyt siitä, sillä hän tunsi itsensä. Mutta
jonkun ajan kuluttua hän rupesi valittelemaan äidilleen ja sanoi,
että ei katsonut olevansa naimisissa. Äiti ei ymmärtänyt mitään, eikä
tahtonut mitään tietää.
Tohtori, joka oli nuori lääkäri, ei ymmärtänyt myöskään, mitä vaimo
tarkoitti, mutta kävi levottomaksi, ja neuvotteli erään vanhemman
lääkäriystävänsä kanssa.
-- Niin, poikaseni, sanoi vanhus, ratkaistavanasi on nyt probleemi,
jota minä yhä vielä tavailen. Mutta minä olen äskettäin lukenut
erään suurimman gynekoloogimme jyrkän lausunnon tästä kysymyksestä.
Hän sanoo, että ilotyttö etsii iloa, mutta aviovaimo tahtoo lasta;
ja hän lausuu vääjäämättömästi, että lapsen täytyy syntyä siveästi
rakastavaisessa syleilyssä, ei intohimoisessa. Kunniallinen
äiti-nainen käy avioliitossa siveäksi, vastoin tahtoaan, eikä löydä
etsimäänsä; senvuoksi hän valittaa. Mutta, ystäväni, olen päässyt
niin pitkälle, että olen huomannut miehenkin halujen aateloituvan
avioliitossa, ne ikäänkuin talttuvat, henkevöityvät; siksi olen
kuullut miesten valittavan yhtä paljon. Näethän vastanaineista, miten
paljon pettymystä... mutta, onko vaimosi raskaana?
-- On, oltuaan kaksi kuukautta naimisissa!
-- Sittenhän voit olla rauhallinen!
Tohtori rauhoittui, liiaksikin, niin että se ärsytti rouvaa. Hän kävi
yhä kateellisemmaksi miestä kohtaan siitä, että tämän osaksi oli
tullut kunnia saada lapsi hänen kanssaan, ja vihasi raskauttaan, joka
haittasi hänen kauneuttansa. Ja mistä hän ei pitänyt, se oli hänelle
olematonta. Ollen ajattelematon ja typerä, esiintyi hän yhä vielä
kaikkialla neitseenä.
Silloin hänen äitinsä raivostui:
-- Oletko mieletön, lapsi? Sinähän olet siunatussa tilassa.
-- Niin, en minä tiedä...
-- Etkö tiedä? Kuulepas; jos sinä lörpöttelet tuollaista, niin surmaa
miehesi sinut. Etkö käsitä, että ihmiset ihmettelevät, mistä olet
saanut lapsen, jos loruilet heille viattomuudestasi.
Mutta nähdessään miehen isänilon ja ylpeyden hän alkoi kiehua
vihasta. Aivan petomainen ilkeys kehittyi hänessä; hän ei tahtonut
suoda, että mies olisi hänen, _hänen_ lapsensa isä.
Johtuiko se sitten typeryydestä tai pelkästä ilkeydestä, kuitenkin
kaikitenkin, eräänä aamuna hänen tapansa mukaan nalkuttaessaan,
sattuivat hänen sanansa näin:
-- En tiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin sinulla ei olisi mitään
osaa tähän lapseen...
Silloin tohtorin afrikalainen luonto kuohahti, jota hän oli niin
kauan pidättänyt:
-- Mitä p--lettä sinä puhut? Ellei se ole minun lapseni, niin sinä
olet... ja sitä et tarkoittane.
Rouva nousi, pukeutui; ja lähtiessään hän lausui:
-- Nyt lähden, iäksi!
-- Lähde vaan, mene h--tiin, vastasi tohtori. Sinun pöyristyttävä
tuhmuutesi ja saatanallinen ilkeytesi voi viedä hengen ihmiseltä.
Lähde nopeasti, muutoin potkin sinut ulos!
Siihen loppui se avioliitto. Varjo oli langennut tohtorin ylle, sillä
eihän hän voinut puolustaa itseään, vaikka esitti fysioloogisia
todistuksia, joita kukaan ei pyytänyt. Niin hän raivosi pari
kuukautta, ja raivoissaan hän nai erään norjattaren, ja teki hänet
heti raskaaksi. Seitsemäs kuukausi oli kulumassa, kun heidät
vihittiin; rouva tahtoi hiljaisia häitä, mutta mies pani toimeen
humuavat häät kirkossa ihan sydänpäivällä.
-- Oli niin kaunista katsella siunattua naista, hän sanoi.
Pappi ei ollut samaa mieltä, mutta sai tyytyä. Ja kun tohtori, ollen
oma naittajansa, kuljetti korkeakumpuisen morsiamensa halki kirkon
pääkäytävän, silloin häipyi varjo; hän oli päässyt valoon, nousi
raikkaana ja terveenä, jollainen hän oli...
Päivällisillä hän piti puheen sadan kutsuvieraan läsnäollessa, ja joi
vaimonsa ja syntymättömän lapsensa maljan.
-- Se oli suurenmoista! sanoivat muutamat. Mutta toiset pitivät sitä
kyynillisenä.
Tämä toinen avioliitto menetteli jonkun aikaa, jotakuinkin! Sitten
tuli tietysti Nukkekoti ja koko moska perästä. Joukkuenaisia ja
tykkinaisia, yhdistysnaisia ja hansikasnaisia. Aviomiehen elämä oli
kuin helvetti!
Koko ikivanha epäjumalanpalvelus oli muuttunut gynolatriaksi eli
naisenjumaloimiseksi. Eräs ateisti-runoilija selitti, että nainen oli
hänen uskontonsa. Sitä kirjallisuutta, joka ei ihannoinut naista,
pidettiin arvottomana, niin että todellakin saattoi Spencerin tavoin
uskoa runouden ja taiteen alkuperän johtuneen uroksen matelemisesta
naaraan edessä. Tämä naistenmalja-runous olisi käynyt laatuun, ellei
sitä olisi seurannut miesten itsensäalentaminen. Miehet nauttivat
siitä, että saivat halventaa itseään, että saivat todistaa miehen
olevan alemman eläimen, ja kun nuo vanhat narrit Ibsen ja Björnson
selittivät suoraan, että yhteiskunta oli pelastettavissa ainoastaan
kohottamalla nainen ja panemalla mies viralta, silloin hulluus oli
huipussaan.
Kun Norjan kysymys tuli tämän lisäksi, niin oli tohtorin koti hauska.
Kaksi lasta oli tosin kasvanut, kolme- ja viisitoistavuotiaiksi,
mutta nyt sukeutui heistäkin riidanaihe. Kaikki muuttui
riidanaiheeksi, ja hurjalle naiselle ei mahtanut mitään.