Vesipisara.
Tuskin oli Rochefort mennyt ulos huoneesta, kun rouva Bonacieux tuli
taas sisään. Hän tapasi mylady'n hymyilevänä.
-- No, sanoi nuori nainen, siis se mitä pelkäsitte on tapahtunut? Tänä
iltana tai huomen aamuna lähettää kardinaali teitä noutamaan täältä?
-- Kuinka te sen tiedätte, lapsukaiseni? kysyi mylady.
-- Minä kuulin sen itseltään sanansaattajalta.
-- Tulkaa istumaan tähän minun viereeni, sanoi mylady.
-- Tässä olen.
-- Malttakaas, kun katson ett'ei kukaan voi kuulla meitä.
-- Minkä vuoksi tämmöistä varovaisuutta?
-- Sen saatte sitten tietää.
Mylady nousi istuviltaan, meni ovelle, avasi sen, katsoi ulos käytävään,
palasi takaisin ja istuutui rouva Bonacieux'in viereen.
-- Vai kertoi hän semmoisia, no silloin näytteli hän osansa hyvin.
-- Kuka?
-- Se, joka ilmoittautui johtajattarelle kardinaalin asiantoimittajaksi.
-- Näyttelikö hän siis vaan?
-- Pelkkää ilvettä, lapsukaiseni.
-- Se mies ei ollutkaan siis...?
-- Se mies, sanoi mylady hiljentäen ääntänsä, oli minun veljeni.
-- Teidän veljenne! huudahti rouva Bonacieux.
-- No niin, ei kukaan muu tiedä tästä salaisuudesta kuin te,
lapsukaiseni; jos te ilmaisette sen kelle hyvänsä, olen minä hukassa, ja
ehkä te myös.
-- Oi, Jumalani!
-- Kuulkaa, kuinka asianlaita oikeastaan on. Veljeni, joka kiiruhti
avukseni, viedäksensä minut pois täältä, vaikka väkivallalla, jos
tarvittiin, tapasi kardinaalin asiantoimittajan, joka oli tulossa minua
noutamaan. Hän seurasi noutomiehen jälessä. Kun he olivat tulleet
yksinäiseen seutuun, veti hän miekkansa, kehoitti sanansaattajaa
jättämään hänelle mukanansa olevat paperit. Sanansaattaja rupesi
puollustamaan itseänsä; veljeni tappoi hänet.
-- Ah, sanoi rouva Bonacieux vapisten.
-- Ajatelkaas, se oli ainoa keino. Silloin päätti veljeni käyttää
viekkautta väkivallan asemesta; hän otti paperit, ilmoittautui täällä
kardinaalin sanansaattajana ja yhden tai kahden tunnin päästä tulevat
vaunut noutamaan minua kardinaalin puolesta.
-- Minä ymmärrän; teidän veljenne lähettää vaunut.
-- Tietysti; mutta ei siinä kaikki; tuo kirje jonka te olette saaneet ja
jonka te luulette olevan rouva de Chevreuse'ltä...
-- No niin?
-- On väärä.
-- Kuinka niin?
-- Se on petosta; se on vaan ansa, viritetty sen vuoksi ett'ette
vastustelisi, kun teitä tullaan noutamaan.
-- Mutta d'Artagnan'han se tulee?
-- Te petytte; d'Artagnan ja hänen ystävänsä ovat vielä La Rochelle'n
piirityksessä.
-- Kuinka te sen tiedätte?
-- Veljeni tapasi matkalla useita kardinaalin kätyreitä
muskettisotureiksi puettuina. Teidät kutsuttaisiin portille, te
luulisitte olevanne ystävien kanssa tekemisissä, teidät ryöstettäisiin
silloin pois ja vietäisiin Pariisiin.
-- Oi, Jumalani! Minun pääni menee sekaisin tässä petosten ja
salavehkeiden pyörteessä. Minä tunnen, jatkoi rouva Bonacieux painaen
kädellään otsaansa, että jos tätä menoa jatkuisi, tulisin minä hulluksi.
-- Kuulkaa!
-- Mitä se on?
-- Minä kuulen kavioiden kopinaa; veljeni ratsastaa nyt takaisin; minä
tahdon sanoa hänelle vielä viimeiset jäähyväiset; tulkaa!
Mylady avasi ikkunan ja viittasi rouva Bonacieux'iä myöskin tulemaan
sinne. Nuori nainen kiiruhti ikkunaan.
Rochefort ratsasti sivuitse täyttä neliä.
-- Hyvästi, veljeni! huudahti mylady.
Ratsumies kohotti päätänsä näki molemmat nuoret naiset ja viittasi
ratsastaessaan mylady'lle tervehdykseksi.
-- Tuo hyvä George! sanoi hän sulkien ikkunan, ja hänen kasvonsa
kuvastelivat sisarellista rakkautta ja ikävöimistä.
Hän meni takaisin äskeiselle paikallensa ja ikäänkuin vaipui syviin
mietteihin.
-- Hyvä rouva, sanoi rouva Bonacieux, suokaa anteeksi että häiritsen
teitä, mutta sanokaa, mitä neuvotte minun tekemään? Jumalani! Teillä on
enemmän kokemusta kuin minulla; puhukaa, minä tahtoisin kuulla teidän
ajatustanne.
-- Ensiksikin, sanoi mylady, saattaa olla mahdollista että minä olen
väärässä ja että d'Artagnan ja hänen ystävänsä todellakin tulevat teille
avuksi.
-- Ah, se olisi liian suuri onni! huudahti rouva Bonacieux; niin paljoa
ei minulle ole suotu!
-- No niin, huomaattehan että siinä tapauksessa olisi kysymys vaan siitä
kuka ennen ennättää, -- jonkunlainen kilpa-ajo. Jos teidän ystävänne
ennättävät ennen perille, olette pelastettu; jos taas kardinaalin
kätyrit, olette hukassa.
-- Ah, niin, niin, auttamattomasti hukassa. Mitä on tekeminen? Mitä on
tekeminen?
-- No, tähän voisi olla aivan yksinkertainen, aivan luonnollinen keino.
-- Mikä? sanokaa!
-- Piiloutua lähistöön ja odottaa kunnes saa nähdä, ketä teidän
noutajanne ovat.
-- Mutta missä voisin odottaa?
-- Oh, se kysymys on helposti vastattu; minä itsekkin aion asettua
jonkun matkan päähän täältä odottamaan veljeni noutamista. No mitäs,
minä otan teidät mukaani, me piiloudumme ja odotamme yhdessä.
-- Mutta minua ei lasketa täältä; minä olen täällä aivan kuin vankina.
-- Kun luullaan minua noudettavan kardinaalin puolesta, ei osata uskoa
teidän olevan kovinkaan herkkä lähtemään minun mukaani.
-- No niin?
-- No niin! Vaunut odottavat portilla; te otatte minulta jäähyväiset; te
nousette astimelle syleilläksenne minua vielä kerran; veljeni palvelija,
joka tulee minua noutamaan, tietää asian ennakolta; hän viittaa
kyytimiehelle ja silloin menemme tiehemme täyttä vauhtia.
-- Mutta d'Artagnan, d'Artagnan, entäs jos hän tulee?
-- Senhän me saamme tietää.
-- Millä tavoin?
-- Ei mikään ole helpompaa: me lähetämme Béthune'en veljeni palvelijan,
johon, niinkuin olen sanonut, voimme luottaa; hän pukeutuu valepukuun ja
asettuu asumaan vastapäätä luostaria; jos kardinaalin kätyrit tulevat,
ei hän hievahda paikaltaan; jos d'Artagnan ja hänen ystävänsä tulevat,
tuopi hän ne meidän luoksemme.
-- Hän tuntee ne siis?
-- Tietysti; onhan hän nähnyt d'Artagnan'in minun luonani.
-- Niin, niin, se on oikein. Sillä tavoin menee kaikki hyvin; kaikki on
nyt hyvästi, mutta elkäämme poistuko täältä kovin kauvaksi.
-- Korkeintaan seitsemän tai kahdeksan lieu'tä; me pysyttelemme rajalla,
esimerkiksi, ja ensi risahduksesta pujahdamme ulkopuolelle Ranskanmaata.
-- Mutta mitä teemme siihen asti?
-- Odotamme.
-- Mutta jos he tulevat?
-- Veljeni vaunut tulevat ennen heitä.
-- Vaan jos minä en ole teidän luonanne silloinkuin teitä tullaan
noutamaan; jos minä olen esimerkiksi päivällisellä tai illallisella?
-- Tehkääpäs näin!
-- Kuinka?
-- Sanokaa meidän hyvälle johtajattarellemme, että te, jättääksenne
minua niin vähän kuin mahdollista, pyydätte saada ruokailla minun
luonani.
-- Mahtaako hän sallia semmoista?
-- Mitä hankaluutta siitä olisi?
-- Oh, mainiota! Sillä tavoin emme tarvitse erota hetkeksikään.
-- No niin, menkää nyt hänen luoksensa ja esittäkää pyyntönne; minun
pääni tuntuu niin raskaalta, että taidan lähteä vähän kävelemään tuonne
puutarhaan.
-- Tehkää niin; missä tapaan teidät sitten?
-- Täällä, tunnin perästä.
-- Täällä, tunnin perästä! Oi kuinka hyvä te olette! Minä kiitän teitä.
-- Kuinka voisin muuta olla teitä kohtaan? Vaikka ette olisi niin
kauniskaan ja viehättävä, olettehan erään minun parhaimman ystäväni
ystävä.
-- Hyvä d'Artagnan! Ah, kuinka sydämmellisesti hän onkaan kiittävä
teitä!
-- Niin minäkin toivon. No niin, kaikki on suostuttu; menkäämme nyt.
-- Ja te menette puutarhaan?
-- Niin.
-- Menkää pitkin käytävää; pieni porras vie teidät sinne.
-- Hyvä; kiitoksia!
Molemmat naiset erkanivat hymyillen suloisesti toisilleen.
Mylady oli puhunut totta sanoessaan päänsä tuntuvan raskaalta, sillä
hänen sekavat ehdotuksensa törmäsivät toisiansa vastaan kuin missäkin
mylläkässä. Hän tarvitsi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, järjestääksensä
ajatuksiaan ja saattaaksensa selvään muotoon aikeidensa epäselvät
piirteet.
Kaikkein tärkeintä oli viedä rouva Bonacieux varmaan säilöpaikkaan ja
käyttää häntä tarpeen tullessa panttivankina. Rouva Bonacieux oli
d'Artagnan'ille koko elämä; d'Artagnan taas rouva Bonacieux'ille enemmän
kuin elämä; rouva Bonacieux oli se nainen, jota d'Artagnan rakasti. Hän
soveltuisi siis, jos vastoinkäymisiä sattuisi kohtaamaan, neuvottelun
välittimeksi, jonka avulla voisi hankkia itselleen edulliset ehdot.
Siis se pykälä oli selvillä. Ilman vähintäkään epäluuloa lähtisi rouva
Bonacieux hänen mukaansa; kun he kerran olivat päässeet hyvään
piilopaikkaan Armentières'iin, oli hänelle helppo uskotella, ett'ei
d'Artagnan ollut tullutkaan Béthune'en. Viimeistään kahden viikon
perästä olisi Rochefort takaisin. Niinä kahtena viikkona olisi
mylady'llä muutoin aikaa tuumia kuinka hänen olisi menetteleminen
saadaksensa mitä julmimmasti kostetuksi noille neljälle ystävykselle. Ja
semmoinen ajanviete oli mylady'n luontoiselle naiselle tietysti mitä
hupaisinta.
Näitä tuumiessaan katseli hän ympärillensä ja painoi mieleensä tarkasti
koko puutarhan kaikkine kohtineen. Mylady teki niinkuin taitava
sotapäällikkö, joka ottaa lukuun kaikki, sekä voitot että tappiot, ja
joka on valmis ryntäämään eteenpäin taikka peräytymään, sen mukaan
kuinka kulloinkin sotaonni vaihtelee.
Tunnin kuluttua kuuli hän lempeän äänen huutavan häntä; se oli rouva
Bonacieux. Hyvä johtajatar oli tietysti myöntynyt kaikkeen, ja hyväksi
aluksi oli heidän nyt aterioiminen jo illallista yhdessä.
Kun he tulivat pihalle, kuului vaunujen jyryä.
Mylady kuunteli.
-- Kuuletteko? sanoi hän.
-- Kuulen, vaunujen jyrinää.
-- Siinä ovat veljeni lähettämät vaunut.
Vaunut pysähtyivät portille.
-- Ah, Jumalani!
-- Kas niin, rohkeutta nyt!
Soitettiin luostarin porttikelloa; mylady oli arvannut oikein.
-- Menkää huoneesenne, sanoi hän rouva Bonacieux'ille, teillä on kaiketi
kalleuksia, jotka haluatte ottaa mukaanne!
-- Minulla on hänen kirjeensä, sanoi hän.
-- No niin, menkää noutamaan ne, ja tulkaa sitten luokseni; syökäämme
kiiruusti illallinen, me saamme kenties matkustaa osan yötä ja
tarvitsemme siis virkistää voimiamme.
-- Suuri Jumala! sanoi rouva Bonacieux, painaen kädellään poveansa,
sydämmeni on pakahtua, minä en voi käydä.
-- Rohkeutta vaan, rohkeutta! Ajatelkaa että neljännestunnin perästä
olette pelastettu ja että mitä nyt teette, sen teette hänen tähtensä.
-- Niin, niin, kaikki hänen tähtensä! Yhdellä ainoalla sanalla olette
antaneet minulle rohkeuteni takaisin. Menkää, minä tulen sitten.
Mylady meni kiiruusti huoneesensa; siellä kohtasi hän Rochefort'in
lakeijan ja antoi hänelle määräyksensä.
Hänen tuli odottaa portilla; jos muskettisotureita sattuisi näkymään,
lähtisivät vaunut kiitämään täyttä vauhtia, kiertäisivät luostarin
ympäri ja pysähtyisivät odottamaan erääsen pieneen kylään metsän
toisessa päässä. Siinä tapauksessa mylady menisi puutarhan ja metsän
kautta jalan kylään: olemme jo maininneet että mylady tunsi erittäin
hyvin tämän seudun Ranskanmaata.
Jos muskettisotureita ei näkyisi, menisi kaikki suostutulla tavalla.
Rouva Bonacieux nousisi vaunuihin ottamaan muka jäähyväisiä mylady'ltä
ja vaunut veisivät hänet pois.
Rouva Bonacieux tuli sisään ja hänen epäluulojensa karkoittamiseksi, jos
semmoisia olisi, kertoi mylady hänelle lakeijan kuullen koko loppupuolen
määräyksistänsä.
Mylady kyseli sitten vaunuista ja sai tietää, että niitä veti kolme
hevosta, joita ajoi kyytimies; Rochefort'in lakeija ratsastaisi vaunujen
edellä.
Mylady'n pelko, että rouva Bonacieux muka epäilisi, oli aivan turha; tuo
nuori naisraukka oli liiaksi jaloluontoinen, voidaksensa epäillä
toisesta naisesta sellaista uskottomuutta; sitä paitsi kreivinna
Winterin nimi, jonka hän oli kuullut johtajattaren mainitsevan, oli
hänelle aivan tuntematon, eikä hän edes tiennyt, että nainen oli niin
suurena syynä hänen elämänsä onnettomuuksiin.
-- Te näette, sanoi mylady, kun lakeija oli mennyt ulos, että kaikki on
järjestyksessään. Johtajatar ei epäile mitään; hän luulee että minua
noudetaan kardinaalin puolesta. Syökää nyt hiukkasen, juokaa pisara
viiniä ja lähtekäämme.
-- Niin, sanoi rouva Bonacieux aivan koneenomaisesti, niin, lähtekäämme.
Mylady viittasi häntä istumaan vastapäätä pöydän ääreen, kaasi pieneen
lasiin Espanjan viiniä ja asetti hänen eteensä palasen linnun rintaa.
-- Kas, sanoi hän, eikö kaikki ole meille myötäistä! Kas, kuinka rupeaa
hämärtämään; päivän koitteella saavumme suojapaikkaamme, eikä kukaan
aavista meidän olopaikkaamme. Rohkeutta vaan! Syökää vähä!
Rouva Bonacieux söi aivan koneenomaisesti muutaman suupalan ja maisteli
hiukan viiniä.
-- Kas näin, kas näin, sanoi mylady, nostaen lasin huulilleen, tehkää
tällä tavoin kuin minä.
Mutta juuri kuin hän oli ryyppäämäisillään, jäi hänen kätensä
liikkumattomasti ojennuksiinsa; hän oli kuullut tieltä päin kaukaista
kavioiden kopinaa, joka läheni ja pian oli hän kuulevinansa hevoisten
hirnuntaa.
Tämä melu tempasi mylady'n ilostansa, ikäänkuin myrsky herättää meitä
ihanasta unesta; hän vaaleni ja riensi ikkunaan, jolla välin rouva
Bonacieux vapisten nousi istuimeltaan ja piteli sen selkämyksestä kiini,
estääksensä itseänsä kaatumasta.
Vielä ei mitään näkynyt; kuului vaan nelistämistä, joka yhä läheni.
-- Oi, Jumalani! huusi rouva Bonacieux, mitä meteliä se on? Ne ovat
meidän ystäviä tai meidän vihollisia, sanoi mylady hirveän
kylmäkiskoisesti. Seiskaa siinä missä olette; minä sanon teille ketä he
ovat.
Rouva Bonacieux seisoi äänetönnä, liikkumattomana, kalpeana kuin
kuvapatsas.
Sillä välin kasvoi meteli, hevoset saattoivat olla enää sadan
viidenkymmenen askeleen päässä; jos heitä ei vielä näkynyt, oli siihen
syynä tien kaarros. Mutta töminä oli jo niin selvää että olisi voinut
lukea hevoset heidän tasaisista kavioidensa kopinasta.
Mylady katsoi ulos, jännittäen huomionsa mitä kiinteimmäksi; oli vielä
siksi valoisaa että tulijat saattoi tuntea.
Yht'äkkiä näki hän tien käänteessä kirjailtujen hattujen kiiltävän ja
töyhtöjen häilyvän; hän luki ensin kaksi, sitten viisi, sitten kahdeksan
ratsumiestä; yksi heistä ratsasti parin hevosenpituuden verran toisten
edellä.
Mylady päästi tukahdutetun huudon. Etunenässä ratsastavan tunsi hän
d'Artagnan'iksi.
-- O, Jumalani, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux; mitä on liikkeellä?
-- Ne ovat kardinaalin henkivartijoita, ei ole silmänräpäystäkään aikaa
hukata! huudahti mylady. Paetkaamme, paetkaamme!
-- Niin, niin, paetkaamme! toisti rouva Bonacieux, mutta hän ei voinut
astua askeltakaan, pelko oli hänet naulinnut kiini paikoilleen.
Ratsumiesten kuultiin ajavan ohi ikkunan alitse.
-- Tulkaa, tulkaahan nyt! huudahti mylady, koettaen vetää käsipuolesta
nuorta naista perässään. Hyvä että on puutarha ja minulla sinne avain,
me voimme vielä paeta, mutta rientäkäämme; viiden minuutin perästä on
kaikki liian myöhäistä.
Rouva Bonacieux koetti kävellä, astui muutamia askeleita ja lynsähti
polvilleen.
Mylady koetti nostaa häntä ylös ja viedä häntä pois, vaan se ei
onnistunut.
Samassa tuokiossa kuului rattaiden jyryä ja vaunut kiitivät täyttä
vauhtia muskettisoturien silmien edestä. Kolme tai neljä pyssynpamausta
kuului.
-- Viimeisen kerran, tahdotteko tulla? huudahti mylady.
-- Oi Jumalani, Jumalani, näettehän että voimani uupuvat, näettehän
ett'en jaksa käydä? Paetkaa yksin.
-- Pakenisinko yksin ja jättäisin teidät tänne? En koskaan! huudahti
mylady.
Yht'äkkiä ojensi hän itsensä suoraksi, hornan leimaus välähti hänen
silmissään; hän kiiruhti pöydän luokse ja tipautti rouva Bonacieux'in
lasiin hätäisesti avatusta sormuksensa kannasta jotakin.
Se oli pieni punainen marja, joka heti liukeni. Sitten tarttui hän
lasiin vakavalla kädellä.
-- Juokaa, sanoi hän, tämä viini antaa teille voimia; juokaa!
Mylady asetti lasin nuoren naisen huulille: hän joi koneenomaisesti.
-- Ah, en minä sillä tavalla aikonut kostaa, mietti mylady ja laski
pirullisesti hymyten lasin takaisin pöydälle, mutta, kunniani kautta,
jokainen tekee mitä voipi!
Ja hän syöksähti ulos huoneesta.
Rouva Bonacieux näki hänen pakenevan voimatta häntä seurata; hän oli
samassa tilassa kuin ne, jotka uneksivat että heitä ajetaan takaa ja
koettavat turhaan päästä pakenemaan.
Muutamia minuuttia kului; hirveä räikinä kuului portilta; joka
silmänräpäys odotti rouva Bonacieux että mylady tulisi takaisin, vaan
häntä ei näkynyt.
Useita kertoja kihosi, epäilemättä kauhistuksesta, kylmä hiki hänen
polttavalle otsallensa.
Vihdoin kuuli hän porttien narinaa; ne avattiin, saappaiden kopinaa ja
kannuksien helinää kuului portaissa; kova rähinä läheni ja keskellä
kaikkia luuli hän kuulevansa nimeään mainittavan.
Yht'äkkiä päästi hän riemuhuudahduksen ja hyppäsi ovelle; hän oli
tuntenut d'Artagnan'in äänen.
-- D'Artagnan! huudahti hän. Tekö se olette? Tännepäin, tännepäin!
-- Constance! Constance! Vastasi nuori mies. Missä olette? Oi, Jumalani!
Samassa luostarikammion ovi sai semmoisen sysäyksen, että se pääsi
sijoiltaan ennemmin kuin aukeni. Useita miehiä ryntäsi huoneesen; rouva
Bonacieux oli vaipunut eräälle tuolille, jaksamatta nousta siitä ylös.
D'Artagnan heitti kädestään pistoolin, joka vielä savusi, ja viskautui
polvilleen lemmittynsä eteen; Athos pani pistoolinsa vyölleen; Porthos
ja Aramis, joilla oli paljas miekka kädessä, pistivät ne takaisin
tuppeen.
-- Ah, d'Artagnan, minun syvästi rakastettu d'Artagnan'ini, vihdoinkin
tulet! Sinä et ole pettänyt minua, sinähän se olet!
-- Niin, niin, Constance! Nyt olemme vihdoin kohdanneet taas toisemme!
-- Ah! Hän kyllä sanoi ett'et sinä tulisi, mutta minä toivoin kuitenkin;
minä en tahtonut paeta. Voi, kuinka hyvin minä tein! Kuinka onnelliseksi
tunnen nyt itseni!
Kuultuansa hän sanan, Athos, joka levollisesti oli istahtanut tuolille,
nousi äkkiä seisovilleen.
-- Hän? kuka hän? kysyi d'Artagnan.
-- Minun seuralaiseni, joka ystävyydestä minua kohtaan tahtoi viedä
minut mukanansa pois vainoojaini käsistä, ja joka vast'ikään pakeni
tiehensä, koska hän luuli teitä kardinaalin henkivartijoiksi.
-- Teidän seuralaisenne! huudahti d'Artagnan, vaaleampana kuin hänen
lemmittynsä valkoinen huntu. Mistä seuralaisestanne te puhutte?
-- Siitä, jonka vaunut odottivat portilla; eräästä naisesta, joka sanoo
olevansa teidän ystävänne, d'Artagnan; eräästä naisesta, jolle te olette
kertoneet kaikki.
-- Mikä hänen nimensä on! huudahti d'Artagnan; Jumalani! Ettekö tiedä
hänen nimeänsä?
-- Kyllä se minulle sanottiin; malttakaas ... mutta sepä kummallista...
Oi Jumalani! Päätäni pyörryttää, minä en näe mitään enää.
-- Apua, apua, ystäväni! Hänen kätensä ovat jääkylmät, huudahti
d'Artagnan; hän voi pahoin; suuri Luoja, hän menee tainnuksiin!
Sillä välin kuin Porthos kaikella äänensä voimalla huusi apua, kiiruhti
Aramis pöydän luokse ottamaan lasin vettä, mutta hän pysähtyi nähdessään
Athoksen, haahmo hirmuisesti muuttaneena, seisovan pöydän ääressä,
hiukset pystyssä, silmät jäykkinä hämmästyksestä, ja katsovan erästä
lasia mitä kauheimman epäluulon vallassa.
-- Oh, sanoi Athos, eihän toki sentään, ei se voi olla mahdollista!
Jumala ei voisi suvaita semmoista rikosta.
-- Vettä, vettä! huusi d'Artagnan; vettä!
-- Voi naisraukka, voi naisraukka! mutisi Athos murtuneella äänellä.
Rouva Bonacieux avasi silmänsä d'Artagnan'in suudelmiin.
-- Hän toipuu! huudahti nuori mies, oi Jumalani, minä kiitän sinua!
-- Rouva hyvä, sanoi Athos, rouva hyvä, taivaan nimessä, kenen on tämä
tyhjä lasi?
-- Minun, herra, vastasi nuori nainen kuolevan äänellä.
-- Ja kuka kaatoi viinin lasiin?
-- Hän!
-- Kuka hän?
-- Ah, nyt muistan, sanoi rouva Bonacieux, kreivinna Winter.
Neljä ystävystä huudahtivat yhteen ääneen; mutta Athoksen ääni kuului
ylinnä.
Sillä hetkellä muuttui rouva Bonacieux'in muoto mustansinertäväksi;
kamala tuska masensi hänet; hän vaipui läähättäen Porthoksen ja
Aramiksen käsiin.
D'Artagnan tarttui Athoksen käsiin sanomattoman tuskan vallassa.
-- Kuinka? sanoi hän, sinä siis luulet... Hänen äänensä sammui
nyyhkytykseen.
-- Minä luulen kaikkea, sanoi Athos, purren huulensa verisiksi,
tukahduttaaksensa huokauksen.
-- D'Artagnan, d'Artagnan! huusi rouva Bonacieux, missä sinä olet? Elä
jätä minua; näethän, että minä olen kuolemaisillani.
D'Artagnan päästi irti Athoksen kädet, joita hän vielä oli
suonenvedontapaisesti puristanut ja kiiruhti rouva Bonacieux'in luokse.
Hänen kauniit kasvonsa olivat aivan väännyksissä; hänen lasimaiset
silmänsä eivät katsoneet enää mihinkään; väristyksiä kulki hänen
ruumiissansa ja hiki tiukkui hänen otsaltansa.
-- Taivaan nimessä, kiiruhtakaa, huutakaa! Porthos, Aramis, hankkikaa
apua!
-- Turhaa, sanoi Athos, turhaa; sille myrkylle, jota hän sekoittaa, ei
ole olemassa mitään vastamyrkkyä.
-- Niin, niin, apua, apua! sopersi rouva Bonacieux, apua!
Sitten kokosi hän kaikki voimansa, kiersi molemmat käsivartensa nuoren
miehen pään ympäri, katseli häntä hetkisen, ikäänkuin tahtoen vuodattaa
koko sielunsa siihen silmäykseen, ja nyyhkyyttävästi huudahtaen painoi
huulensa hänen huuliansa vasten.
-- Constance, Constance! huudahti d'Artagnan.
Huokaus puhkesi rouva Bonacieux'in rinnasta hänen huuliensa koskettaessa
d'Artagnan'in huulia; tuo huokaus oli hänen siveä, rakastava sielunsa,
joka kohosi taivaasen.
D'Artagnan painoi nyt vaan ruumista rintaansa vasten. Nuori mies
huudahti ja vaipui lemmittynsä vierelle, yhtä kalpeana ja kylmänä kuin
hän.
Porthos itki, Aramis pui nyrkkiä taivaalle. Athos teki ristinmerkin.
Siinä silmänräpäyksessä näkyi ovella mies, melkein yhtä kalmankalpea
kuin huoneessa-olijat; hän katseli ympärillensä ja näki rouva
Bonacieux'in kuolleena, d'Artagnan'in pyörtyneenä.
Hän tuli juuri sinä huumauksen hetkenä, joka on suurten tapahtumien
tavallinen seuraus.
-- Minä en erhettynyt, sanoi hän; tuossa on herra d'Artagnan ja te
olette hänen kolme ystäväänsä, herrat Athos, Porthos ja Aramis.
Ne, joiden nimet lausuttiin, katsoivat hämmästyneinä vierasta; kaikki
kolme pitivät häntä tutun näköisenä.
-- Hyvät herrat, jatkoi äskentullut, te niinkuin minäkin etsitte varmaan
erästä naista, joka, lisäsi hän kamalasti hymyten, kaiketi on liikkunut
täällä, koskapa täällä näkyy olevan ruumis.
Kolme ystävystä pysyivät äänettöminä; sekä ääni että kasvot muistuttivat
heitä miehestä, jonka he olivat ennen nähneet, mutta he eivät voineet
muistaa missä ja milloin.
-- Herrat, jatkoi vieras, koska te ette näy tuntevan miestä, joka kaksi
kertaa on saanut luultavasti teitä kiittää hengestänsä, täytyy minun
ilmoittaa nimeni: minä olen lord Winter, sen naisen lanko.
Kolme ystävystä huudahtivat hämmästyksestä.
Athos nousi ja ojensi hänelle kätensä.
-- Tervetullut, mylord, sanoi hän; te olette meidän miehiä.
-- Minä matkustin Portsmouth'ista viisi tuntia jälemmin häntä, sanoi
lord Winter; minä tulin kolme tuntia myöhemmin häntä Boulogneen,
kaksikymmentä minuuttia ennemmin oli hän ehtinyt lähteä Saint-Omer'ista
kuin minä sinne jouduin; mutta vihdoin häivyin minä hänen jäliltänsä
Lilliers'issä. Sitten kuljin minä umpimähkää, kysellen kaikilta, kun
samaan liittoon näin teidän kiitävän sivuitseni täyttä vauhtia; minä
tunsin d'Artagnan'in. Minä huusin teitä, te ette vastanneet; minä koetin
seurata teitä, mutta minun hevoseni oli liian uupunut, voidaksensa
juosta niin nopeasti kuin teidän; ja kuitenkin näyttää siltä kuin te
kaikesta kiirehtimisestä huolimatta olisitte tulleet perille liian
myöhään.
-- Niin, niinkuin näette, sanoi Athos, osoittaen lord Winterille rouva
Bonacieux'in ruumista ja d'Artagnan'ia, jota Porthos ja Aramis koettivat
virotella henkiin.
-- Ovatko he molemmat kuolleet? kysyi lord Winter kylmästi.
-- Eivät, onneksi, vastasi Athos; herra d'Artagnan on vaan pyörryksissä.
-- Sitä parempi! sanoi lord Winter.
Todella d'Artagnan avasi samassa tuokiossa silmänsä. Hän kiskoi itsensä
irti Porthoksen ja Aramiksen käsistä ja viskautui kuin mieletön
lemmittynsä ruumiin ääreen.
Athos nousi liikkeelle ja kävi juhlallisilla, vakavilla askeleilla
ystävänsä luokse, syleili häntä hellästi ja sanoi, kun d'Artagnan
ratkesi nyyhkyttämään, ylevällä, rauhoittavalla äänellänsä hänelle:
-- Ystäväni, ole mies; naiset itkevät vainajia, miehet kostavat heidän
puolestansa!
-- Niinpä kyllä, sanoi d'Artagnan, niinpä kyllä, jos kysymys on
kostamisesta, olen minä paikalla valmis sinua seuraamaan!
Athos käytti tätä hetkeä, jolloin kostamisen toivo antoi hänen
onnettomalle ystävällensä uutta voimaa, viitataksensa Porthokselle ja
Aramikselle että menisivät noutamaan luostarin johtajatarta.
Molemmat ystävykset kohtasivat hänet käytävässä, vielä vallan
hämmennyksissä niin monista kummallisista tapauksista; hän käski
saapuville muutamia nunnia tähän viiden miehen seuraan, vastoin kaikkia
luostarin tapoja.
-- Hyvä rouva, sanoi Athos, ottaen d'Artagnan'in käsivarren kainaloonsa,
me jätämme tämän kovaonnisen naisen ruumiin teidän hurskaasen
huostaanne. Hän oli enkeli maan päällä, ennenkuin hän muuttui
taivaalliseksi enkeliksi. Menetelkää hänen kanssansa niinkuin sisarenne
kanssa; me tulemme vielä erään kerran tänne rukoilemaan hänen
haudallensa.
D'Artagnan kätki kasvonsa Athoksen povelle ja puhkesi nyyhkytyksiin.
-- Itke, sanoi Athos, itke, sinä sydän, joka olet täynnä rakkautta,
nuoruutta ja elämää! Ah, kuinka mielelläni tahtoisin itkeä niinkuin
sinä!
Ja hän veti ystäväänsä muassaan, hellänä kuin isä, lohduttavana kuin
Herran palvelija, ylevänä kuin mies, joka on kärsinyt paljon.
Kaikki viisi ja heidän palvelijansa, jotka taluttivat heidän hevosiansa,
lähtivät nyt menemään Béthune'n kaupunkiin, jonka reuna jo näkyi, ja
pysähtyivät ensimäisen ravintolan edustalle, minkä tapasivat.
-- Mutta, sanoi d'Artagnan, emmekös ajakkaan takaa sitä naista?
-- Kyllä, mutta myöhemmin, sanoi Athos, minulla on vielä muutamia
toimenpiteitä.
-- Mutta hän livistää käsistämme, sanoi nuori mies, hän livistää
käsistämme, ja se on silloin sinun syysi.
-- Minä takaan hänestä, sanoi Athos.
D'Artagnan'illa oli niin suuri luottamus kaikkeen mitä hänen ystävänsä
sanoi, että hän vaikeni ja meni allapäin ravintolahuoneesen.
Porthos ja Aramis katsoivat toinen toisiinsa; he eivät voineet käsittää
Athoksen varmuutta.
Lord Winter luuli hänen puhuvan noin, lauhduttaaksensa vaan
d'Artagnan'in tuskaa.
-- Nyt, hyvät herrat, sanoi Athos, otettuaan selon siitä että
ravintolassa oli viisi joutilasta huonetta, menkäämme kukin huoneesemme.
D'Artagnan tarvitsee yksinäisyyttä murehtiaksensa ja me nukkuaksemme.
Olkaa huoleti, minä otan kaikki niskoilleni.
-- Minun mielestäni kuitenkin, sanoi lord Winter, jos tässä mihin
toimenpiteihin kreivinnaa vastaan ryhdytään, on se minun asiani, sillä
hän on minun kälyni.
-- Ja minun vaimoni, virkkoi Athos.
D'Artagnan hymyili, sillä hän ymmärsi että Athos oli varma kostostansa,
koska hän ilmaisi semmoisen salaisuuden; Porthos ja Aramis katsoivat
toinen toisiinsa ja kalpenivat. Lord Winter luuli Athoksen menettäneen
järkensä.
-- Vetäytykää nyt kukin huoneesenne, sanoi Athos ja antakaa minun
vallita; näettehän että tämä koskee minua hänen miehenänsä. Kumminkin,
d'Artagnan, jos sinulla on vielä tallella se paperi, joka putosi miehen
hatusta, ja johon kaupungin nimi oli kirjoitettu, niin anna se minulle.
-- Ah, sanoi d'Artagnan, kyllä ymmärrän, hänen omalla kädellään
kirjoitettu nimi...
-- Näethän, sanoi Athos, että kohtaloiden ohjaaja on olemassa!