että hän oli tänä vuonna ostanut kolmella tuhannella kruunulla
tuomaskuonaa, ja että vuokrasumma nousi kahteen tuhanteen viiteen
sataan kruunuun. Se oli suora ja selkeä tosiasia, joka sytytti
hänessä ajatuksen, mikä valaisi hänen tilansa. Maa voi elättää
omistajan, mutta ei omistajaa ja arentimiestä; ja maa tulee
lannoitetuksi itsestään hyvin järjestetyllä karjanhoidolla, mutta
maalla ei ole varaa ostaa lannoitusaineita. Tämä hänen olisi
pitänyt tietää ennen, mutta sitä ei sanottu maanviljelysopissa eikä
kansantaloudessa.
Hän kuuli jonkun tulevan, ja iski kirjat kiinni sekä sytytti sikarin
peittääkseen rauhattomuuttaan.
Sisään astui vaimo, nuorena ja voimakkaana, mutta kasvoillaan tällä
kertaa huolestunut ilme.
-- Anders! Anna minulle varastohuoneen avaimet; tarvitsen jauhoja
leipomiseen.
-- Jauhoja? Ne ovat lopussa.
-- Lopussa?
-- Niin!
-- Voi, Herran nimessä! -- Oletko myönyt ne?
-- Minun täytyi!
-- Mutta entäs palkolliset sitten?
-- Täytyy tarvittaessa ostaa heille.
-- Emmekö voi jauhattaa hätäpikaa?
-- Ei ole mitään jauhatettavaa.
-- Oletko myönyt viljankin?
-- Minun täytyi!
-- Ei, ei, ei! Mitä sitten on jäljellä varastohuoneessa?
-- Ei mitään! Rotat vain!
-- Paha meidät perii, jos se joutuu voudin korviin.
-- Hän tietää sen.
-- Senvuoksi hän uskaltaakin mitä tahansa. Tämä ei käy laatuun,
Anders, ei käy.
-- Käy kyllä, mutta käy niin, että minusta täytyy tulla
maantienmatkalainen. -- Mitä vouti sitten tekee?
-- Tekeepä vain sitä, että antaa päivätyötä tekevien torpparien
lahjoa itseään munilla ja voilla, ja vapauttaa heidät päivätyöstä.
-- Onko menty jo niin pitkälle?
-- On ja vielä pitemmälle, hän on salajuonissa lypsäjien kanssa!
Miksi et aja häntä tiehensä?
-- En voi, en uskalla. Talon asiat ja asema ovat hänelle liian
selvillä. Pahin on tuo tyhjä varastohuone, sillä se on hiukan
laitonta. Sen sisältö oli ikäänkuin vuokran ja palkollisten palkkojen
panttina.
-- Ajattele, että minun täytyy sietää tuota voutia pöytäni ääressä,
kun hän tunkeutuu siihen... tiedätkö, että hän renttuilee kaupungissa
ja juo suihinsa koko talon, niin että meidän täytyy elättää heidän
lapsensa? -- -- --
-- Sen kyllä uskon! Mutta loppujen lopuksi täytyy minun ruveta
pehtoriksi, niin ehkäpä pääsen käsiksi maatilaan ennen kuolemaani.
Nyt rouva tahtoi siirtyä yleisistä mietiskelyistä todellisuuteen.
-- Kristiina tuolla kyökissä pyytää palkkaansa. Oletko saanut rahat
lehmästä, jonka möimme teurastajalle?
-- En, mutta odotan häntä joka hetki rahoja tuomaan. Paljonko olemme
velkaa Kristiinalle?
-- Koko vuoden palkan, kuten tiedät, ja sitten olen lainannut häneltä
käteistä... niin, mitä on tehtävä?
-- Kuulehan, mehän menemme huomenna pitoihin; onko pojilla vaatteita?
-- Ei, tiedäthän, että heillä on vain kesänutut.
-- Saamme kai kääriä heidät saaleihin ja peitteisiin, sillä kotia he
eivät saa jäädä.
-- Niin, Anders, hullusti ovat asiat. Olen syntynyt maalla ja tiedän,
mitä talo kestää, mutta sitä et sinä tiedä! Tällaisen pienen maatilan
ei kannata pitää seppää, metsänvartiaa ja ajomiestä. Ja siksi, että
et voi maksaa heille palkkoja, he varastavat. Seppä varastaa rautaa
ja tekee työtä omaksi hyväkseen; hän kengittää puolen pitäjän hevoset
sinun raudallasi; metsänvartia myö halkoja. Ja ajomies kauroja. --
Tiedätkö, ystäväiseni, minä jättäisin mieluimmin kaikki oman onnensa
nojaan, sillä talossa ei ole leivän palaakaan! Minä itkisin, ellen
säälisi sinua, mutta sinä olet niin hyvä, etkä voi mitään tälle
sotkulle.
Nyt ei Anders voinut pidättää liikutustaan; sillä hän oli hyvä mies,
jonka hyvät sanat saivat sulamaan kyyneliin; mutta hän ennätti
puristaa kiitollisuudesta vain vaimonsa kättä, kun kuuli kulkusten
kilinää ulkoa.
-- Teurastaja tuo rahoja! Me olemme pelastetut, huudahti hän ja
hypähti pystyyn.
-- Voi, jumala! Mikä onni, yhtyi rouva ja asettui ikkunaan. -- Mutta
älä mene sinä ulos; anna Lindkvistin ottaa vastaan!
-- Tehköön vain sen, sillä teurastaja ja minä emme ole hyviä ystäviä.
Kulkuset olivat vaienneet, mutta sensijaan rupesivat molemmat
kahlekoirat haukkumaan ja riuhtomaan; metsäkoirat vastasivat, ja
talon kaikki rakit kokoontuivat jäävaraston taakse, joka kätki
teurastajan ja voudin välisen kohtauksen.
Vuokraaja ja hänen rouvansa eivät nähneet mellakkaa, mutta he
kuulivat teurastajan ja voudin sananvaihdon, joka oli niin äänekäs,
että sana petkuttaja tunkeutui sisäikkunain läpi.
Hetken kuluttua kulkuset etenivät; koirien haukunta muuttui
karjunnaksi, joka tiesi tappelua, ja sitten vouti saapui juosten
kartanolle.
Herra aavisti pahaa, ja hellävaroin tahtoi hän johtaa vaimon
huoneesta pois säästääkseen häntä kohtaukselta ja itseään
nöyryytykseltä, mutta vaimo jäi.
Vouti tuli sisään.
-- Mikä on? kysyi patruuna.
-- Teurastaja toi takaisin lehmän, vastasi vouti. Hän sanoi, että se
oli itsestään kuollut tuntemattomaan tautiin, ja että hän haastaa
patruunan oikeuteen.
-- Mihin panitte sitten eläimen?
-- Hän heitti sen mäelle, ja sitten koirat karkasivat sen kimppuun;
en saanut niitä erilleen.
-- Antaa niiden olla! Niille emme mitään mahda. Herra Lindkvist menee
sitten talliin ja valjastuttaa hevosen kilpareen eteen. -- Sanokaa
metsänvartialle, että hän ottaa jäätuuran ja seuraa minua.
Vouti tahtoi kyllä pitentää puhelua, sillä jokainen patruunaan
tähdätty isku suurensi hänen rankaisemattomuuttaan; mutta hänen
täytyi mennä, sillä patruuna lähti vaimoineen huoneesta.
Puolisot olivat kahden makuuhuoneessa, minne heidän oli tapana
piiloutua neuvottelemaan ja olemaan kätkössä, silloinkuin väki
vaatimuksineen piiritti talon.
Vaimo aloitti:
-- Onko se totta, että olet myönyt sairaan eläimen?
-- Totta se on! Minusta _tulee_ petkuttaja, jos tätä kauemmin jatkuu!
Ja he itkivät molemmat.
Mitä nyt olisi myötävää? Mitä tehdä? He neuvottelivat ja päättivät,
että mies ajaisi lainaamaan rahaa. Sitten muutettaisiin koko
talonpito. Arentia kesti vielä vuoden, ja maa oli pantava kauraksi;
sitä ei tarvinnut lannoittaa ja se myötiin heti raitiotieyhtiölle; se
imi tosin mehun maasta, mutta mitä se koskee heihin, he kun muuttavat.
Koko maa oli ruvennut viljelemään kauraa, kun mikään muu ei
kannattanut, ja senvuoksi Ruotsin maa oli pian mehuton. Ruis, köyhän
viljaa sekin, ei menestynyt enää, vaan täytyi sitä tuottaa maahan;
vehnästä oli vajottu, sivuuttamalla ruis, syöttökauroihin; se oli
rappiotilaa. Ja kun talonpojat olivat korjanneet viimeisen kaurasadon
ostaakseen piletin Amerikaan, niin arvottomalle maalle tuskin
ilmaantui ostajaa. Maa, jonka aura oli muokannut ja joka oli ollut
lannoitettu, se kasvoi vain rikkaruohoa, kumma kyllä; se ei voinut
muuttua itsestään luonnonniituksi, kuten sydänmaa; se oli kirottu; se
oli viljelyksen pilaama ja vaati viljelystä; se voitiin tosin kylvää
jälleen apilanurmikoksi, mutta ellei sitä uusittu, niin se lakkasi
kasvamasta.
Kun sitten vuokra-aika oli kulunut loppuun, niin myötiin tarvekalut
huutokaupalla. Koska talonpojilla oli omituinen halu ostaa
huutokaupoista, he kun luulivat kaiken olevan niissä huokeampaa
ja parempaa, niin möivät eroavat arentimiehet tavallisesti kaiken
kunnollisen irtaimistonsa ennakolta, ja hankkivat uutta huonompaa.
Hyvä karja ja hevoset myötiin vähitellen, ja ostettiin kehnoja
sijaan. Työkaluja, vaunuja ja rekiä kyhättiin kokoon hät'hätää, ja
pantiin huutokauppaan. Sehän ei ollut epärehellistä, mutta hienoa se
ei ollut, eikä siihen ollut _varaakaan_.
Kun neuvottelu oli lopussa, ajoi kilpareki kartanolle: metsänvartia,
mustalaistyyppi, patruunan suosikki siksi, että hän oli torppareita
ripeämpi, oli lähtöön valmiina jäätuura kädessään. Hänen tehtävänään
oli näet niemien ja salmien kohdalla, joissa pelättiin virtapaikkoja,
kulkea hevosen edellä ja koetella jäätä.
Noustessaan rekeen näki patruuna näytelmän, joka sai hänet
hymyilemään huolimatta siitä kurjuudesta, mikä tässä paljastui.
Neljä suurinta koiraa oli kaikessa sovussa laahannut kuolleen
lehmän jäävaraston valtavan pyramiidin huipulle. Mutta kun ne
olivat suorittaneet tämän yhteistyön, ajoi talon suurin verikoira
kolme muuta osakasta alas, ja makasi nyt yksin kuin sfinksi ja piti
pitoja siellä ylhäällä. Paisti oli houkutellut naapuritalojen koirat
sinne, ja jäävuoren juurella oleva haukkuva liuta rähähti toisinaan
tappeluun ja muodosti yhden ainoan pyörteen turkkeja, häntiä ja
käpäliä. Muutamat muonamiesten muijat olivat heikosti yrittäneet
jakaa saalista verikoiran kanssa, mutta peräytyneet. Kaikki talossa
olivat nälkiintyneitä, ihmiset ja eläimet. Koirat olivat hädässään
ajaneet kaikki jänikset ja poikaslinnut, ja oppineet viimein
salakalastukseen jäällä, jossa sieppasivat särjet hauenkoukuista.
Mutta nyt niillä oli kemut. Ruoska läimähti, ja kilpareki kiiti
pyrynä alas jäälle ja ulos välkkyville ulapoille.
Kulku ohjattiin ensin jään yli toiselle rannalle, jonne kaksi vanhaa
miestä oli asettunut eräälle niemelle punaiseen tupaan odottamaan
päiviensä päättymistä. Toinen oli eräs kaupungin virastossa palvellut
entinen kamreeri ja leskimies, joka nyt seitsenkymmenvuotiaana eli
eläkkeellään; toinen oli kahdeksankymmenvuotias vanhus, valkea kuin
kyyhkynen, eikä ollut milloinkaan ollut mitään, sen koommin kuin oli
ylioppilaana Upsalassa. Kaksikymmenvuotiaana hän oli saanut elinkoron
eikä tehnyt mitään senjälkeen. Tapaus oli harvinainen: mutta ukolla
oli ollut elämässään yksi ainoa urotyö, yksi ainoa harrastus: hän oli
ollut juvenaali. Hän pitikin itseään nyttemmin kuin museokapineena,
jota saattoi näytellä. Punainen tupa oli kuuluisa kalliin sisältönsä
vuoksi; sinne tehtiin huvimatkoja katsomaan "yhtä glunteista",
sillä siksi oli traditsiooni muuttanut juvenaalin. Hän oli laulanut
Wennerbergin kanssa, oli tuntenut Kaarle XV:nnen, hän oli puhunut
Jenny Lindin kanssa, nähnyt Geijerin. Mutta kaikella tällä ei ollut
mitään merkitystä, kun Anders Borg ajoi rahaa lainaamaan.
Ukot iloitsivat suuresti, kun reki ajoi tuvan eteen, sillä he olivat
olleet umpilumessa neljätoista päivää, eivätkä olleet saaneet
sanomalehtiä ja postia kahdeksaan päivään.
Andersilta riisuttiin turkit, hänet vietiin sisälle lämpimään, sai
keitettyä viiniä, ja sitten hänen täytyi kertoa, mitä uusia lehdet
tiesivät. Sitten otettiin kortit esille, ja pelattiin viirapeli, noin
vain ohimennen.
On ikävää puhua rahasta, sillä kulta on viimeinen, mistä ihminen
luopuu, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä metalli muodostaa
olemassaolon ehdot, asunnon, ruuan, vaatteet ja lämmön.
Kerrottuaan kahden tunnin ajalla kaikki, minkä tiesi vanhuksia
miellyttävän, sanoa paukahutti hän vihdoin asiansa. Silloin laskeutui
pilvi tuohon valkeiden uutimien verhoamaan valoisaan huoneeseen;
vanhuuden rauha oli häiritty, ja vanhuksia vaivasi se, että eivät
voineet auttaa hädänalaista. Heiltä ei riittänyt rahaa lainaksi,
ja heitä kiusasi se, että olivat pakoitetut tunnustamaan sen,
paljastamaan asiainsa tilan.
Ja Anders taas kärsi puolestaan siitä, että oli synnyttänyt tämän
painostavan mielialan; oli viheliäistä lainata rahaa; ja hän ymmärsi
nyt, kuinka niin monet mieluummin turvautuivat petokseen ja vieläpä
varkauteenkin.
Noustessaan nyt jälleen rekeen hän aikoi kääntyä takaisin kotia,
mutta muistaessaan vaimonsa ja lapsensa hän havahtui, pani
ruoskaniskulla hevosen liikkeelle ja suuntasi kulun aavalle ulapalle.
Metsänvartia takapulkilla lausui muutamia epäilyksiä, mutta patruuna
ummisti korvansa. Jää oli ohutta, mutta sitkeää, läpikuultavaa kuin
lasi, niin että ruskolevät näkyivät matalikoilla.
Ulapalla jää keinui, aaltoili, mutta hevonen kiihdytti vauhtia,
vaistomaisesti tuntien, että voisi hätätilassa hypätä avannosta, ja
patruuna tiesi kokemuksesta, että suolaisen veden jää oli sitkeämpää
kuin miltä se näytti, ja että vaara näköjään oli suurempi kuin se
todellisuudessa oli. Kulun hän suuntasi itäänpäin kohti kaukaista
pitkää maankaistaletta, missä apulaispappi asui. Tämä, jonka hallussa
oli pieni kirkonkassa, saattoi kyllä lainata kymmenen kruunua; näin
alhaalle hän oli jo asettanut vaatimuksensa.
Näkyi vain ilmaa ja vettä ja mustanvihreä viiru kaukaisuudessa, kun
hevonen äkkiä pysähtyi.
Metsänvartia hypähti heti hevosen päänpuolelle: heitti jäätuuran kuin
keihään, ja vesi roiskahti reiästä.
-- Tästä ei tule mitään, patruuna, sanoi Vihtori. Jos tuuli kääntyy
hiukankin idemmäksi, niin jää murtuu, ja me olemme mennyttä miestä!
-- Minä en käänny, vastasi patruuna; istu alallesi, niin näet kuinka
meillä mennään!
Ruoska vingahti hevosen lautasille, ja oistonaan se lentää lasketti
tuhannen tulimmaista laukkaa. Jäänsiruja ja vettä räiskyi vasten
kasvoja.
Kysymyksessä oli vain kymmenen kruunua, mutta oli myöskin
saavutettava päämaali ja ennen kaikkea täytettävä velvollisuus, ja
hänestä tuntui kuin hän panisi henkensä alttiiksi omiensa puolesta ja
jättäisi taaksensa häpeän.
Tuo kaukainen tumma viiru leveni levenemistään ja läheni;
katonharjoja häämöitti, ja kohta näkyi rannalla väkeä, joka viittoili
ja huusi.
Metsänvartia tajusi ensimmäiset merkit, hypähti pukilta ja huusi:
Seis patruuna, jäässä on railo!
Anders Borg pysäytti hevosen, sillä hän näki avonaisen väylän, jossa
höyrylaiva oli kulkenut. Hän nousi reestä ja mittasi katseellaan
väylän leveyden ikäänkuin olisi aikonut uida yli, sillä hänen täytyi
päästä perille.
Mutta hetken harkittuaan hän tarttui seipääseen, joka oli väylän
merkkinä, astui uiskentelevalle jäälautalle, meloi seipäällä ja
joutui vesiajolle. Väki rannalla huusi, kun lautta lähti liikkeelle,
mutta Anders meloi edelleen. Kun hän lähestyi toista rantaa, alkoi
hänen jäälauttansa vajota, hiljalleen, tasaisesti kuin laskuluikku.
Yhdellä harppauksella hän hypähti seuraavalle lautalle, jonka jälkeen
hän syöksyi suin päin maihin; mutta viimeisen kaistaleen hän kulki
vajoten joka askeleella rantajäähän, joka kilisi murskaantuneitten
ikkunaruutujen lailla.
-- Onko pastori kotona? kysyi hän tervehtimättä.
-- On kuin onkin, vastattiin.
Ja nyt riensi Anders erääseen punaiseen taloon, joka oli jotensakin
toisten kaltainen.
Hän syöksyi sisään samalla vauhdilla kuin oli kulkenut jääväylän
poikki, tempasi auki oven ja joutui tupaan, missä apulaispappi istui
nukkuen keinutuolissa, kahdentoista aikaan päivällä.
-- Älähän, sinäkö se olet? Minä hiukan torkahdin ja kuulin hätähuutoa
jäältä, sanoi hän karistellessaan unta silmistään.
-- Minä vain, olen pulassa, ja sinä saat lainata minulle kymmenen
kruunua.
-- Kymmenen kruunua? Mistä ne sieppaisin? Koetin juuri saada
diskonttolainaa, mutta ei onnistunut...
-- Lainaa kassasta!
Syntyi hiljaisuus, ja Anders Borg ymmärsi, että hän oli jälleen
eksynyt tunkeutumaan toisten salaisuuksiin ja pakoittanut onnettoman
ihmisen tekemään nöyryyttävän tunnustuksen asiainsa kehnoudesta.
Mutta hän tointui pian ja virkkoi sivumennen:
-- Etkö voi lainata joltakin talonpojalta?
-- Minäkö talonpojalta? En, ystäväiseni, tilani ei salli sitä.
Näepäs, ensimmäisenä vuonna tekeydyin kansanomaiseksi, ja minun
täytyi syödä ja juoda heidän kanssaan; mutta silloin hävisi
kunnioitus, vallankin kun lainasin heiltä rahoja Upsalan velkoihini.
Kun sitten vetäydyin heidän seurastaan, alkoivat he vihata minua.
Jäin ihan yksinäiseksi; minulla ei ole yhtään puhekumppania, ei
mitään tekemistä. En saa kalastaa, en metsästää, en viljellä
maata. Lukea en voi, sillä silloin nukahdan. Olen tuomittu
tyhjäntoimitukseen, paitsi sunnuntaisin! Minä kuivetun, kivetyn
nukkuessani; nukun koko yön, kaksitoista tuntia, kahdeksasta
kahdeksaan, ja minä vedän aamiaisunet, päivällisunet, nukun vain
nukkumistani. Kunpa tietäisit, millaista elämää tämä on! Se on
valekuolemaa! -- Sielunhoitoa he eivät kaipaa, ja ne, joita suru
ja murhe kohtaa, menevät heränneiden luo. Toivon toisinaan, että
itsekin olisin herännyt; mutta silloin täytyy uskoa, ja sitä en voi!
-- Anders Borg, auta minut täältä jumalan nimessä, muutoin kuolen!
-- En ole puhunut kahdeksaan päivään, ja nyt olen kaiken kurjuuden
kukkuraksi saanut vielä haasteen. Muuan talonpoika varasteli puita
pappilan metsästä; näin itse sen ja ilmoitin rovastille. Nyt olen
saanut haasteen kunnianloukkauksesta, kun en voi _todistaa_, että
näin miehen varastavan. Varas kulkee vapaana, ja minä ehkä joudun
telkien taa; minä, joka en ollut metsänvarkaissa. Talonpojat sanovat,
että olen kielinyt; samaa he sanovat nimismiehestäkin, kun tämä
antaa ilmi heidät, ja äskettäin tahtoi eräs roisto haastaa tuomarin
kunnianloukkauksesta, tämä kun tuomitsi neljännysmiehen kanteen
nojalla, joka on täysin pätevä todistus. Mihin ryhtyä? Jos saan
virkaeron, niin en saa paikkaa entisenä pappismiehenä.
Hän ei olisi lopettanut milloinkaan, ellei olisi purskahtanut itkuun.
Ja Anders Borg unhoitti huolensa, nähdessään tämän pohjattoman
kurjuuden. Mutta kun hän ei tiennyt mitä sanoa, niin apulainen jatkoi
ylen onnellisena siitä, että sai kuulla oman äänensä ja valittaa.
-- Mitä he tekevät papeilla? Eivätkö he voi tehdä juutalaisten
lailla ja antaa jonkun seurakunnan vanhimman lukea saarnakirjasta
sunnuntaisin -- minä kirjoitan saarnakirjoista, kuten muutkin
papit. Eivätkö samat ymmärtäväiset, rehelliset miehet voi myöskin
haudata ja kastaa? -- Baptistithan kastavat, ja heränneet
jakavat ehtoollista hoitaessaan ammattejaan kuin apostolit!
Tiedätkös, uskonto ammattina ja elinkeinona on järjetöntä. Ja tuo
yliopistossa vetelehtiminen ja ryypiskeleminen, rikkiviisauksien ja
jumaluusopillisten sanasaivartelujen päähän pänttääminen, se karistaa
miehestä kaiken uskonnollisuuden! Ja nythän pappien pitää marssia
kasarmeissakin, ovat pakoitettuja laulamaan sikamaisia lauluja,
kuuntelemaan kaartilaisten yöllisiä keskusteluja, se tekee lopun koko
leipäkirkosta!
Tässä meni keskustelu viistoon, sillä Anders tunsi liian vähän
mielenkiintoa kirkkoa kohtaan, voidakseen valittaa sen rappiota;
sitäpaitsi heräsi hänen oma itsesäilytysvaistonsa, niin että hän
keskustelun loppupuolella oli ennättänyt ajatella, mistä nyt
sieppaisi kymppänsä. Senvuoksi hän nousi äkkiä ja heitti hyvästit
lausuen ainoan rohkaisevan sanan, minkä saattoi löytää:
-- Karskista luontosi, poika! Tule sinne mantereen puolelle
tervehtimään meitä, niin me ravistamme eloon sinut.
Apulainen katsoi ystävätään kuin vierasta, sillä hän oli pettynyt
toivoessaan osanottoa. Hän pani kuitenkin karvalakkinsa päähänsä
saattaakseen Andersia rantaan; ja hän osoitti ystävällisyyttä kuin
koira, puhui taukoamatta, mutta nyt tyhjänpäiväisistä asioista,
ilmasta ja kalastuksesta, tulvajäästä ja merihädästä, mutta hänen
sanansa kaikuivat kuuroille korville.
Kun Anders Borg oli rähminyt jääväylän yli ja istuutunut rekeen,
ohjasi hän pohjoista kohti; mutta muistaessaan rannalle jääneen
papin, kääntyi hän ja näki nyt tuon hyljätyn heiluttavan lakkiaan
jäähyväisiksi.
Hänen rintaansa ahdisti, mutta samalla hän tunsi epätoivoisen lohtua
siitä, että näki vieläkin epätoivoisemman ihmisen.
-- Koditonna, vailla ystäviä, vankilan ja perikadon partaalla!
ajatteli hän. Häntä on sääli, mutta mistä nyt kaappaan kympin?
Tähän kysymykseen hän oli kuitenkin miettinyt mielessään vastauksen,
ohjatessaan kulkunsa pohjoiseen halki ulapan, sillä siellä asui
vanha oopperalaulaja, joka maailmaan kyllästyneenä oli vetäytynyt
eläkkeineen ja eukkoineen erääseen taloon, jonka hän oli vuokrannut
ilman viljelysmaita, mutta pidättänyt metsästys- ja kalastusoikeuden.
Peninkulma on runsas matka hevosella ajaen, mutta menihän sekin,
ja Anders Borg tiesi varmasti saavansa ainakin hyvän lasin ja
ystävällisen vastaanoton, olipa sitten kympin laitan miten tahansa.
Kuistilla seisoi vanha laulaja pyssyineen ja ajokoirineen. Hän palasi
jänismetsästykseltä, tietenkin saamatta mitään, ja ilostui suuresti
nähdessään ihmisen, sillä hän asui sydänmaalla, josta naapuriin oli
puoli peninkulmaa.
Anders Borgin hääriessä jalkapeitteen kimpussa, taputti laulaja
vaahtoista hevosta kuonolle ja sanoi:
-- Sinulla on hyvä juoksija, Anders.
-- Tahdotko ostaa sen? kysyi Borg vain jotain sanoakseen.
-- Jos myöt! -- minulla on juuri ollut yksi koetteella, mutta se oli
pattijalka.
-- Ihan tosissasi, tahdotko ostaa hevosen?
-- Tietysti!
-- Ota sitten minun, niin saat reen samaan kauppaan.
-- Mitäs se sitten maksaa?
-- Saat sadallaviidelläkymmenellä rekineen päivineen.
-- Olkoon menneeksi!
-- Käteistä?
-- Käteistä! Käy sisään, niin lyön rahat pöytään.
-- Mutta sinä saat antaa minulle kelkan ja luistimet, jotta pääsen
kotia! Vihtori saa työntää minua jäällä.
-- Saat kyllä! Siis ovat kaupat tehdyt!
Anders oli pelastettu, kynitty putipuhtaaksi, päässyt jaloilleen;
ja pistettyään ryypyn poskeensa, läksi hän kotimatkalle päivän
painuessa mailleen. Hän istui potkukelkassa, jota perässä luisteleva
metsänvartia työnsi.
Lähestyessään iltahämyssä kotia, hän näki koko talon valaistuna,
ja hän ajatteli vaimoraukkaansa, joka varmaankin oli saanut
äkkiarvaamatta vieraita, joille hänellä ei ollut mitään tarjota.
Jotta ei olisi tullut sopimattomaan aikaan, nousi hän kartanolle
polkua pitkin ja kulki ohi jäävaraston, missä hänen verikoiransa
makasi verissään ja herraskartanon kahden verikoiran raatelemana,
jotka nyt pitivät pitojaan kuolleen lehmän kimpussa; oikean omistajan
saadessa vain katsella kemuja.
Anders meni sisään keittiön kautta ja vetäytyi makuuhuoneeseen
muuttaakseen pukua. Siellä istui hänen vaimonsa itkien.
-- Mitä on tapahtunut? Kuka täällä on? Miksi olet jättänyt vieraat?
ahdisti hän kysymyksillä itkevää, joka vastasi suurimmassa
epätoivossa:
-- Isäsi on täällä, ja aikoo jäädä luoksemme...
-- En voi elättää häntä!
-- Hän sanoo, että olet velkaa hänelle suurehkon summan...
-- Mitä tekemistä hänellä on täällä?
-- Hän ei voi enää asua kotona, sillä hän on haastettu kirkkoraatiin
kuulusteltavaksi, jossa hänen avioerojuttunsa alkaa.
-- Voi, Herra Jumala...
Tämä on hirveätä! Hirveätä!
Anders valmistautui seikkailurikkaan retkensä jälkeen lähtemään isän
luo ja kuulemaan, mitä tällä oli hänelle uskottavaa, vaikka hän ei
näistä luottamuksista välittänyt. Mutta hän rauhoitti ensin vaimoaan
asettamalla kaksi viidenkymmenenkruunun seteliä pukupöydälle;
kolmannen hän jätti omaan taskuunsa, sillä nuo iän ikuiset ikävyydet
ja puute olivat tehneet hänet epärehelliseksi parhainta ystävääkin
kohtaan.
KAHDEKSAS LUKU
Yhdeksänkymmenluku
(Fin de Siécle)