Tuomio.
Yö oli pimeä ja myrskyinen; paksuja pilviä kulki taivaalla ja ne
peittivät tähtien valon; kuu oli nouseva vasta jälkeen puoliyön.
Toisinaan näkyi, taivaan rannalla leimahtavan salaman valossa tie, joka
kaareili vaaleana ja autiona; mutta kun salama oli sammunut, peittyi
kaikki taas pimeyteen.
Joka hetki täytyi Athoksen muistuttaa d'Artagnan'ia pysymään rivissä,
hän näet alinomaa kiiruhti tuon pienen retkikunnan edelle. Hänessä
vallitsi vaan yksi ajatus, nimittäin kiiruhtaminen, ja sentähden hän
kiiruhti.
Äänetönnä kuljettiin Festubert'in kylän lävitse, jonne se haavoitettu
palvelija oli jäänyt, sitten ratsastettiin Richebourg'in metsän viertä.
Kun tultiin Herlier'iin, kääntyi Planchet, joka yhä vaan opasti
matkuetta, vasempaan.
Useita kertoja olivat lord Winter, Porthos ja Aramis koettaneet
puhutella punaviittaista miestä, vaan jokaiseen kysymykseen, mikä
hänelle oli tehty, oli hän vaan kumartanut vastaukseksi. Silloin olivat
matkamiehet ymmärtäneet, että oli varmaankin olemassa joku erityinen
syy, minkä vuoksi tuntematon oli vaiti, ja he olivat lakanneet
puhuttelemasta häntä.
Raju-ilma muutoin oli yhä kasvamaan päin, salamoita leimahteli tiheään,
ukkonen alkoi jyristä ja vinha tuuli, myrskyn edeltäjä, vinkui
ratsumiesten töyhdöissä ja hiuksissa.
Matkue lähti ajamaan kovassa nelisessä.
Jonkun matkaa Fromelles'in toisella puolen puhkesi raju-ilma täyteen
voimaansa. Käärittiin kauhtanat kiinteämmälle ruumista vasten.
D'Artagnan oli ottanut hatun päästänsä, eikä ollut heittänyt
kauhtanaakaan yllensä; hänestä tuntui hyvältä antaa veden virtailla
palavaa otsaansa ja kuumeesta värisevää ruumistansa myöten.
Samassa tuokiossa kuin tuo retkikunta oli kulkenut Goskal'in ohitse ja
oli lähellä kestikievaria, poistui eräs mies, joka oli hakenut suojaa
erään puun alla, sen tyveltä, jonka kanssa hän pimeässä oli ikäänkuin
yhteen sulanut, ja meni keskelle tietä, asettaen sormen suullensa.
Athos tunsi Grimaud'in.
-- Kuinkas on? huudahti d'Artagnan; onko hän lähtenyt Armentières'istä?
Grimaud nyykäytti päätänsä myöntävästi. D'Artagnan kiristi hampaitansa.
-- Hiljaa d'Artagnan! sanoi Athos; minähän olen ottanut kaikki
niskoilleni; minun asiani on siis kuulustella Grimaud'ia.
-- Missä hän on? kysyi Athos.
Grimaud ojensi kätensä Lys-virtaan päin.
-- Kaukanako täältä? kysyi Athos.
Grimaud näytti herrallensa koukistettua etusormeansa.
-- Yksinkö? kysyi Athos.
Grimaud viittasi myöntävästi.
-- Herrat, sanoi Athos, hän on puolen lieu'n päässä täältä virtaan päin.
-- Hyvä, sanoi d'Artagnan; näytä tietä Grimaud.
Grimaud kääntyi menemään poikki ketojen ja rupesi nyt matkueen oppaaksi.
Noin viidensadan askeleen päässä tultiin pienelle purolle, jonka yli
kahlattiin.
Erään salaman valossa nähtiin Enguinghem'in kylä.
-- Tuollako? kysyi d'Artagnan.
Grimaud pudisti päätänsä kieltävän vastauksen merkiksi.
-- Vaiti nyt! sanoi Athos.
Ja matkue jatkoi kulkuansa.
Toinen salama leimahti; Grimaud ojensi kätensä ja tulikäärmeen
sinertävässä valossa havaittiin yksinäinen talo virran reunalla, sata
askelta lautalta.
Eräästä ikkunasta loisti valkea.
-- Me olemme perillä, sanoi Athos.
Samassa silmänräpäyksessä nousi eräs mies ojasta; se oli Mousqueton; hän
osoitti valoisata ikkunaa.
-- Tuolla hän on, sanoi hän.
-- Entäs Bazin? kysyi Athos.
-- Minun vartioidessani ikkunaa, hän vartioi ovea.
-- Hyvä; sanoi Athos. Te olette kaikki uskollisia palvelijoita.
Athos hyppäsi satulasta maahan, antoi ohjakset Grimaud'in käteen ja meni
ikkunaan, viitattuansa muulle joukolle että poikkeaisivat ovelle päin.
Pientä taloa ympäröi pari kolme jalkaa korkea aita. Athos hyppäsi aidan
yli ja tuli aivan ikkunan luokse, jossa ei ollut luukkuja, vaan jonka
varjostimet olivat tarkasti eteen vedetyt.
Hän nousi kivijalalle, nähdäksensä varjostimien yli.
Lampun valossa näki hän erään mustaan kaapuun kääriytyneen naisen, joka
istui pienellä rahilla melkein sammuneen pystyvalkean ääressä. Hänen
kyynäspäänsä nojasivat kehnoon pöytään ja hän oli kallistanut päänsä
molempia käsiänsä vasten, jotka olivat valkoiset kuin norsunluu.
Ei voinut nähdä hänen kasvojansa, vaan kamala hymy lennähti Athoksen
huulille. Tuo hymy ei voinut erehdyttää, istuja oli todella se, jota hän
haki.
Samassa hetkessä hevonen hirnahti. Mylady nosti päätänsä, näki Athoksen
kalpeat kasvot lasinruudussa ja kiljahti.
Athos ymmärsi että hänet oli tunnettu, työnsi polvellaan ja kädellään
ikkunaa, ikkuna antoi mukaa, ruudut särkyivät.
Ja ikäänkuin koston haamu hyppäsi Athos huoneesen.
Mylady juoksi ovelle ja tempasi sen auki; kalpeampana ja vielä
uhkaavampana kuin Athos, seisoi d'Artagnan kynnyksellä.
Mylady vetäytyi takaisin ja kiljahti uudestaan. D'Artagnan, luullen
hänellä olevan vielä mahdollisuuden päästä pakoon, ja peljäten että hän
livistäisi heidän käsistänsä, veti pistoolin vyöltänsä. Mutta Athos
kohotti kätensä.
Pane ase paikoillensa, d'Artagnan, sanoi Athos, tämä nainen on
tuomittava, ei murhattava. Malta silmänräpäys, d'Artagnan, niin olet
tyytyväinen. Käykää sisään, herrat.
D'Artagnan totteli, sillä Athos puhui juhlallisella äänellä ja ylevän
näköisenä, niinkuin hän olisi ollut itse Jumalan lähettämä tuomari. Ja
d'Artagnan'in perästä tuli sisään Porthos, Aramis, lord Winter ja
punaviittainen mies.
Neljä palvelijaa vartioitsivat ovea ja ikkunaa.
Mylady oli vaipunut rahillensa kädet ojennuksissa, ikäänkuin kokien
manata pois tuota kauheata näkyä. Kun hän huomasi lankonsa, päästi hän
hirveän huudon.
-- Ketä te etsitte? kysyi mylady.
-- Me etsimme, sanoi Athos, Charlotta Backson'ia, joka ensin nimitti
itseänsä kreivinna de la Fère'ksi ja sitten lady Winteriksi,
Scheffield'in paronessaksi.
-- Minä se olen, minä se olen, sopersi hän suurimman kauhun vallassa.
Mitä te minusta tahdotte?
-- Me tahdomme tuomita teidät rikoksienne mukaan; sanoi Athos; teillä on
vapaus puollustaa itseänne; todistakaa itsenne syyttömäksi, jos voitte.
Herra d'Artagnan, lausukaa te ensin syytöksenne.
D'Artagnan astui esiin.
-- Jumalan ja ihmisten edessä, sanoi hän, syytän minä tätä naista eilen
illalla kuolleen Constance Bonacieux'in myrkyttämisestä.
Hän kääntyi Porthoksen ja Aramiksen puoleen.
-- Me todistamme syytöksen oikeaksi, sanoivat yht'aikaa molemmat
muskettisoturit.
D'Artagnan jatkoi:
-- Jumalan ja ihmisten edessä syytän minä tätä naista siitä, että hän on
aikonut myrkyttää minut itseni viinillä, jonka hän lähetti minulle
Villeroi'sta, ilmoittaen samalla mukana olleessa väärässä kirjeessä,
että viinin olivat lähettäneet muka minun ystäväni. Jumala pelasti
minut, vaan toinen kuoli minun sijassani, mies, jonka nimi oli
Brisemont.
-- Me todistamme tämänkin syytöksen oikeaksi, sanoivat Porthos ja Aramis
yhteen ääneen.
-- Jumalan ja ihmisten edessä, jatkoi d'Artagnan, syytän minä tätä
naista siitä, että hän on koettanut saada minua murhaamaan kreivi de
Wardes'in, ja kun täällä ei ole ketään, joka voisi todistaa tämän
syytöksen oikeaksi, niin minä todistan sen itse. Minä olen puhunut.
Ja d'Artagnan astui toiselle puolelle huonetta Porthoksen ja Aramiksen
kanssa.
Parooni lähestyi nyt vuorostaan.
-- Jumalan ja ihmisten edessä, sanoi hän, syytän minä tätä naista siitä
että hän on murhauttanut herttua Buckingham'in.
-- Herttua Buckingham murhattu! huudahtivat kaikki läsnäolijat yhteen
ääneen.
-- Niin, sanoi parooni, murhattu. Sen varoituskirjeen johdosta, jonka
te, herra d'Artagnan kirjoititte minulle, otatin minä kiini tämän naisen
ja jätin hänet erään rehellisen palvelijan huostaan; hän vietteli sen
miehen, pisti puukon hänen käteensä, sai hänet tappamaan herttuan, ja
ehkäpä juuri tällä hetkellä Felton parhaillaan suorittaa verellänsä
tämän hornanhengen rikosta.
Tuomareita värisytti, kun he kuulivat noita tähän saakka tuntemattomia
rikoksia.
-- Siinä ei kumminkaan vielä ole kaikki, jatkoi lord Winter; veljeni,
joka oli määrännyt teidät perilliseksensä, kuoli kolmessa tunnissa
eriskummalliseen tautiin ja hänellä oli mustansinisiä täpliä yli koko
ruumiin. Kuinka kuoli teidän miehenne, kälyni?
-- Voi kauhistusta! huudahtivat Porthos ja Aramis.
-- Buckingham'in murhaaja, Felton'in ja veljeni murhaaja, minä vaadin
teille rangaistusta ja julistan, että ell'ei sitä myönnetä, rankaisen
minä itse.
Lord Winter asettui d'Artagnan'in sivulle, jättäen paikkansa uudelle
syyttäjälle.
Mylady antoi päänsä painua käsiinsä ja koki koota hirmuiseen häiriöön
joutuneita ajatuksiansa.
-- Nyt on vuoro minun, sanoi Athos vapisten, niinkuin leijona vapisee
nähdessään käärmeen, nyt on vuoro minun. Minä menin naimisiin tämän
naisen kanssa, silloinkuin hän oli nuori tyttö; minä nain hänet, vaikka
perheeni oli sitä vastaan; minä annoin hänelle omaisuuteni, nimeni, ja
eräänä päivänä huomasin minä että tämä nainen on kunniattomaksi
julistettu; hänellä oli polttomerkki olkapäässä.
-- Ah, sanoi mylady, nousten seisovilleen, minä rohkenen kysyä, voiko
kukaan sanoa, mikä tuomioistuin on langettanut minut tähän häpeälliseen
rangaistukseen; minä rohkenen kysyä, voiko kukaan ilmoittaa ken sen
tuomion on pannut toimeen.
-- Hiljaa, sanoi eräs ääni. Tähän on minun vastattava. Ja punaviittainen
mies astui nyt esille.
-- Ken on tuo mies? ken on tuo mies? huudahti mylady, kauhistuksen
tukahduttamana, ja hänen hivuksensa nousivat pystyyn hänen
lyijynkarvaisessa päässänsä, ikäänkuin ne olisivat eläneet.
Kaikkien silmät kääntyivät tuohon mieheen, sillä ei kukaan, paitsi
Athos, häntä tuntenut.
Athoskin katsoi häntä yhtä hämmästyneenä kuin muut, sillä hän ei
tiennyt, millä tavoin tuo vieras saattoi olla sekoittuneena tähän
hirveään näytelmään, joka nyt lähestyi loppukohtaustansa.
Astuttuansa hitailla, juhlallisilla askeleilla niin lähelle mylady'ä,
että heitä eroitti toisistaan vaan pöytä, otti tuntematon naamarin pois
kasvojensa edestä.
Muutamia silmänräpäyksiä katseli mylady kasvavalla kauhulla noita
kalpeita kasvoja, joita kehyksenä ympäröi musta tukka ja poskiparta, ja
jotka ilmaisivat jäistä tunteettomuutta.
-- Oi, ei, ei, huudahti hän sitten äkkiä, nousten rahiltaan ja vetäytyen
seinään saakka, ei, tuo on hornan kummitus, ei se ole hän! Apua, apua!
huusi hän käheällä äänellä, kääntyen seinään päin, ikäänkuin avataksensa
käsillään pääsyä ulos.
-- Mutta ken te sitten olette? huusivat kaikki todistajat tähän.
-- Kysykää tuolta naiselta, sanoi punaviittainen mies, sillä näettehän
että hän tuntee minut.
-- Lille'n pyöveli, Lille'n pyöveli! huudahti mylady mielettömän
kauhistuksen vallassa, koettaen pitää käsillään kiini seinästä,
pysyäksensä pystyssä.
-- Kaikki vetäytyivät sivulle ja punaviittainen mies seisoi yksin
keskellä huonetta.
-- Oi, armoa, armoa! Säästäkää, huusi tuo kurja onneton, heittäytyen
polvilleen.
Tuntematon odotti kunnes taas tuli hiljaisuus.
-- Sanoinhan minä että hän minut tuntisi, jatkoi hän. Niin, minä olen
Lille'n pyöveli, ja minun historiani on seuraava:
Kaikkien silmät olivat kääntyneet tuohon mieheen, jonka sanoja nyt
kuunneltiin uteliaassa ahdistuksessa.
-- Tuo nuori nainen oli muinoin nuori tyttö, yhtä ihana kuin vielä
tänäpäivänä. Hän oli nunna benediktiluostarissa Templemor'issa. Nuori,
hurskas, jumalismielinen pappi toimitti siinä luostarissa
jumalanpalvelusta; tuo nunna päätti vietellä hänet ja onnistui. Hän
olisi voinut vietellä vaikka pyhimyksen.
Molempien luostarilupaukset olivat pyhät ja peräyttämättömät; heidän
yhteytensä ei voinut kestää kauvan, sortamatta heitä kumpaakin
perikatoon. Hän sai papin taipumaan siihen, että he poistuisivat
seudusta ja menisivät aivan toiselle puolelle Ranskaa, jossa voisivat
elää tuntemattomina; mutta siihen tarvittiin rahaa. Sitä ei
kumpaisellakaan ollut. Pappi varasti pyhät astiat ja möi ne: mutta juuri
kun he valmistautuivat pakoon, otettiin heidät kiini.
Kahdeksan päivän kuluessa oli hän houkutellut puoleensa vanginvartijan
pojan ja päässyt pakoon. Nuori pappi tuomittiin kymmenvuotiseen
vankeuteen ja saamaan polttomerkin. Minä olin pyövelinä Lille'n
kaupungissa, niinkuin tämä nainen on sanonut. Minun oli pakko merkitä
tuo rikoksen tehnyt, joka, herrat, oli minun veljeni!
Silloin minä vannoin että tuon naisen, joka oli saattanut hänet
turmioon, ja joka oli enemmän kuin hänen rikostoverinsa, koska hän oli
hänet vietellyt rikokseen, pitäisi joutua ainakin saman rangaistuksen
alaiseksi. Minä aavistin, minne hän oli piiloutunut, minä ajoin häntä
takaa, saavutin hänet, sidoin hänet ja painoin häneen saman
liljanmerkin, jonka olin painanut veljeeni.
Seuraavana päivänä, kun olin palannut Lilleen, onnistui minun veljeni
päästä karkuun; minua syytettiin osalliseksi hänen pakoonsa ja minut
tuomittiin hänen sijaansa vankeuteen kunnes hän itse sinne tulisi
vapatahtoisesti. Veliparkani ei tiennyt tästä tuomiosta; hän oli
uudestaan liittynyt tuohon naiseen; he olivat paenneet yhdessä Berryyn
ja siellä oli hän saanut pienen papinpaikan. Tämä nainen oli olevinaan
hänen sisarensa.
Tilanhaltija, jonka tiluksilla papin kirkko oli, näki tuon valesisaren
ja rakastui häneen, rakastui siihen määrään, että pyysi häntä
vaimoksensa. Silloin hylkäsi hän sen, jonka hän oli syössyt turmioon ja
liittyi siihen, jonka hän aikoi syöstä, ja hänestä tuli kreivinna de la
Fère.
Kaikkien silmät kääntyivät Athokseen, jonka oikea nimi tuo mainittu oli
ja joka nyykäytti päätänsä osoitteeksi että kaikki, mitä pyöveli oli
puhunut, oli totta.
-- Silloin, jatkoi viimemainittu, palasi veliraukkani Lilleen,
mieletönnä, epätoivoisena ja varmalla aikeella lopettaa elämänsä,
sittenkuin tuo nainen oli ryöstänyt häneltä kaikki, kunnian ja
onnellisuuden; kun hän sitten sai tietää että minut oli tuomittu
vankeuteen hänen tähtensä, ilmaisi hän itsensä ja hirttäytyi samana
iltana vankihuoneensa ikkunaan.
Tuomarini vapauttivat minut heti kuin ruumis oli todistettu veljekseni.
Tästä rikoksesta häntä syytän; tämä oli syy minkä vuoksi poltin häneen
liljanmerkin.
-- Herra d'Artagnan, sanoi Athos, mitä rangaistusta vaaditte tälle
naiselle?
-- Kuolemanrangaistusta, vastasi d'Artagnan.
-- Mylord Winter, jatkoi Athos, mitä rangaistusta te vaaditte tälle
naiselle?
-- Kuolemanrangaistusta, toisti lord Winter.
-- Herrat Porthos ja Aramis, sanoi Athos, te, jotka olette hänen
tuomareitansa, mihin rangaistukseen tuomitsette tämän naisen?
-- Kuolemanrangaistukseen, vastasivat molemmat muskettisoturit kolkolla
äänellä.
Mylady päästi hirveän voivotuksen ja tuli polvillansa ryömien muutamia
askeleita lähemmäksi tuomareitansa.
Athos ojensi kätensä häntä vastaan.
-- Charlotta Backson, kreivinna de la Fère, mylady Winter, sanoi hän,
teidän rikoksenne ovat väsyttäneet ihmiset maan päällä ja Jumalan
taivaassa. Jos osaatte jotakin rukousta, niin rukoilkaa se; sillä teidät
on tuomittu kuolemaan ja teidän täytyy kuolla.
-- Kuultuansa nämä sanat, jotka eivät jättäneet hänelle enää toivon
kipinää, kohosi mylady koko pituuteensa ja tahtoi puhua; mutta voimat
pettivät. Hän tunsi voimakkaan, leppymättömän käden tarttuvan häntä
hiuksiin ja vetävän häntä pois yhtä hellittämättömästi kuin kova onni
vetää ihmistä turmioon. Hän ei koettanutkaan vastustella; hän meni ulos
majasta.
Lord Winter, d'Artagnan, Athos, Porthos ja Aramis menivät ulos hänen
jälessänsä. Palvelijat seurasivat herrojansa ja huone jäi autioksi,
ikkuna rikki, ovi auki, ja savuava lamppu synkästi palamaan pöydälle.