Ranskanmaalla.
Englannin kuninkaan Kaarlo I:n ensimäinen pelko, kuultuansa herttuan
kuolemasta, oli että tuo hirmuinen uutinen lannistaisi rochellelaisten
urhoollisuuden; hän koetti, sanoo Richelieu muistelmissansa, niin kauvan
kuin mahdollista salata tätä tapausta heiltä, suljettamalla kaikki
valtakuntansa satamat ja ankarasti katsottamalla, ett'ei yhtään laivaa
pääsisi lähtemään ennenkuin Buckingham'in varustama sotajoukko oli
lähtenyt: Buckingham'in sijaan otti hän itse omassa persoonassaan
valvoakseen sen lähtöä.
Hän pani tämän määräyksen niin ankarasti toimeen, että Englannista ei
laskettu lähtemään Tanskan lähettilästä, joka jo oli ottanut eron, ja
Hollannin lähettilästä, jonka oli määrä saattaa Vliessingen'in satamaan
ne itäintialaiset laivat, jotka Kaarlo I oli luovuttanut takaisin.
Mutta kun hän ei huomannut antaa tämmöistä määräystä ennenkuin viisi
tuntia tapauksen jälkeen, toisin sanoen, vasta kello kaksi jälkeen
puolenpäivän, oli kaksi alusta jo ennättänyt lähteä satamasta, toinen,
niinkuin tiedämme, vieden mylady'n, joka, aavistaen jo mitä oli
tapahtunut, sai vahvistuksen luulollensa, kun hän näki mustan lipun
liehuvan amiraalilaivan mastossa.
Ketä toinen laiva kuljetti ja minne se lähti, sen sanomme tuonnempana.
Sillä aikaa ei ollut mitään uutta tapahtunut leirissä La Rochelle'n
edustalla. Ainoa oli, että kuningas, jolla tavallisuuden mukaan oli
ikävä, vaan ehkä vielä enemmän leirissä kuin muualla, oli päättänyt
lähteä tuntemattomana Saint-Louis'in juhlille Saint-Germain'iin ja
käskenyt kardinaalin toimittamaan hänelle suojelusväeksi kaksikymmentä
muskettisoturia. Kardinaali, johon kuninkaan alakuloisuus toisinaan
tarttui, antoi sangen hyvillä mielin tuon loman kuninkaalliselle
alapäälliköllensä, joka lupasi olla takaisin Syyskuun 15 päivän
tienoilla.
Herra de Tréville, saatuansa tiedon Hänen ylhäisyydeltänsä, valmistihe
matkaan ja kun hän, syitä tuntematta, oli nähnyt ystäväinsä hartaan
halun päästä käymään Pariisissa, valitsi hän heidät suojelusväkeen.
Neljä ystävystä saivat tietää uutisen kohta, sillä herra de Tréville
ilmoitti sen heille aivan ensiksi. Nyt vasta saattoi d'Artagnan oikein
panna arvoa kardinaalin häntä kohtaan osoittamalle suosiolle, kardinaali
kun näet oli antanut hänen päästä muskettisoturiksi. Sillä ilman tuota
seikkaa olisi d'Artagnan nyt saanut jäädä leiriin, kun hänen toverinsa
lähtivät.
Sanomattakin on selvää, että heidän halunsa Pariisiin syntyi siitä
vaarasta, mikä varmaan uhkasi rouva Bonacieux'ia, kun hän Béthune'n
luostarissa kohtasi mylady'n, verivihollisensa. Niinpä olikin Aramis
viipymättä kirjoittanut Marie Michon'ille, tuolle Tours'in
ompelijattarelle, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, että hän hankkisi
rouva Bonacieux'ille kuningattaren luvan, päästä lähtemään luostarista,
ja piiloutua Lothringiin tai Belgiaan. Vastaus oli tullut pian, kymmenen
päivän perästä oli Aramis näet saanut seuraavan kirjeen:
"Paras serkkuni! Tässä tulee minun sisareni lupa ottaa meidän pieni
neitosemme pois Béthune'n luostarista, jonka ilma sinun mielestäsi
on hänelle vahingoksi. Sisareni lähettää tämän luvan sinulle
erittäin mielellään, sillä hän pitää paljon tuosta nuoresta tytöstä,
jolle hän toiste aikoo olla hyödyksi. Minä syleilen sinua.
_Marie Michon_."
Tämän kirjeen sisässä oli seuraava kirjallinen lupa:
"Béthune'n luostarin johtajatar jättäköön tämän lipun tuojalle
sen neidon, joka minun käskystäni ja minun suojelemanani on
otettu hänen luostariinsa.
_Anna_."
Louvressa Elok. 10 p. 1628.
Helposti on ymmärrettävä että tuo Aramiksen ja kuningatarta sisarekseen
nimittävän ompelijattaren sukulaisuus oli omiansa herättämään paljo
iloisuutta nuorten ystävysten kesken; mutta sittenkuin Aramis pari kolme
kertaa oli punastunut korvia myöten Porthoksen tyhmistä pilapuheista,
oli hän pyytänyt ystäviänsä heittämään sen asian rauhaan ja ilmoittanut
että jos hän vielä saisi kuulla sanankaan siitä, hän ei enää käyttäisi
serkkuansa välittäjäksi tämmöisiin asioihin.
Siis ei neljän muskettisoturin kesken puhuttu enää mitään Marie
Michon'ista; heillä muutoin olikin jo käsissänsä mitä olivat
toivoneet, nimittäin lupa ottaa rouva Bonacieux pois Béthune'n
karmeliittaluostarista. Tämä lupakirja ei tosin heitä hyödyttänyt niin
kauvan kuin he olivat leirissä La Rochelle'n edustalla, toisin sanoen,
Ranskanmaan toisessa ääressä; d'Artagnan olikin jo aivan pyytämäisillään
herra de Tréville'ltä päästä lomalle, kun samaan liittoon tuli hänen
sekä hänen kolmen toverinsa tietoon se uutinen, että kuningas oli
lähdössä Pariisiin ja että he pääsisivät siihen kaksikymmenmiehiseen
suojelusjoukkoon.
Ilo oli suuri. Palvelijat lähetettiin ennakolta kuormaston mukana, ja
16:n päivän illalla lähdettiin.
Kardinaali saattoi Hänen Majesteettiansa Surgères'ista Mauzé'hen; siellä
heittivät kuningas ja hänen ministerinsä mitä suurimmilla ystävyyden
osoituksilla jäähyväiset toisiltaan.
Kuningas matkusti niin joutuisasti kuin mahdollista, sillä hän halusi
päästä Pariisiin 23 päivänä; mutta kun hän oli taipuvainen huvituksiin,
pysähtyi hän katselemaan harakanpyyntiä, ajanviettoa, johon de Luynes
oli herättänyt hänessä halun, ja josta hän aina oli erittäin paljon
pitänyt. Kahdestakymmenestä muskettisoturista oli kuusitoista hyvin
huvitettu semmoisesta pysähdyksestä, vaan neljä kovasti harmissaan.
Erittäinkin d'Artagnan tunsi alinomaista suhinaa korvissansa, jonka
Porthos selitti tähän tapaan:
-- Eräs hyvin korkea-arvoinen nainen on sanonut minulle sellaisen
merkitsevän, että sinusta puhutaan jossakin.
Vihdoin 23 päivänä iltamyöhällä saavuttiin Pariisiin; kuningas kiitti
herra de Tréville'ä ja käski hänen antaa sotureille neljän päivän loman,
ehdolla, ett'ei kukaan noista kahdestakymmenestä saanut näyttäytyä
missään julkisessa paikassa, muuten joutuisivat Bastiljiin.
Niinkuin helposti saattaa ymmärtää, saivat meidän neljä ystäväämme aivan
ensimäisenä lomaluvan; vielä enemmän, Athos sai herra de Tréville'ltä
kuusi päivää neljän sijaan, ja siihen lisäksi kaksi yötä, sillä he
lähtivät 24 p. kello viisi iltasella ja hyväntahtoisesti merkitsi herra
de Tréville lupakirjan annetuksi 25 p. aamusella.
-- Mutta mitä hiisiä! sanoi d'Artagnan, joka, niinkuin tiedetään, ei
milloinkaan vaipunut epätoivoon, minun mielestäni me nostamme liian
suurta melua turhasta; kahdessa päivässä, jos ajan pari kolme hevosta
pakahduksiin -- mitäs sillä väliä, onhan minulla rahaa -- olen
Béthune'ssa; minä annan kuningattaren kirjeen johtajattarelle ja vien
rakkaan aarteeni, jota minä etsin, en Lothringiin enkä Belgiaan, vaan
Pariisiin, jossa se on helpompi piiloittaa, semminkin niin kauvan kuin
kardinaali on La Rochelle'n edustalla. Sittenkuin olemme lopullisesti
palanneet sotaretkeltä, saamme kyllä, osittain hänen serkkunsa avulla,
osittain omien ansioidemme vuoksi, kuningattarelta mitä tahdomme. Jääkää
siis vaan tänne, elkääkä lähtekö tarpeettomasti rasittamaan ruumistanne.
Minä ja Planchet, siinä kaikki mitä näin yksinkertaiselle matkalle
tarvitaan.
Tähän vastasi Athos tyynesti:
-- On meilläkin rahaa, sillä minä en ole vielä kokonaan juonut timantin
jäännöstä, eivätkä Porthos ja Aramis myöskään vielä syöneet loppuun
osuuttansa. Me voimme siis yhtä hyvin ajaa neljä hevosta pakahduksiin.
Mutta ajatteleppas, d'Artagnan, lisäsi hän niin kolkolla äänellä, että
nuori mies värisi, ajatteleppas, että Béthune on kaupunki, jossa
kardinaali on päättänyt kohdata erään naisen, joka kaikkialle, missä hän
näyttäytyy, tuo onnettomuutta mukanansa. Jos sinulla olisi tekemistä
vaan neljän miehen kanssa, d'Artagnan, antaisin sinun matkustaa yksin
mutta nyt on sinulla tekemistä tuon naisen kanssa; lähtekäämme siis
kaikin neljän ja suokoon Jumala, että meitä neljän palvelijamme kanssa
olisi sittenkään kylliksi monta!
-- Sinä säikähdytät minua, Athos! huudahti d'Artagnan; mitä Herran
nimessä sinä siis pelkäät?
-- Kaikkea, vastasi Athos.
D'Artagnan katseli toveriensa kasvoja, jotka kaikki, samoinkuin
Athoksen, olivat peräti levottoman näköiset, ja matkaa jatkettiin
niinkuin vaan hevosen kaviosta lähti, mutta sanaakaan virkkamatta.
25:n päivän iltana, juuri kun he saapuivat Arras'iin ja d'Artagnan oli
laskeutunut satulasta Herse-d'or'in ravintolan edessä ja mennyt juomaan
lasin viiniä, tuli eräs ratsumies pihasta, jossa hän oli juuri muuttanut
hevosta ja lähti ratsastamaan täyttä karkua vereksellä hevosella
Pariisiin päin. Katuportin luona häiläytti tuuli hänen kauhtanaansa,
johon hän oli kääriytynyt, vaikka oltiin Elokuussa, ja tempasi hänen
päästänsä hatun, jonka hän sieppasi kiini ja nopeasti painoi takaisin
päähänsä.
D'Artagnan, jonka silmät olivat luotuina tuohon mieheen, kalpeni kovasti
ja heitti lasin irti kädestänsä.
-- Mikä teitä vaivaa herra? kysyi Planchet. Ah, hyvät herrat,
kiiruhtakaa tänne, isäntäni voipi pahoin!
Kolme ystävää kiiruhtivat luokse ja näkivät d'Artagnan'in,
pahoin-voimisen sijaan, juoksevan hevosensa luokse. He pysähdyttivät
hänet kynnyksellä.
-- Mihin hornaan sinä olet menossa? kysyi Athos häneltä.
-- Se on hän! huudahti d'Artagnan, kalpeana vihasta ja hiki otsalla. Se
on hän! anna minun tavoittaa häntä kiini!
-- Kuka hän? kysyi Athos.
-- Se mies!
-- Kuka mies?
-- Tuo kirottu mies, minun vainohenkeni, jonka minä aina olen nähnyt
silloinkuin minua on uhannut joku onnettomuus; sama, joka oli sen
kauhean naisen seurassa, silloinkuin hänet ensi kerran kohtasin; sama,
jota minä ha'in silloinkuin vaadin sinut kaksintaisteluun, Athos; sama,
jonka näin sen päivän aamuna, jolloin rouva Bonacieux ryöstettiin pois.
Minä näin hänet, se oli hän. Minä tunsin hänet, kun tuuli avasi hänen
kauhtanaansa.
-- Saakeli! sanoi Athos mietteissään.
-- Satulaan, hyvät herrat, lähtekäämme ajamaan häntä takaa! Me
saavutamme hänet kyllä.
-- Ystäväni, sanoi Aramis, ajatteleppas, että hän menee vastapäiseen
suuntaan kuin minne meidän matkamme pitää; että hänellä on veres hevonen
ja meidän ovat väsyneet; että me ajamme hevosemme pakahduksiin, häntä
edes saavuttamatta.
-- Herra! huusi eräs tallirenki lähtien juoksemaan tuntemattoman
jälestä; herra, tässä on paperi, joka putosi teidän hatustanne!
-- Ystäväni, sanoi d'Artagnan, puoli pistole'a tuosta paperista.
-- Aivan mielelläni, hyvä herra; tässä on!
Tallirenki, mielissään hyvästä kaupasta, meni takaisin pihaan.
D'Artagnan avasi paperin.
-- No? kysyivät hänen ystävänsä, ympäröiden hänet.
-- Yksi sana vaan, sanoi d'Artagnan.
-- Niin, sanoi Aramis, mutta tuo sana on jonkun kaupungin tai kylän
nimi.
-- "_Armentières_" luki Porthos. Armentières? Sitä paikkaa minä en
tunne.
-- Ja tuo nimi on kirjoitettu hänen kädellänsä, huudahti Athos.
-- Hyvä! Säilyttäkäämme tämä paperi, sanoi d'Artagnan; ehkäpä puoli
pistole'ani ei ole mennyt hukkaan. Ratsaille, ystäväni, ratsaille!
Neljä ystävystä kiitivät täyttä karkua Béthune'a kohden.