Punaviittainen mies.
Athoksen epätoivo oli siirtynyt väkevän sieluntuskan tieltä, ja se toi
tuon miehen loistavat henkiset ominaisuudet yhä selvemmin esille.
Kun hän mietti yksinomaan sitä lupausta, jonka hän oli tehnyt ja sitä
vastuunalaisuutta, mihin hän oli sitoutunut, meni hän kaikista
viimeiseksi huoneesensa, pyysi isännän toimittamaan hänelle seudun
kartan ja, saatuansa sen, rupesi sitä tutkimaan. Silloin havaitsi hän
neljä eri tietä vievän Béthune'sta Armentiéres'iin; hän käski palvelijat
sisään.
Planchet, Grimaud, Mousqueton ja Bazin saivat silloin Athokselta selvät,
tarkat ja säntilliset käskyt.
Heidän tuli huomenna aamun koitteella lähteä Armentiéres'iin kukin eri
tietänsä. Planchet, joka oli viisain ja ymmärtäväisin kaikista neljästä,
oli kulkeva sitä tietä, mitä ne vaunut olivat kiitäneet, jota kolme
ystävystä olivat ampuneet ja joiden muassa, niinkuin muistetaan,
Rochefort'in palvelija oli mennyt.
Athos lähetti palvelijat tiedustusretkelle, kunkin eri tietänsä.
Seuraavana päivänä kello yksitoista oli heidän kaikkien neljän
kokoontuminen yhteen. Jos he olivat saaneet selon mylady'n
piilopaikasta, jäisi kolme vartioimaan häntä ja neljäs palaisi Béthuneen
ilmoittamaan Athokselle ja näyttämään tietä heille kaikille.
Kun nämä määräykset olivat annetut, vetäytyivät palvelijat pois.
Athos sitten nousi tuoliltansa, vyötti miekan kupeellensa, kääriytyi
viittaansa ja meni ravintolasta ulos: kello oli lähes kymmenen
iltasella. Kello kymmenen aikaan ovat niinkuin tiedetään pikkukaupunkien
kadut jokseenkin autiot. Athos nähtävästi haki jotakin, jolta hän olisi
voinut kysyä. Vihdoin kohtasi hän myöhästyneen vaeltajan, lähestyi häntä
ja sanoi muutaman sanan. Mies, jota hän puhutteli, hypähti säikähtyneenä
taaksepäin, mutta vastasi kuitenkin muskettisoturin puhutteluun
osoittavalla käden liikkeellä. Athos tarjosi miehelle puoli pistole'a
että hän seuraisi häntä, mutta mies hylkäsi tarjouksen.
Athos meni sille kadulle, jota hänelle oli osoitettu, mutta tultuaan
poikkikadulle, pysähtyi hän, nähtävästi hämillänsä. Mutta kun tällä
kadulla paremmin kuin missään muualla näytti olevan toivoa tavata joku,
pysähtyi hän siihen. Hetkisen perästä kulkikin yövartija ohitse. Athos
teki hänelle saman kysymyksen kuin äskeiselle miehelle. Yövartija näytti
samalla tavoin säikähtävän, kieltäytyi myöskin seuraamasta Athosta ja
viittasi minnepäin hänen oli meneminen.
Athos meni osoitettuun suuntaan ja tuli esikaupunkiin, joka oli
vastapäisellä puolella kuin mistä hän tovereineen oli tullut. Täällä
näytti hän taas olevan levoton ja kahden vaiheella, ja pysähtyi
kolmannen kerran.
Onneksi tuli muuan kerjäläinen, joka lähestyi Athosta ja pyysi häneltä
almua. Athos tarjosi hänelle yhden écu'n, jos hän ottaisi saattaaksensa
hänet sinne, minne hän oli menossa. Kerjäläinen oli hetkisen kahdella
päällä, mutta kun hän näki pimeässä kiiltävän hopearahan, teki hän
päätöksensä ja käski Athoksen tulla hänen jälestänsä.
Kun he olivat tulleet erääsen kadunkulmaan, osoitti hän kaukaista,
yksinäistä, synkkää taloa; Athos lähti menemään sinnepäin, mutta
kerjäläinen, joka oli maksunsa saanut, puitti tiehensä niin kiiruusti
kuin pääsi.
Athos käveli talon ympäri, ennenkuin hän keksi oven sen punertavan värin
peitosta, jolla talo oli sivelty. Ei vähintäkään valoa pilkahtanut
ikkunaluukkujen raosta, ei mikään ääni ilmoittanut talon olevan asutun,
se oli pimeä ja hiljainen kuin hauta.
Kolme kertaa kolkutti Athos ovelle, saamatta vastausta. Kolmannella
kertaa kuului kuitenkin lähestyviä askeleita sisäpuolelta; vihdoin
aukeni ovi raolleen, ja roteva, kalpeakasvoinen, mustatukkainen ja
mustapartainen mies ilmaantui näkyviin.
Athos ja hän puhuivat keskenään muutamia sanoja hiljaa, jonka perästä
roteva mies viittasi muskettisoturille, että hän saattaisi käydä sisään.
Heti noudatti Athos viittausta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
Mies, jota Athos niin kaukaa oli tullut tapaamaan ja niin suurella
vaivalla saanut käsiinsä, vei hänet jonkunmoiseen laboratorioon, jossa
hän parhaillaan oli rautalangoilla liittelemässä kokoon luurangon eri
osia. Koko vartalo oli jo kunnossa, pää vaan oli vielä pöydällä.
Koko muukin huoneen sisustus osoitti että mies, jonka luona Athos nyt
oli, tutki luonnontiedettä; siellä oli purakkoja, täynnä käärmeitä ja
kunkin purakon kyljessä lippu, jossa laji oli ilmoitettu; kuivatut
sisiliskot kimaltelivat kuin smaragdi mustissa puukehyksissään; vihdoin
hyvänhajuisia ruohokimppuja riippui orsilla katossa taikka oli pystyssä
huoneen nurkissa.
Muutoin, ei mitään perhettä, ei ketään palvelijaa; tuo roteva mies asui
yksin talossa.
Athos loi kylmän välinpitämättömän silmäyksen kaikkiin noihin
mainittuihin esineihin ja sen kehoituksesta, jota hän oli tullut
tapaamaan, istuutui hän aivan hänen lähellensä.
Nyt ilmoitti hän käyntinsä syyn ja myös mihin toimeen hän häntä halusi;
mutta tuskin oli hän lausunut pyyntönsä, kun tuo outo mies, joka oli
jäänyt seisomaan muskettisoturin eteen, peräytyi kauhistuksesta ja
kieltäytyi. Silloin otti Athos taskustansa pienen paperin, johon oli
kirjoitettu kaksi riviä, ja joka oli varustettu allekirjoituksella ja
sinetillä; tämän paperin näytti hän nyt tuolle liian aikaisin
kieltäytyjälle. Roteva mies oli tuskin nähnyt nuo kaksi riviä,
allekirjoituksen ja sinetin, kun hän kumarsi merkiksi, ett'ei hänellä
ollut mitään estelemistä, vaan oli heti valmis tottelemaan.
Athos ei muuta pyytänyt; hän nousi seisovilleen, kumarsi ja meni ulos,
vaelsi takaisin samoja teitä mitä oli tullut, meni ravintolaan ja
sulkeutui huoneesensa.
Aamupuhteella tuli d'Artagnan hänen luoksensa kysymään mitä oli tehtävä.
-- Odotettava, vastasi Athos.
Muutama hetkinen sen jälkeen lähetti luostarin johtajatar sanan
muskettisotureille että mylady'n myrkyttämän naisen hautaus oli
tapahtuva kello kaksitoista. Myrkyttäjästä ei ollut vielä saatu lähempiä
tietoja. Tiedettiin vaan että hän oli paennut puutarhan kautta, jonka
hietakäytävillä oli tavattu hänen jälkiänsä ja jonka portti oli
lukittuna; avain oli kadonnut.
Määrättyyn aikaan menivät lord Winter ja neljä ystävystä luostariin;
kellot soivat täydessä vauhdissa, kappeli oli auki; kuorin keskelle oli
vainajan ruumis asetettu; se oli luostaripuvussansa. Molemmilla puolilla
kuoria seisoi koko karmeliittaluostarin väestö kuunnellen
jumalanpalvelusta ja yhtyen pappien lauluun.
Kappelin ovella tunsi d'Artagnan luontonsa taas vaipuvan masennuksiin;
hän kääntyi katsomaan Athosta, vaan Athos oli kadonnut.
Kostopuuhissaan oli Athos saatattanut itsensä puutarhaan ja siellä
seuraten tuon naisen keveitä askeleita hietakäytävillä, tuon naisen,
jonka jäljet tiukkuivat verta, missä ikinä hän vaan liikkui, saapui hän
portille mikä vei metsään, avautti portin ja jatkoi kulkuansa.
Silloin näki hän luulonsa toteutuvan; tie, jota myöten vaunut olivat
kiitäneet näkymättömiin, kulki metsän ympäri. Athos noudatti vähän aikaa
tätä tietä, silmät maahan luotuina; pienempiä veripilkkuja haavasta,
jonka oli saanut joko vaunuissa ollut lakeija, taikka joku hevosista,
näkyi pitkin tietä. Kolmen neljänneksen lieu'n päässä, tuskin
viittäkymmentä askelta Festubert'istä, oli suurempi veritäplä ja tie oli
hevosten poljeksima. Metsän ja tämän merkkipaikan välillä, hiukan
taampana poljeksittua kohtaa, tavattiin samat jälet kuin puutarhassa;
tässä olivat vaunut pysähtyneet.
Tällä paikalla oli mylady tullut metsästä esiin ja astunut vaunuihin.
Tyytyväisenä tähän keksintöön, joka näytti todeksi kaikki hänen
aavistuksensa, palasi Athos ravintolaan ja kohtasi Planchet'in, joka
maltitonna odotti häntä.
Kaikki oli käynyt Athoksen arvelujen mukaan. Planchet oli kulkenut
Athoksen näyttämää tietä ja nähnyt niinkuin Athoskin veripilkkuja;
niinkuin Athoskin oli hän huomannut paikan missä hevoset olivat
pysähtyneet; mutta hän oli mennyt kauvemmaksi kuin Athos, niin että
Festubert'in kylässä, jossa hän oli mennyt kapakkaan juomaan lasin
viiniä, hän oli kyselemättänsäkin saanut kuulla että muudan haavoitettu
mies, joka oli erään kyytivaunuissa matkustavan naisen mukana, kello
puoli yhdeksän aikaan eilen illalla oli ollut pakoitettu keskeyttämään
matkansa, kun ei ollut jaksanut matkustaa kauvemmaksi. Tapauksesta
syytettiin rosvoja, jotka muka olivat metsässä hätyyttäneet vaunuja.
Mies oli jäänyt kylään, vaan nainen oli muuttanut hevoisia ja jatkanut
matkaansa.
Planchet koetti saada selvää siitä kyytimiehestä, joka oli vaunuja
kuljettanut, ja tapasikin hänet. Hän oli kyydinnyt naista Fromelles'iin;
sieltä oli hän matkannut Armentières'iin; Planchet meni oikotietä ja
kello seitsemän aamusella oli hän Armentières'issä.
Siellä oli vaan yksi ainoa ravintola, joka samalla oli kestikievari.
Planchet oli olevinansa palveluksen ha'ussa. Hän ei ollut puhunut
kymmentä minuuttia isäntäväen kanssa, kun hän jo tiesi että eräs
yksinäinen nainen oli tullut sinne kello yhdentoista aikaan illalla,
ottanut huoneen, kutsuttanut isännän ja ilmoittanut hänelle haluavansa
oleskella jonkun aikaa siellä.
Planchet ei tarvinnut tietää enempää. Hän kiiruhti kokouspaikalle,
tapasi kolme lakeijaa siellä jo odottamassa, otti heidät mukaansa,
asetti heidät pitämään salaa silmällä ravintolan kaikkia sisäänkäytäviä
ja palasi Athoksen luokse, joka juuri kuunteli Planchet'in ilmoitusten
loppua, kun hänen ystävänsä palasivat luostarista.
Kaikkien kasvot olivat synkät ja rypistyneet, yksin Aramiksenkin lempeä
muoto.
-- Mitä on tehtävä? kysyi d'Artagnan.
-- Odotettava, vastasi Athos.
Jokainen meni huoneesensa.
Kello kahdeksan iltasella antoi Athos käskyn satuloida hevoset ja
laittoi sanan lord Winter'ille ja kolmelle ystävällensä että
valmistautuisivat matkalle.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki valmiina. Kukin tarkasteli aseitansa ja
laittoi ne kuntoon. Athos astui viimeisenä ulos ravintolasta; hän tapasi
d'Artagnan'in jo hevosen selässä ja hyvin malttamattomana.
-- Malttia! sanoi Athos. Vielä meistä yksi puuttuu.
Neljä ratsumiestä katselivat ympärilleen kummastuneina ja koettivat
turhaan keksiä, kuka yksi heistä puuttui.
Nyt tuli Planchet Athoksen hevosella. Muskettisoturi hyppäsi keveästi
satulaan.
-- Odottakaa minua tässä; minä palaan heti. Ja hän ratsasti pois täyttä
neliä.
Neljännestunnin kuluttua palasi hän, mukanansa eräs naamioittu mies
punaisessa viitassa.
Lord Winter ja kolme muskettisoturia katsoivat kysyväisinä toisiansa. Ei
kukaan heistä voinut antaa toisellensa selkoa, sillä ei kukaan tiennyt,
kuka tuo mies oli. He jättivät kumminkin kaikki sillensä,
tiedustelematta, kun Athos oli asian sillä tavoin asettanut.
Planchet'in näyttäessä tietä, lähti tuo pieni retkikunta kello yhdeksän
ravintolasta kulkemaan samaa tietä, jota vaunut olivat menneet.
Surullinen näky oli noiden kuuden miehen kulku hiljaisuudessa, jokainen
oli vaipunut syviin ajatuksiin, jotka olivat synkät kuin epätoivo,
kamalat kuin rangaistus.