-- Vai niin, hän varasti minut? Sen näköinen hän oli, ja sellainen
päättyy kyllä koiramarkkinoihin.
-- Mitä se on?
-- Laskemmeko maihin katsomaan auringonnousua?
He laskivat maihin; ja kun syy Esterin suruun oli poistunut,
vaipui hän jälleen vanhaan tavalliseen mielentilaansa, hiljaiseen
välinpitämättömään epäilyyn, ja aavistamatta mitään erotiikasta.
Ja niin läksivät he kotia auringonnousussa!
* * * * *
Kreivi Max viipyi kahdeksan päivää Storön hotellissa, ja seurusteli
koko ajan tuttavallisesti Esterin kanssa. He purjehtivat ja
kävelivät, mutta eivät menneet milloinkaan seurahuoneelle; heidän
suhteensa pysyi ennallaan; ainoan eron huomasi vain siinä, että Ester
alkoi pitää huolta ulkoasustaan, naisen pukua seurasivat naiselliset
tavat, ja hänen olemukseensa ilmestyi eräitä kesyttömän, terveen
kauneuden piirteitä. Vanhemmat eivät virkkaneet mitään, sillä he
tiesivät, ettei siitä olisi ollut mitään apua. Mutta eräänä iltana
-- eräänä iltana olivat nuoret painuneet kauaksi metsään merta
katselemaan. Ester oli istuutunut paadelle, ja Max oli heittäytynyt
pitkälleen hänen viereensä. Se näytti sydämellisemmältä kuin itse
asiassa oli, vallankin kun Max juuri oli tarttunut tytön käteen ja
kysynyt, mistä tämä oli saanut sormessaan olevan sormuksen.
Silloin astui yht'äkkiä esiin isä Borg, toimittaja, ja vapisten hän
sai suustaan vain nuo tavanmukaiset sanat:
-- Onko herrasväki kihloissa?
Asema oli kiusallinen, ja kreivinhän täytyi puhua ensin:
-- Sitä emme ole milloinkaan ajatelleet, hän vastasi ja nousi,
hitaasti, mutta hän tarkasteli Esterin kasvoja, joihin oli tullut
uusi ilme, häpeän, kainouden ja lapsellisen pelon isää kohtaan,
ja hän havaitsi yhdellä erää heidän sisäisemmän suhteensa laadun.
Senvuoksi hän jatkoi, mutta toisella äänellä:
-- Sehän riippuu sitäpaitsi Esteristä.
Tämä myönnytys sai tytön hahmon jälleen muuttumaan, ja isä oli
tahtomattaan sytyttänyt sen kipinän, joka ei vielä äsken ollut
syntynyt.
-- Koska Max pitää sitä mahdollisena, ja...
Sitten purskahti hän itkuun, ja heittäytyi isän syliin ikäänkuin
olisi sinne tahtonut kätkeä tunteet, joita hän itse häpesi.
Gustaf Borg ei ollut pitkiin aikoihin kokenut tällaista, ja
pitäessään Esteriä helmassaan, tuntui hänestä kuin tämä olisi ollut
jälleen lapsi, ja hänen isälliset tunteensa siirtyivät tuohon nuoreen
mieheen, jonka käteen hän tarttui.
-- Onneksi olkoon sitten, hän sanoi, ja karkaisi luontonsa. Nyt jätän
teidät, mutta odotan herrasväkeä päivällisille kotiani.
Ja sitten hän läksi.
Muutos oli tapahtunut, muodonmuutos, ja nuo kaksi nuorta ihmistä
seisoivat siinä, ei tovereina ja ystävinä, vaan miehenä ja naisena;
tavallaan he huomasivat alastomuutensa, kainostelivat, heidän
äänensä sai uuden soinnun, uudet sanat syntyivät, he kulkivat käsi
kädessä, kuten pienet lapset värisevien puiden siimeksessä, ja
ihmisiä kohdatessaan he eivät hävenneet, vaan olivat ylväitä kuin
nuoret jumalat, ja heistä tuntui kuin kaikki olisivat kumartaneet ja
tervehtineet heitä kunnioituksella.
* * * * *
Tämä tapahtui kesällä 1890. Seuraava vuosi kului samalla tavalla
tutkintoluvuissa ja tulevaisuuden suunnitelmissa. Vanhemmat
tahtoivat kernaasti johtaa puheen avioliittoon, mutta nuoret
eivät vastanneet mitään. Toisinaan herätti tämä äänettömyys
levottomuutta. Purkautuneet kihlaukset olivat niin tavallisia, mutta
epämiellyttäviä; oli kuviteltu toisiaan sukulaisiksi, sekoitettu
harrastuksia, otettu tunteita etukäteen ja sotkettu ehkä yhteen
aineellisia arvoja.
Brita rouva oli levollisempi kuin Gustaf.
-- Antaa heidän olla rauhassa; siihen me emme saa sekaantua.
Tuli sitten joululoma 92. Silloin Brita rouva oli miehensä
mielipidettä kysymättä kutsunut sulhasen asumaan heille Storöhön.
Gustaf oli raivostunut, mutta hänen täytyi alistua järkähtämättömään
tosiasiaan.
Joulu oli ohi ja vuoden viimeiset päivät olivat käsissä.
Oli harmaata ja uneliasta, ja Gustaf Borg tahtoi pelata erän
lautapeliä. Senvuoksi hän nousi tornikamariin hakemaan vävyään.
Huomatessaan, että avain oli otettu ovesta, koputti hän. Kukaan ei
avannut, mutta hän kuuli kaksi ääntä, jotka kuiskaten lausuivat
"hiljaa".
Silloin hän ymmärsi, ja läksi alas etsimään vaimoaan. Hyvin
tietäen, kuinka mainiosti tämä osasi antaa sanan sanasta, valikoi
hän mielessään sarjan kysymyksiä, laadultaan enemmän väittäviä,
sillä vaikeampaa oli torjua syytös kuin vastata kieltävästi tai
myöntävästi kysymykseen. Hän syöksyi siis salamana Brita rouvan
kirjoituskeittiöön, ja sinkahutti:
-- Kuinka kauan olet tiennyt, että nuoret sulkeutuvat Maxin
huoneeseen?
-- Kuinka kauan? Koko ajan kuin he ovat olleet täällä! vastasi Brita
rouva, joka laati juuri kirjoitusta avioliiton uusista muodoista.
-- Se on siis tapahtunut sinun tietesi ja äänettömällä
suostumuksellasi?
-- Julkisella suostumuksellani.
-- Parittaja! huusi ärsytetty isä ja alkoi kieputtaa tuolia käsissään.
-- Häpeä! vastasi rouva.
-- Sinä olet tehnyt kotimme porttolaksi!
-- Se kai se aina on ollut.
Tätenhän oli kaikki sanottu, mutta isä puhui tällä kertaa isän
näkökannalta, eikä puolison, senvuoksi hän jatkoi edelleen:
-- Nyt menen kuitenkin murtamaan auki oven, sitten ajan keppi kädessä
molemmat ulos, ja haen sitten avioeron...
-- Minkä nojalla?
-- Sen nojalla, että vaimo on esiintynyt tyttärensä parittajana.
-- Entäs alaikäiset lapset sitten?
-- Ne otan minä, sittenkuin sinä olet havaittu sopimattomaksi äidiksi.
-- Sinä aiot ajaa minut ulos?
-- Aion!
-- Kuulehan Gustaf, lasten vuoksi, etkö tahdo selvitellä tätä
kaikessa sovinnossa?
-- En!
-- Silloin pyydän lykkäystä, vastasi Brita rouva; minun täytyy
järjestää perheseikat, ja jätän sitten kaikessa rauhassa tämän kodin.
Se kuulosti todennäköiseltä, ja sitä se tavallaan olikin sen tuskan
ilmaisuna, joka aina seuraa eroamisajatusta. Mies, joka tunsi samaa,
antoi viekoitella itsensä, ja lupasi, ettei ryhtyisi kolmeen päivään
mihinkään toimenpiteisiin sillä ehdolla, että kreivi läksi talosta.
Sitten hän vetäytyi takaisin huoneisiinsa toiseen kerrokseen, pyytäen
ettei hänen tarvitsisi saapua yhteiselle aterialle.
* * * * *
Illalla tämän tapahtuman jälkeen Gustaf Borg kuuli innokkaasti
käytettävän puhelinta, kuuli rekien ajavan kartanolle ja lähtevän,
kuuli sipsutusta portaissa ja käytävissä; mutta kun talo oli hyvin
suuri, eikä hän uskaltanut osoittaa uteliaisuuttaan, jäi hän
tietämättömäksi siitä, mitä oli tekeillä. Tämä epävarmuus vaikutti
kuitenkin huolestuttavasti, vallankin kun hänen päätöksensä riippui
toisten hyökkäyssuunnitelmista. Hän rupesi arvailemaan, aprikoi jos
johonkin suuntaan, mutta hylkäsi arvelun toisensa jälkeen sitä mukaan
kuin hänen arvaamistensa löyhä hiekka vyöryi alta.
Yksinäisyys tässä tilassa kävi hänelle sietämättömäksi, mutta
hän ei uskaltanut poistua huoneistaan. Hän tahtoi lähteä tapansa
mukaan lastenkamariin lausumaan hyvää yötä nuorimmille lapsille,
kuusivuotiaalle pojalle ja nelivuotiaalle tytölle, mutta nämä eivät
nukkuneet yksin, vaan lastenhoitajatar oli heidän luonaan, ja tänään
ei ollut sopiva hetki hänen näyttäytyä neidin seurassa, syistä,
joihin Brita rouva oli viitannut eräässä edellisessä tilaisuudessa.
Siinä oli hänen heikko kohtansa, jonka hän tähän saakka oli salannut,
mutta joka nyt tuli uhkaavana esille.
Näin hän oli luisunut tähän suhteeseen, joka ei herättänyt huomiota,
ja josta vaiettiin; jota epäiltiin, mutta siedettiin; joka ei
vaikuttanut mitään talon tapoihin; jota miltei kunnioitettiin, talon
emäntä kun ei siitä välittänyt. Viisikolmattavuotisen avioliiton
jälkeen oli Brita rouva neljä vuotta sitten selittänyt viimeisen
lapsen synnyttyä: että hän ei tahtonut enää lapsia ja että hän tahtoi
omistaa loppuelämänsä yhteiskunnan ja ihmiskunnan palvelukseen.
Tämä ei ollut mikään uutuus, sillä hän oli jo ensimmäisen lapsen
syntyessä selittänyt, että ei tahtonut lisää. Ja siitä huolimatta
ne olivat tulleet, tulleet vahingossa, kuten ihmislapsista useimmat
ovat tulleet tähän maailmaan. Mutta nyt rouva oli niin järkähtämätön,
että vapautti puolisonsa uskollisuuslupauksesta, tämä kun selitti,
ettei voinut elää naineena miehenä naimakiellossa. Vaimo pyysi vain
"saada olla rauhassa", ja "päästä kuulemasta mitään näistä asioista".
Miehellehän ei ole niin helppoa muuttaa mieltymystään; uusi ei ole
noin vain hyllyltä kaapattavissa, tilaisuuden siihen tarjoutumatta.
Ja tilaisuus siihen tarjoutui lastenhoitajattaan muodossa.
Jättäessään taloutensa tuon seitsenkolmattavuotiaan neidin haltuun,
ei Brita rouva tuntenut lainkaan kaipausta. Neiti oli ymmärtäväinen
ja kuuliainen, ei pyrkinyt valtaan; mutta otti huolet hartioilleen.
Hän ja mies hoitivat yhdessä lapset ja talouden, ja kun vaimo oli
enimmäkseen poissa, milloin ei ollut kirjoitushommissa, niin syntyi
yksinäisyydessä luonnollinen ystävyyssuhde miehen ja hänen lapsiensa
hoitajattaren välillä, ja pian muuttui heidän välinsä sydämelliseksi,
josta oli tehty viittauksia, vaikkakaan se ei saanut aikaan mitään
huomattavaa muutosta puolisoiden yhdyselämässä, joka päinvastoin kävi
vähemmän myrskyisäksi ja entistään kunnioittavammaksi.
Talon koneisto kävi äänettömästi ja olisi tehnyt sen edelleenkin,
ellei vaimo olisi tuntenut asemaansa uhatuksi, ja peljännyt ennen
kaikkea erota lapsista, jotka ehkä saisivat äitipuolen, sittenkuin
hän itse olisi tullut viskatuksi pellolle.
Tuntien mitä tuleman piti, hän oli kaikessa kiireessä koonnut
puoltajia ja aseita, ja päättänyt taistella taistelun ja surmata
vihollisen mieluummin kuin itse tulla surmatuksi.
* * * * *
Vietettyään unettoman yön, epäilyksen ja epävarmuuden raastamana,
heräsi Gustaf Borg ja pukeutui. Sitten hän meni muitta mutkitta
kahvipöytään, missä tapasi vaimonsa ja lapsensa. Kaikki oli
ennallaan, mutta tuntui kuitenkin hiukan erilaiselta. Ester oli kylmä
ja umpimielinen, ja kun isän katse etsi kreivi Maxia, oli äiti heti
paikalla valmis vastaamaan:
-- Max käski paljon terveisiä; hän ei tahtonut häiritä sinua.
Tässä yhdessä ainoassa vastauksessa piili perherakenteen salaisuus.
Antaa asiain mennä menojaan, häipyä, hieroa sovintoa, vaieten peittää
ajatuksensa, ja jatkaa matkaa. Ja tämä vaikutti vapauttavasti, niin
että Gustaf Borg tointui jälleen uskoen kaiken unohdetuksi, ja hän
iloitsi siitä, että oli omiensa joukossa, tunsi itsensä voimakkaaksi
luonnollisen henkivartiostonsa ympäröimänä.
Hän luopui kaikista hyökkäys- ja puolustusajatuksista, rauha oli
solmittu, tapahtunutta ei ollut milloinkaan tapahtunut; ja hän läksi
metsään kävelemään kahden nuorimman kanssa, joiden seura nuorensi
häntä. He joutuivat erääseen hakaan, jossa juoksenteli oravia lumessa
saadakseen liikuntoa pitkän unen jälkeen. Nähdessään kävelijät
nämä vikkelät eläimet kiirehtivät kapuamaan erääseen tammeen
piiloutuakseen siinä olevaan reikään. Nuorin poika, lemmikki, tahtoi
heti, että isä nousisi puuhun ja ottaisi kiinni yhden oravan. Mitkään
nuhteet eivät auttaneet, ja kun poikanen rukoili katseillaan, oli hän
vastustamaton. Isä heitti takin yltään ja kiipesi tammeen, saamatta
kuitenkaan muuta aikaan kuin että tuli alas hiestyneenä ja kädet
verissä.
Tämä muistutti erästä kohtausta viime kesänä, kun isä oli mennyt
rantaan yksin kylpemään hyvin varhain. Hän oli uinut uintinsa ja
pukeutunut jälleen, iloitsi mielessään ajatellessaan odottavaa
kahvia, kun poikanen tuli alas uintia katselemaan. Pienokaisen
pettymys oli suuri, kun hän saapui liian myöhään, ja hän rupesi
itkemään. Kuivatakseen lapsosen kyynelet äkkiä, riisuutui isä
jälleen, hyppäsi veteen ja läksi uimaan, mikä häntä ei muutoin
miellyttänyt, mutta hän tunsi uhraustaan korvaavan sen rajattoman
ilon, jonka hänen vaivannäkönsä ja itsensävoittaminen olivat
synnyttäneet.
Nyt he kävivät yhdessä katselemassa kaikkia vanhoja leikkipaikkoja,
luolia ja ketunkoloja, ihmeellisiä rantakiviä, muurahaispesiä,
tuulen kaatamia puita; ja isä katseli niitä ikäänkuin ne olisivat
olleet kadotettuja ja jälleen löydettyjä. He seurasivat jäniksen
jälkiä, ja hän opetti lapset eroittamaan ne ketunjäljistä; he
tutkivat linnunjälkiä ja rottien pitkiä reittejä; he näkivät teiriä
koivunlatvoissa ja punatulkkuja kuusissa...
Tässä hiljaisessa viattomassa ilossa hänet valtasi äkkiä tunne, joka
herää jäähyväisvierailulla. Ja hän kääntyi kotia kohti, levottomana,
huolissaan, pahaa aavistaen.
Sitten hän pysyttelihe huoneissaan, tarkaten jokaista risahdusta.
Mutta enimmäkseen oli äänetöntä, ja tämä kolea hiljaisuus kiusasi
häntä.
Iltapuolella hän oli niin rauhaton, että hänen täytyi puhutella
jotakin, ellei mieli menehtyä. Omiensa kanssa hän ei saanut puhua,
sillä hehän vaikenisivat, muutoin katkeaisi tuo hauras side.
Hän tiesi kyllä, mistä olisi saanut tietoja, mutta ystävättären luo
hän ei uskaltanut mennä. Silloin hänen ovelleen naputettiin, ja
kun hän aukaisi, oli lastenhoitajatar siinä, mutta solahti äkkiä
huoneeseen ja otti avaimen ovelta.
-- Minun täytyy puhutella Gustafia, puhkesi hän puhumaan. Tässä
talossa tapahtuu niin paljon, jota en ymmärrä...
-- Istukaa, ystäväiseni, ja kertokaa minulle, mitä tiedätte.
-- En tiedä mitään varmasti, mutta vinnillä asuu joku, joka ei
näyttäydy. Hänelle kannetaan ruokaa, ja rouva käy siellä...
-- Mitä te puhutte?
-- Ja alhaalla sivurakennuksessa on myöskin vieraita; tytöt eivät
vastaa minulle, ja kohtelevat minua kuin vihollista...
-- Mitä on tekeillä? Mitä luulette?
Silloin neiti alkoi itkeä, ja aavistaen asiain kulun
kokonaisuudessaan, meni Gustaf Borg kirjoituspöydän luo käyttääkseen
puhelinta jonkun asian toimittamiseen, jota hän ei itsekään tiennyt,
mutta joka ilmaisi kaipuuta päästä pois johonkin.
Silloin koputettiin ovelle kaksi kertaa, ja käytävästä kuului askelia.
Tuossa tuokiossa Gustaf Borg oli aukaissut ikkunan mitatakseen
allaolevan syvyyden; mutta lumen valossa hän näki kaksi tuntematonta
miestä.
Koputus ovelle uudistui, ja nyt kuului ääni:
-- Tehkää hyvin ja avatkaa. Täällä on nimismies!
-- Molemmat sisälläolijat jäivät jäykistyneinä istumaan paikoilleen,
jolloin puhelin alkoi äkkiä kilistä. Tottumuksen voimasta Gustaf Borg
meni koneen luo, ja huusi halloo!
Silloin työnnettiin jokin esine avaimenreikään; avain sisäpuolella
vääntyi, putosi huoneen lattialle ja ovi aukeni.
Ulkopuolella näkyi ryhmä ihmisiä; nimismies, Brita rouva, tohtori
Henrik Borg ja kaikki palvelijat.
Ikäänkuin odottaen tätä loppua, astui itse teossa tavattu mies suoraa
päätä ulos, laskeutui alas portaita. Eteisessä hän pukeutui, painui
juoksunhölkässä talliin, josta sai hevosen ja reen; komensi sitten:
Långvikiin, ja läksi matkoihinsa etsimään kattoa päänsä päälle
sen pojan luota, joka oli aina ollut hänelle uskollinen, ja jonka
puolesta hän oli tehnyt melkoisia uhrauksia.
KYMMENES LUKU
Neuvostossa
Saapuessaan Långvikiin ja nähdessään pojan olevan poissa kotoa, kävi
Gustaf Borg ensin alakuloiseksi, sillä hän ei rakastanut miniäänsä,
ja tämän hämmästyksestä hän huomasi, että hän ei ollut tervetullut,
hän kun oli sekä velkoja että appi. Senvuoksi heidän keskustelunsa
supistui hyvin lyhyeksi, ja hän sulkeutui vierashuoneeseen.
Miksi hän oli tullut tänne? Niin, ei hän voinut valittaa
pojalleen, sillä tämä piti tietysti äidin puolta, ja olihan hänen
varomattomuutensa kotona sitäpaitsi riistänyt häneltä kaikki
oikeudet. Jossakin hänen täytyi tässä pitäjässä oleskella, jossa
arvioero oli ajettava, ja tämähän oli kuitenkin jonkinlainen koti,
missä hänellä oli pieni oikeus olla.
Kun nyt Anders palasi kotia, ja hänen epätoivonsa ensimmäinen puuska
oli asettunut, meni hän isän luo ja kun hän oli hiukan päästään
pyörällä ja neuvoton, ei hän kyennyt osoittamaan iloa kohtaamisen
johdosta eikä lausumaan isää tervetulleeksi, varsinkin kun tiesi,
että avioero oli tapahtuva.
-- Päivää, poikaseni, virkkoi isä, jolle heti selvisi pojan helposti
selitettävissä oleva kasvojen ilme. Älä minua pelkää, sillä en aio
viipyä kauan enkä vaatia sinulta vuokrasummaa.
Anders pureksi viiksiään ja räpytteli silmiään, sillä velan pelkkä
muistuttaminenkin oli hänelle jo kiusallista. Tämä äänettömyys
hermostutti isää, ja hänen täytyi puhua itse.
-- Tietänet kai, mitä muutoksia kodissani tulee tapahtumaan -- hm! --
mutta asia on pian järjestetty.
Andersin ajatukset olivat niin etäällä. Hän oli varronnut
rattoisaa iltaa vaimonsa seurassa, jolloin olisi saanut kertoa
matkaseikkailunsa varmana turvanaan hankitut rahat, ja nyt hän istui
tässä odottaen vavistuksella epämiellyttäviä kysymyksiä tyhjästä
varastohuoneesta ja muusta. Isä huomasi kyllä pojan ulos- ja
sisäänpäin tähtäävistä silmistä, että tämän ajatukset olivat muualla,
mutta hän ei käsittänyt oikein asemaa.
Sen hän käsitti, että oli tullut sopimattomaan aikaan, mutta
hänen täytyi päästä pälkähästä, ja kun hän ei saanut sanaakaan
vastaukseksi, takertui hän itse kiinni, hänen katseensa alkoi
harhailla kuin sen, joka etsii uutta puheenaihetta. Ja yhtä
onnettomasti sattui hänen aiheenvalintansa, jonka hän salaisella
ajatustenluvulla sai pojan tietoisuudesta, minkä tämän pelko juuri
tuon aran kohdan koskettamisesta oli laskenut irralleen. Pojan
tyhjistä silmistä hän lienee nähnyt tyhjän varastohuoneen, ja joutui
siihen vastoin tahtoaan.
-- No, sinä olet tehnyt kirjan-päätöksen ja olet vuoteesi
tyytyväinen? Ladot ja varastohuoneet täynnä, eikö niin?
Andersin valtasi raivo nähdessään itsensä paljastetuksi, hän kävi
kiukusta vieläkin äänettömämmäksi, tahtoi nousta katkaistakseen
näkymättömän langan, etsi syytä, toivoi kuulevansa vaimon pyörtyvän
toisessa huoneessa tai piikojen tappelevan; kylmä hiki kohosi hänen
ruumiiseensa, mutta hän istui alallaan tuolilla.
-- Oletko kuuro vai oletko humalassa? kivahti isä, joka ei ollut
saanut sanaakaan vastaukseksi puhutellulta.
Tämä herätti Andersin horrostilasta; hän aikoi puhjeta sanatulvaan,
mutta isän-vallan voittamaton voima jähmetti hänet. Hän vain
masentui, näytti häpeävän, niin että isä katui hyökkäystään, ja
päätti muuttaa käytöstään saadakseen toisen mielialan syntymään. Hän
nousi ja teki yksinkertaisen arkikysymyksen!
-- Mihin aikaan syötte illallista? En ole syönyt päivällistä ja
mieleni tekee jotakin lämmintä.
-- Emme syö milloinkaan illallista! vastasi Anders. Olemme vuosi
sitten luopuneet siitä tavasta.
-- Anna minulle sitten leipää ja voita, virkkoi isä, voin tyytyä
vähäänkin.
-- Niin, en tiedä, onko meillä mitään kotona.
-- Lähetä sitten kauppapuodista noutamaan, yritti isä, alkaessaan
aavistaa pahaa.
-- Tallissa ei ole hevosta.
-- Missä se sitten on?
-- Sillä on lähdetty kaupunkiin.
Isä huomasi pojan vilhuilevista katseista, että tämä valhetteli, ja
hän ymmärsi asiain tilan, mutta ei tahtonut nyt omasta kurjuudestaan
vajota toisten kurjuuteen.
-- Juokaamme sitten lasi totia, ja kuluttakaamme ilta puhelemalla,
ehdotti hän.
-- Jospa minulla olisi jotakin kotona, kuului soinnuton vastaus, joka
näytti sopivalla tavalla lopettavan keskustelun.
Isä läksi huoneesta enemmän hämmästyneenä kuin vihaisena tekemistään
huomioista; hän ei ollut tunteellinen luonne, oli aikaisin alentanut
vaatimuksensa ihmisten suhteen, eikä pitänyt kohtauksista eikä
selvittelyistä. Mutta tultuaan vierashuoneeseen, jota ei oltu
muistettu lämmittää, tunsi hän sellaisen vilunpuistatuksen, että
heittäytyi vaatteet yllä vuoteeseen; sillä hän ei tahtonut vaivata
talonväkeä. Karahviinissa ei ollut vettä, kynttilänpätkä lupasi valoa
vain tunnin ajaksi, ja alaston, uutimeton ikkuna nieli suurimman osan
valoa: harmaat keittiökamarintapetit kangastivat kuin ikuinen ikävyys
ja kyllästyminen, huonekalujen vähyys tiesi köyhyyttä ja häviötä.
Mutta hän oli niin järkytetty päivän tärisyttävistä tapauksista, että
vaipui heti kuolonkaltaiseen uneen.
Herätessään hän luuli, että oli aamu, mutta samassa löi salinkello,
ja hän laski yksitoista lyöntiä. Yksitoista! Hän oli mennyt levolle
yhdeksältä, ja nyt hänellä oli edessään pitkä uneton yö, sillä hän
oli ihan valveilla.
Ja nyt, yhdellä erää selvisi hänelle koko hänen tilansa. Mies hänen
asemassaan, hänen iässään, karkoitettuna kotoaan, eroitettuna
virastaan: päivällistä syömättömänä, kuin heittiö ikään, nälkäisenä
ja viluisena, epätervetulleena vastuksena, jota toivottiin niin
pitkälle kuin... Kotona tapahtuneen kohtauksen koko nöyryytys, kun
hänet paljastettiin lastensa edessä, kauhu siitä, mitä tuleman
piti... oikeudenkäyntejä ja häväistysjuttuja.
Hän makasi ja tuijotti kynttilänpätkään, tiesi, että kun se oli
lopussa, niin pimeys alkaisi. Kun hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät
voi vaivata toisia, ei hänen mieleensä juontunut hetkeäkään herättää
palvelijaa saadakseen valoa, tulta ja vettä. Ollen kohtalon iskun
herpaisema, hän ei uskaltanut edes liikahtaakaan, vaan makasi kuin
kiinninaulittuna, väristen vilusta, ikäänkuin ruumiin kaikki nesteet
olisivat todellakin jähmettyneet.