kysymyksen rauhallista ratkaisua.
-- Sinä et ota heitä, sillä tuomioistuin tuomitsee kuulusteltuaan
molempia asianomaisia.
-- Tuomioistuimella ei ole mitään tekemistä minun lasteni kanssa!
huusi Dagmar rouva.
-- On kyllä, ystäväiseni; ja sillä on sangen ratkaiseva merkitys,
mitä miehesi tulee sanomaan sopimattomuudestasi äitinä; sillä hän on
lääkäri ja tunnettu luotettavaksi henkilöksi.
-- Hänkö? Maailman suurin valehtelija!
Nyt oli taula syttynyt, ja enempää ei Gustaf Borg pyytänytkään. Hän
tahtoi kuitenkin hiukan puhaltaa siihen ennen lähtöään.
-- Mutta ystävä kulta, ajattele mitä teet! Ero tällä hetkellä
turmelisi hänen mahdollisuutensa päästä valtiopäiville, ja ethän
sitä tahtone; naiset hän saa etenkin vastaansa, ja tiedäthän, kuinka
vapaamieliset ovat naistensa tohvelin alla.
-- Juuri sen minä tiedän, ja senvuoksi annan naisten-äänen kirjoittaa
häntä vastaan!
Sen pituinen se! nyt oli tuli valloilla ja Gustaf saattoi
lähteä. Mutta ennen lähtöään hän osoitti pieniä laseja ja sanoi
ystävällisesti, kahdenkeskisesti:
-- Älä pidä tuollaisia esillä, Dagmar: se voi olla sinulle
epäedullista oikeudenkäynnissä!
-- Eikö hän sitten juo? kipenöi rouva Borg. -- Juo kyllä,
ystäväiseni, mutta ei aamupäivällä!
Siihen loppui se kohtaus.
* * * * *
Mutta tämän par'aikaa kestäessä tohtorin luona, tapahtui toinen
kohtaus toimittajan kotona.
Taistelu koski kaikkea, mutta taistelussa vallasta tällä kertaa
oli määrättävä, mikä oli oleva vapaamielistä. Kun kaikki
kannattivat kehitysteorioja, niin oli kaikkien kunnianhimona pysyä
kehityksen tasalla, edistää kehitystä. Senvuoksi taisteltiin sen
ratkaisemisesta, mikä oli kehitystä, muutamat luulivat, että kaikki
eteenpäin menevä oli sitä, mutta kun nähtiin vanhojen katojen ja
sairauksien kehittyvän hirvittävää vauhtia, niin alettiin hiukan
epäröidä; ja viimein keksittiin, että kehitys saattoi merkitä
ainoastaan edistymistä inhimillisyydessä, pyrkimystä kauneuteen ja
onneen, jota oikeus ja kohtuus kohottivat. Mutta puoluetaisteluissa
ei huolita mistään järkisyistä; nostetaan lippu ja sanotaan: nyt
sinä olet vanhoillinen! Tohtori Borg, joka otti maltillisesti
järkisyyt huomioonsa, oli nyt kaatuva malttavaisuutensa vuoksi.
Kun norjalaisten pyhimpiä oikeuksia loukattiin 1885, oli tohtori
puoltanut heitä. Mutta kun vaara oli ohi ja he kykenivät auttamaan
itse itseään, ja siihen määrin, että uhkasivat sodalla, silloin
tohtori katsoi enemmän avun tarpeettomaksi; ja koska hän oli merkitty
henkikirjoihin ruotsalaiseksi, piti hän vääränä yhtyä viholliseen.
Vaikka hän perheessään ei kuullut vaimonsa suusta muuta kuin
norjalaista talonpoikaiskerskailua aamusta iltaan, ja kuinka tuhmia
ja lahjattomia ruotsalaiset olivat, niin ei hän kuitenkaan väsynyt
myöntämään oikeaksi mahdollista oikeutta. Mutta tätä ruotsalaista
ritarillisuutta, joka ilmeni Norjan suurmiesten demonstratiivisessa
tunnustamisessakin, ei ymmärretty, vaan oli päälle päätteeksi nähty
Norjan sanomalehtien pilkkaavan ruotsalaisia siitä, että taiteilijat
olivat juhlineet Lage Langia.
"Pelkurimaiset ruotsalaiset", sanottiin, "ruotsalaiset ryömivät",
"Norja tarttuu ohjaksiin" ja niin edespäin. Niin kauan kuin tämä
ei ollut totta, ei se vaikuttanut tohtoriin; mutta kun ryömiminen
sitten muuttui todellisuudeksi, kun kateelliset, halpamieliset
ruotsalaiset, akat vallankin, alkoivat järjestelmällisesti ylistää
_kaikkea_ norjalaista, keskinkertaistakin, sen kustannuksella, mikä
oli ruotsalaista ja selvästi tarkoittaen sen halventamista, niin
silloin hän nousi vastarintaan. Mutta silloin hänestä luovuttiin
ja nimitettiin häntä Norjan vihaajaksi. Hänen perherauhansa särkyi
ja hänen valtiopäivämiesehdokkuutensa oli vaarassa. Gustaf veli
oli luonteeltaan suurruotsalainen ja sydämessään vihollismielinen
norjalaisia kohtaan, mutta hän antoi politiikan, hyödyn ja
intohimojen vaikuttaa itseensä, ja senvuoksi hän käytti Norjan
kysymystä veljeään vastaan. Tuo epärehellinen menettely ärsytti
rehellistä tohtoria, ja hän ryntäsi keskelle veljen linnoitusta
räjäyttääkseen hänet ilmaan.
Hän kävi tapaamassa Brita rouvaa Gustafin toimiessa Dagmar rouvan
luona.
Brita rouva oli huvilassaan; hän sanoi sitä _omakseen_ senvuoksi,
että oli tuonut pesään rahoja, mutta Gustaf sanoi sitä heidän
omakseen, koska laki määräsi aviopuolisoiden omaisuuden yhteiseksi.
Se oli suuri puutalo, jossa oli viisitoista huonetta ja kaksi
keittiötä. Toinen keittiö oli Britan kirjoitushuoneena, jossa hän
kirjoitti esitelmänsä, artikkelinsa, kirjeensä, ja se oli se ainoa
huone, missä hän sai olla rauhassa monilta lapsiltaan; hänellä oli
niitä seitsemän kappaletta.
Tavattomalla hyväntahtoisuudellaan hän otti vastaan lankomiehensä
Henrikin huolimatta tämän raa'asta keskustelusta laivamatkalla.
-- Kuulehan, eukkoseni, alkoi tohtori; jos minä sanon sinulle, että
meidän täytyy tehdä Gustaf tehottomaksi, niin ei se merkitse sitä,
että aion hieroa sovintoa kanssasi.
-- Mitä hänellä on nyt sitten tekeillä?
-- Ensinnäkin hän toimii lehteä vastaan; toiseksi hän tahtoo ehkäistä
minun edusmiesehdokkuuteni, ja kolmanneksi hän keinottelee pörssissä
teidän rahoillanne.
-- Minun rahoillani?
-- Ei, vaan teidän; mutta se on yhtä moitittavaa!
-- Keinotteleeko hän pörssissä?
-- Keinottelee, nuo vanhat lurjukset ovat oppineet sen!
-- Mitenkä voin ehkäistä sen?
-- Eroa!
-- Oletko sitä mieltä?
-- Juuri sitä mieltä minä olen. Teidän avioliittonne on ollutta ja
mennyttä, ja nyt älkää istuko ja homehtuko yhdessä; poikaset ovat
valmiit lentämään ja pesä on ikävän näköinen.
-- Kylläpä sinä puhut!
-- Juuri niin minä puhun! Te ette ole pitkiin aikoihin olleet
aviopuolisoita, ja nyt täytyy lasten saada elää ja hengittää. Isä
on tehnyt tehtävänsä, ja nyt hän painostaa vain, sortaa, ehkäisee,
tukauttaa! Suorikoon hän tiehensä!
-- Ja sinä olet itse isä!
-- Olen; juuri senvuoksi minä tiedän...
-- Keinotteleeko hän pörssissä?
-- Kahvilla ja sokerilla!
-- Vai niin? Kahvilla ja sokerilla? -- Vai niin?
Tässä Brita rouva vaikeni hetken, ja ollen nopsatuumainen hän
ennätti tehdä tuon vaikenemisen ajalla päätöksen. Hän nousi ja meni
käyttämättömän jääkaapin luo, jossa hän säilytti tärkeitä papereita.
Hän etsi ja löydettyään ryhtyi jälleen keskusteluun:
-- Minulla ei ole tosin avioehtoa, mutta minulla on jotakin muuta;
minulla on kirjeitä.
-- Varo kirjeitä, Brita; tuomioistuimen edessä he puhdistautuvat
kirjeistä; he joko väittävät, että eivät ole kirjoittaneet niitä, tai
etteivät ole tarkoittaneet sitä, että se oli pelkkää pilaa. Ei, sinun
täytyy nojautua tosiasiaan, mieluimmin flagrans delictum'iin.
-- Mitä se on?
-- Se on rikollinen teko kahden järkähtämättömän todistajan
läsnäollessa.
-- Sitä en tahdo!
-- Et tänään, mutta anna tapausten kehittyä, niin ehkä tahdot
myöhemmin.
-- Olen teeskennellyt tietämättömyyttä, olen antanut anteeksi;
voidaan sanoa, että olen suostunut siihen, mutta kun on kysymyksessä
lapseni, heidän perintönsä ja tulevaisuutensa, niin ei kanssani ole
hyvä leikitellä. Sitäpaitsi; saattaisi ajatella hänen keräävän
-- -- -- uuden avioliiton varalle, jonka hän aikoo solmia
_tuon toisen_ kanssa.
-- Koskapa ajatuksesi ovat alkaneet kulkea sitä latua, niin: ole
varuillasi ja kavahda ennen kaikkea kirjoittamasta mitään papereille,
joita hän asettaa eteesi! Sinä tiedät, että en ole mikään sokea
naisten kannattaja; mutta oikeus ennen kaikkea!
-- Sinä vihaat veljeäsi?
-- Se on kai hiukan liioiteltua, mutta minä varustaudun peljättävää
vihollista vastaan... Asiasta toiseen; tiedätkö mitään Gustafin ja
Holgerin välikirjasta?
-- Holgerin täytyy maksaa suuri vuotuinen vuokra Gustafille
sanomalehdestä ja kirjapainosta.
-- Kuinka suuri?
-- Sitä en tiedä!
-- No niin, se on siksi suuri, että hän ei voi suorittaa sitä.
-- Eikö Holgerilla sitten ole mitään asetta häntä vastaan?
-- Onhan hänellä amerikalainen julkeutensa!
-- Miten tässä on meneteltävä?
-- Meidän täytyy auttaa häntä, vastasi tohtori ja ojensi kätensä
kälylle. Sillä nyt alkaa taistelu henkeen ja veriin!
-- Etkö jää päivällisille? kysyi Brita rouva, en tiedä, mitä on
ruuaksi, sillä en hoida itse taloutta?
-- Kiitoksia, ystäväiseni, mutta minä en tahdo istuutua samaan
pöytään kuin se mies, joka juuri on tunkeutunut kotiini murhatakseen
minut.
-- Onko hän teillä?
-- On, hän ei karta mitään keinoja; ja kotia tultuani pääsen niistä
selville. Hyvästi! Brita.
VIIDES LUKU
Kuningas Lear ja rippi-isä
Entinen toimittaja oli alistunut kohtaloonsa, asui maalla ja
kirjoitti artikkeleitaan. Eräänä kesäaamuna hän istui kuistillaan
ja odotti lehteä, saadakseen lukea viimeisen pääkirjoituksensa.
Se oli ovela pala, jonka hän toivoi tekevän suuren vaikutuksen;
se koski vapaamielistä ohjelmaa, jonka ehdokkaat olivat valalla
vahvistavat vaalikokouksissa, ja sen salaisena tarkoituksena oli
osoittaa Henrik veli vanhoilliseksi. Se oli laukaus vesirajaan, jonka
määränä oli upottaa sotalaiva. Gustaf istui ja nautti hengessään,
kuuli myrkyllisten sanainsa surisevan korvissa, oli näkevinään,
kuinka veli aukaisi lehden etsiäkseen kirjoitustaan, ja kuinka hän
sitten löysikin toisen, joka kuulana lensi vasten kasvoja. Hän nautti
mielessään niin, että hymyili, pyöritteli viidentoista äyrin sikaria
hekumallisesti suupielissään, sytytti monta tulitikkua ja muhoili.
Viimein saapui lehti.
Hän nousi ja asettui miekkailija-asentoon levittäessään auki
sanomalehden, käänsi sen nurin narin, lukeakseen makupalansa toiselta
sivulta.
Sitä ei ollut siinä! Hän haki kolmannelta sivulta. Sitä ei ollut
siinäkään.
Lehti ruttuun puristettuna hän hyökkäsi puhelimeen ja pääsi
toimitukseen. Hänen poikansa Holger oli koneessa ja otti vastaan
iskun:
-- Miksi kirjoitukseni ei ole lehdessä? kysyi isä sähisten.
-- Me emme voineet painattaa sitä, vastasi poika.
-- Mutta minä näin sen ladottuna; luin korehtuurin ja...
-- Me emme voi painattaa tuollaista sekamelskaa! vastasi poika
jälleen.
Silloin isän ääni sammui; hän koetti karjua, mutta ei saanut ääntä.
Ja äänettömänä hän poistui puhelimesta, otti hattunsa ja keppinsä
painuakseen metsään.
Kulkiessaan Britan keittiönikkunan ohi, näki hän tämän istuvan lehti
toisessa kädessä ja kynä toisessa; hän kirjoitti, kirjoitti häntä,
miestänsä vastaan, ja poika oli riistänyt kynän hänen kädestään,
ainoan itsepuolustusaseen.
Hän kutistui kokoon, tunsi raukeavansa tyhjiin. Hän, joka oli
perustanut lehden, kohottanut sen kirjoituksillaan valta-asemaan ja
tehnyt siitä varallisuuslähteen, hän ei saanut kirjoittaa siihen,
hänen oma poikansa esti sen. Ja hän ajatteli Kuningas Learia,
syrjäytettyä, virkaheittoa. Hän alkoi kävellä, kohti tiluksia, läpi
hakojen ja niittumaiden.
Mitä apua oli pitkästä elämästä ja opetuksesta, kun kokemukset
eivät lopullisesti kelvanneet. Nuorena hän oli aina kuullut, että
vanhana vasta viisastui, käytyään monet vuodet elämän koulua. Hän
oli koulunsa käynyt; hän oli nähnyt kaiken nykyisen sen syntymästä
saakka; siksi ymmärsi hän sen paremmin kuin muut, tuumiskeli hän,
mutta siitä huolimatta hänet viskattiin syrjään kuin viskataan
kulunut huosiain, häntä kohdeltiin kuin vanhaa idioottia.
Kun hän oli kävellyt itsensä hikeen, tyyntyi hän, nousi eräälle
vuorelle, josta oli näköala kauaksi merelle. Se vilvoitti
häntä, ja tuo ääretön liikkuva pinta antoi hänelle voimia. Hän
istuutui paadelle ja ajatteli kohtaloaan. Hän saattoi elää vielä
kolmekymmentä vuotta, kokonaisen miespolven; hän tunsi itsensä
voimakkaaksi aloittamaan taistelun, tunsi kestävänsä ja hätätilassa
voivansa varrota vihollisia, jotka kuluttivat voimansa tyhjää
tavoitellessaan, ja joiden pian täytyi olla ikäkuluja, vallankin
kun eivät ymmärtäneet säästää ja uudistaa. Kymmenen vuoden
kuluttua, mietti hän mielessään, on noussut uusi nuoriso uusine
ihanteilleen, järkevä todellisuudentavoittelijajoukko, joka ymmärtää
paremmin häntä ja panee vuorostaan viralta nämä uneksijat, jotka
nyt riehuivat sosialistiyhteiskunta-keksintöineen, teorioineen,
jotka hän oli nuoruudessaan koetellut ja hyljännyt. Nämä nuoret
luulivat olevansa hänen edellään, mutta elivät kuitenkin niin
etäällä omasta ajastaan kuin 1830- ja 40-luvulla. Olihan hän juuri
juhlinut Ranskan vallankumousta, ja selittänyt puheessaan olevansa
konventin jälkeläinen, traditsiooneille uskollinen, leppymätön
yksinvaltaa kohtaan, tasavaltalainen veriin, henkiin saakka. Ja nyt
he sanoivat häntä vanhoilliseksi! Vanhoillinen vallankumouksellinen
ja kuninkaansurmaaja! Se nyt oli mieletöntä jos mikä! Mutta
elettiinkin sekamelskan ajassa, joka oli kuin värihyrrä, missä kaikki
sateenkaaren värit sekaantuivat yhdeksi ainoaksi valkeaksi; kaikki
virrat ja vastavirrat olivat juosseet mereen, ja olivat siellä
sekoittaneet veden pohjamuria myöten. Jumalankieltäjät kannattivat
sosialismia, joka oikeastaan oli kristinoppia, ja kristityt olivat
itsekkäitä pohattoja; talonpojat olivat kuningasmielisiä, mutta
heikonsivat kuningasvaltaa; kuningasmieliset leikkivät vapaamielisiä,
ja hallitsija oli vapaakauppalainen, vapaakirkollinen, ja häntä
pidettiin vapaamielisenä. Se oli Babelin sekoitusta, kaikkien
vanhojen käsitteiden hajoamista. Anarkistit olivat aristokraatteja;
vapaamieliset työskentelivät naistyrannian hyväksi, vääryyden
perustalla, ja vapaakaupan oikeuden puolesta tukauttaa omat
elinkeinot; suojelustullien puoltajat tahtoivat auttaa elinkeinoja,
mutta pakoittaa omat maanmiehet ostamaan kallista ja huonoa tavaraa.
Se oli pitkällinen keitos, josta suurin osa oli haihtuva ja lopulta
jättävä pienen, ainesosiltaan tiiviimmän pohjasakan, mikä kelpasi
ravintoaineiksi. Tapahtui ehkä pysyväinen käänne kehityksessä, mikä
muistutti kaasujen imeytymistä toisiinsa, jossa kaikki tunkeutui
toinen toiseensa; tai kokoontui nyt kaikkien erittelyjen kautta
saavutettu paras yhteen; erilaatuiset voimat kohdistuivat moneen
pisteeseen ja kivi liikahti lopulta.
Kenties se oli oikein, mitä tapahtui; kenties tämä saos oli sitten
taas liukeneva, ja uusi suuri voimien yhteistyö syntyvä uusista
taisteluista, niin että voitiin sanoa vähäpätöisimmänkin olleen
osallisena edistyksessä, ja että voittanut mielipide oli yhteenveto
kaikkien mielipiteistä, koska se oli jalojen ja epäjalojen metallien
seos. Tämä olisi vanhurskasta kuin Jumala itse, ja saattaisi se
harmittaa vain kunnianhimoisia puolueenjohtajia.
Näitä asioita aprikoidessaan hänen silmänsä olivat kiintyneinä
muutamiin harmaanruskeihin luotoihin, jotka siintivät kaukaa
merenselältä. Hän oli likinäköisyydestään huolimatta huomannut
ne muodoltaan hiukan oudoiksi, eikä tuntenut niitä, vaikka tiesi
jokaisen karinkin ulkona ulapalla. Nyt -- juuri nyt -- ne alkoivat
liikkua, väriltään kammottavina kuin yöperhoset, minkä selvänä
tarkoituksena oli tehdä ne näkymättömiksi. Samalla nousi kolme
savupatsasta taivasta kohti, ja hän ymmärsi: se oli Ranskan
laivasto, joka saapui Kronstadtista ja ohjasi kulkunsa Tukholmaan.
Kolmiväriliput nostettiin, ja vanhan vallankumouksellisen sydän
sykähti, sillä Saksan politiikka, johon Ruotsin hallitus oli
yhtynyt Sedanin taistelun jälkeen, ei ollut hauska ja muistutti
epämiellyttävästi alistumista ja hädänalaisen hylkäämistä. Ranska
oli nyt noussut syrjäytetystä asemastaan ja astunut jälleen Europan
suurvaltojen riviin, esiintyäkseen vuosisadan vaihteessa niiden
Europan valtojen joukossa, jotka tulivat jakamaan maanpiirin.
Ranskan elpyminen merkitsisi jälleen liikuntoa eteenpäin, sillä
heti, kun johdot olivat kunnossa, virtasi Ranskan moottorista aina
voimaa muihin kansoihin. Kolmen keisarin liitto oli hajonnut, ja
suurimmat vastakohdat, tsaarikunta ja Europan tasavalta, tasoittivat
kaukaisessa Idässä sen, mitä Englannin ylivalta Egyptissä ja
Välimerellä oli uhannut järkyttää.
Iloisena ja mieleltään rohkaistuna hän nousi ja kääntyi kotia
kohti, mutta läksi nyt kulkemaan oikeanpuolista tietä yli pappilan
tiluksien. Hän tunsi tarpeen tavata ihmisiä ja haihduttaa puhelemalla
aamupäivän epämiellyttävät vaikutukset.
Pappila näkyi pian lehmuksien lomista; suunnattoman suuri
punainen kaksikerroksinen puutalo; ollen rakennettu ruotsalaisten
talonpoikaistupien tapaan, ympäröivät luhdit ja navetat sitä joka
taholta. Kun nyt toimittaja ensin astui puustellin eteiseen ja Fylaks
otti hänet vastaan ovella pyyhkien tervehdykseksi käpälänsä vieraan
vaatteisiin, ilmoitti palvelija hänelle, että pastori oli navetassa
toimittamassa koelypsyä.
Hän läksi siis määräpaikkaan, missä näki lankomiehensä täydessä
toimessa. Päässään lippalakki ja yllään haalistunut päällysnuttu
hän istui ja piti maitoluetteloa, ja ikkunalla hänen takanaan oli
tyhjennetty aamiaistarjotin.
Gustaf Borg laski tavallisesti leikkiä lankomiehen sielunhoidosta
navetassa ja meijerissä, mutta tänään häntä ei haluttanut, sillä
hän tahtoi voittaa langon puolelleen, ja sitäpaitsi teki hänet
aseettomaksi pastorin katse, joka anoi, että hän armosta tulisi
säästetyksi palvelijain läsnäollessa.
-- Me olemme olleet työssä neljästä saakka aamulla, ja senvuoksi
minun täytyi hiukan syödä!
Tällä hän tahtoi väistää iskun aamiaistarjotinta vastaan, jolta ei
olut- ja viinapullokaan puuttunut.
-- Tahdoin vain käydä _tervehtimässä_ sinua! vastasi lankomies
tarjottimeen katsomatta.
-- Olemme juuri lopettaneet: Odota hetkinen, niin tulen kanssasi.
Gustaf odotti ja heitti yleissilmäyksen noihin sataan lihavaan
nautaan, jotka pureksivat ja heiluttivat häntäänsä.
Pastori laski yhteen litrat ja oli tyytyväinen tulokseen, vaikkakin
hän ihmetteli sitä, että valvonnan alainen koelypsy johti aina
parempiin tuloksiin kuin jokapäiväinen lypsy.
-- Siinä nähdään isännän silmä! sanoi hän. Ellei pidä huolta
omastaan, niin kyllä seuraukset näkyvät. Ja maa antaa ainoastaan
viljelijälleen. Jos antaisin tämän arennille, niin en saisi vuokraa
milloinkaan. Arentimies valittaa aina, ja kun maksuaika lähestyy,
niin hän lähettää vaimonsa ja lapsensa itkemään vuokrasummaa
anteeksi. Ei, oma itse on rengeistä parhain, nyt me vain
_vilkaisemme_ meijeriin. Oletko nähnyt uutta separaattoriani? Se on
aika pahus pyörimään, tämä turbiini. --
Hän aukaisi erään peräoven, ja he olivat meijerissä.
-- Täällä tehdään kultaa! jatkoi hän sellaisella innolla kuin
olisi tahtonut estää kaikki sopimattomat kysymykset ja pisteliäät
huomautukset. -- Katsohan vain tuota voita! katso! Maistapa nyt
myöskin!
Mitä? -- Se on ensiluokkaista! -- -- -- No niin, mitäpä huvia sinulla
siitä olisi!
Ja sitten he lähtivät.
Kun he tulivat eteiseen, otti Fylaks jälleen vastaan Gustaf Borgin ja
pyyhki kuononsa hänen valkeihin vaatteisiinsa. Eläin kun juuri oli
syönyt, tunsi saapuva vieras mielipahaa, mutta hänen täytyi vaieta ja
kärsiä, sillä hän tahtoi voittaa jotakin.
Papin asunto oli vanhanaikainen nahkasohvineen, lautapeleilleen,
piippuhyllyineen ja kirjakaappeineen, jossa oli kirkkoisien
nelitaitteiset niteet sekä hiippakunnan sanomat ja asetuskokoelmat!
Tuo maallisen ja hengellisen vallan omituinen sekoitus.
Huonekalut olivat mahongista, ja näyttivät siltä kuin eivät
olisi milloinkaan olleet uudet, vaan siinneet itsestään jossakin
huutokaupassa maailman alussa. Mahonki ei näytä kasvisaineelta, vaan
muistuttaa kuivettunutta lihaa ja voi hikoilla rasvaa. Senvuoksi
siinä näkee aina sormenjäljet, ja se ei ole miellyttävää. Seisten
sillisalaatin värisillä räsymatoilla, muodosti huonekalusto
sopusointuisen yhdistelmän kodikasta pikkutörkyä, joka tuoksui
Gyllenhaalin sekoitukselle.
Lähemmin tarkastaessa huomasi ovensuussa rasvaisen hattu- ja
lakkimuseon alla kokoelman keppejä. Sen vieressä hyllyn täynnä
lasimittoja maidonkoetusta varten, järkiperäisen maanviljelyksen
uudet vertauskuvat.
Lankomiehet istuutuivat, ja molemmat kun olivat suulaita, kävivät
kielet kuin voideltuina.
-- Sinä olet aikaisin lähtenyt jaloittelemaan, sinä, virkkoi pappi.
-- Eipähän minulla ole muutakaan tekemistä sen jälkeen kuin jouduin
toimettomaksi, vastasi toimittaja.
-- Niinihän se nuoriso ahdistaa! Se on maailman meno!
Tässä Gustaf Borg oli lankeamaisillaan ruikutukseen, mutta vältti
kiusauksen, sillä hän tiesi, että lankomies olisi ilkkuen nauranut
hänelle, joka aina oli ajanut nuorison asiaa. Hän pidättäytyi
senvuoksi ja peräytyi:
-- Nuoriso, niin; sinähän tiedät, että olen aina ajanut heidän
asiaansa, niin kauan kuin heidän vaatimuksensa olivat kohtuullisia ja
järkeviä, mutta kun ne menivät yli rajojen, niin minun täytyi asettua
heitä vastaan.
Kun pastorikin oli rauhaa rakastavalla tuulella, niin hän asettui
kohteliaasti vastustajansa kannalle.
-- Siinä teitkin oikein. Senvuoksi olet saanutkin kiitosta.
Hän otti lautapelipöydältä sanomalehden; mutta kun Gustaf Borg näki
nimen _Kotimaa_, niin oli rauha lopussa, ja naamio putosi.
-- Kiitetäänkö minua siinä? Siinä? -- Silloin on loppuni käsissä!
-- Sinä et rakasta kotimaatasi? puuttui pastori torjuvasti ja
leikillisesti puheeseen.
-- Enpä juuri, sillä se ei ole herttainen ja mitä taas sanomalehteesi
tulee, niin ovatko ne omasta mielestäsi kristityitä ihmisiä, jotka
kirjoittavat tuolla tavalla? Ne ovat hengen miehiä kumminkin, ja
kirjoittavat kuin perkeleet. Valhe, väkivalta, puolueellisuus, viha,
väärät todistukset, siinä lehden ohjelma!
Nyt pastori kuohahti, ja hän nousi ja alkoi laukata matolla, niin
että tomu pölysi:
-- Eikö sinun mielestäsi ole parempi, että valtiokirkon humaaniset,
sivistyneet papit ohjaavat kansaa, eivätkä oppimattomat
kiihkomieliset maallikkosaarnaajat?
Kyllähän Gustaf Borg oli sitä mieltä, arkioloissa, mutta tässä ei
saanut jäädä tuppisuuksi, ja senvuoksi muutti hän vihapäissään
mieltään äkkipikaa: