harjoittelevat vaikenemaan ja vanhat salaamaan ajatuksiaan;
kaikki kulkevat kuin päitsissä, jotta eivät purisi toistaan; ja
tänä iltana oli seura sellainen, että kukaan ei uskaltanut lausua
järjensanaakaan; kaikki olivat ääneti. Sitä sanotaan ajatusten
vaihtamiseksi. Tiedättekö, sellaisten naamiaisten jälkeen kaipaa
tänne. Muutoin kiirehtivät kaikki illallisvieraat tavallisesti
kahvilaan, saadakseen sanoa siellä sen, mitä kutsuissa ei sanottu.
-- Onko mielestänne hauskaa elää? kysyi Ester aivan äkkiä.
-- Elää? Onko tämä elämää? kysymyksessähän on vain kuolettaminen,
kaikkien terveiden, voimakkaiden vaistojen kuolettaminen, joiden
tulisi säilyttää elämää; ja ellei niitä kuoleta kieltäymyksen kautta,
niin kuolee sairaalassa, tai kuolee sitten myöhemmin kylmänvihoihin
pyhässä avioliitossa. Tuo 80-luvun elämänilo oli hirvittävää
lörpötystä; profeetat vaipuivat suruun, ja kaikki palasi jälleen
vanhalle ladulleen. Tiedättekö, minulla on ystävä, joka makaa
sairaalassa ja tekee hiljalleen ja varovaisesti kuolemaa.
-- Tunnen hänet; tarkoitatte runoilijaa?
-- Aivan oikein, lähdemmekö sinne, kuutamossa? Hän ottaa asian sangen
levollisesti.
-- Kernaasti! vastasi Ester, ja he lähtivät liikkeelle.
Oli kirkas syysyön kuutamo ja ilma oli lauhkea; he kulkivat hiljaisia
pikku katuja, suuria vihreitä katuja ja saapuivat sairaalan puistoon.
Mahtavien puiden siimekseen oli pystytetty telttoja sairaille,
jotka nukkuivat tai valvoivat niissä, mikä mitenkin. Mutta erään
vaahteran alla istui alilääkäri ja joi whiskyä kandidaatin kanssa.
Ester ja kreivi, jotka tunsivat molemmat, astuivat esille ja kysyivät
runoilijaa.
-- Hän makaa tässä vieressä ja on valveillaan, vastasi alilääkäri,
mutta hänellä ei kai ole enää pitkiä aikoja, koskapa on lähettänyt
noutamaan professori X:ää.
-- Mitä? Teoloogia? kysyi Ester ihmeissään.
-- Niin, ukko ja Akselhan seurustelivat kaikessa ystävyydessä,
otellakseen, kaikessa ystävyydessä, ja runoilija on pyytänyt meitä
todistajiksi heidän viimeiseen taisteluunsa estääkseen väärät
selonteot asiain kulusta.
-- Saammeko sitten sillä aikaa pistäytyä hänen luokseen?
-- Tehkää hyvin; hän makaa lukien Andersenin satuja.
Ester ja kreivi astuivat lähimpään telttaan, ja siellä lepäsi Aksel
E. lukien lyhdyn valossa.
Hän oli pieni kuihtunut olento, jolla oli musta täysiparta,
eksoottinen ulkomuoto, ranskalainen tai italialainen; hänen silmänsä
olivat suuret, loistavat, ja hän katsoi tutkivasti hetken aikaa
ennenkuin tunsi tulijat, sillä hänen näkönsä oli alkanut heikentyä
kuten kuulokin. Sitten hän hymyili, ojensi käden kummallekin ja pyysi
kuiskaavalla äänellä heitä istumaan. Hän tiesi kyllä kuolevansa,
mutta salasi sen itseltään, eikä tahtonut, että kukaan toinen sanoi
sitä. Mutta toisinaan hän kävi ylpeäksi, ja silloin hän alkoi
kehuskella pelottomuuttaan.
-- Niin pojat, kuiskasi hän, nyt minä sammun; silmä kadottaa valonsa,
korva kuulonsa ja ääni sointunsa.
Nyt hän yski, kammottavasti, sillä hänellä oli pitkälle kehittynyt
keuhkotauti.
-- Mutta nähkääs, vielä ei ole mitään hätää, sillä valtimo laskee
38 asteeseen öisin, ja yöt ovat pahimmat. Olisi joka tapauksessa
vahinko, jos minusta nyt aika jättäisi, kun nyt olen puhdistettu
tupakasta, viinasta ja jos jostakin. Tunnen itseni kuin sisällisesti
pestyksi. Niin, on innoittavaa elää. -- Kuulkaahan, tuo Efraim
on kumma mies. Hän kirjoitti minulle kirjeen Norrbottenista ja
aloitti näin: Jos eläissäsi saat vielä tämän kirjeen. -- Ei niin
pidä kirjoittaa sairaalle ihmiselle. Niin, elämä! Tiedättekö,
mikä on viheliäisintä, mitä olen elänyt?? Istukaa, niin saatte
kuulla!... Ester muistaa tuon punatukkaisen tytön, jonka kanssa minun
muutoin piti mennä naimisiin! Niin, me matkustimme Pietariin, ja
ensimmäistä onnenaikaa seurasi ikävystyminen. Tiedättekö, millainen
ikävä kahdenkesken on? Yksin se voi olla vaikeaa; se on kuitenkin
kohottavaa; mutta kahdenkesken se on kammottavaa, se on kuolemaa;
on sidottu toisiinsa, mutta vihaa toisiaan niin rajattomasti
senvuoksi, että sitoo toinen toistaan. No niin, hän oli hankkinut
salaa papereita, jotka sitoisivat minutkin vihkimisellä. Kun huomasin
millainen hän oli, niin sanoin köyhyyteni estävän avioliiton
solmimista, mutta silloin hän vastasi: minulla on rahaa. Meillä oli
yhteinen huone vaatimattomassa hotellissa. Mutta eräänä päivänä --
hän oli poissa puoli päivää -- hän vei minut ravintolaan, Pietarin
hienoimpaan. Siellä hän esitti minut eräälle ystävälleen, joka
tarjosi meille sadan frangin päivälliset. Minun ei tarvinnut muuta
kuin pitää silmät auki ymmärtääkseni, ja kun he sampanjaa juotaessa
vaihtoivat katseen, tein minä päätöksen. No niin; tullessamme yöllä
kotia olin nukahtavinani. Kun tiesin, että hän oli vaipunut uneen,
nousin vuoteeltani, otin hänen kukkaronsa, sillä omat rahani olivat
lopussa; otin vaatteeni ja kenkäni, hiivin eteiseen; ja pukeuduin
jääkylmässä talvi-ilmassa -- kivieteisessä. Sitten juoksin asemalle.
Mutta seuraava juna lähti vasta kuuden tunnin kuluttua. Pojat!
Kuljeksin kuusi tuntia asemalla! Ja pelkäsin joutuvani kiinni
varkaana! -- Mutta minun onnistui paeta! -- -- -- Varas! Mitä siitä
sanotte? -- Ja kuinka te olisitte menetelleet?
-- Samoin, vastasi kreivi, joko sitten lohduttaakseen kuolevaa, tai
uskoi hän todellakin voivansa tehdä niin.
-- Varas! toisti Aksel E.
-- No, oletko sitten myöhemmin soimannut itseäsi siitä? kysyi Ester.
-- En, vastasi runoilija. Ajatelkaahan! En ole soimannut itseäni,
mutta olen ollut raivoissani siitä, että olen ollut pakoitettu
joutumaan sellaiseen iljettävään asemaan. Toimin täydestä
vakaumuksesta, innostuksesta, ja sitten... mutta en tiedä, kenelle
minun tulee olla suutuksissa. Sattumalle, kohtalolle, asianhaarat
ovat minusta kuin henkilöitä, joita en voi määritellä, mutta jotka
mielestäni ovat eläviä olentoja.
-- Miksi olet lähettänyt noutamaan professoria? keskeytti nyt Ester,
joka piti enemmän todellisuudesta.
-- Professoria? Vai niin; olin vallan unohtanut! Olin näet yksin ja
tahdoin otella hänen kanssaan.
-- Etkö tahdo morfiinia ja nukkua sensijaan?
-- Ei morfiini minuun pysty; ei, minä tahdon valvoa ja puhua; tahdon
kuulla ääneni niin kauan kuin se vielä kuuluu!
Nyt ilmestyi teltan ovelle valkea ukonpää, joka ei ollut lainkaan
tavallinen. Se ei ollut Paavalin pää, eikä Pietarinkaan, mutta hiukan
kumpaakin. Edestä loisti hyväntahtoisuus, kohtaloon alistuminen,
kristillinen nöyryys; mutta profiilista näkyi druidi, Odinin pappi,
joka etsi piikiviveistä kaivertaakseen sydämen vankien povesta.
Mieleen juontuivat Upsalan hautakummut, Odinin lehdon puunoksat,
joissa teurastettujen tuli riippua leppymättömän sovittajan uhreina.
Mutta Aksel E., joka näki lyhdynvalon heittävän vanhuksen
jättiläismäisen varjokuvan teltan kankaalle, piti hänen kuviotaan
kuin pilvipeikkona, jonka näkee ukkosilman jälkeen. Siinä oli hiukan
Zeusin tai Mooseksen näköä, ja se vaikutti häneen valtavasti vasten
hänen tahtoaan, kuten kaikkiin, jotka joutuivat tämän nuorison
rippi-isän läheisyyteen.
-- No, rakas Aksel, aloitti vanhus, kuinka voit nyt?
-- Huonoapa se vain on, setä, vastasi Aksel E., joka katui jo, että
oli heikkoudessaan haastanut taisteluun tämän rotevan soturin.
-- Kuinkas sitten on sielusi laita?
-- Niin, nähkääpäs setä, sitähän olen juuri tässä maatessani
ajatellut yhdeksänkymmentä päivää, mutta en ole päässyt selville.
-- Etkö ole? Etkö ole? Eikö synnintunto ole herännyt sinussa?
-- Ei ole. Tiedän kyllä, että olen syntinen, koskapa olemme synnissä
siinneet ja syntyneet; ja koska me kaikki olemme syntisiä, niin en
minä ole mikään poikkeus, jonka pitää tunnustaa syntinsä toiselle
syntiselle, jonka tulisi yhtä suurella syyllä tunnustaa vikansa
minulle, me kun olemme sisarukset...
-- Olet vielä kaukana, poikaseni...
-- Odottakaa hetkinen, niin sanon kaikki seikat syitä myöten, ja
ystäväni tässä ovat todistajiani. -- -- --
Sitten hän yski, ja hänen kuiskaava äänensä sai jälleen sointunsa
hänen noustessaan istuvaan asentoon.
-- Olin kaksitoistavuotias, kun mieskuntoisuuteni näyttäytyi. Aivan
ymmärtämättömänä, noin vain leikillä, minut viekoitteli muuan
vanhempi toveri, jota sittemmin kirosin nuoruuteni viettelijänä
tavatessani hänet jälleen paljon myöhemmin, jolloin hän mainitsi
_oman_ viettelijänsä nimen. No niin, muuan kirja säikytti minut,
ja oli saattaa minut hourujenhuoneeseen iankaikkisen rangaistuksen
pelosta. Minusta tuli herännyt, ja luulin saavuttavani rauhan;
mutta sitä mielentilaa, jonka uskonto synnytti, tahtoisin sanoa
kadotukseksi; kaikki musteni ympärilläni, maailma ja ihmiset, ja
pahinta oli askeesi ja kidutus. -- Makasin paljaalla sängynpohjalla,
jonka tukihihnat viilsivät ruumistani, ja minua palelsi pelkän
lakanan alla; rukoilin iltarukoukseni uunin edustalla olevilla
kivillä; kidutin itseäni nälässä; nöyrryin ihmisten edessä, niin että
vetäydyin katuojaan, väistyin jokaisen tieltä, koska pidin itseäni
kaikkein huonoimpana ja arvottomana kävelemään katukäytävällä. Kun
sitten olin voittanut itseni, niin ahdistivat unet minua öisin; ja
tuo uusi selittämätön säikytti minua niin, etten uskaltanut nukkua;
pyhä uni oli muuttunut minulle kiroukseksi; mutta sieluni oli
puhdas, sillä minä runoilin vain kauniista asioista, sen tiedätte
kaikki, jotka olette lukeneet nuoruuteni runoja. Kun sitten näin,
että hyvä tahto, kaikki ponnistukset olivat turhia, ja luulin, että
elämäni kuluisi tyhjiin, kun huomasin, että Jumala pilkaten vastasi
rukouksiini, silloin luulin olevani helvetissä, ja että Jumala oli
hyljännyt minut. Silloin luin sattumalta Stagneliusta, ja sain
häneltä jonkinlaisen selityksen tähän kurjuuteen. Sielu oli kytketty
ruumiin kahleisiin, ja saattoi pysyä vapaana vain heittämällä
silloin tällöin lihapalan uhriksi eläimelle. Minä tein niin -- -- --
ja joka kerran niin tehtyäni on sieluni lähtenyt ankkurista, ja
minä olen lentänyt yli rämeikköjen. Mutta heti kun vaivuin jälleen
itsekidutukseen, askartelivat ajatukseni vain aistillisissa asioissa,
kuten nälkäinen aina ajattelee ruokaa. Sitten kohtasi minua tämä
sairaus! -- Kysytään sitten, miksi kaikki eivät saa sitä; ja miksi ne
eivät sorru ensin, jotka harjoittavat haureutta urheiluna, jota minä
en ole tehnyt. Vastatkaa siihen! Lääkärit väittävät, että muutamat
henkilöt ovat vastaanottamattomia, siksi että heidän vanhempansa ovat
olleet myrkytettyjä...
Nyt nousi Druidivanhus suutuksissaan ja nakkasi niskojaan:
-- Oletko kutsunut minut luoksesi istumaan ja kuulemaan tuollaista
sikamaisuutta?
-- Juuri niin, ukkoseni, sinun täytyy kuunnella minua, huusi
pienoinen mies vuoteellaan; ja tarttui tuohon valkeaan partaan
ikäänkuin olisi tahtonut temmata irti tekoparran. Sinun täytyy
kuunnella minua, sinun täytyy tietää, ennenkuin tuomitset. Tiedä,
että tunteeni olivat joutua harhateille, kun pidättäymisellä koetin
vapautua tuosta helvetinpoltteesta; tiedä, että isäni kotilääkäri
määräsi minut naisten pariin, ja että tämä tapahtui isäni tieten ja
tahtoen.
-- Sen sinä valehtelet, vastasi ihmisuhraaja.
-- Ettäs kehtaatkin: häpeä hiukan! Sinä vanhus, joka olet maannut
aviovuoteessa rakastamasi naisen kanssa, se on onni, joka ei tule
milloinkaan nuoren miehen osaksi siksi, että hänellä ei ole leipää:
sinun pitäisi sääliä, pitäisi lohduttaa, mutta sinulla on vain kiviä
ja käärmeitä leivän ja kalan asemesta.
Ukko tarttui yöpöydällä olevaan kirjaan, ja nähdessään Andersenin
sadut, asetti hän sen jälleen paikoilleen kasvoillaan pettymyksestä
aiheutunut anteeksiannon ilme.
-- Niin, tirsku vain saduille, mutta lue se, jossa kerrotaan papin
pahoista unista sen jälkeen kuin tämä oli saarnannut iankaikkisesta
rangaistuksesta. Tunnetko sitä?
-- Täällä on minun osani suoritettu loppuun, harhautui Druidi
sanomaan.
-- Sinäpä sen sanoit; osasi! jatkoi kuoleva. Muista maailmalliset
pyyteet omissa povissanne, sinä, joka olet niistä saarnannut
nuorisolle, ajattele koko tuota "sisäisen mielen vapautumista
maailman lumouksesta", kun maailma ensi kerran on lumoava sinut,
hovisaarnaaja! "Voi sitä, ken tässä taistelussa sortuu ja heittää
aseensa", Principiis obsta! Sinä tunnet nuorison viettelykset,
vanhus, mutta sinä et tunne vanhuuden viettelyksiä, silloinkuin
maailmallinen kunnia ja kunnianosoitukset houkuttelevat sinut
luopumukseen, sinun hetkesi tulee, jolloin olet kolmasti kieltävä
vapahtajasi, Pietari, jolloin tulet viekoitelluksi ylistämään
antikristusta, joka hiipivine oppeineen puolusti syntiä, jolloin
Jumala on lyövä sinut sokeudella, niin että kilvoitellen pyrit sen
valtaistuimelle, joka on pistänyt vapahtajaamme kantapäähän! Ole
varuillasi! se hetki on koittava, ja ajattele silloin minua, jota ei
enää ole...
Tässä sammui sairaan ääni ja hän painui jälleen pielukselle ja vaipui
unenhorrokseen.
Hovisaarnaaja, sillä siksi hänen hahmonsa oli nyt muuttunut, ja
monta hänellä niitä olikin, oli nyt käynyt korkeaksi ajatellessaan
arvokkuuttaan, joka oli säilytettävä opiskelevan nuorison nähden,
joka oli kuullut hänen saamansa läksytyksen; ja ikäänkuin
jättäen lopun asianomaisen lääkärin huomaan, kohotti hän kätensä
jäähyväisiksi ja virkkoi tyhjänpäiväisen sanan:
-- Tohtori pitää huolen, että hän saa nukkua.
Sitten pilvipeikko alkoi kasvaa teltan katossa ja kävi peljättävän
suureksi, jolla oli jättiläismäinen pää, alkuajan ihmisen, joka
kivitti kirkkoja, ei suvainnut kellonsoittoa ja kauhistui kristityn
veren hajua. Sitten jäljellä oleva osa kutistui ja ryömi ulos teltan
aukosta.
Tasangolta tuleva yötuuli ravisteli suuria vaahteroita, jotka
humisivat ja solisivat kuin pikkukivien yli juokseva puro;
telttakangas aaltoili pienissä kareissa ja lyhdyn neljä
nurkkapylvästä heitti häkin muotoisen varjon, missä näkyi sairaan
valkeat kasvot, joissa kuvastui ihmisen suunnaton tuska, joka kärsii
mielestään syyttömästi.
-- Hän nukkuu ilman morfiinia, sanoi alilääkäri valtimoa koeteltuaan.
Nuo kolme nuorta ihmistä astuivat ulos, ja istuutuivat whiskypöydän
ääreen vaahteran alle. Kuu oli painunut alemmaksi ja paistoi valkeana
teltan kankaalle; leiri, haavoittuneille ja kuolleille rakennettu.
-- Niin, pojat, alkoi alilääkäri, pääsettekö selville siitä
professorista? Minä teosoofina ja martinistina olisin taipuvainen
otaksumaan, että jokin vieras sielu on aikaisin oksastanut
itsensä tähän metsärunkoon, ja elää yhä loisena hänessä. Tämä
suurinkvisiittori ei ole oikeastaan se, miltä hän näyttää; jos
saisin ajaa hänen partansa ja leikata hänen tukkansa, niin näkisitte
luultavasti tyypin Lombroson albumista: tarkoitan, että hän on paha
ihminen, joka tuntee pahuutensa, ja on siksi saanut sen tutkaimen
lihaansa, jota sanotaan uskonnoksi; tai on hän itse pannut kapulan
suuhunsa, jotta ei purisi. Oletteko huomanneet, että hyvät ihmiset
eivät ole milloinkaan heränneitä? ja että heränneet tuntuvat aina
ilkeiltä meistä tavallisista syntisistä? Olin nuorena herännyt, ja
otin vastaan uskonnon kuin vihaisten koirien piikkikaulaimen. Ilman
nuoruuteni ankaraa uskonnollisuutta olisi minusta tullut ihmispeto,
sillä en ollut luonnostani hyvä. Herännäisyys on mielentila, joka
tulee tai on tulematta; on siis järjetöntä vihata tai soimata ihmistä
hänen mielenlaatunsa vuoksi; herännäisyys on katumustila, pyrkimys
kohoamaan kasvatuksen kautta yli-ihmiseksi; epäonnistuu usein, ja
senvuoksi heränneet näyttävät teeskentelijöiltä, vaikkakaan eivät
ole; uskonnollinen ihminen on aina hiukan muita huonompi, siksi
että hän tarvitsee ruoskaa, ja hiukan muita parempi, siksi että hän
käyttää ruoskaa. Ajatelkaahan _uskonnotonta_ Oftedalia? Hän olisi
ollut todennäköisesti Caligula; nyt tuli hänestä vain pienoinen
Ludvig XV:s; onhan aina jotakin voitettu. Mitä sitten Akselin
tunnustukseen tulee, niin tiedän sen todeksi, ja oli tuskallista
kuulla vanhuksen tekevän hänet valehtelijaksi, mutta varmaankaan
hän ei paremmin ymmärtänyt, sillä ei kai hän ole milloinkaan elämää
elänyt. Ja nähkääpäs, se on suuri kysymys, onko elämä läpeensä
elettävä vai kierrettävä ulkopuolelta koko moska. En tiedä; muutamat
sukeltavat kerran ja uivat edelleen; muutamat jäävät pohjaan. Se
tuntuu olevan määrätty jokaiselle ennakolta, ja näyttää siltä, että
Akselin gnostilaisuus, jonka hän oli saanut Stagneliukselta, oli
herättänyt hänessä tarpeen tuhota aineellisen pohjan, jotta henkinen
olisi päässyt vapauteensa. Jos uskonto yleispiirteissään katsottuna
on liittymistä maata ylempään, niin oli Aksel uskonnollinen, sillä
hän oli aina lennossa, etsi aina ilmiön syitä, piti elämää jonakin
väliaikaisena muotona, ohimenevänä, tilapäisenä vierailunäytäntönä,
kärsi olemassaolosta, ja kaipasi kotia. Hän ei ollut mikään paha
ihminen, pikemmin päinvastoin...
Tässä Ester, joka oli tullut liikutetuksi, keskeytti puhujan:
-- Miksi sanot hän _oli_?
Lääkäri näytti tahtovan peruuttaa sanansa, mutta se oli liian
myöhäistä:
-- Sanon _oli_ senvuoksi, että häntä ei _ole_ enää. -- Tiesin sen
hetki sitten.
-- Onko hän kuollut?
-- On!
Syntyi äänettömyys, ja noiden kolmen kasvot kalpenivat. Yksikään
ei tahtonut sanoa mitään jokapäiväistä katsoessaan silmästä silmään
tuota suurta arvoitusta. Mutta he nousivat ja menivät telttaan
lausumaan jäähyväisiä.
Aamu oli valjennut ja lyhty sammunut.
Heikko ruusunhohde punasi telttakangasta ulkoa, ja kuollut lepäsi
pää taaksepäin vaipuneena, suu avoinna kuin haltioitumistilassa, ja
silmät luotuina ylös; kasvot säteilivät kuin hurmauksessa ikäänkuin
hän olisi nähnyt jotakin suunnattoman kaunista, unelmiensa maan
kenties.
* * * * *
Pitkän talven jälkeen Upsalassa tuli jälleen kevät, ja Ester saapui
kotia vanhempiensa luo. Storö oli muodostunut kylpypaikaksi ja oli
sinne rakennettu seurahuone; sinne saapui kansaa kaikenlaista,
purjehtijoita, kesävieraita. Ja Esterin täytyi pukeutua hienon
naisen tavoin, mikä tuntui hänestä sangen eriskummalliselta; etenkin
valkeissa pukimissa tuntui ikäänkuin olisi kulkenut makuuvaatteissa,
ne muistuttivat niin lakanoita ja pieluksia, hän tuumiskeli. Mikään
ei sopinut hänelle, ei näyttänyt hyvältä, ja tietäessään sen,
pysytteli hän syrjässä. Mutta Brita rouva pakoitti hänet käymään
seurahuoneella, sillä hän ei saanut unohtaa olevansa nainen. Nämä
hetket olivat hänelle katkerimmat silloinkuin tanssittiin. Silloin
hän saattoi istua seinivierellä ja odottaa tuntikausia tanssiin
pyyntöä, mutta yksikään herra ei tullut: ja jos joku todellakin tuli,
niin hän näki siinä vain sääliä rumaa tyttöä kohtaan, ja se loukkasi
hänen sisintään. Silloin hän ei mennyt, vaan painui metsään, läksi
merelle, mutta lähetettiin jälleen tanssisaliin seuraavan tilaisuuden
sattuessa. Tämä hänen naisellisuutensa näytteille asettaminen, tämä
kilpailu epätasaisessa, arvottomassa taistelussa raateli häntä, ja
hän kirosi sitä julmaa huvitusta, missä luonnostansa kovaosaiset
asetettiin julkisen huomion alaisiksi.
Oli sellainen tanssi-ilta alkukesällä. Vanhemmat kuuluivat
johtokuntaan, ja Ester oli heidän takiaan ja ajatellen myöskin
juhlan hyväntekeväistä tarkoitusta lähtenyt mukaan. Mutta hän ei
ollut mennyt sisälle, vaan istuutunut lasiseinäkuistille, josta hän
näki parien kulkevan ohitse. Enin häntä tuskastutti pettymystä ja
mielikarvautta kuvastavien kasvonilmeittensä peittäminen, ja tämä
väkivalta muutti hänen ilmeensä hurjiksi ja uhmaaviksi.
Hänen siinä istuessaan tuli muuan upsalalainen medisiinari hiukan
iloisella tuulella eräästä purjeveneestä:
-- Kas, Pellehän se on, sanoa paukahutti tämä. Onko
Saulkin profeettojen joukossa? Et kai sinä käy tällaisissa
reproduktsioonieläinten näyttelyissä?
Ester jäi sanattomaksi, ja toveri meni sisään pyytämättä häntä
tanssiin. Se että tämä ei pannut kysymykseenkään sitä, että hän
olisi tahtonut tanssia, loukkasi Esteriä erikoisesti, huolimatta
kohteliaisuudesta miehen kaksimielisessä lausunnossa, tämä kun piti
häntä liian hyvänä moiseen ilveilyyn.
Hetken kuluttua näyttäytyi nuori Upsalan kreivi tanssittaen huvien
kuningatarta, seudun kaunotarta, joka lepäsi hänen käsivarsillaan ja
joi hänen katseitaan. Ester näki heidän astuvan saliin, tanssivan,
ja sitten keskustelevan. Kaikki kylpyvieraat seurasivat noita kahta
merkitsevin katsein, ja erään vanhan naisen, joka astui salista,
kuultiin sanovan:
-- Tuosta tulee kreivitär! Onneksi olkoon; kreivi, jonka isä on
rahastonhoitaja, ja joka itse on sosialisti, siitä sukeutuu hieno
kauppa.
-- Mutta hän on miellyttävän näköinen! vastasi toinen naisista.
Ester kuuli tämän; ja nähdessään nyt uuden ilmeen kreivin kasvoissa,
jotka kuvastivat nuoren kaunottaren ilmeitä, silloin hänen mielensä
musteni, ja hän ymmärsi, miksi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista
loistoa kreivin kasvoilla omassa seurassaan.
Hän läksi suoraa päätä kotia ja istuutui omaan kamariinsa. Oli yö,
mutta valoisaa, ja muutamat seurahuoneen soiton yksinäiset sävelet
tunkeutuivat hänen huoneeseensa. Silloin hänen mieleensä muistui
Chopinin nocturne, jonka kreivi oli soittanut hänelle tuossa
harvinaisessa seurapiirissä Upsalassa. Ollen luonteeltaan kylmä ja
järkevä, hän oli luullut olevansa yläpuolella sellaisia lapsellisia
tunteita kuin erotiikka on, mutta nyt hän oli takertunut siihen,
siitä ei ollut epäilystäkään. Ja siinä hän nyt itki tuskasta, että
oli ylenkatsottu.
Kun hän ei saanut unta, läksi hän ulos; joutui alas rantaan ja otti
veneen; istuutui soutamaan ja suuntasi ulapalle kohti pientä luotoa,
joka tavallisesti oli hänen päämääränään.
Mutta hänen täytyi soutaa seurahuoneen ohi, ja sieltä kaikui vielä
soitto; himmenneet valot loistivat ikkunoista. Hän tahtoi paeta,
mutta jokin voima veti häntä sinne kuin virran pyörre. Silloin hän
vetäisi aironvedon ja kääntyi suoraan ulommaista nientä kohti, niin
että maa jäi hänen taakseen, ja ohjasi sitten ulapalle.
Mutta maista tuleva heikko tuuli kantoi hänen korviinsa pianon
sävelet. Ja hänen oli pakko soutaa valssin tahdissa, yksi, kaksi,
kolme, mikä tuntui siltä kuin häntä olisi komennettu tuolta sisältä,
tuolta kaukaa, missä _heidän_ ruumiinsa keinuivat samassa tahdissa.
Silloin hän muutti jälleen suuntaa, mutta ei päässyt pakoon, ei
päässyt tästä lumopiiristä. Äkkiä taukosi valssi, ja syntyi hetken
hiljaisuus, jota vain lokit ja laineiden loiske häiritsivät. Mutta
silloin alkoi äänettömyys soida, ja hän kuuli mielessään nocturnen,
tunsi sen pikemmin, kuten voi muistella soittoa hiljaisuudessa.
Kuitenkin, nehän olivat oikeita säveliä, g-duurissa, jotka kaikuivat
kuin mollissa; Ester tunsi hänen kosketustapansa, soittotapansa! Mikä
kavallus! Hän soitti heidän Chopiniansa tuolle toiselle, veti hänet
heidän peitteensä alle, johon he olivat kerran kätkeytyneet!
Nyt hän todenteolla pakeni aukealle merelle, ja koetti airojen
melulla vaientaa soittoa; veden kohina kokassa auttoi sitä, ja
lopulta hän pääsi pois kuulopiiristä, soutaessaan pienen luodon ohi,
jolla kasvoi petäjä. Mutta hiljentäessään vauhtia ja lakatessaan
soutamasta hän kuuli luodon takaa airojen hiljaista narinaa hankaimia
vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä pisti soutuveneen terävä kokka
esiin matalan paaden takaa, näkyi pää, ja airoissa oleva kreivi tuli
näkyviin.
-- Esterkö se on? kysyi hän aivan rauhallisesti.
Tyttö vastasi, vähääkään hämmästymättä:
-- Niin on, oletko sinä täällä?
Se, minkä hän luuli jättäneensä taakseen, oli hänen edessään;
virranvaihdos tapahtui niin äkkiä, että hän toimi heti säännöllisesti.
-- Siellä sisällä oli hirvittävä näytös! jatkoi kreivi.
Nyt vasta Ester joutui takaisin äskeiseen kiusalliseen mielialaansa:
-- Luulin, että olisit vielä jäänyt tanssimaan kaunottaren kanssa!
-- Ei kiitos! Hän oli sellainen, jonka pyydyksissä aina piti olla
jonkun; keimaileva kokotti! Hän viritti pauloja minulle saadakseen
meriupseerin, ja sitten hän otti meriupseerin kiduttaakseen
postimestaria, ja heti paikalla saattoi nähdä, että hän lopuksi oli
ottava apteekkarin.