virtojen lailla laskeva mereen. Luonnontieteellinen menettelytapa
oli lakannut kukkimasta eikä kantanut enää hedelmää; monet pitivät
menettelytapaa itse totuutena ja pysyttelihevät itsepintaisesti
lahon laudan varassa sen vaipuessa pohjaan. Toiset lujatahtoisemmat
etsivät uusia aluksia purjehtiakseen edelleen. He erkanivat tosin
aikakaudesta kaihomielin, sillä tuo villiytyminen, intiaanielämä oli
ollut virkistävää, kuten koulupojan rosvoelämä kesälomalla; tämä
maailman ja ihmisten yksipuolinen valaiseminen kohotti ne jyrkästi
taustastaan, asetti esineet ja tapahtumat Rembrandtin valaistukseen;
tämä vanhojen asiain uudestaan arvioiminen synnytti sananmukaisesti
uuden maailmankatsomuksen, joka ei nähnyt etäälle, mutta näki
terävästi läheltä. Se oli mikroskoopillista menettelytapaa. Mutta
ken on työskennellyt mikroskoopin avulla, hän tietää liian hyvin,
että voi nähdä soluja ja suonia siinä, missä on vain kuplia, ja
että tomuhiukkanen voi harhauttaa todistamaan olemattomien elimien
olemassaolon. Silloin, 1889, sai maailma kaksi uutta ajattelijaa
tai profeettaa, Langbehnin, Rembrandt als Erzieher nimisen teoksen
tekijän, ja Nietzschen, pääasiallisesti Jenseits von Gut und Böse
nimisen teoksen tekijän. Niin suuresti kuin nämä kaksi eroavatkin
toisistaan, ja saattavatpa näyttää jyrkiltä vastakohdiltakin,
niin oli heillä kuitenkin yksi yhteinen kosketuskohta, ja se oli
heidän vastavaikutuksensa mikroskoopillista menettelytapaa vastaan.
Langbehn on ennen kaikkea makroskopisti. Kukaan ei ole käsittänyt,
mitä tekemistä Rembrandtilla on hänen kirjansa kanssa, ja vaikkakin
tunsi halua kumota joka kohdan teoksessa, niin aukaisi sen jokainen
tosiasia kuitenkin uusia tulevaisuuden näköaloja, ja luonnontiede,
joka oli kuihtumaisillaan liian perinpohjaisten tutkijainsa käsiin,
elpyi uuteen eloon.
Langbehn, johon vuosisata oli loppuva, oli oikeastaan jälleen
ylösnoussut Kant, jolla vuosisata oli alkanut, ja molemmat he etsivät
pelastuksensa vaatimuksista ja imperatiiveista, kun arvostelukyky
ja puhdas järki olivat osoittautuneet kykenemättömiksi ratkaisemaan
maailmanarvoituksia ja antamaan yksilölle sitä ryhtiä, jota kulku
aukealla merellä vaati, säilyäkseen turvallisena. Sekä Darwin että
Hæckel olivat ennen, vaikkakin turhaan, panneet vastalauseensa
niitä nopeita johtopäätöksiä vastaan, joita oli tehty heidän
lajien polveutumisopistaan siveysopin kumoamiseksi, ja Langbehn
vastustaa sitä naturalistista psykologiaa, joka oli alennettu
eläinlääkintätieteeksi. Kun naturalistit sanoivat: Olkaamme ihmisiä!
niin he tarkoittivat: Olkaamme eläimiä! Itse jumaluusoppi eli oppi
Jumalasta johdettiin eläintieteestä. Eläimen pelko tuntematonta
kohtaan ja villin kykenemättömyys eroittaa unta ja todellisuutta
toisistaan, kas siinä uskonnon synty.
Mitä sitten oli uskottava maailmasta, missä ihmiset olivat kuolleet
valheen marttyyreinä? Mitä oli ajateltava tulevaisesta, kun
menneisyys julistettiin valheeksi? Kahdeksantoistasatavuotinen
kristinoppi, joka huomattiin eräänä kauniina päivänä erehdykseksi?
Se oli _liian_ järjetöntä, ja kuula otsaan oli ainoa mahdollinen
pelastus!
Itsemurhan partaalla oli nyt ihmiskunta eikä nähnyt mitään pelastusta.
Silloin nousi toinen profeetta, Nietzsche, ja julisti ensin, että
paha oli hyvää ja hyvä pahaa, sitten, että hyvää ja pahaa ei ollut
olemassa. Se oli rikoksen puolustusta, pahantekijämoraalia, joka
Oscar Wilden perversisyydessä sai räikeimmän ilmenemismuotonsa.
Jos Langbehn oli negatiivikuvillaan vasten tahtoaan tuonut esiin
naturalismin valopuolet, niin Nietzsche vei sen irvikuviin, joissa
sen virheet näyttäytyivät.
Parisissa oli samaan aikaan herännyt tunne positivismin
riittämättömyydestä, ja alkoi vihmoen sataa sanoma-lehtikirjoituksia,
joiden niminä oli: Etsitään uskontoa; Palvelukseen halutaan:
profeetta; Halutaan vuokrata: yhteinen, ajanmukainen kirkko.
Itse Zola alkaa havahtua; ja hän, joka oli pysynyt katselijana,
levollisena, tunteettomana, nousee etsiäkseen uskontoa. Lourdes'sta
hän ei sitä löydä, sillä hänen lääkärinsä on "selittänyt" ihmetyöt,
ei petokseksi, se on liian vanhanaikaista, vaan hypnotismiksi.
Silloin hän matkustaa Roomaan, eikä ole suinkaan vapaa siitä
harhaluulosta, että voisi siellä tehdä kristinopin nykyaikaiseksi
ja saada aikaan ajanmukaisen sovinnon tieteen ja uskonnon välillä.
Mutta se ei onnistu. Myöhemmin hän tekee kiihkomielisenä uskovaisena
uskonnokseen ihmiskunnan edistyksen tieteen ja työn kautta oikeutta
ja totuutta kohti, sekä johtuu lopuksi Cabet'n paratiisinihanaan
Ikariaan, missä karitsat leikkivät jalopeurojen kanssa ja metsän
linnut syövät falansterin asukkaan yltäkylläisestä pöydästä, kun
köyhiä ei enää ole.
Zola kehittyi, hedelmättömästä eläintieteellisestä epäilystä,
uskomaan onneen ja hyveeseen pyrkivään edistykseen (se oli uusi
sana). Mutta monet hänen oppilaistaan pysähtyivät kehityksessä
ja märehtivät yhä tuota kulunutta ohjelmaa, joka nyt tehtiin
positiiviseksi.
Zola lopetti idealistina sanan oikeassa merkityksessä, ja
vaikkakin hän vihasi ja vastusti uskonnollisia muotoja, etenkin
roomalaiskatolilaisia, niin hän oli uskonnollinen, uskovainen omalla
tavallaan. Mutta Ranskan yhdeksänkymmenluvun nuoriso ei ollut
tuntenut Zolata, ei tahtonut tuntea häntä, ei tietää hänestä mitään.
Heillä oli aivan toinen opettaja ja profeetta, ja se oli Josephin
Péladan.
On käsittämätöntä, että meidän kirjallisuushistorioitsijamme, jotka
nauttivat vuosipalkkaa aikakautensa kirjallisuuden seuraamisesta,
eivät milloinkaan mainitse tuota merkillistä ilmiötä Péladania
muuta kuin sivumennen hymähtäen, jota vastoin he luennoivat hänen
saksalaisista jäljittelijöistään. Miettii mielessään, eivätkö
he tiedä mitään hänen olemassaolostaan; vai onko Péladanin
osaksi tullut, että hän ei saavuta milloinkaan tuota iljettävää
yleistajuisuutta, joka tavallisesti päättyy arkipäiväistymiseen,
joukon epäjumalaansa ikävystymiseen, suuruuden kukistumiseen ja
tunkiolle viskaamiseen.
Jo 1884, siis silloin kuin Zola on ehtinyt vasta Au Bonheur des
Dames nimiseen teokseensa saakka, alkaa Péladanin toiminta hänen La
Décadence Latine nimisen sarjansa ensimmäisellä niteellä -- joka on
saanut nimityksen Le vice Suprême.
Niiden kahdenkymmenen vuoden ajalla, jotka siitä ovat kuluneet, hän
on julkaissut neljätoista romaania, paitsi näytelmiä ja filosoofisia
teoksia, yhteensä kolmekymmentäkahdeksan nidettä. Nuo neljätoista
romaania ilmestyvät rinnakkain Zolan romaanien kanssa, mutta tämän
kuvatessa Rougon-sarjassa toista keisarikuntaa, kuvaa Péladan
omaa aikakauttaan, kolmatta tasavaltaa. Finis Latinorum on hänen
mottonaan, ja hän uskoo, että latinalaiset kansat häviävät; hän
ennustaa heidän perikatoaan, kuvaa Juvenaliksen lailla nykyisen
Parisin kaiken kurjuuden; yhtä pelottomasti kuin Zola ja yhtä
lapsellisen ujostelemattomasti. Hänen kokemuksiin ja näkemyksiin
perustuva aineistonsa on suunnaton, mutta hänen sanontatapansa
hehkuu harrastusta; hän sukeltaa liejuun, mutta nousee aina jälleen
pinnalle, räpyttelee siipiään ja kohoaa korkeuteen.
Hänen loistavin romaaninsa on L'Initiation sentimentale, kirja, jossa
käsitellään rakkauden kaikkia lajia, äänilajia, lajimuunnoksia, jossa
hän paljastaa kaikki sokkelot ja näyttää Parisin sisukset. Se on
peljättävä kirja, runsas, suuri ja kaunis huolimatta kaikesta siitä
rumuudesta, minkä hän tuo esille.
Tämä sama mies on uskaltanut ryhtyä suurtyöhön ja onnistunut
siinä! Hän on runoillut Aiskhyloksen Promotheukseen ne trilogian
kaksi osaa, jotka ovat hävinneet; ja joskaan niiden sävy ei ole
aivan sama, niin se riippuu niiden runsaammasta ja syvemmästä
sisällöstä, siltä ainakin tuntuu sen mielestä, joka ei usko antiikin
saavuttamattomuuteen. Olisihan surkuteltavaa, ellei maailma olisi
edistynyt ja kehittänyt samalla ajatuselämää ja ilmaisukeinoja.
Péladan ei ole mikään kansalliskiihkoilija eikä kostonhimoinen; hän
on maailmankansalainen ja on tehnyt Wagnerin Ranskassa tunnetuksi,
huolimatta isänmaanystävien vastustuksesta; ja tuskin yksikään
saksalainen on tehnyt Wagneriaan niin jättiläismäiseksi kuin Péladan
omansa.
Nykyaikaisen taiteen hyväksi hän on työskennellyt näyttelyillään, ja
hän on perustanut kaiken symbolismin.
Mikä on miehessä vikana, koskapa hän ei ole tullut tunnetuksi
omien piiriensä ulkopuolella? -- Hän oli liian sivistynyt kaikkien
ymmärrettäväksi; hän oli kristillismielinen kuin ristiretkeläinen,
ja sai senvuoksi pakanat vastaansa, hän piteli pahoin kolmannen
tasavallan chequardeja ja panamalaisia.
Péladanin vaikutus on arvaamattoman suuri, mutta hän ei vaikuta
suoranaisesti, vaan oppilaittensa kautta. Häneen ei viitata,
mutta hänen altaastaan lainataan; hänen personalleen ei annettu
mitään arvoa, ja syynä siihen olivat hänen poimukauluksensa kuten
Kirkegaardilla hänen vihreä sateenvarjonsa; mutta hän elää kuin
huutavan ääni, joka toi germaanisen sivistyksen maahansa, ja aukaisi
sen suljetut portit Europalle.
* * * * *
Ihmishenki heräsi eristymistilastaan ja tunsi voimiensa loppuvan
katkaistuaan kosketuksensa tuonpuoleisen maailman kanssa. 90-luvun
erikoispiirteenä oli sen pyrkimys henkimaailman yhteyteen.
Sittenkuin Hæckel nimittäin oli laatinut 80-luvulla järjestelmänsä
Systema Naturæ eli Luomisen Sukutaulu, oli luonnontieteen aika
mennyttä, ei tehty yhtään uutta merkitsevää keksintöä; suurinta
hälinää herätti serumparannuskeino, mutta se huomattiin vääräksi;
sitten oli kaikkialla pelkkää pikku kähnimistä; vanhoja väitelmiä
kehitettiin hiukan ja pidettiin suurta melua, vaikka vainu oli väärä.
Luonnontiede oli todenteolla tehnyt vararikon. Ajan voimalähteen,
sähkön, liitti teollisuuden palvelukseen oppimaton Edison, joka
valmisti valon ja teki fonograafin; puhelimen keksi Bell 60-luvulla;
joten vallassa oleva darwinilaisuus ei ole milloinkaan vaikuttanut
käännettätekevästi aikansa sivistyselämään, ei edes kemiaan,
jossa Mendelejeffin perioodinen järjestelmä on kuin hautakivenä
järjestelmällisyyden kuolinkentällä.
Silloin ihmiskunta huomasi olevansa harhatiellä ja kääntyi takaisin
löytääkseen uuden polun tienristeyksestä. Oli kerätty ilmiöitä
ja tosiasioita, mutta ei voitu selittää mitään; selittäminenhän
oli ilmiön syiden tietämistä, ja kun huomattiin, että syyt olivat
etsittävissä "tuolta puolen", niin haettiin aivan johdonmukaisesti
tuonpuoleista maailmaa. Nyt oli taas tullut mystiikan vuoro. Ja
silloin nousi Swedenborgkin satavuotisesta kuolonunestaan. Hän
palasi takaisin monella muotoa. Balzacin hahmossa, jota alettiin
jälleen lukea helppohintaisena painoksena, jossa Swedenborgin
nièce Séraphitasta löydettiin jälkiä Nietzschen yli-ihmisestä ja
Péladanin androgynistä. Parisilaiset salatieteilijät löysivät jälleen
Swedenborgin ja Böhmen tutkimalla Eliphas Leviä ja Saint Martinia;
teosoofit havaitsivat hänet Blawatskyn Salaisesta opista. Mutta
voimakkaimman avun mystillisyydelle antoi Berthelot julkaisemalla
alkemian historian. Tämä positivisti, joka oli tutkinut hiilivetyjen
synteesiä, teki tässä mystillisyydelle palveluksen, jota ei ollut
aavistanutkaan. Jos nimittäin muutamin sanoin tahtoo lausua alkemian
ja kemian eron, niin saattaa sanoa, että alkemia uskoi alkuaineiden
voivan muuttua toisiksi alkuaineiksi (transmutatsiooni), mutta
uudempi kemia ei tehnyt sitä. Nyt oli Berthelot työn edistyessä
alkanut osoittaa yhä suurempaa myötätuntoa alkemisteja kohtaan, mikä
vahvisti heikkouskoisten rohkeutta jatkuvaan tutkimukseen. Samaan
aikaan oli Crookes "Alkuaineiden synnyssä" lausunut mielipiteenään
sen, että "alkuaineet" olivat syntyneet ja kehittyneet toisistaan.
Lockyer oli Ranskan Institutille esittänyt epäilynsä siitä, että
fosfori oli koottu aine, koska sillä oli kaksi spektriä. Tämähän
kaikki oli sopusoinnussa vallalla olevan monismin eli kaikkeuden
ykseyden kanssa ja olisi aikalaisten pitänyt johdonmukaisesti olla
samaa mieltä, mutta epäjohdonmukaisesti kyllä pysyttiin mielipiteessä
alkuaineiden erikoisesta muuttumattomasta luonteesta, millä vasten
tahtoa pönkitettiin tuota hyljättyä oppia erikoisista luomistoimista.
Berzelius oli kuitenkin vielä 1835 tehnyt seuraavan tärkeän
kysymyksen: "Ovatko metallit alkuaineita?" ja vastatessaan tähän hän
oli lausunut seuraavat tärkeät sanat: "Aine, jonka olen asettanut
metallien joukkoon, on ammonium, joka on kokoonpantu typestä ja
vedystä; ja sen metallisoiminen sähkön avulla johtaa ajattelemaan
yhdistettyä metallia. Muiden metallien yksiaineisuuden tekee
epäilyttäväksi se, että ne elimellisessä luonnossa näyttävät syntyvän
aineista, joissa ei ole jälkeäkään näistä metalleista."
No niin, kun metallit eivät kerran olleet yksiaineisia, niin ne
saattoivat muuttua toisiksi metalleiksi, ja luonnollisena seurauksena
tästä oli ehdottomasti: kultaa voidaan valmistaa!
Ja seuraava johtopäätös oli: On aina "valmistettu" kultaa
rikkikiisusta, kun on luultu lioitettavan sitä. Mikä seikka selittää
sen Gahnin havainnon, että melkein kaikki rikkikiisu sisältää kultaa.
Kuitenkin, ihmisen aivojen hitaus on niin suuri, vallankin
harjaantuneiden, että kun ne ovat tehneet ensimmäisen korollaarin,
niin ne eivät jaksa tehdä toista.
Senvuoksi muuttui hämmästys tuhmaksi nauruksi, joka sittemmin
kävi pahanilkiseksi ja päättyi irvistykseen. Kun viimein meidän
vuosisadallamme Ramsay (ja Kelvin) todisti, että radium voi muuttua
heliumiksi, niin vanhat rutinistit saivat kouristuksia huomatessaan,
että olivat joutuneet harhaan ja että oli liian myöhäistä kääntyä
takaisin.
Siinä tarina kullantekotaidosta 90-luvulla, joka oli niin
yksinkertainen, yksinkertaisempi kuin Kolumbuksen muna.
Palatkaamme kuitenkin Swedenborgiin. Satapäisenä hän nousi
haudasta: Pulkovan astronoomit tervehtivät häntä astronoomina,
Kantin ja Laplace'n edeltäjänä; eläintieteilijät keksivät hänet,
ja huomasivat että Buffon oli Eläinkuntansa johdantoon anastanut
hänen kosmogoniansa; etenkin kemistit ja vuorityön harjoittajat
ylistivät häntä; ja vihdoin tuli joukoittain fysioloogeja ja
anatomian tutkijoita tuomaan suitsutusta ja mirhamia tuolle
uudestasyntyneelle. Mutta suurimman tunnustuksen sai Swedenborg
eräältä kirjallisuushistorioitsijalta, Max Morrisilta, joka
pitemmässä tutkielmassa esittää nykyajan ylevät epäjumalat, itse
Goethenkin Swedenborgin oppilaina. "Swedenborg im Faust" on
kirjoituksen nimi (Euphorionissa 1899. 6 vihko), jossa nojautumalla
Areana Coelestiaan todistetaan, että Swedenborg on välittänyt Kantin
ja Fräulein von Klettenbergin kautta (jo 1771) Faustin kosketukset
henkimaailman kanssa.
Mitä sanoivat Goethe-ystävät siitä? Eivät mitään, sillä kun vastausta
ei ole, niin ei virketa tavallisesti mitään!
* * * * *
Siinä vuosisadan vaihteen tärkeimmät henkiset virtaukset, jotka
loppuvuosina kuitenkin puhkesivat muutamiksi suuriksi säkeniksi,
jotka olivat sytykkeenä ja valaisivat uutta vuosisataa, josta
kenties on tuleva kaikkein suurin, vaikkakin 1800-luku oli suurin --
1400-luvun jälkeen.
YHDEKSÄS LUKU
Ester
Ester Borg, toimittajan ja Brita rouvan tytär, ei ollut kaunis
tyttö. Sen hän tiesi itse, ja siksi kypsyi hänessä jo varhain päätös
tulla joksikin, sensijaan, että olisi jäänyt miestä odottamaan.
Hän tuli ylioppilaaksi seitsentoistavuotiaana ja matkusti Upsalaan
lukeakseen lääkäriksi, ei erikoista kutsumusta tuntien, vaan jotakin
toimittaakseen.
Hän pääsi nimensä avulla piireihin, joissa nykyajan kysymykset
olivat käsitellyt loppuun ja joissa vallitsi uusi elämänkatsomus,
tietoisuus tulevaisuudesta. Ei epäilty eikä emmitty enää, kaikki oli
päivänselvää.
Miestoverit kohtelivat häntä kuin toveria, mutta kuin miespuolista,
jota ei tarvinnut kursailla. Aluksi se tavallaan miellytti häntä, ja
hän tunsi olevansa kohotettu sukupuoltaan ylemmäksi; mutta heti kun
seuraan saapui kaunis naistoveri, niin muuttui käytös. Kun tätäkin
kohdeltiin toverina, tapahtui se toisella tavalla. Kaunottarelle
oltiin kohteliaita kuin korkeammalle olennolle ikään, häntä
kohdeltiin sanalla sanoen naisena. Raaka leikinlasku lakkasi, herrat
kävivät säädyllisiksi, levisi lämpöä, ja vienon runollinen mieliala
hiipi seuraan, jossa Ester tunsi itsensä vieraaksi, sillä eihän häntä
voinut hurmata naisellinen kauneus eikä hän saattanut toveriensa
lailla tuntea ihastusta omaa sukupuoltaan kohtaan.
Silloin hän huomasi asemansa kierouden; ja tuo tasa-arvoisuus
miesten kanssa ikäänkuin solvasi, loukkasi häntä, vallankin kun
häntä laiminlyötiin. Senvuoksi hän hoiti huolimattomasti ulkoasuaan,
tukautti kokonaan naisellisuutensa, kävi kapakoissa, heitti keilaa
ja tappeli eräänä iltana sällien kanssa. Pyöräillessään hän käytti
urheilunuttua ja polvihousuja, ja tämä puku muuttui vähitellen
miehenvaatteiden kaltaiseksi.
Toverit unhoittivat myöskin vähitellen, että hän oli nainen, eivät
sanoneet alussa häntä milloinkaan Esteriksi, vaan Borgiksi, mutta
illalla häntä nimitettiin Pelleksi, ja oli hänen yllään silloin
kaulakapalla varustettu kauhtana ja päässä ylioppilaslakki, niin että
kukaan ei voinut pitää häntä muuna kuin miehenä.
Eräänä iltana, kun oli otettu jättiläishutikka Rullanissa, ehdoitti
eräs medisiinari, että he menisivät tyttöjen tykö ja Pelle tulisi
mukaan; sitä pidettiin vallan luonnollisena. Tapahtumanahan sillä oli
uutuutensa, vaikkakin lääketieteen ylioppilas Ester Borg oli kaikesta
perillä.
Tytöt kyllä katsoivat hiukan kummastellen tuota poikaa, mutta heillä
oli muuta ajateltavaa, ja sinnehän mentiin pääasiallisesti juomaan ja
juttelemaan. Vieraiden joukossa oli myöskin muuan nuori kreivi, joka
tiesi kuka Ester oli, mutta oudoksui kuitenkin sitä, että perhetyttö
oli tällaisessa paikassa.
Sali tyhjeni hetkeksi, niin että kreivi ja tuo valheellinen nuori
herra jäivät kahden kesken.
Huoneessa oli oma mielialansa; se oli matalakattoinen, mikä esti
pimenemisen pään yläpuolella; seinät olivat jaetut veistettyjen
reunakoristeitten kehystämiin aloihin, joihin oli maalattu maisemia
paimenineen ja paimenettarineen, jotka kaitsivat lampaita ja
söivät kirsikoita, viattomasti, lapsellisesti. Ikkunaverhot olivat
isokukkaista taftisilkkiä, ja niiden lomitse näkyi linna kuutamossa.
Kreivi oli istuutunut vanhan pianon ääreen ja näppäili koskettimia,
ikäänkuin olisi varronnut, että Ester olisi keskeyttänyt hänet jotain
virkkamalla. Mutta kun tämä vaikeni itsepintaisesti, alkoi kreivi
soittaa Chopinin toista g-duuri nocturnea.
Ester ei tuntenut kappaletta, senvuoksi häntä hämmästytti nuo ihanat
sävelet, jotka tuntuivat hänestä juuri nyt syntyneiltä. Sointujen
vaihtelua duurissa, jotka kaikuvat kuin mollisävelet, syvintä
tuskaa, joka on oma lohtunsa; uneton yö, jonka lievityksenä on se,
että synkät unet eivät häiritse, olkoonpa sitten valvonta kuinka
kiduttava tahansa. Paikka muutti muotoaan, ympäristö sai kullan
kajastuksen, ja nuoren tytön valtasi kaihomielisyys, joka oli outoa
hänen välinpitämättömälle luonteelleen. Hän oli tullut tänne kuin
anatomiasaliin, jossa oli inhoittava, mutta missä mielenkiinto
aateloi iljettävän. Äkkiä hänelle aukenee toinen puhtauden ja
kauneuden maailma; valoisa pilvi eristi nuo kaksi epäsiististä
ympäristöstä, verhosi suojellen heidät ja sai heidät unohtamaan
olinpaikan.
Kun kreivi oli lopettanut soiton, täytyi hänen puhua, koska tyttö ei
virkkanut mitään:
-- Tiedättekö, mitä soitin?
-- En, en tunne kappaletta.
-- Se oli Chopin'ia! Ja minusta tuntuu kuin hän olisi runoillut tämän
nocturnen yöllä, tällaisessa paikassa, missä käy kaihomieliseksi
etsiessään iloa, jota ei ole; missä tuntee olemassaolon koko
viheliäisyyden nähdessään epätäydellisimmän kaikesta epätäydellisestä.
-- Uskotteko, että Chopin todellakin kävi tällaisissa paikoissa?
kysyi tyttö, joka ei ollut vielä päässyt oikein mukaan.
Kreivi hymyili surullisesti:
-- Kävi tietenkin; olisiko se niin ihmeellistä? Te ja minäkin olemme
täällä.
Tuo te ja minä kohotti heidät yläpuolelle, ja yhdisti heidät.
-- Se on totta, vastasi Ester naivimmin kuin tahtoi, hän kun siten
hyväksyi kohteliaisuuden.
Kreivi hymyili sille naiselliselle piirteelle, mikä ilmeni siinä,
että Ester ei halveksinut lausuttua kohteliaisuutta, ja sillä
hetkellä tyttö tunsi, että häntä puhutteli toisessa maailmassa
liikkuva olento, ja hän etsi kosketusta tuon paremman kanssa.
-- Mitä te oikeastaan teette täällä? Miksi olette täällä? kysyi hän
melkein vasten tahtoaan soimaavasti.
-- Niin, neitiseni, ei ole helppo sanoa sitä. Seuraan mukana; annan
epäilyksen varjon langeta ylleni, että olen muiden kaltainen,
välttääkseni joutumasta muiden väärien epäluulojen alaiseksi.
Näissä paikoissa ja niiden asukkaissa on sitäpaitsi vetovoimaa. He
elävät kuin luonnontilassa, jonka me olemme jättäneet taaksemme,
ja senvuoksi heidän käytöksensä tuntuu minusta naivilta kuin
maalaistytön. En näe milloinkaan mitään julkeaa, en katumusvaivaa,
joka osoittaisi tietoisuutta väärästä; en ymmärrä sitä, mutta en
voi tuomitakaan, en hyväksy sitä myöskään. Joulunaikaan, itse
jouluiltana, kuljin sairashuoneen tyttöosaston ohi. Talohan on sen
näköinen kuin se potisi kaikkia kipuja ja rappaus on irtautunut
paikkapaikoin kuin haavarupi. No niin, kuljin joulumietteissä
siitä ohi, ja läpi pohjakerroksen rautaristikko-ikkunain tunkeutui
laulu kadulle; tunsin hetken aikaa suunnatonta tuskaa, kun asetuin
noiden onnettomien asemaan -- ajatelkaa! jouluilta noiden seinien
sisäpuolella! -- Mutta mitä tapahtui? Laulu kaikui voimakkaammin
korviini, ja minä kuulin: Ylioppilaan riemusta laulamme vain...
Ester keskeytti ja jatkoi:
-- Tein juuri kierrokseni siellä sinä iltana, ja näin heidän
tanssivan joulukuusen ympärillä, jossa riippui ristiinnaulitun
kuva, jonka he olivat saaneet Elisabet-yhdistyksen sisarilta.
He iloitsivat yhtä teeskentelemättömästi ristiinnaulitusta kuin
piparikakku-ukoista. He sanoivat ristiinnaulittua Vapahtajaksi,
eikä Kristukseksi, ja Jeesus nimeä he eivät lausu milloinkaan. He
uskovat Vapahtajaan ja puhuvat hänestä kuin pikku lapset; jos he
kuulevat vapaa-ajattelijan pilkkaavan, niin heitä pöyristyttää ja he
ilmaisevat kauhunsa. Voitteko selittää näitä ihmisiä?
-- En! Sitä en voi! vastasi kreivi; ja senvuoksi kohtelen heitä aina
epämääräisellä kunnioituksella kuin kanssaihmisiä ikään. Oletteko
muutoin huomanneet, että ette näe heidän seinillään milloinkaan rivoa
kuvaa, tuskin kuulette heidän koskaan sanovan törkeätä sanaa...
-- Niin, minähän en saa lääkärinä ja (tässä Ester pysähtyi, mutta
laski kuitenkin sanan huuliltaan) naisena kuulla sitä...
-- En minäkään, vastasi kreivi... Silloin Ester hymyili:
-- Riippuu kai siitä, kenelle he puhuvat. Kreivi punehtui kuin mies,
jolle nainen lausuu kohteliaisuuden, ja peittääkseen hämmästyksensä
hän jatkoi hyvin innokkaasti:
-- Mutta ominaisinta näille tytöille on heidän halunsa nauraa; pitää
olla hauskaa, kaiken pitää olla hauskaa, ei senvuoksi, että he
tahtoisivat unhoittaa ja tukauttaa omantunnon äänen, kuten me ennen
luulimme; heitähän sanotaan ilotytöiksi, ja se on oikea nimitys. Mikä
luonnollinen valikoima ihmisiä tämä sitten on? Mitä teidän tieteenne
sanoo siitä?
-- Se ei voi sanoa mitään, sillä se ei tiedä mitään. Mahdollisesti
he ovat villien läheisiä jälkeläisiä, heillä kun on toisenlainen
omatunto kuin -- meillä, sillä on melkein mahdoton herättää heissä
häpeäntunnetta; he eivät tahdo kuulla puhuttavan siitä, eivät ymmärrä
sitä, eivät välitä siitä, ja vakavia miehiä he pelkäävät pahimmin.
-- Sen kyllä tiedän, vastasi kreivi; minua he vihaavat senvuoksi,
että olen ikävä, enkä minä ole kuitenkaan milloinkaan koettanut puhua
järkeä heille; mutta minä en osaa nauraa...
-- Ettekö? Mutta se on niin terveellistä!
-- Jos kerran näen jotain hymyiltävää, niin olen hymyilevä; se
on inhimillistä; mutta nauru on aina ilkeätä, ja sen synnyttää
hullunkurinen, nurinkurinen, paha; senvuoksi se muuttuu tavallisesti
kyyneliksi ja sitä seuraa usein tyhjyydentunne, joka päättyy
todelliseen itkuun, aiheettomaan itkuun.
Nyt vasta Ester huomasi, että nuoren kreivin yllä oli hännystakki.
Tämä näki sen ja jatkoi:
-- Katselette hännystakkiani! Olin illallisella professori X:n luona.
-- No?