LVII.

Béthune'n karmeliittaluostari.

Suuria pahantekijöitä johtaa jonkunmoinen sallimus, joka auttaa heitä

raivaamaan tieltänsä kaikki esteet ja välttämään kaikki vaarat aina

siihen hetkeen saakka, jonka kohtaloiden määrääjä, väsyneenä, on

valinnut salakariksi, mihin heidän rikoksien kautta saavuttama onnensa

törmää haaksirikkoon.

Niin oli myladynkin laita; hän raivasi tiensä kumpaisenkin kansakunnan

risteilijälaivojen välitse ja tuli ilman mitään kohtauksia Boulogne'en.

Kun mylady astui maalle Portsmouth'issa, oli hän englantilainen, jonka

Ranskalaisten vainoomiset olivat karkoittaneet La Rochelle'sta; kun hän

kaksipäiväisen merimatkan perästä astui maalle Boulogne'ssa, oli hän

siellä ranskalaisena, jota englantilaiset olivat hätyytelleet

Portsmouth'issa, vihassa Ranskaa vastaan.

Myladyllä oli muutoin kaikkein paras passi mitä olla saattaa:

kauneutensa, ylhäinen näkönsä ja se anteliaisuus millä hän jakeli

pistole'ja ympärillensä. Erään vanhan merikapteenin ystävällinen hymy ja

kohteliaisuus vapauttivat hänet tavanmukaisesta tarkastuksesta, ja

Boulogne'ssa viipyi hän ainoastaan sen verran mitä tarvitsi pannaksensa

postiin näin kuuluvan kirjeen:

"Hänen ylhäisyydellensä, herra kardinaali Richelieu'lle hänen

leiriinsä La Rochelle'n edustalla.

Arvoisa herra! Teidän ylhäisyytenne saa olla aivan huoleti.

Hänen armonsa, herttua Buckingham ei matkusta Ranskaan.

_Mylady_.

P. S. Teidän ylhäisyytenne toivomuksen mukaan menen minä nyt

Béthune'n karmeliittaluostariin odottamaan siellä teidän

käskyjänne."

Samana iltana lähtikin mylady matkalle; kun yö hänet yllätti, pysähtyi

hän erääsen ravintolaan yöksi ja jatkoi matkaansa seuraavana aamuna

kello 5 ja saapui kolmen tunnin perästä Béthune'en.

Hän neuvotti itsensä karmeliittaluostariin ja oli tuota pikaa siellä.

Luostarin johtajatar tuli hänelle vastaan; mylady näytti hänelle

kardinaalin määräyksen; johtajatar toimitti hänelle heti huoneen ja

lähetti hänelle aamiaista.

Kaikki menneet tapaukset olivat haihtuneet mylady'n mielestä ja

katsellessaan tulevaisuuteen, näki hän vaan sen loistavan onnellisuuden,

minkä hänelle oli säilyttänyt kardinaali, jota hän niin onnellisesti oli

palvellut, ilman että hänen nimensä laisinkaan oli sekoittunut tuohon

veriseen juttuun. Ne alinomaiset intohimot, jotka häntä kalvoivat,

tekivät hänen elämänsä noiden pilvien kaltaisiksi, jotka häilyvät

taivaan kannella milloin sinertävinä, milloin tulipunaisina, milloin

mustina ukkospilvinä, jättämättä maan pinnalle muita jälkiä kuin

hävitystä ja kuolemaa.

Aamiaisen jälkeen tuli johtajatar tervehdyskäynnille. Luostarissa on

vähän huvituksia, ja sentähden kiiruhti tuo hyvä johtajatar tekemään

tuttavuutta uuden tulokkaan kanssa.

Mylady halusi päästä johtajattaren suosioon. Se oli helppo asia niin

lahjakkaalle naiselle; hän koki miellyttää, hän oli ihastuttava ja veti

puoleensa tuon hyvän johtajattaren hauskalla vaihtelevalla

keskustelullansa ja sillä sulolla, joka ympäröi koko hänen olentoansa.

Johtajatar, joka oli aatelisneiti, piti etenkin hovikertomuksista, joita

niin harvoin ulottuu valtakunnan kaukaisempiin ääriin ja joiden on

erittäinkin vaikea kiivetä luostarin muurien yli, joiden ulkopuolella

maailman huhut tavallisesti sammuvat.

Mylady sitä vastoin tunsi sangen hyvin kaikki ylhäisön juonet ja

vehkeet, joiden keskellä hän oli lakkaamatta viisi kuusi vuotta elänyt;

hän alkoi kertoa tuolle hyvälle johtajattarelle Ranskan hovin elämästä,

höystellen sitä jutuilla kuninkaan liiallisista hartaudenharjoituksista.

Hän kertoi mitä kielittelijöillä oli sanomista hoviherroista ja

hovinaisista, jotka johtajatar hyvin tunsi nimiltään, kosketti ohimennen

kuningattaren ja Buckingham'in lemmenseikkailuja ja puhui paljon,

saadaksensa sitten vuorostaan kuulla jotakin.

Mutta johtajatar ei muuta kuin kuunteli ja hymyili, vastaamatta mitään.

Kuitenkin, koska mylady huomasi että senlaatuiset kertomukset paljon

huvittivat häntä, jatkoi hän, mutta käänsi nyt puheen kardinaaliin.

Mutta hän oli aivan pyörällä; hän ei tiennyt, oliko johtajatar kuninkaan

vai kardinaalin puolella; hän kulki sen vuoksi kultaista keskitietä;

mutta johtajatar puolestaan oli vieläkin varovaisempi, eikä muuta kuin

nyykäytti vaan päätänsä joka kerta kuin matkustaja lausui Hänen

ylhäisyytensä nimen.

Mylady rupesi luulemaan että hänelle tulisi sangen ikävä luostarissa.

Hän päätti sen vuoksi tehdä rohkeamman kokeen, päästäksensä heti

selville, kuinka hänen oli menetteleminen. Kun hän tahtoi nähdä, kuinka

kauvas johtajattaren äänettömyys menisi, alkoi hän, ensin kautta

rantain, vaan sitten sangen suoraan puhua pahaa kardinaalista, kertoen

ministerin lemmensuhteista rouva d'Aiguillon'iin, Marion de Lorme'en ja

muutamiin muihin ylhäisiin naisiin.

Johtajatar kuunteli häntä tarkemmin, muuttui vilkkaamman näköiseksi ja

hymyili.

Hyvä! mietti mylady, hän rupeaa pitämään kertomuksistani. Jos hän onkin

kardinaalilainen, ei hän ainakaan ole kovin kiihkoisesti harras.

Nyt alkoi hän kertoa miten kardinaali vihollisiansa vainosi. Johtajatar

teki vaan ristinmerkkejä, mutta ei näyttänyt hyväksymistänsä eikä

pahaksumistansa.

Tämä vahvisti mylady'ä siihen luuloon että johtajatar oli enemmän

kuninkaan kuin kardinaalin puolella. Mylady jatkoi mennen yhä

kauvemmaksi ja kauvemmaksi.

Minä en tiedä mitään noista seikoista, sanoi vihdoin johtajatar; mutta

vaikka olemmekin niin kaukana hovista ja ulkopuolella kaikkia maallisia

mielenkiintoja, on meillä kumminkin sangen surkuteltavia esimerkkiä

teidän kertomustenne todenperäisyydestä: eräs meidän hoidokkaitamme on

saanut varsin paljon kärsiä kardinaalin kostoa ja vainoa.

-- Eräs teidän hoidokkaitanne? sanoi mylady, ah, Jumalani! naisraukka,

minä säälittelen häntä!

-- Ja siinä teette oikein, hänessä onkin säälittelemistä: vankeutta,

uhkauksia, huonoa kohtelua, kaikkea on hänen täytynyt kärsiä. Mutta

kaiken päätteeksi, jatkoi johtajatar, on kardinaalilla kenties ollut

päteviä syitä semmoiseen menettelyyn, ja vaikka hän näyttää enkeliltä,

ei ihmisiä kumminkaan saa tuomita ulkokuoreen katsoen.

Hyvä! mietti mylady, kukas tiesi, enkö keksi täällä jotakin; olen

hyvässä alussa.

Ja nyt koki hän antaa kasvoillensa täydellisen avosydämmisyyden ilmeen.

-- Ah, sanoi mylady, minä tiedän sen! Sanotaan ett'ei ole luottamista

kauniisin kasvoihin, mutta mihinkäs sitten tulee luottaa, ell'ei Luojan

ihanimpaan tekoon? Mitä minuun tulee, ehkä minua petetään koko

elämän-aikani, mutta minä olen aina luottava semmoiseen henkilöön, jonka

kasvot minua miellyttävät.

-- Te siis olette taipuvainen uskomaan, sanoi johtajatar, että se nuori

nainen on syytön?

-- Herra kardinaali rankaisee ainoastaan rikoksia, sanoi hän, mutta on

olemassa eräitä hyveitä, joita hän vainoo enemmän kuin monia rikoksia.

-- Sallikaa minun, hyvä rouva, lausua teille kummastukseni, sanoi

johtajatar.

-- Mitä te kummastelette? kysyi mylady luonnollisesti.

-- Teidän puheenne laatua.

-- Mitä kummastuttavaa siinä on? kysyi mylady hymyillen.

-- Te olette kardinaalin ystävä, koska hän on lähettänyt teidät tänne,

ja kumminkin...

-- Ja kumminkin puhun minä pahaa hänestä, jatkoi mylady, täydentäen

johtajattaren ajatuksen.

-- Ainakaan ette puhu hänestä hyvää.

-- Asianlaita on semmoinen, että minä en ole hänen ystävänsä, sanoi hän

huoaten, vaan hänen uhrinsa.

-- Mutta entäs tuo kirje, jossa hän suosittaa teidät minulle?

-- On käsky minulle, pysyä jonkunmoisessa vankeudessa, siksi kunnes hän

antaa muutamien kätyriensä vapauttaa minut.

-- Mutta miksi ette ole paenneet?

-- Minnekkäs minä pakenisin? Luuletteko maan päällä olevan yhtään

paikkaa, johon kardinaali ei yltäisi, jos hän vaan tahtoisi ojentaa

kättänsä? Jos olisin mies, voisi se vielä käydä päinsä, mutta mitäs

nainen voi tehdä? Tuo nuori hoidokas täällä, onkohan hän koettanut

paeta?

-- Ei, se on totta; mutta hänen laitansa on toinen; minä luulen että

häntä pidättää Ranskassa joku hellempi taipumus.

-- Sitten, sanoi mylady huoaten, jos hän rakastaa, ei hän ole niin

vallan onneton.

-- Siis, sanoi johtajatar, katsellen mylady'ä yhä enemmän häneen

kiintyen, näenkö taaskin tässä jonkun vainotun raukan?

-- Näette! vastasi mylady.

Tuokion katseli johtajatar mylady'ä levottomasti, ikäänkuin uusi ajatus

olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.

-- Ettehän liene vihollinen meidän pyhälle uskonnollemme? sanoi hän

änkyttäen.

-- Minä! huudahti mylady, minäkö protestantti! Enhän toki; minä otan

todistajakseni Jumalan, joka meitä kuulee, että minä päinvastoin olen

mitä hartain katolilainen!

-- Silloin, rouva hyvä, sanoi johtajatar hymyillen, voitte olla huoleti;

tämä huone, jossa te nyt olette, ei suinkaan ole tuleva teille miksikään

rasittavaksi vankihuoneeksi, ja me teemme mitä voimme, saadaksemme

teidän pitämään vankeudestanne. Sitä paitsi saatte täällä tavata äsken

mainitun nuoren naisen, jota epäilemättä vainotaan jonkun hovijuonen

vuoksi. Hän on suloinen ja rakastettava olento.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Eräs sangen ylhäinen henkilö on suosittanut hänet minulle Ketty'n

nimellä. Minä en ole kysynyt hänen toista nimeänsä.

-- Ketty! huudahti mylady; mitä, oletteko siitä varma?

-- Ettäkö hän kutsuttaa itseänsä sillä nimellä? Kyllä, rouva hyvä.

Tunnetteko ehkä hänet?

Mylady hymyili itsekseen sille ajatukselle, mikä vast'ikään oli hänessä

herännyt, että tuo nuori nainen saattoi näet olla hänen entinen

kamarineitsyensä. Tuon nuoren tytön muistoon liittyi toinen, nimittäin

vihan ja kostonhimon, ja se muutti silmänräpäykseksi mylady'n haahmon

hirvittävän näköiseksi, mutta melkein samassa tuokiossa palautti hän

kasvoillensa taas levollisuuden ja hyvänsävyisyyden, jotka tuo

tuhatmuotoinen nainen hetkeksi oli päästänyt pakenemaan.

-- Ja milloin saan nähdä tuon nuoren naisen, johon jo nyt tunnen mieleni

niin hellästi kiintyvän? kysyi mylady.

-- Jo tänä iltana, sanoi johtajatar, jo aivan tänä iltana. Mutta te

lähdette täältä neljän päivän kuluttua, olette minulle sanoneet; te

nousitte tänä aamuna jo kello viisi matkalle; varmaankin tunnette

tarvitsevanne lepoa; ruvetkaa siis maata; päivällisen aikaan tulemme

teitä herättämään.

Vaikka mylady vallan hyvin olisi tullut toimeen nukkumatta, häntä kun jo

kiihoittelivat kaikki ne yllykkeet, joita uudet seikkailut herättivät

hänen vehkeihin taipuvaisessa mielessään, suostui hän kuitenkin

johtajattaren tarjoukseen. Kahden tai viidentoista päivän kuluessa oli

hänellä ollut niin monta eri mielenliikutusta, että vaikka hänen

teräksinen ruumiinsa saattoikin vielä kestää rasituksia, hänen sielunsa

kumminkin tarvitsi lepoa.

Hän heitti siis jäähyväiset johtajattarelle ja pani maata, ja häntä

tuudittelivat uneen ne kostontuumat, jotka Ketty'n nimi varsin

luonnollisesti oli hänessä herättänyt vireille. Hän muisti sitä melkein

rajatonta lupausta, jonka kardinaali oli hänelle antanut, jos hän

onnistuisi yrityksessään. Hän oli onnistunut, d'Artagnan oli siis hänen

vallassaan.

Yksi ainoa seikka mylady'ä kauhisti; hänen miehensä muisto, kreivi de la

Fère'n, jonka hän oli luullut kuolleeksi tai ainakin maanpakolaiseksi,

vaan joka hänelle oli ilmestynyt Athoksena, d'Artagnan'in parhaimpana

ystävänä.

Mutta myöskin, jos hän oli d'Artagnan ystävä, hän kaiketi oli ollut

hänelle avullisena kaikissa niissä vehkeissä, joiden kautta kuningatar

oli kumonnut kaikki Hänen ylhäisyytensä aikeet; jos hän oli

d'Artagnan'in ystävä, hän myöskin oli kardinaalin vihamies, ja näin

ollen toivoi mylady voivansa kietoa hänetkin samaan kostoverkkoonsa,

mihin hän aikoi tukehduttaa tuon nuoren muskettisoturin.

Kaikki nämä toiveet olivat mylady'lle suloisia ajatuksia; näiden

tuudittelemana nukkuikin hän pian.

Hänet herätti lempeä ääni, joka kuului hänen vuoteensa ääressä. Hän

avasi silmänsä ja näki johtajattaren sekä erään nuoren, vaaleatukkaisen,

hienohipiöisen naisen, joka katseli häntä hyväntahtoisen ja samalla

uteliaan näköisenä.

Nuoren naisen kasvot olivat mylady'lle aivan tuntemattomat. Molemmat

katselivat toisiansa sangen tarkasti, samalla kun he vaihtoivat

tavallisia kohteliaisuuden osoituksia. Molemmat olivat sangen kauniit,

mutta aivan eri tavalla. Mylady hymyili kumminkin, nähdessään itsensä

olevan paljon edellä tuosta nuoresta naisesta ylhäisen ja hienon

käytöstavan suhteen. Mutta myönnettävä on, että luostaripuku, johon

hoidokas oli verhottuna, ei ollut suinkaan eduksi tämmöisessä

kilpailussa.

Johtajatar esitti heidät toisilleen ja jätti heidät sitten kahden

kesken, koska virkatoimet vaativat häntä kirkkoon.

Hoidokas aikoi mennä johtajattaren mukana, koska mylady oli yhä vielä

pitkällään, mutta mylady pidätti hänet.

-- Kuinka, rouvani, sanoi hän, tuskin olen nähnyt teidät, kun jo

tahdotte poistua; luulinpa toki saavani teistä seuraa täällä

ajanvietteeksi.

-- Minä taas, vastasi hoidokas, luulin tulleeni sopimattomaan aikaan. Te

nukuitte, te olette väsyksissä.

-- No niin, sanoi mylady, mitäs nukkujat voivat toivoa? Suloista

heräämistä. Semmoisen olette te minulle valmistaneet; sallikaa minun

siitä myöskin nauttia mielin määrin.

Ja tarttuen hänen käteensä, mylady veti hänet nojatuoliin, joka oli

hänen vuoteensa vieressä.

Hoidokas istuutui.

-- Jumalani, sanoi hän, kuinka onneton minä olen! Kuusi kuukautta olen

nyt saanut viettää täällä ikävässä; te tulette sitten tänne, teidän

seuranne olisi minulle hupainen, ja nyt täytyy minun varmaan aivan

kohtakin lähteä täältä luostarista.

-- Kuinka! sanoi mylady, lähdettekö täältä kohta?

-- Niin ainakin toivon, sanoi hoidokas riemulla, jota hän ei

koettanutkaan salata.

-- Minä luulen kuulleeni sanottavan että olette saaneet kärsiä

kardinaalin vainoa, jatkoi mylady; siinä yksi syy lisää meidän hyvään

ystävyyteemme.

-- Siis se on totta, mitä hyvä äitimme sanoi meille, että tekin olette

tuon ilkeän papin vainon alainen.

-- Vaiti! sanoi mylady; elkäämme edes hiiskuko mitään semmoista hänestä;

kaikki minun onnettomuuteni lähtee siitä, että minä kerta melkein tuolla

tavoin kuin te nyt satuin sanomaan eräälle naiselle, jota luulin

ystäväkseni, vaan joka petti minut. Oletteko tekin petoksen uhri?

-- En, sanoi hoidokas, en petoksen vaan alttiuden! Minä palvelin

alttiisti erästä naista, jota rakastin suuresti, ja jonka tähden olisin

uhrannut henkeni ja uhraisin vieläkin.

-- Ja joka hylkäsi teidät, niin se käy!

-- Minä olin, paha kyllä, siinä uskossa, mutta pari kolme päivää

taaksepäin näin että asia on vallan toisin, jumalankiitos. Kuinka

vaikeata minun olisi ollut, jos minun olisi pitänyt uskoa hänen

unohtaneen minut! Mutta te, rouvani, jatkoi hoidokas, näytte olevan

vapaa; jos te tahtoisitte paeta, olisi se kaiketi ihan teidän omassa

vallassanne?

-- Minne luulette minun voivan päästä ilman ystäviä, ilman rahaa,

minulle aivan oudossa seudussa, ihan toisella puolella Ranskaa, jossa en

koskaan ole ollut.

-- Oh, huudahti hoidokas, ystäviä saatte te kaikkialla, minne vaan

tulette, te näytätte niin hyvältä ja olette niin kaunis!

-- Se ei estä, lisäsi mylady vielä suloisemmin hymyillen, ikäänkuin hän

olisi tahtonut ruveta enkelin näköiseksi, se ei estä minun olemasta

yksinäisenä ja hyljättynä.

-- Kuulkaa, sanoi hoidokas, teidän tulee asettaa toivonne Jumalaan; ja

tietäkääs, ehkäpä teille on onneksi sekin, että nyt kohtasitte minut,

niin vähäpätöinen ja arvoton kuin olenkin; sillä jos minä lähden tästä

luostarista, on minulla voimallisia ystäviä, jotka minua autettuansa

auttavat myöskin teitä.

-- Oh, kun sanoin olevani yksinäinen, vastasi mylady, joka toivoi

itsestään puhumalla saavansa hoidokkaan puhumaan, en sillä tarkoittanut,

ett'ei minullakin olisi voimallisia tuttavia; mutta he itse vapisevat

kardinaalia; itse kuningatarkaan ei uskalla auttaa minua tuota

peljättävää ministeriä vastaan; minulla on todisteita siihen, että

kuningattaren, vaikka hänellä on niin jalo sydän, on täytynyt useamman

kuin yhden kerran uhrata alttiita palvelijoitansa Hänen ylhäisyytensä

vihan tähden.

-- Uskokaa minua rouva, että vaikka kuningatar näennäisesti onkin

hyljännyt turvistansa ne henkilöt, ei pidä luottaa ulkokuoreen; kuta

pahemmin heitä vainotaan, sitä enemmän hän ajattelee heitä ja usein

hetkenä, jolloin he vähemmin sitä aavistavat, saavat he todisteita hänen

hyväntahtoisesta muistelemisestansa.

-- Ah, sanoi mylady, minä uskon sen, kuningatar on niin hyvä!

-- Ah, te tunnette hänet siis, te tunnette siis ihanan, jalon

kuningattaren, koska te sillä tavoin puhuitte hänestä! huudahti hoidokas

ihastuksissaan.

-- Toisin sanoen, jatkoi mylady, vetäytyen linnoitukseensa, minulla ei

ole kunnia tuntea häntä persoonallisesti, vaan minä tunnen suuren joukon

hänen likeisimpiä ystäviänsä; minä tunnen herra de Putange'n; minä

tunsin Englannissa herra Dujart'in; minä tunnen herra de Tréville'n.

-- Herra de Tréville'n; huudahti hoidokas; tunnetteko herra de

Tréville'n?

-- Tunnen vallan hyvin, oikeinpa erinomaisesti.

-- Kuninkaan muskettisoturien kapteenin?

-- Kuninkaan muskettisoturien kapteenin.

-- Ah, saattepa nähdä, huudahti hoidokas, että me olemme kohta

täydellisesti tuttavia, melkein ystäviä! Jos te tunnette herra de

Tréville'n, olette te kaiketi myöskin käyneet hänen luonansa?

-- Usein, vastasi mylady, valhetellen yhä lisää, kun hän näki sen

menevän täydestä.

-- Hänen luonansa varmaan olette myös tavanneet muutamia hänen

muskettisotureitansa?

-- Kaikkia jotka tavallisesti hänen luonansa käyvät, vastasi mylady,

josta tämä keskustelu alkoi tuntua todella kiinittävältä.

-- Nimittäkääpäs minulle muutamia, joita te tunnette, niin saamme nähdä

että he ovat minun ystäviäni.

-- Oh, sanoi mylady hämillänsä, minä tunnen herra de Souvigny'n, herra

de Courtivron'in, herra de Férrussac'in.

Hoidokas antoi hänen puhua, mutta kun hän näki hänen pidättelevän, sanoi

hän:

-- Ettekö tunne erästä aatelismiestä, jonka nimi on Athos?

Mylady'n kasvot olivat yhtä valkoiset kuin lakana, jolla hän lepäsi ja

vaikka hän kyllä koki hallita luontoansa, ei hän voinut olla

huudahtamatta, ja samalla tarttui hän hoidokkaan käteen ja tuijotti

hänen silmiinsä.

-- Kuinka! Mikä teitä vaivaa? Oi, Jumalani! kysyi naisparka

säikähtyneenä; olenko sanonut jotakin loukkaavaa?

-- Ette suinkaan, mutta tuo nimi hämmästytti minua, koska minäkin olen

tuntenut tuon aatelismiehen, ja minusta tuntui oudolta tavata toinen,

joka näkyi tuntevan hänet hyvästi.

-- Ah, hyvin hyvästi, erinomaisen hyvästi, enkä ainoastaan häntä, mutta

myöskin hänen ystävänsä, herrat Porthoksen ja Aramiksen.

-- Todella? Heidät minä myöskin tunnen, huudahti mylady, joka tunsi

sydämmensä hyytyvän.

-- No niin, jos te tunnette heidät, tiedätte te siis myöskin, että he

ovat kunniallisia ja urhoollisia miehiä. Minkätähden ette käänny heidän

puoleensa, jos te olette avun tarpeessa?

-- Oikeastaan en ole lähemmässä tuttavuudessa yhdenkään noiden kanssa,

sopersi mylady; minä tunnen heidät sillä tavoin, että olen kuullut erään

heidän ystävänsä, herra d'Artagnan'in, paljon puhuvan heistä.

-- Tunnetteko herra d'Artagnan! huudahti hoidokas vuorostaan tarttuen

mylady'n käsiin ja katsoen häneen kiihkeästi.

Kun hän huomasi mylady'n kummallisen silmäyksen, jatkoi hän:

-- Suokaa anteeksi, rouva, te tunnette hänet, mutta millä tavoin?

-- Mitäs, virkkoi mylady hämillänsä, ystävänä.

-- Te petätte minua, rouva, vastasi hoidokas; te olette olleet hänen

lemmittynsä!

-- Tepäs olette olleet, rouvani! huudahti mylady vuorostaan.

-- Minäkö! sanoi hoidokas.

-- Niin te juuri; nyt minä tunnen teidät: te olette rouva Bonacieux.

Nuori nainen säpsähti hämmästyksestä ja vetäytyi säikähtyneenä

taaksepäin.

-- Oh, elkää kieltäkö, vastatkaa! jatkoi mylady.

-- No niin, minä myönnän, rouva, sanoi hoidokas; olemmeko kilpailijoita?

Mylady'n silmissä leimusi niin raivokas hehku, että rouva Bonacieux

toisissa oloissa olisi kauhistuksesta juossut pakoon; mutta häntä

vallitsi kokonaan hänen lemmenkateutensa.

-- Antakaas kuulla, sanokaa minulle, rouva, jatkoi rouva Bonacieux

voimalla, jota hänellä ei olisi luullut olevan, oletteko olleet hänen

lemmittynsä?

-- Oh, en koskaan, huudahti mylady äänellä, joka ei suonut epäilykselle

sijaa; en koskaan, en koskaan!

-- Minä uskon teitä, sanoi rouva Bonacieux; mutta miksi te sitä noin

monesti vakuutatte?

-- Kuinka, ettekö ymmärrä minua? sanoi mylady, joka oli tointunut

hämmennyksestään ja voittanut kaiken malttinsa.

-- Kuinka minä voisin ymmärtää? Minä en tiedä mitään.

-- Te ette siis ymmärrä, että kun herra d'Artagnan oli minun ystäväni,

uskoi hän minulle salaisuutensa?

-- Todella?

-- Te ette ymmärrä että minä tiedän kaikki: kuinka teidät ryöstettiin

pois pienestä paviljongista Saint-Germain'issä, kuinka hän ja hänen

ystävänsä olivat epätoivossa ja kuinka he sittemmin turhaan ovat

kokeneet saada teistä selvää. Mitenkä olisin voinut siis olla

hämmästymättä, kun aavistamatta huomasin olevani aivan teidän edessänne,

teidän, josta me niin usein olemme puhelleet, jota hän rakastaa täydestä

sielustaan ja jota hän sai minunkin rakastamaan ennenkuin vielä olin

teitä nähnytkään! Ah, rakas Constance'ni, minä näen teidät siis nyt

vihdoinkin edessäni!

Ja mylady ojensi sylinsä rouva Bonacieux'ille, joka kaikesta mitä

edellinen oli sanonut, oli joutunut siihen täyteen uskoon, että tuo

nainen, jota hän hetkistä ennen oli pitänyt kilpailijanansa, päinvastoin

oli hänen paras ystävänsä.

-- Oi, antakaa minulle anteeksi, sanoi hän, nojautuen hänen olkapäätänsä

vasten, minä rakastan häntä niin suuresti!

Molemmat naiset viipyivät hetkisen toinen toisensa syleilyksessä. Varma

on, että jos mylady'n voima olisi ollut hänen vihansa vertainen, ei

rouva Bonacieux olisi päässyt elävänä tästä syleilyksestä.

Mutta kun hän ei voinut häntä pusertaa kuoliaaksi, hymyili hän hänelle.

-- Oi, minun suloinen pikku oma ystäväni! sanoi mylady, kuinka

onnellinen olen kun tapasin teidät! Antakaa minun katsella itseänne. Ja

näin sanoen tähtäsi hän häntä terävästi silmillään. Niin, te se

todellakin olette. Ah, minä näen nyt teidät aivan semmoiseksi kuin

minulle on teidät kerrottu!

Nuori naisparka ei osannut aavistaa, mitä julmia tuumia kuohui tuon

puhtaan otsan ja noiden loistavien silmien takana, joissa hän luki vaan

sääliä ja myötätuntoisuutta.

-- Te tiedätte siis, kuinka paljo minä olen saanut kärsiä, sanoi rouva

Bonacieux, koska hän on sanonut teille mitä hän kärsi; mutta hänen

tähtensä kärsiminen on suloista.

Mylady toisti koneenomaisesti:

-- Niin, se on suloista.

-- Ja sitä paitsi, jatkoi rouva Bonacieux, on minun kärsimykseni lähellä

loppuansa; huomenna, ehkäpä jo tänä iltana, saan minä nähdä hänet ja

sitten on kaikki ollutta ja mennyttä.

-- Tänä iltana? Huomenna? huudahti mylady, jonka nuo sanat herättivät

unelmista; mitä te sillä tarkoitatte? Odotatteko häneltä tietoja?

-- Odotan häntä itseänsä.

-- Häntä itseänsä, d'Artagnan'ia tänne?

-- Juuri häntä itseänsä.

-- Ei, se on mahdotonta; hän on kardinaalin mukana La Rochelle'n

piirityksessä, eikä palaa Pariisiin ennenkuin kaupunki on valloitettu.

-- Niin te luulette; mutta onko mikään mahdotonta minun

d'Artagnan'illeni, tuolle jalolle ja rehelliselle aatelismiehelle?

-- Oh, minä en voi uskoa teitä.

-- No, lukekaa sitten! sanoi onneton nuori nainen, ylenmäärin ylpeänä ja

riemullisena ojentaen mylady'lle kirjeen.

-- Rouva de Chevreuse'n käsi-alaa! sanoi mylady itselleen. Ah, minä olin

varma siitä että heillä on suhteita siellä päin.

Hän luki ahnaasti seuraavat rivit:

"Rakas lapseni! Ole valmiina; _ystävämme_ tapaa sinut kohta; hän

tulee tempaamaan sinut irti vankeudestasi, jossa sinua on pidetty

turvallisuutesi vuoksi; laita siis kaikki valmiiksi matkaan, ja

luota meihin aina.

Meidän oivallinen gaskonjalaisemme on osoittaunut urhoolliseksi ja

uskolliseksi niinkuin ainakin; sano hänelle että eräällä taholla

ollaan hänelle hyvin kiitollisia antamastansa varoituksesta."

-- Niin, niin sanoi mylady, kirje on sangen selvä; tiedättekö mikä

varoitus se oli?

-- En; minä vaan luulen, että hän on antanut kuningattarelle vihiä

jostain uudesta kardinaalin vehkeestä.

-- Niin, niin se mahtaa olla, sanoi mylady, antaen kirjeen takaisin

rouva Bonacieux'ille ja laskien mietteissään päänsä vasten rintaansa.

Samassa tuokiossa kuului hevosen kavioiden kopinaa.

-- Oh, huudahti rouva Bonacieux hypähtäen ikkunaan, mahtaako se olla

hän?

Liikkumattomana hämmästyksestä lepäsi mylady vuoteellaan. Yhdessä

silmänräpäyksessä oli niin monta odottamatonta asiaa tapahtunut, että

hän ensi kerran eläissään joutui pyörälle.

Hän, hän! mutisi hän. Olisiko se todella hän? Ja hän makasi

vuoteellansa, tuijottaen tylsästi eteensä.

-- Ah, ei, sanoi rouva Bonacieux, se on mies, jota minä en tunne ja joka

kuitenkin näyttää aikovan tänne. Niin, hän hiljentää ajoansa, hän

seisahtuu portille, hän soittaa.

Mylady hyppäsi vuoteeltansa.

-- Oletteko varma ett'ei se ole hän? kysyi mylady.

-- Olen kyllä, aivan varma.

-- Mutta entäs jos näitte väärin?

-- Oi, minä tuntisin hänet, jos näkisin vilahduksenkaan hänen töyhtöänsä

tai kauhtanaansa.

Mylady pukeutui.

-- Yhdentekevä; mies pyrkii tänne, niinhän sanoitte?

-- Niin, hän on jo tullut sisään.

-- Hän tulee joko teidän tai minun tähteni.

-- Oh, Jumalani, kuinka levottomalta te näytätte!

-- Niin, minä myönnän että olen levoton; minä en ole niin

tyyniluontoinen kuin te; minä pelkään kaikkea kardinaalilta.

-- Vaiti! sanoi rouva Bonacieux, joku tulee.

Ovi aukeni ja johtajatar astui sisään.

-- Oletteko te tulleet Boulogne'sta? kysyi hän mylady'ltä.

-- Olen, vastasi hän, koettaen tyyntyä levolliseksi; ken minua

tiedustelee?

-- Eräs mies, joka ei tahdo sanoa nimeänsä, mutta joka tulee kardinaalin

puolesta.

-- Ja hän tahtoo puhua kanssani? kysyi mylady.

-- Hän tahtoo puhua Boulogne'sta tulleen naisen kanssa.

-- Olkaa hyvä ja käskekää hänet sisään.

-- Jumalani, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, mahtaakohan tulla

ikäviä sanomia?

-- Pahoin pelkään.

-- Minä jätän teidät sitten vieraan kanssa kahden; mutta niin pian kuin

hän on mennyt, tulen takaisin, jos suvaitsette.

-- Tulkaa toki, minä oikein pyydän teitä tulemaan.

Johtajatar ja rouva Bonacieux menivät ulos.

Mylady jäi yksin, silmät tähdättyinä oveen päin.

Hetkisen perästä kuului portaista kannusten kilinää, askeleet

lähestyivät, ovi aukeni ja eräs mies astui sisään.

Mylady päästi ilon huudahduksen. Tuo mies oli kreivi de Rochefort, Hänen

ylhäisyytensä kätyri.