hänen elämänsä riippuisi siitä, sammuisi silloin, kun sekin sammuu.
Nälkä alkoi janottaa häntä, ja häntä palelsi nälästä, mutta suru ja
kaipaus, häpeä ja harmi sekaantuivat siihen ja täydensivät tuskan
soinnun. Elämän koko katkeruus yhdellä kertaa, eikä mahdollisuutta
löytää valittamalla lohtua, sillä hän oli liian valistunut
ruikuttaakseen kiittämättömien lasten tai uskottoman puolison tähden.
Hän oli kovin kourin käynyt elämään käsiksi eikä ollut tottunut
hemmoitteluun, mutta tämä meni yli hänen voimiensa, ja kun kynttilän
sydän painui rätisten alas, hypähti hän pystyyn suojellakseen
itseään pimeydeltä. Hän astui hiljaa saliin, tulitikut mukanaan, ja
sytyttäessään tulen hän näki, että kello oli vain viisi minuttia
yli yhdentoista. Hän nosti alas kattolampun ja sytytti sen; meni
kaapin luo ja löysi seisonutta vettä kellastuneesta karahviinista;
kaapin päällä oli pojan harmaat majavannahkaiset ajokintaat:
toisen kintaan sormet olivat koukussa kuin kovan, uhkaavan nyrkin,
toinen oli selällään, käsi ojennettuna kuin kerjäläisen, joka anoo
almua; molemmat karkeat ja nivelien kohdalta paisuneet, ikäänkuin
katkaistut, jäljelle jääneet, sisältä vielä ihmisen ihran peitossa.
Hän aukaisi kaapinoven; kun hän kumartui, näytti hänen suuri varjonsa
samalla ryömivän sisään. Hän löysi ainoastaan kovan leipäpalan;
maustesäiliöstä hän otti keltaista senappia ja levitti sitä --
leivälle, sekä hiukan suolaa, mutta kun hän oli pistämäisillään sen
suuhunsa, haisi se paloöljylle, sillä hän oli kosketellut lamppua,
ja hän pani leivän takaisin hyllylle, jonka käherretty paperi
muistutti hepeniä, joita käytetään pikku lasten kaulassa. Silloin hän
ajatteli; jos leipä löydetään tästä senapilla siveltynä, niin saattaa
joku lapsista saada huomenna selkäsaunan, syyttömästi epäiltynä
vallattomuudesta. Hän otti leivän toiseen käteensä ja lampun toiseen,
mutta jäi epäröivänä seisomaan keskelle lattiaa, tietämättä minne
kätkeä omituisen öisen retkensä hankalan todistuskappaleen. "Jos
panen sen uuniin, niin palvelijatar voi löytää sen huomenna; hän vie
sen heti rouvalle, ja syyttää tietysti lapsia, tai sitä lasta, josta
hän vähimmän pitää, ja sitten seuraa selkäsauna, ensin rikoksesta
ja sitten kieltämisestä. Olen itse kokenut samaa." Se oli kuitenkin
hävitettävä, ja hän keksi lopulta, että ainoa keino oli kääriä se
paperiin, pistää se taskuun ja varrota huomispäivää. Hän meni nyt
sanomalehtihyllyn luo ottaakseen tarvittavan paperin, ja hänen
jättiläisvarjonsa nousi lattiasta, kohosi ylös seinää pitkin ja otti
pyöreän seinäkellon hartioilleen, jossa se oli kuin pää, molemmat
vetoreiät muodostaen silmät ja kellosepän nimi suun. Kun hän tuli
sanomalehtihyllyn luo, hän peräytyi, sillä, ajatteli hän jos lehdistä
puuttuu yksi numero, niin palvelijattaret voivat saada syyttä
nuhteita. Tämä oli pulmallinen asia. "Otan ilmoitusliitteen", hän
sanoi, mutta peräytyi jälleen, sillä, "maalla luetaan ilmoitukset,
ja jos minulla on huono onni... ja se on minua seurannut jonkun
aikaa, ties mistä syystä..." Hän otti kuitenkin lehden, ja kun hän
aukaisi sen, rapisi se ja piti sellaista ääntä, että hän pelästyi.
Ja lehden ensi sivulla oli jättiläisilmoitus: _Juuri tulleita
Ostereita_. Ostereita, juuri nyt, Metropolissa, puoli kahdeltatoista
se suljetaan, sepä olisi jotakin! Hän lähestyi ikkunaa ja ajatteli
viskata leipäpalan ulos vetoluukusta, mutta mikään eläin ei söisi
senappia, ja asian laita olisi aivan sama.
Siitä huolimatta hän seisoi ikkunan ääressä, ja katsoessaan ulos
yöhön, hän huomasi, että oikeanpuoleinen ulkoneva sivurakennus oli
valaistu; hän nousi tuolille seisomaan kätkettyään lampun pianon
alle, ja silloin hän näki... Vierashuoneessa istuivat aviopuolisot
takkavalkean ääressä; mies hämmennellen totia ja poltellen sikaria,
iloillen. Heidän takanaan oli pieni pöytä, jolla oli sievän
illallisen jätteet; hummerin loistavan punaiset kuoret pistivät
silmään, niin että teki kipeätä...
Gustaf Borg ei ollut milloinkaan säälinyt Kuningas Learia; hänen
mielestään tämä oli saanut ansionsa mukaan, kun oli appena asettunut
vastanaineiden luo, tuoden mukanaan satamiehisen linnaväkijoukon.
Hänestä oli Isä Goriot myös saanut ansaitun palkkansa siitä
hellyydestä, jota oli osoittanut lapsilleen, sillä kaikki lapset
eivät tahdo hellyyttä, Kaikesta tästä huolimatta hän tunsi pistoksen
sydämessään ja astui alas tuolilta; meni viereiseen huoneeseen, joka
oli konttori. Siellä oli parranajotelineet, ja ikäänkuin tietäen,
mitä etsi, aukaisi hän laatikon, otti esille partaveitsen ja
hiomahihnan sekä alkoi vedellä.
-- Paras tehdä loppu! Paras tehdä loppu.
Mutta sitten hänen mielensä muuttui; ensin, ensin oli leipä
hävitettävä, ehdottomasti. Hän viskasi sen uunin päälle, ja samassa
hän tunsi vapautuneensa, tunsi itsensä vapaaksi jostakin.
Ja sitten hän otti kirjoituspöydän alla olevan taljan, peitti sillä
itsensä vaipuessaan nahkasohvalle. Hänen kaksi viimeistä ajatustaan
ennen uneen vaipumista olivat seuraavat:
-- Täällä on lämmintä ja ihanaa joka tapauksessa. Ja: hehän ovat
voineet lähettää noutamaan iltaruokaa ja konjakkia minun levolle
mentyäni. Ehkäpä he ovat myöskin olleet sisällä kutsumassa minua
mukaan, mutta nähneet minun nukkuvan. Ihmisiähän tuomitaan niin usein
väärin.
* * * * *
Kun Gustaf Borg heräsi seuraavana aamuna, oli lepo antanut hänen
ruumiilleen jälleen voiman kärsiä, sillä heikontunut ruumis kykenee
ainoastaan heittäytymään välinpitämättömyyden tylsyyteen. Hän hypähti
ylös sohvalta ihan valveutuneena ja tajusi asemansa täydellisesti.
Tänne hän ei voinut jäädä, siinä ensimmäinen seikka; kaupungissa hän
ei tahtonut asua, kotoa hän oli karkoitettu, mutta tässä pitäjässä
hänen täytyi oleskella oikeudenkäynnin takia. Hänen mieleensä juontui
eräs talonpoika, jolla oli tapana vuokrata huone kesäasukkaille.
Sinne hän päätti nyt ajaa, ja kun hän lähti mieluimmin jäähyväisiä
heittämättä, meni hän talliin saadakseen hevosen ja reen.
Tallirenki, joka ei ollut saanut palkkaansa, ja jota isäntä
edellisenä iltana oli haukkunut, oli tänään erittäin puhelias. Ja kun
toimittaja näki pilttuun tyhjänä, kertoi renki heti, että hevonen
ja reki oli myöty; ei hän myöskään vitkastellut kertoa, kuinka
varastohuone oli tyhjennetty, talo rappiolla ja maasta imetty mehu.
Tämä oli uusi isku isälle, joka oli takuussa arennista; ja hän oli
juuri kääntymäisillään takaisin taloon, kun pieni hento olento astui
esiin ja kysyi, oliko se toimittaja Borg. Vastattuaan myöntävästi,
sai toimittaja kaksi leimattua paperia, joihin hän loi silmäyksen ja
pisti ne sitten taskuunsa.
Sensijaan että olisi kutistunut kokoon, näytti hän vain kasvavan,
sillä hän oli saanut jotakin, jota vastaan saattoi vaikuttaa, ja
jotain, niihin käydä käsiksi. Kääntyen neljännysmiehen puoleen, hän
kysyi:
-- Luuletteko, että lähimmästä naapurista voi saada kyytiä? Minun
täytyy näet olla pappilassa yhdeltätoista.
-- Naapurista saa tavallisesti aina kyydin, vastasi neljännysmies, ja
läksi näin sanoen matkoihinsa.
Gustaf Borg katsoi kelloaan ja huomasi, että hän hevosella ajaen
ennättäisi kirkkoraadin kokoukseen, jonne hän oli kutsuttu ottamaan
vastaan varoitusta. Hän napitti nuttunsa ja alkoi marssia, tuntien
itsensä kuin sotilaaksi, joka lähtee ensi kerran sotaretkelle.
Mutta lunta oli paksulta, tie ummessa ja askeleet kävivät pian
raskaiksi.
Hänellä oli aikaa yllin kyllin ajatella tilaansa.
Kahdesta barbaarisesta tavasta purkaa monivuotinen yhdyselämä, oli
siis valittu tuo nöyryyttävä ja julkea, joka asetti aviopuolisot sen
oikeusistuimen eteen, jota sanotaan kirkkoraadiksi. Siellä heidän
tuli istua ja paljastaa toinen toisensa, syyttää toisiaan ja kuin
holhouksen alaisina ottaa vastaan varoituksia. Pitkä yhdyselämä oli
selviteltävä, vaikkakin kummankin juuret olivat niin takertuneet
toisiinsa, että toista ei voinut repiä irti runtelematta toista;
jossa syytä ja syyttömyyttä ei mitenkään voinut mitata, jossa syy
sekoitettiin seuraukseen ja päinvastoin; jossa kaikki anteeksi
suotu ja unhoitettu vanha oli kaivettava esiin ja asetettava uuteen
valaistukseen; se mikä rakkaudesta oli annettu anteeksi, siitä
syytettiin nyt vihassa.
Tämä tapa oli valittu, kun tahdottiin välttää häpeällistä, pakollista
karkaamista, jossa jäljelle jäänyt sai kantaa hyljätyn häpeän,
ja karkaaja uskottoman, ja kuitenkin oli karkaaminen enemmän
inhimillisten häveliäisyyskäsitteiden mukainen, siinä kun poistuttiin
näyttämöltä ja kätkettiin kurjuus uteliailta katseilta.
Kirkkoraadin varoitus oli kuitenkin vain muodollisuus, joka
toimitettiin ennen asiain käsittelyä käräjillä, ja hän oli haastettu
ensimmäisille kevätkäräjille syytettynä lain... luvun ja... pykälän
mukaan, joka vaati hänet tuomittavaksi aviorikoksesta ja menettämään
koko naimaosan.
Astuttuaan raskaita askelia ja nähtyään naapurin tuvan, päätti
hän melkein olla menemättä neuvostoon, osaksi päästäkseen siitä
hirvittävästä kohtauksesta, jolloin hän oli tapaava puolisonsa,
osittain siksi, että katsoi kaiken puolustuksen turhaksi.
Päästyään taloon, hän kuuli, että kaikki hevoset olivat ajossa. Tämä
oli hänelle kuin vapautus, ja hän istuutui penkille lepäämään. Mutta
isäntä oli sattumalta lautamies, ja hän harrasti pitäjän asioita.
-- Kirkkoraatiinkos sitä mennään? kysyi hän.
-- Sinnepä kai, koska sen näytte tietävän! vastasi toimittaja.
-- Sieltä ei pidä jäädä pois, jatkoi talonpoika; sillä käräjillä
tuomitaan heidän pöytäkirjojensa mukaan, ja jos on jotain
puolustuksekseen esitettävää, niin on se tehtävä nyt.
Tämä yksinkertainen tiedonanto teki epäröivän jälleen vireäksi; hän
hypähti penkiltä ja katsoen kelloaan hän kysyi:
-- Ennätänkö sinne jalan?
-- Kyllä, mutta silloin pitää astua rivakasti, ja vielä oikaista
kirkkolahden yli.
-- Onko kirkkolahti sitten jäässä?
-- Kerrottiin sen ainakin eilen olleen.
-- Hyvästi sitten, lautamies. Mutta tosiaankin, saanko vuokrata
kesähuoneenne talveksi?
-- Käypä se kai laatuun!
-- Tulen takaisin, niin saamme puhtia siitä.
Ja niin alkoi astunta jälleen Nyt hän tiesi, että hänen täytyi päästä
perille, päästä perille puolustautumaan, jos syiden mainitsemista
voitaisiin pitää edes lieventävänä asianhaarana, kun laki ei
hyväksynyt yksityisiä sopimuksia, jotka olivat ristiriidassa
voimassaolevien asetusten kanssa.
Kun hän oli kulkenut puoli tuntia, pilkistihe aurinko esiin, ja kun
se oli matalalla, niin se poltti. Hän aukaisi nutun ja kantoi hattua
kädessään. Ilma oli suoja, lumi kävi nuoskeaksi ja muodosti tieroja
saappaan pohjiin. Askeleet kävivät yhä raskaammiksi, hengästys kasvoi
ja hikiset alusvaatteet polttivat kuin nokkoset.
Mutta hänen täytyi päästä perille. Kun hän puolen tunnin kuluttua
katsoi jälleen taakseen, näki hän askeliensa muodostavan käyrän,
kuoppaisen viivan. Kuljettuaan vieläkin puoli tuntia, hän pääsi
maantielle, ja elpynein voimin hän astui edelleen, ikäänkuin
jalkaraudoista vapautuneena, ja jouduttuaan eräälle kukkulalle,
hän näki kirkon kaukaa kuumottavan. Mutta lahti oli välissä, eikä
sitä nähnyt hänen tähystelypaikaltaan. Sitten hän alkoi painua alas
myötämaata, ja kiirehti puolihölkässä kalastajan mökille. Siellä
hän pysähtyi ja näki -- lahden avoimena, sinisenä, pilkallisesti
hymyilevänä, eroittaen hänet ja taistotantereen, missä ottelu oli
oteltava, vilkaistuaan kelloon, hän huomasi että kymmenen minuttia
puuttui yhdestätoista. Hän syöksyi kalastajan majaan, ja kysyi
venettä. -- Vene on vajotettu turpoamaan.
-- Tulkaa sitten tyhjentämään se.
-- No, mitäs nyt sillä?
-- Auttakaa minua, hyvät ihmiset; minun täytyy päästä kirkolle
yhdeksitoista.
Ei, ketään ei haluttanut.
Silloin hän juoksi veneen luo ja näki sen olevan täynnä vettä. Se
oli vanha ruuhi, jossa ei ollut airoja eikä viskainta. Hän juoksi
paikasta toiseen etsien airoja, mutta ei löytänyt; hän etsi ämpäriä,
jolla viskata vettä, mutta ei löytänyt; mutta eräällä seinävierellä
oli jonkun verran kupera lapio. Hän otti sen ja palasi veneelle;
riisuutui paitahihasilleen, ja seisoen hajasäärin laitojen varassa,
hän tyhjensi lapiolla ruuhen puoliksi. Sitten hän työnsi sen vesille
ja meloen kuin kanootinkuljettaja hän pääsi veneen vahvasti vuotaessa
lahden yli. Päästyään toiselle rannalle, upposi vene. Hän jätti sen
paikoilleen, viskasi lapion siihen, ja riensi juoksujalassa pappilaan.
Hänellä ei ollut ollut aikaa kuvitella mielessään kohtausta, joka
vartosi häntä; varmasti hän vain tunsi, että pastori oli vihamielinen
häntä kohtaan viime mellakan jälkeen, ja että kirkkoraati, jonka
jäsenet olivat körttiläisiä, oli pitävä häntä tiukalla. Astuessaan
saliin hän näki lankomiehensä istuvan puheenjohtajan paikalla,
tyynenä, arvokkaana, kasvoillaan melkein ystävällinen ilme.
Rouva Borg istui sohvalla, kylmänä, odottavana.
Kun toimittaja oli tervehtinyt, ja häntä oli pyydetty istumaan,
aloitti kirkkoherra asiain käsittelyn vasaranlyönnillä ja kysyi
neuvostolta, tahtoivatko he jäävätä hänet, hän kun oli miehen lanko
ja vaimon veli.
Kukaan ei tahtonut jäävätä, ja näin ollen alkoi puheenjohtaja:
-- Velvollisuuteni mukaan ja nojautumalla kirkkoraadin määräykseen,
kysyn täten sisareltani, aikooko hän jatkaa avioliittoa Gustaf Borgin
kanssa?
-- En! vastasi Brita rouva, lyhyesti, varmasti.
-- Kysyn sitten Gustafilta, aikooko hän jatkaa avioliittoa?
-- En! vastasi tämä, yhtä varmasti.
-- Jospa nyt kysyisin sisarelta, minkä syyn perusteella hän vaatii
avioliittoa purettavaksi?
Brita rouva vastasi:
-- Miehen aviorikoksen.
Asiahan oli tunnettu, mutta kuitenkin vaikutti tuo sana kuin
laukaus; ukot pöydän ääressä heristivät korviaan, ja puheenjohtaja,
joka tahtoi, että kaikki olisi käynyt siististi ja säädyllisesti,
loukkaantui. Hän kääntyi senvuoksi jonkunlaisella osanotolla vanhan
vihollisensa puoleen, ja tuntien kaikki asianhaarat ennestään, koetti
hän sovittaa lieventävät asianhaarat kysymykseen:
-- Voiko Gustaf Borg tunnustaa olevansa täydellisesti syyllinen
mainittuun rikokseen.
-- Rikosta en ole tehnyt, sillä en ole rikkonut aviolupaustani, minut
kun on siitä vapautettu, ja sen on tehnyt se ainoa henkilö, jolla on
ollut oikeus vapauttaa minut, nimittäin vaimoni.
Taaskin liikettä neuvospöydän ääressä; jonka jälkeen puheenjohtajan
ääni heti kuului:
-- Onko tämä totta, täytyy minun kysyä sisareltani?
-- Se on valhetta! vastasi Brita rouva.
-- Kas niin vain! puuttui Gustaf Borg puheeseen. Henkilön kanssa,
joka ei _voi_ puhua totta, en tahdo neuvotella; ja pyydän senvuoksi
sitä muodollista varoitusta, joka lain mukaan on annettava, ennenkuin
käräjillä ryhdytään juttua käsittelemään.
-- Hyvät herrat, alkoi kirkkoherra. Syyt avioliiton onnettomuuteen
ovat tavallisesti niin monien vuosien takaisia, että (tässä hän loi
silmäyksen oveen, joka johti sisähuoneisiin) niitä ei voi selvitellä.
Olen senvuoksi sitä mieltä, että kun ei voida päästä perille siitä,
ken on aloittanut, tai ken on syyllinen siihen, mitä tapahtunut on,
että siirrymme lainmukaisen varoituksen antamiseen. Onko kenelläkään
jäsenistä mitään muistuttamista?
Tässä pyysi vapaakirkollinen tilanomistaja Lundström puheenvuoroa.
-- Varoituksen antamista vastaan minulla ei ole mitään
muistuttamista, mutta toimittajan käsitystä avioliitosta yksityisenä
sopimuksena pyydän luvan saada vastustaa. Sekä valtio että kirkko
esiintyvät auktoriteetteina saadakseen takeita, mikä näyttäikse
siinä, että maallinen tuomioistuin käsittelee erojutun käräjillä, ja
hengellinen tuomioistuin eli konsistoriumi antaa erokirjan. Vaimo ei
voi siis vapauttaa miestään tämän uskollisuusvalasta eikä julistaa
häntä rikokseen syyttömäksi.
Toimittaja Borg pyysi saada vastata:
-- Avioliitto perustuu alkujaan yksityiseen sopimukseen, joka
päättyy kihlaukseen. Ja laki tunnustaa yksityisen, uskollisuutta
koskevan sopimuksen avioliiton alettuakin. Esimerkiksi: vaimo on
uskoton ja synnyttää toisen miehen lapsen avioliitossa. Tässähän on
tapahtunut aviorikos, mutta yleinen syyttäjä ei saa nostaa kannetta
siitä. Jos mies antaa anteeksi, niin laki vaikenee, ja tunnustaa
siten yksityisen sopimuksen; laki ei ole tietävinään rikoksesta,
jolta näyttää senvuoksi puuttuvan yleisperusteellinen pohja. Jos
mies kuitenkin on ollut kyllin varomaton antaakseen anteeksi, mutta
myöhemmin, aviottoman lapsen synnyttyä, muuttaa mielensä, ja tahtoo
hakea eroa vaimon aviorikoksen perusteella, niin hän ei saa sitä,
siksi että hän on antanut anteeksi. Ja pahinta on se, että vieraan
lapsi merkitään miehen papinkirjaan, saa hänen nimensä, perii hänet,
senvuoksi vain, että mies on antanut anteeksi. Tästä näemme, että
yksityinen sopimus rikkoo sekä yhteiskuntakin että luonnonlain. Pysyn
senvuoksi edelleen vaatimuksessani, että vaimoni syytös julistetaan
mitättömäksi, kun hän ei ole neljään vuoteen pannut juttua vireille.
Tahdon vielä lisätä, että on oleellinen ero miehen ja naisen
aviorikoksen välillä, ero, jonka luonto itse on järjestänyt; sillä
miehen uskottomuudesta ei ole milloinkaan seurauksena väärien
lapsien tulo perheeseen ja niiden merkitseminen vaimon papinkirjaan
(jos hän jää leskeksi ja saa oman papinkirjansa); senvuoksi laki
on puutteellinen, kun se tuomitsee ylimalkaisesti, ikäänkuin mies
ja nainen olisivat yhtäläiset, eikä se ole oikeudenmukainen miestä
kohtaan; niin, tiedän tuomarin, joka tuomitsi miehelle lapsen, joka
ei ollut hänen, huolimatta siitä, että mies oli hakenut eroa oikeaan
aikaan. Tämä lapsi, jonka isän nimi mainitaan julkisesti, on merkitty
miehen papinkirjaan, sillä on hänen nimensä, saa häneltä elatuksensa
ja on perivä hänet. Sehän on hirvittävää, mutta tuomari sanoo, että
yhdelläkään miehellä ei ole oikeutta kieltää lapsia, jotka ovat
syntyneet hänen avioliitossaan.
Brita rouvan hatuntöyhtö vapisi kiukusta, sillä hän oli sitä maata,
että luuli "mielipiteittensä" naisasiassa olevan yläpuolella kaikkia
tosiasioita. Mitä hän "piti" oikeana, se oli oikein; lait menettivät
merkityksensä, kun hänen "mielestään" jokin oli oleva niin, ja häntä
ei voinut milloinkaan saada vakuutetuksi erehdyksestä, siksi että hän
ei ymmärtänyt todistuksia eikä ottanut syitä huomioonsa.
Hän puhkesi senvuoksi puhumaan ja lörpötteli naisen ja miehen
yhtäläisyydestä, siitä että luonto oli muodostanut heidät
samanlaisiksi (sepä vasta pirua!) vaikkakin miehet olivat kohdelleet
naista orjana (talon hallitsijattarena!) lasketti koko tuon
linnunsonnan, jota sen ajan rappeutuneet miehet olivat myöskin
märehtineet.
Lopulta löi puheenjohtaja vasaralla pöytään, ja selitti, että
käräjät olivat erojutun oikea paikka, ja että naisliitto oli naisten
lörpöttelyn oikea paikka.
Sitten hän varoitti puolisoita ja julisti kokouksen päättyneeksi.
Tämä oli vuosisadan vaihteessa miehen ja naisen välisen keskustelun
tavallinen loppu: kokous lopetettiin.
Naisasia, sen ajan suurin ja vaikein probleemi, oli kai lähinnä
demokratian äärimmäinen suhdaton johtopäätös. Kaikki ihmiset olivat
yhtäläisiä (vaikkakin he olivat niin erilaisia); siinä heidän väärä
väitteensä. Demokraattien _täytyi_ pitää kiinni siitä, tai luopua
periaatteistaan. Aristokraatit yhtyivät siihen, osittain saadakseen
ääniä ja voidakseen kopeloida demokraattien taskuja, osittain siksi,
että nainen heidän vanhentuneen maailmankatsomuksensa mukaan oli
korkeampi olento.
Tässä kaikessa oli niin paljon näennäistä ja niin paljon todellista.
Nainen, jota mies rakastaa, on näennäisesti yläpuolella tätä, niin
kauan kuin mies häntä rakastaa, mutta ainoastaan miehen mielestä,
ja näennäisesti hänen mielestään, sillä miehen rakkauteen kuuluu,
että hän asettaa rakastamansa yläpuolelle itseään, ja yläpuolelle
muitakin. Mutta nyt tehtiin tästä järjestelmä, ja mies luopui
vallastaan. Milloinkaan ennen ei oltu nähty miesten niin matelevan
vatsallaan ja syövän maata naisen jalkojen juuressa kuin silloin.
Miehet, joista olisi luullut parempaa, oikein nauttivat saadessaan
maata salinmatolla rumimman naisen pesemättömien jalkojen, juuressa.
Sensijaan että miehet ennen kadulla tarjosivat naiselle käsivartensa,
joka oli kauniisti tehty, senvuoksi että se oli oikein, nähtiin nyt,
miten naiset taluttivat rappeutuneita miehiään.
Naiset pukeutuivat kuin miehet, ja miehet kuin naiset; rannerengas
siirtyi miehille. Se oli perversisyyttä, ja ikäviä erehdyksiä
sukupuolten välillä alkoi ilmetä; mutta perversien miesten ollessa
ehdottomia naistenystäviä, johtuiko se nyt siitä, että he tahtoivat
siten peittää vikansa, tai että he tunsivat omassa luonteessaan
olevan jotain naisellista, olivat perversit naiset sitävastoin
miessuvun ehdottomia vihaajia, jota seikkaa he eivät peittäneetkään,
ja heidän elämäntehtävänään oli rikkoa avioliittoja -- tietysti
naisen vapautukseksi.
Probleemi, sekalaisen seurakunnan hämmentämänä, saatettiin kuitenkin
supistaa seuraavaan johtopäätökseen: Naisen vapautuminenhan olisi
vapautumista lapsien synnyttämisestä ja kasvattamisesta. Uskooko
kukaan ihminen tällaiseen luonnon luonnottomaan järjestykseen. Ja
kuka sitten synnyttää lapsia, ellei nainen? Tämä kaikkihan oli
hölynpölyä! Mutta tulevaisuuden yhteiskunnassakin, jossa nainen tekee
työtä, täytyy hänen luonnollisesti synnyttää, niin että mistään
vapautumisesta sanan varsinaisessa merkityksessä ei kai tule mitään.
Minkä tähden sitten kääntää yhteiskunta nurin narin muutamien
hysteeristen naisten takia?
Riistämällä paikat miehiltä, estettiin jokainen leivätön
mies menemästä naimisiin; senvuoksi avioliitot vähenivät ja
prostitutsiooni kasvoi! Ja tämän hyväksi työskentelivät yhteiskunnan
säilyttäjät ja siveellisyyden harrastajat.
Se oli sulaa hulluutta!
Kuitenkin kaikitenkin; Storön kirkkoherra Alroth oli pitänyt
silmällä tätä liikettä; hänen sisarensa, Brita rouva, oli koettanut
nostaa kapinaan hänen oman vaimonsa, viekoitella tämän pois kotoa
kokouksiin ja sen semmoisiin, senvuoksi veljen tunteet kirkkoherran
povessa eivät voineet sokaista häntä, vaan ymmärsi hän sangen hyvin
lankomiehensä kiusallisen aseman talossa. Häntä miellytti myöskin
se, että lanko ei tahtonut asettaa rikosta rikosta vastaan, tuomalla
esiin viimeistä juttua lapsista ja sitä, mitä talossa tapahtui vaimon
luvalla, joka hänen näkökannaltaan katsottuna oli ollut iljettävää.
Kun nyt neuvosto oli hajonnut, ja Brita rouva rientänyt heidän
edellään kotia, jäivät lankomiehet kahdenkesken.
Kirkkoherra oli niitä ihmisiä, jotka olivat huomanneet edulliseksi
unhoittaa ja käydä edelleen. Elämä oli hänelle opettanut, että sitä
häväistystä ei ollut olemassa, josta ei ollut tietävinään ja että
kosto vei aikaa, ja synnytti kostoa vastakkaiselta puolelta. Hän
oli senvuoksi pyyhkinyt mielestään lankomiehen viimeiset häpäisevät
soimaukset, vaikkakin niiden jättämä vaikutus oli jäljellä. Oli
myöskin toisia syitä, jotka tekivät hänet lempeäksi; jonkinlainen
luonnollinen ja selittämätön myötätuntoisuus Gustaf Borgia kohtaan
vaikutti sen, että kirkkoherra ei voinut häneen oikein suuttua,
hyvin tavallinen tapaus, mikä selittää sen seikan, miksi on niin
vaikeata saada oikeutta muutamien ihmisten suhteen, vaikkakin he ovat
todistetut syyllisiksi ja tavatut itse teossa.
Valitetaan jollekin ystävälle jonkun poissaolevan kehnoa
käyttäytymistä.
-- Sitä en voi hänestä uskoa! Se ei ole lainkaan hänen tapaistaan!
vastaa ystävä.
Ei pääse puusta pitkään, vaan istuu alallaan kuin mikäkin
raukka, jota vaivaa epäluuloisuus; selkeimmistä todistuksista,
uskottavimmista todistajista ei ole mitään apua.
No niin, lankomiehet olivat jääneet kahdenkesken.
-- Tämä on ikävä juttu, aloitti pastori. Eikä sinulla ole mitään
toiveita käräjillä; tuomarit ovat villittyjä, ja antavat jokaiselle
naiselle oikeuden, kun miehistä on kysymys, selvistä todistuksista
huolimatta. Ajan henki on näet sellainen! Etkö ole näinä päivinä
lukenut siitä englantilaisesta naisesta, joka myrkytti miehensä?
Viisikymmentäkaksi lääkäriä vannoi, että hän oli viaton; mutta
nainen oli vankilassa ja tunnusti tällä aikaa! Pam! Nyt luultiin
asian olevan lopussa! Mutta eipäs, nyt alkoi sataa joukkoanomuksia,
joissa puolustettiin myrkytystä sillä verukkeella, että mies oli
emäsika. Omalta näkökannaltani, ota huomioosi se, olisin taipuvainen
selittämään asian niin, että kaitselmus rankaisee miehiä heidän
epämiehekkäisyytensä, luonteenheikkoutensa takia siten, että naiset
päästetään valloilleen. Ne, jotka eivät voi puhua totta, ja joiden
ei pitäisi senvuoksi saada esiintyä todistajina, ne pääsevät
asianajajiksi ja tuomareiksi. Jumala meitä silloin varjelkoon!
Tässä muuanna päivänä istui postineiti suuressa seurassa ja kertoi,
että avasi ja luki kaikki kirjeet postissa. Mitä siitä sanotaan?
Kerroin sen eräälle nykyaikaiselle herrasmiehelle, ja hän väitti
sitä valheeksi! Aioin lyödä häntä ensin, mutta hän tuntui minusta
mieltäkiinnittävältä, ja minä aloin ajatella häntä. Hän suuttui
kertomuksestani ikäänkuin olisi ollut nainen, ja ottanut itseensä.
Tai sitten hän oli vannoutunut naisasian palvelukseen ja suuttui
itseensä senvuoksi, että oli ollut väärässä. Jälkimmäinen otaksuma
on luultavinta. Kuitenkin, veliseni, sinulla on hyvin vähän
mahdollisuuksia käräjillä: sillä jos nainen meidän päivinämme
tekee vääryyttä miehelle, niin on koko maailman myötätuntoisuus
hänen puolellaan. Ja Brita on tehnyt sinulle vääryyttä, sen tiedän
minä ja sen tiedämme me kaikki! -- Minkä sille mahtaa? Ei mitään!
Mutta seuraa neuvoani! Ota asianajajaksesi oikea sikunasihteeri,
sulavakielinen lurjus, äläkä lähde itse sinne. Hiukan parempi se on
kuin itse seista siellä lörpöttelemässä; mutta varma et voi asiasta
olla sittenkään, sillä hameen nähdessään alkaa miestä jänistää.
Minulla oli äskettäin oikeudenkäynti täkäläistä opettajatarta
vastaan. Ja minä valitsin vartavasten joukosta asianajajan, joka oli
onnettomissa naimisissa. Kyllä hän nyt saa, ajattelin! Vielä mitä.
Ajattelehan, tuo maksun saanut ryökäle puolusti minun vastustajaani!
--