pidät maanviljelystä ammattinasi, annat kappalaisen ja apulaisen
hoitaa virkaasi. Ja mitä sinun kappalaisesi tekee? Hän syö silloin
kuin ei nuku, ja väliajat hän juo ja pelaa korttia. Lepää kuusi
päivää ja tekee työtä seitsemäntenä. Entäs sitten apulaisesi, joka
on Kotimaan aputoimittaja ja puolustaa naimakaarta, tiedätkö,
mitä hän hommailee saarellaan? Sinä tiedät, että hän elää kuin
turkkilainen ja on soudellut ihmisten nähden ilkialasti erään kauniin
tytön kanssa, ja sinä et ole asiasta tietävinäsikään, siksi että
tarvitset häntä viirapeliisi! Mutta seurakunta luopuu kirkosta ja
rakentaa rukoushuoneita, joita te vainoatte! Niin, vanha Ruotsi on
muuttumaisillaan pappistasavallaksi kuin Paraguay, ja valtiokirkko
on nyt yhtä mätä kuin vuonna 1527. Hengellisen vallan te olette
menettäneet, mutta maallinen teillä on jäljellä. Teidän piispanne
syövät tarkastuspäivällisiä, istuvat valtiopäivillä ja maankäräjillä,
komiteoissa ja akatemioissa, -- meillä oli äskettäin piispa, jolla
oli 80,000 kruunun vuositulot ja peräsyöpä -- (hän oli syömällä
hankkinut sen!); hän käänteli runoja ja kirjoitteli leikillisiä
lauluja, mutta sielunhoidolle hän antoi palttua. Minun serkkuni,
jonka sinäkin tunsit, oli pappina eräässä kaupungissa pohjanpuolessa.
Hän söi itsensä kuoliaaksi; sillä joka toimituksessa, häissä,
ristiäisissä, hautajaisissa, hänen täytyi syödä ja juoda; ja elämänsä
viimeisenä sunnuntaina hän suoritti kahdeksantoista toimitusta, hän
söi ja joi toisin sanoen kahdeksantoista kertaa sinä päivänä; siksi
hän sai halvauksen ja kuoli! -- Sinä puhut teidän humaanisuudestanne.
Se on vain epäuskoon perustuvaa ennakkoluulottamuutta! Te ette usko
oppeihinne, sitä ei teiltä kukaan pyydäkään, mutta silloin teidän
täytyy erota, muutoin te olette teeskentelijöitä! Mutta te ette tahdo
luopua leivästä ja vallasta! Papit ja upseerit, ne kaksi ovat yhtä,
ja Te tuette valtaistuinta, joka on vain vanha reikätuoli...
Nyt olivat molemmat nousseet ja laukkasivat ristiin rastiin matoilla
kuin jalopeura ja karhu. Mutta Gustaf Borg ei jäänyt tuppisuuksi.
-- Lehmiä ja sikoja sinä osaat hoitaa, mutta jos joku ihminen
tulee sielunahdistuksessa luoksesi, niin silloin sinä et sääli
etkä auta etkä lohduta, sillä sinä olet kova, ahne, säälimätön! Ja
28,000 sinun ja sinun laistasi moista kapinetta saa valtio elättää.
Seitsemän miljoonaa kruunua te syötte, ja varat siihen kiskotaan joko
hyvällä tai pahalla, tunnustajilta ja ei-tunnustajilta, ja tavalla,
mikä muistuttaa rahankiristämistä. Lempo ties, mihin te uskotte,
mutta lähinnä Te olette perkeleen palvelijain kaltaisia, teidän
äänenkannattajanne kun jumaloi Kaarle XII:tta, Ruotsin tuhoojaa,
joka ei ollut ihminen, vaan perkele. Ja kun joukko ylioppilaita
asettui vastustavalle kannalle tätä petoa viimeksi juhlittaessa,
jolla ei ollut mitään suuruutta, ei edes siveellistäkään, niin
heidät kutsuttiin rehtorin puheille, ja läheltä piti, ettei heitä
häväisty eroituksella. Hourujenhuonettako vai kuritushuonetta te
ansaitsisitte? -- Ja sinä kirkkoherrantoiminesi. Sanotaan, että
sinä hosut rottingilla, silloinkuin sinun pitäisi liikuttaa järkeä
ja sydäntä. Ja sinun kirkkosi, mitä sinä siellä teet? Samaa kuin
metropoliitta sakastissa! Sinä kehuskelit äskettäin aikamoisessa
kemuhutikassa, että et käy milloinkaan kirkossa, että et ole vuoden
päiviin ollut kirkossa! Ja sinä, joka puollat ehtoollispakkoa,
milloin kävit viimeksi ehtoollisella? Kaksikymmentä vuotta sitten,
jolloin sinut vihittiin papiksi! Hyi helvetti, ja nyt minä pyyhin
tomun jaloistani sinun räsymattoosi! Sääli sinua on, sillä sinä
et ole milloinkaan ajatellut, mitä teet, tai kuka olet! Mutta jos
sinä heräät, niin älä mene vanhaan hökkeliisi, jonka alttarikaapin
sivumennen sanoen möit äskettäin muinaiskalujen kauppiaalle,
vaan mene rukoushuoneeseen, jos uskallat; siellä tapaat ainakin
kristityltä ihmisiä, jotka _koettavat_, vaikkakin onnistumatta,
siivota sisäpuoltaan!
Pastori ei ollut mikään paha mies, eikä myöskään teeskentelijä,
mutta hän oli muiden lailla elänyt elämän sellaisena kuin se oli,
mietiskelemättä; ahertanut päivän kerrallaan, ei kääntänyt koskaan
katsettaan taaksepäin eikä tarkastanut sekavaa menoja tulotiliä,
vastattavaa ja vastaavaa, jota sanotaan elämäksi.
Kun hän nyt kuuli sen ja näki laskunsa, ei hän voinut kieltää
ainoatakaan tosiasiaa. Hän näki itsensä, Fylaksinsa, ensi kerran, ja
hän luuli kuolevansa. Hän jäi sanattomana istumaan sohvalle ja oli
kasvoiltaan musta kuin teurastettu musta härkä.
Lankomies, jolle tämä purkaus ja voitto oli antanut takaisin hänen
aamulla kadottamansa itsetunnon, alkoi paisua kutistumistilastaan,
ja kun hän tahtoi jättää kunnialla taistelutantereen, ennenkuin
vihollinen oli ennättänyt koota voimansa, antoi hän viimeisen iskunsa.
-- Sinä olet rippi-isä, mutta et hengellinen; sinä alat aamurukouksen
navetassa oluella ja viinalla, sen jälkeen vedät aamupäiväunet ja
pelaat lautapeliä päivälliseen saakka; syötyäsi kolme ruokalajia
puoliseksi ja humalluttuasi toistamiseen, heittäydyt sänkyyn ottamaan
päivällisunia, tai, kuten sitä Upsalassa sanotaan, päivällisen
pyörittelemiseksi; senjälkeen pelaat lautapeliä iltaan saakka,
jolloin todinjuonti ja viirapeli alkaa ehtoolliseen saakka, johon
kuuluu joka ilta kylmää ja lämmintä ruokaa. Oletko pannut selvänä
maata yhtenäkään iltana; oletko ollut selvänä kahteenkymmeneenviiteen
vuoteen kolmine päivittäisine hutikkoinesi? Luetko milloinkaan
iltarukoustasi? Et, sinä et ole ihminen, vaan sika! Se sinä juuri
olet.
Hän ei ollut tosin saavuttanut tarkoitustaan, mutta hän oli
saavuttanut jotain muuta; ja hän toivoi vain, että he olisivat
kuulleet hänen puheensa, silloin eivät olisi sanoneet häntä
vanhoilliseksi.
KUUDES LUKU
Epäselvä asema
Ranskan laivasto tuli ja hajoitti hetkeksi yksityiset liitot ja
muutamat yleisetkin. Ruotsalainen kevytmielisyys näytti rakastettavan
puolensa, unhoittamistaidon. Huolimatta siitä, että oli äskettäin
yhdytty Saksan politiikkaan, nähtiin hallituksen jäseniä juhlissa ja
kuultiin heidän pitävän puheita Ranskalle. Gustaf Borgilla oli suuri
päivä Tivolijuhlaa vietettäessä, sillä hän oli yksi isännistä; ja kun
hän osasi sitäpaitsi täydellisesti ranskaa ja oli erinomainen puhuja,
teki hän mainion vaikutuksen.
Ranska oli ollut hiukan kylmäkiskoinen Ruotsia kohtaan 1870 vuoden
sodan jälkeen, kun sen ikivanha liittolainen oli kääntänyt selkänsä
sekä tasavallalle että voitetulle ystävälle, mutta nyt oli kaikki
unhoitettu. Ranskan ministeri Tukholmassa, eloisan älykäs mies,
tasavaltalainen, ja entinen kommunaardi, kuten väitettiin, oli
ennen ollut ystävyksin Tukholman vapaamielisten salonkien kanssa,
seurusteli porvarisperheissä ja piti esitelmiä klubeissa, jotka
eivät olleet aivan comme il faut. Ylemmät saivat tyytyä häneen,
sillä hän oli suuren kansakunnan lähettiläs, joten hänen personansa
oli loukkaamaton. Hänen asuntonsa ja Norjan ministerihotelli olivat
kaikkien edistysmieliseen puolueeseen kuuluvien valtiomiesten,
tiedemiesten, taiteilijain ja kirjailijain keskuksena; ja uteliaisuus
ja pakko veti sinne monta ylempää, joita vain syntyperä ja virat
sitoivat sinne. Nämä koettivat kyllä syrjäyttää punaisia ja saada
heidät huonoon huutoon, mutta huomasivat pian puhuneensa päänsä
poikki. Niinpä sattui eräälle ruotsalaiselle ala-lähettiläälle
seuraava erehdys Norjan ministerin luona.
_Ala-lähettiläs_ (Ranskan ministerille). Minkä rentun tuo kunnon
Blehr on tuonut salonkiinsa?
_Ranskan ministeri_. Kenen? Tuonko noin! Hän on minun erikoinen
ystäväni, maalari X.
_Ala-lähettiläs_. Herra hallitkoon, mutta hän on kauhean näköinen!
_Ranskan ministeri_. Mitä se tekee, hän on kunnialegioonan upseeri,
ja me (me kaksi) olemme vain ritareita!
_Ala-lähettiläs_ (yhä huonommalla menestyksellä). Mutta kyllä
ovat naiset hiukan omituisia. Katsokaahan tuota, joka on ihan
laulajattaren näköinen.
_Ranskan ministeri_. Hän ei tosin ole minun vaimoni, mutta _hän_ oli
myöskin laulajatar.
Pam!
Näissä piireissä Gustaf Borg liikkui kuin kotonaan, ja nyt
Tivolijuhlassa, kun hän piti loistavan puheensa Ranskalle, josta
kaikki edistys lähtee, unohdettiin hänen virasta eroituksensa; ja hän
esiintyi puhtaana kuin vanha tasavaltalainen ikään, vallankumouksen
jälkeläinen, jota ei voinut hetkeäkään epäillä vanhoilliseksi.
Luokkien ja mielipiteitten sekoitus yhdeksänkymmen-luvulla oli
niin voimakas, että kaikki vanhat käsitteet eivät enää vastanneet
merkitystään. Noita kahta yksinkertaista nimitystä vanhoillinen
ja vapaamielinen käytettiin vain haukkumaniminä, niinkuin kerran
ennen vanhaan hattuja ja myssyjä. Elämä oli käynyt rikkaammaksi,
mielipiteet saaneet vivahduksia, ahdasnäköiset rajoitukset olivat
jätetyt alemman porvariston pikkulehtien tehtäväksi, jotka näkivät
vain kaksi väriä yksinkertaisessa spektrissään. Niinpä oli
valtiopäiväin Cato Censor, perustuslakien pyhyyden järkähtämätön
vartia, saanut moneen kertaan haukkumanimen vanhoillinen, viimeksi
silloin, kun hän ei voinut yhtyä naisasiaan, mutta se ei järkyttänyt
häntä. Jotavastoin Y:n röyhkeää, ajan vaatimuksille umpisokeaa
piispaa pidettiin punaisena, senvuoksi että tämä oli kerran sulasta
erehdyksestä puhunut yleisen äänioikeuden puolesta.
Vallanjako maan hallinnossa oli hajaantunut niin moniin käsiin,
ettei voinut sanoa, kuka ei olisi ollut hallitsemassa. Neuvosto
ei sitä tehnyt; valtiopäivät näyttivät laativan lakeja, mutta
mielipide valmistettiin edeltäkäsin sanomalehdissä, kirjallisuudessa,
perheissä, klubeissa, kahviloissa, salongeissa, verstaissa. Pelkkä
sanotun sanan valta on suuri, ja kirjoitetun vielä suurempi.
Sanomalehdistön vallan, joka oli siihen aikaan hyvin suuri, teki
monien lehtien synty tehottomaksi; niin että jollakin kuuluisuudella
tai auktoriteetilla oli merkityksensä vain omassa piirissään;
_toisten_ piirissä hän ei ollut mitään. Yhteiskunnan muodosti monta
excentristä kehää, joilla oli kullakin keskipisteensä, mutta ei
yhtään yhteistä. Ja senvuoksi ei mikään voimalähde saattanut käydä
niin väkeväksi, että se olisi voinut painaa muita alas, jotavastoin
kaikki tunsivat heikkoa sivupainetta, mikä pysytti holvia koossa.
Tivolijuhlaa vietettiin kuitenkin parhaillaan eräänä aurinkoisena
kesäiltana. Yleisesikunnan päällikkö piti ensimmäisen puheen
johdattaen mieliin aseveljeyttään Ranskan armeijan kanssa, hän kun
otti osaa vuoden 1870 sotaan, taistellen Vionvillen ja Gravelotten
luona. Senjälkeen nousi Nordensköld. Tasavaltalainen, joka oli
juuri viettänyt vallankumousjuhlaa; vapaamielisten edusmies,
suomalainen maanpakolainen, Ruotsin suurin nimi, rahvaanomainen,
vaatimaton mies, ei ylpeä eikä eleiltään mahtaileva, mutta kotona
piironginlaatikossaan hänellä oli Europan kaikki rintatähdet. Noita
rintatähtiä eivät vapaamieliset tahtoneet mitenkään ymmärtää, mutta
se oli hänen uhrauksensa. Maassa, jossa kaikki on tehtävä kruunun
etuudeksi, oli hän pakoitettu valitsemaan: Ilman rintatähteä ei
koillisväylää! Ja hän otti molemmat!
Vanhan hallitusmuodon aikana oli _Le roi soleil_ antanut loiston
kaikelle suurelle, nyt lainasi hallitus sitävastoin loistonsa
kaikelta suurelta, antamalla sille korkean suojeluksensa. Nordensköld
otti vastaan sen kuin jonkinlaisen viattoman leikkikalun, mutta
antamatta vastalahjaksi mitään personallisuudestaan.
Vanhoillisvapaamieliset olivat tosin napisseet, mutta nähdessään,
että se ei vahingoittanut miestä, antoivat he pian hänelle anteeksi,
ja sen hän ansaitsikin.
Kuitenkin, juhlan virallinen puoli oli lopussa ja hajaannuttiin
ryhmiin. Hienosto oli vetäytynyt tanssipaviljonkiin, toiset
pikkuryhmät olivat asettuneet huvihuoneisiin, ja ylös terassin
kahvilaan, vaatemajoihin, keilaradoille.
Gustaf Borg oli hienoston joukossa, mutta eräässä viereisessä
huvihuoneessa istui hänen vaimonsa Brita, poikansa Holger ja
arkkitehti Kurt sekä tohtori Borg, ei kuitenkaan rouvansa seurassa,
joka ei osannut ranskaa eikä tahtonut tulla nöyryytetyksi.
-- Asema on epäselvä, sanoi tohtori, epäselvä kuten kaikki on
nykyään. Vapaamieliset ovat nousseet laivastoon, ja Gustaf kukoistaa
tuolla alhaalla penkereellä.
-- Kenen kanssa hän puhelee? kysyi Brita.
-- Ajattelehan, se on eräs suomalainen nainen.
-- Joka juhlii Kronstadtin laivastoa ja venäläistä alliansia?
-- Hm! Asema on epäselvä! Mutta varma on, että suomalaiset saavat
nyt kärsiä rajattomasta röyhkeydestään ja tuhmasta ylenkatseestaan
Ruotsia kohtaan. Seitsenkymmenluvun fennomania, jota Suomen
ruotsalaiset johtivat, oli vain Anjalan liiton jatkoa. Minäkin olin
sillä kertaa Helsingissä ja sietämätöntä se oli. Forsman halveksi
ruotsinkieltä niin syvästi, että risti itsensä uudelleen Yrjö
Koskiseksi tai joksikin sentapaiseksi; Topelius oli venäläinen
valtioneuvos tai jotakin muuta venäläistä; puhuessani ruotsia
eräälle Suomen ruotsalaiselle, en saanut vastausta; he loruilivat
"Ruotsin ikeestä", joka oli merkitsevinään ruotsinkieltä, ja he
koettivat rakentaa jotain Kalevalan pohjalle, tuon nuorisonkirjan,
joka näyttää olevan jonkun sahanhoitajan kokoonkyhäämä. Äskettäin
80-luvulla he tahtoivat poistaa ruotsinkielen ja asettaa sijaan
oman samojeedilaisen tuohikultuurinsa ja suomenkielen; vanhat
leikkivät venäläisiä valtioneuvoksia ja nuoret olivat olevinaan
venäläisiä nihilistejä; Walter Runeberg tekee Aleksanterin patsaan
Helsinkiin; Troijan hevonen, vai? Mutta nyt, kun he ovat pulassa,
ja Venäjä aikoo liittää Suomen yhteyteensä, niin he tulevat
tänne ja tahtovat, että me rupeisimme sotimaan Venäjää vastaan.
Ajatelkaahan, että tuon suomalaisen naisen salongissa seurustelee
eräs suomalainen senaattori, joka luulee olevansa maanpaossa, kun
ei tsaari muka ole ollut hänelle suosiollinen, mutta tsaari ei
tiennyt mitään epäsuosiosta ja on äskettäin kysellyt "ystäväänsä"
senaattoria, jota hän on kaivannut. Ottakaa selvä siitä! Ja tuo
suomalainen nainen luulee olevansa suuri isänmaanystävä, vieläpä hän
oli niin perisuomalainen, että otti osaa Helsingin _Ruotsalaisen_
Teatterin oppilaskoulun perustamiseen, jossa juuri maahan tulleiden
ruotsalaisten piti oppia suomalainen lausuntatapa, se on oppia
puhumaan suomenvoittoisesti. Mitä arvelette? Poloiset suomalaiset, he
eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he ovat niin tahtoneet! -- Kaikki
merkit viittaavat sitäpaitsi liittoutumiseen ja pienien kansakuntien
sulautumiseen. Se on alussa katkeraa, mutta maailmankansalaisuutta ei
osteta pikku rahoilla! -- Katsokaa, nyt hän liehii erästä venäläistä
apulähettiä! Sietäisipä senaattorin olla näkemässä! -- -- --
-- Pienten kansakuntien _täytyy_ hävitä, puuttui nyt Brita rouva
puheeseen, iloisesti ja raikkaasti ikäänkuin olisi ilmaissut
keksinnön.
-- Niin, ja me kuljemme jo sitä kohti! Tiedättekö, että tämä juhla
ei huvita minua; se merkitsee meille ruotsalaisille sitä, että
meitä ruotsalaisia ei tarvita enää. Ranska on jo monta vuosisataa
käyttänyt meitä etuvartiana Venäjää vastaan, ja on olemassa
vanha Ranskassa lyöty mitali, jossa ruotsalainen on osoitettu
oikealle paikalleen Ranskan palkkasotamiehenä. He ovat oikeastaan
pitäneet meitä jonkinlaisina sveitsiläisinä, jotka ovat eläneet
sotajoukkoja vuokraamalla; ja nyt kun he ovat liittoutuneet Venäjän
kanssa jakaakseen Kiinan keskenään, on Ruotsi menettänyt osansa
historiassa. Meitä ei tarvita enää! -- Läksin eilen laivastosta erään
lääkärin kanssa ja näytin hänelle Tukholmaa. Hän puhui liitoista
ja maapallon tulevasta jaosta Europan kansojen kesken. Ajattelin
maatani, joka ei pääse mukaan, jonka mielipidettä ei tiedusteta,
jota ei oteta lukuun; ja minusta tuntui kuin olisin ollut koulusta
eroitettu, rangaistuksen alainen, jota ei merkitä henkikirjoihin,
paaria, jolla ei ole inhimillisiä oikeuksia maailmanhistoriassa.
Nyt olen saanut samanlaisen kasvatuksen kuin tekin, ja olen
oppinut, että on ylpeiltävä siitä, että on ruotsalainen. Mitä
ylpeiltävää siinä on? Puhua kuuromykänkieltä, jota kukaan ei ymmärrä
Europassa; romaanisissa maissa tulee sekoitetuksi halveksittuihin
sveitsiläisiin, joille hymyillään; Saksassa kohdellaan
ala-saksalaisena, joka on omaksunut _heidän_ Eddansa, jotka Wagner
varasti meiltä sodan jälkeen. Serbialainen, bulgarialainen tai
rumanialainen voi ylpeillä enemmän kuin me, sillä heillä on tehtävä
maailmanhistoriassa: olla puskureina Turkkia vastaan, mutta meillä ei
ole mitään. Kuitenkin tahdoin kääntää ranskalaiseni; ja koska olen
ollut yhtä ylpeä Skansenistamme kuin tekin, niin vein hänet sinne
ylös masentaakseni hänet. Alashan näkyy Bredablick ja kellotapulit.
Kun olimme päässeet portille, tahdoin saada hänet juhlalliselle
tuulelle, osoitin punaista tornia ja lausuin:
-- Siellä on Akropoliimme; siellä säilytetään Sveaa, hänen
suojeluspyhäkköään, ja hänen syntyperäänsä. Sanani sattuivat
omasta mielestäni hyvin; ja ranskalainen valmistautui nolaukseen.
Me mutkittelimme ylös, löysimme kellotapulin ja muutamia poroja,
kaakinpuun ja vanhan tykin, mutta kuinka siinä kuljimmekaan, niin
tapasimme eläimiä. Onnettomuudeksi oli lääkärini eläintieteilijä ja
kohdisti mielenkiintonsa eläimiin, niin etten voinut saada häntä
erkanemaan niistä. Nähdessään jääkarhut hän kysyi, onko niitä
Ruotsissa, ja minun täytyi valhetella ja myöntää.
-- Hyvä eläinnäyttely, hän sanoi, hyvin hyvä.
Ohjasin hänet tupia katsomaan, mutta ne eivät saavuttaneet hänen
myötätuntoaan.
-- Tupia, talonpoikaistupia, hyvin hyvä.
Meidän täytyi kulkea olutpalviljongin ja soittolavan ohi.
-- Varietee! hän sanoi, hyvin hyvä!
Päästyämme Bredablickiin, täytyi hänen katsoa näköalaa, ja sitten hän
ei tahtonut nähdä mitään enää. Ja tiedättekö, ystävät hyvät, siellä
ei ollut enää mitään nähtävää!
Mutta nyt hän alkoi kysellä:
-- Akropolis? Katsokaamme nyt Akropolista. Minä mykistyin.
-- Svea? Mitä se on? Ja missä on suojeluspyhäkkö?
Silloin hän alkoi laskea leikkiä kuin ranskalainen ainakin; ja
osoittaen jääkarhuja hän sanoi:
-- Siinäkö on syntyperä? Esi-isät?
Olin itkeä raivosta, mutta kohtelias ranskalainen tahtoi säästää
minua ja lisäsi:
-- Minä olla darwinist. Eikö te olla?
Siinä sain syntyperästä!
Mutta poistuessamme me tapasimme muutamia suomalaisia, joihin olimme
eilen tutustuneet. Nuo hävyttömät lurjukset olivat olevinaan ryssiä,
puhuttelivat ranskalaistani kuin liittolaista ja laskivat pilaa
minusta ja Akropoliistani.
-- Ei ole todellakaan mikään kunnia olla ruotsalainen, se on varma;
ja pisarainen vaatimattomuutta kaunistaisi todentottakin meitä,
vallankin Skansenista puhuessamme. Mutta en olisi ikänäni uskonut,
että siellä oli niin vähän näytettävää: kaksi kellotapulia, yhdeksän
tupaa ja eläinkokoelma. Punehdun korviani myöten, kun ajattelen
puhettani Skansenin vihkiäisissä. Jos muistatte, niin älkää puhuko
siitä!
Nyt katsoi Holger uuden toimittaja-arvonsa velvoittavan hänen
sanomaan jotain ylevää.
-- Mitä valittamista siinä on, jos pikku valtiot häviävät! Ruotsi
tosin kuolee täällä, mutta se täyttää maailmanhistoriallisen
tehtävänsä Amerikassa, missä ruotsalaiset ja muut skandinaavialaiset
muodostavat parhaillaan voimakasta talonpoikaissäätyä, joka on kerran
lähettävä presidentin valkeaan taloon. Ja te loruilette, että Ruotsi
ei ole mukana jakamassa maailmaa!
-- Siinä olet tavattoman oikeassa, puuttui nyt Kurt puheeseen,
ja maasta-muuttoa olisi todellakin helpoitettava määräämällä
englanninkieli oppiaineeksi kansakouluihin.
-- Samaa sanoi eräs mies tässä muuanna vuonna, ja he olivat
iskemäisillään hänet kuoliaaksi, kuten talonpojan valtiopäivillä,
joka piti asiain tilaa niin toivottomana, että oli valmis yhtä
kernaasti maksamaan veroa Venäjälle kuin Ruotsin armeijan upseereille.
-- Venäjä, niin, keskeytti tohtori, näettekös, kuinka
suomalaisnaisemme tuolla veikostelee venäläisen professorittaremme
tai professorin kanssa, kuinka häntä nyt on nimitettävä. Luulen, että
professori on aivan yksinkertaisesti suomalainen, sillä hän puhui
sujuvasti suomenvoittoista ruotsia tänne tullessaan.
-- Sinä puhut turhia, keskeytti Brita rouva!
-- On niitäkin, jotka väittävät häntä puolattareksi! Niin,
teillä naisilla on hyvät päivät tätä nykyä; ajatelkaa meidän
kirjailijattariamme! Olutkeittoa; tiistailientä, hiukan toisten
aiheiden muuttelemista ja heti tekee Pikku Sakari heidät
jättiläisneroiksi! kas tuolla hän muutoin meneekin. Mies, jolla
jo syntyessään oli ihramaha, lasisilmät, kaljupää ja eläke;
kirjallisuuden suojelija, naisten ystävä; syömäveikko, varjo.
Hän synnyttää silkkimatoja ostettuaan ensin munat; hän on
kummituseläimen näköinen, käyttää silmälaseja kuin detektiivi, Faux
bonhomme, joka on hirvittävä; pettäjä, jota vastaan ei saa koskaan
todistuksia, mutta jota vaistomaisesti täytyy paeta; selittämätön
ja senvuoksi kammottava; imartelee saadakseen kynsiä; käyttää
kaikkia tarkoitusperiinsä, ruumiitakin; antaa anteeksi, missä luulee
olevan jotakin voitettavaa, ja kostonhimoinen, missä ei ole mitään
menetettävää. Hän puhuu naisten nimessä ikäänkuin olisi nainen;
panettelee omaa sukupuoltaan kuin itsesaastuttaja ja ryömii naisten
edessä, kuten kaikki pederastit: -- -- -- Mutta katsokaahan tuota!
-- Meidän täytyy lähteä nyt, keskeytti Brita rouva, muutoin me
herätämme pahennusta.
Seura lähti liikkeelle etsiäkseen kentältä ajuria. Mutta kulkiessaan
erään vaatemajan ohi, näkivät he miehen, jonka päässä oli punainen
fetsi, seisovan pöydällä ja pitävän puhetta ranskalaisille
laivamiehille.
Se oli Syrach, maalari, joka oli tullut hiukan järkiinsä ja luuli nyt
olevansa Brestissä, jossa hän vietti viime kesänsä.
-- Asema on epäselvä, jatkoi tohtori; vesi on sameaa ja yläluokka
tulee kalastamaan.
SEITSEMÄS LUKU
Pääelinkeino
Päivää ennen uudenvuoden-aattoa istui Anders Borg, toimittajan
kolmas poika, Långvikin vuokratilallaan ja teki tilinpäätöstä sekä
suoritti arvioimislaskuja. Långvik, joka kuului pappilan alueeseen,
oli keskikokoinen maatila erään Itämeren merenpuoleisen lahdelman
rannalla, luotojen ja karien muodostamassa saaristossa.
Anders Borg, joka oli opiskellut maanviljelyskoulussa ja mennyt hyvin
nuorena naimisiin, niin että hänellä nyt oli neljä lasta, oli ollut
kolme vuotta arentimiehenä.
Kaksi vuotta oli isä maksanut vuokran, mutta tänä kolmantena hän
oli kieltäytynyt. Alussa oli Anders, joka oli kevytmielinen vintiö,
elänyt herroiksi ja toivonut parempia aikoja tullien astuttua
voimaan. Tullit tulivat, mutta ajat eivät parantuneet, sillä hänen
täytyi ostaa nyt kalliilla hinnalla huonoa tavaraa. Toisena vuonna
hän koetti vähentää palkollisia, mutta huomatessaan, ettei sekään
auttanut, hän hellitti jälleen ja heitti kaikki oman onnensa nojaan.
Mutta kun vuoden loppu lähestyi, ja päivät olivat kaikessa
lyhyydessään loppumattoman pitkät, kulutti hän aikaansa laskemalla,
laskemalla selville syyt maanviljelyksen rappiotilaan. Ja hän johtui
mitä merkillisimpiin tuloksiin.
Niinpä katsellessaan nyt maitoluetteloa hän näki, että kilo voita
maksoi hänelle seitsemän kruunua, ja itse hänen täytyi myödä se
kahdesta kruunusta. Hän luuli ensin laskeneensa hullusti, mutta
pelästyi nähdessään kirjasta, että lehmä, antaakseen kilon voita, söi
viisitoista leiviskää heiniä, jotka maksoivat viisikymmentä äyriä
leiviskä. Vaikkakin separeerattu maito käytettiin palkollisille,
vasikoille ja porsaille, niin hän sai kuitata sen elukan hoidolla,
pahnoilla ja kalliilla kaupunkiinviennillä.
Katsoessaan nyt, mitä yhden elukan elättäminen oli maksanut, hän
huomasi, että elukka oli syönyt oman hintansa, ja että hän oli tehnyt
ilmaista työtä.
Mutta kaikkein kummallisimpiin tuloksiin johtivat hänen kemialliset
laskelmansa karjan meno- ja tulopuolesta. Ravinnokseen käytti
lehmä pelkkiä kuivia heiniä ja muutamia ämpäreitä vettä. Heinäthän
sisältävät pääasiallisesti soluainetta, joka on typetöntä, ja
vedessähän ei ole lainkaan typpeä. Mistä sitten tuli se suunnaton
typpimäärä, joka oli maidossa ja lannassa? Jos hän vastasi: eläimen
ruumiin käytetyistä kudoksista, niin hänen täytyi jälleen kysyä,
mistä eläimen ruumis sai typen kudoksien uudistukseen; sillä elleivät
nämä uudistuneet, niin eläimen täytyi hävitä jäljettömiin kolmessa
kuukaudessa. Heinistä tuli niin mitättömän vähän typpeä eikä vedestä
lainkaan; ilmastako ne sen sitten saavat? Ei, vastasi Pettenkofer!
Sehän oli ihme, tai sitten oli kemia päin mäntyä.
Ja kun hän ruokki perunoilla, joissa oli yhdeksänkymmentä
prosenttia vettä ja kaksi prosenttia typpeä, niin oli tulos sama.
Tässähän täytyi uskoa, että typetön tärkkelys saattoi muuttua --
typpipitoiseksi munanvalkuaiseksi, ja että vesi vaihtui siksi
ammoniakiksi, joka heitettiin navetankuoppaan. Mutta se oli
ristiriidassa tieteen voimassa olevien teoriojen kanssa, ja senvuoksi
se oli hänelle arvoitus, jonka hän karkoitti mielestään.