Mitä Portsmouth'issa tapahtui 23 p. Elokuuta 1628.
Felton suuteli jäähyväisiksi mylady'ä kädelle, aivan kuin veli
sisartansa, lähtiessään vaan pienelle kävelymatkalle.
Koko hänen olentonsa näytti olevan tavallisen levollisuuden tilassa;
omituinen loiste vaan, ikäänkuin kuumeen oire, paloi hänen silmissänsä.
Hänen otsansa oli vakavampi tavallisestansa, hampaat yhteen purtuina, ja
hänen lyhyt, jyrkkä äänensä ilmaisi, että joku synkkä ajatus hänessä
vallitsi.
Niin kauvan kuin hän oli veneessä, joka saattoi häntä maihin, olivat
hänen kasvonsa kääntyneinä mylady'yn päin, joka, kannella seisoen,
seurasi häntä silmillänsä. He eivät peljänneet enää mitään takaa-ajoa.
Mylady'n huoneesen ei koskaan tultu ennen kello yhdeksää, ja kolme
tuntia kesti matka linnasta Lontoosen.
Felton astui maalle, kiipesi rantatörmälle, heitti mylady'ltä viimeiset
jäähyväiset ja suuntasi kulkunsa kaupunkia kohden.
Käveltyänsä sata askelta, saattoi hän, kun tie rupesi laskeutumaan
myötämäkeä, nähdä enää vaan aluksen maston.
Hän kiiruhti aika vauhtia Portsmouth'iin päin, jonka tornit ja
rakennukset noin puolen peninkulman päässä näkyivät aamusumun lävitse.
Portsmouth'in toisella puolella oli meri laivojen peitossa, niiden
mastot, ikäänkuin poppelimetsä, jolta talvi on lehdet riistänyt,
huojuivat tuulessa.
Kiireisen käyntinsä ohella ajatteli Felton kaikkia niitä Jaakko I:n ja
Kaarlo I:n suosikkia vastaan tehtyjä oikeita ja vääriä syytöksiä, joita
hänen mieleensä oli keräytynyt sinä pitkänä aikana, minkä hän oli
seurustellut puritaanien kanssa.
Kun Felton vertasi tuon ministerin yleisiä rikoksia, hänen julkisia,
eurooppalaisia rikoksiansa, jos niin voi sanoa, niihin yksityisiin ja
tuntemattomiin, joista mylady oli syyttänyt häntä, havaitsi hän, että
rikoksellisin niistä kahdesta miehestä, jotka yhdistyivät Buckingham'in
persoonaksi, oli se, joka suurelle yleisölle oli tuntematon. Sillä hänen
outo, vasta syttynyt, palava rakkautensa näytti hänelle lady Winterin
hävyttömät ja sepitetyt syytökset samalla tavoin kuin suurennuslasi
näyttää kauheina hirviöinä semmoisia mitkä todellisuudessa ovat
näkymättömiä pienen pieniä hiukkasia.
Hänen kiireinen käyntinsä yhä kiihdytti hänen vertansa. Ajatus, että hän
jätti taaksensa kauhean koston alaiseksi sen naisen, jota hän rakasti,
tai paremmin, jumaloi, äsken kestämänsä sielunjännitys, nykyinen
väsymyksensä, -- kaikki nuo kohottivat hänen sielunsa tavallisten
inhimillisten tunteiden yli.
Hän saapui Portsmouth'iin kello kahdeksan. Koko väestö oli jalkeilla.
Rumpu pärisi kaikilla kaduilla ja satamassa. Laivoihin menevät
sotajoukot marssivat meren rantaan päin.
Pölyn peittämänä ja hikisenä tuli Felton amiraliteettiin. Hänen
tavallisesti kalpeat kasvonsa punottivat palavasta ja vihasta. Vartija
tahtoi sysätä hänet takaisin, mutta Felton kutsutti vartijapäällikön ja
otti taskustansa mukanansa olevan kirjeen.
-- Tärkeä sanoma lord Winter'iltä, sanoi hän.
Kun päällikkö kuuli lord Winter'in nimen, käski hän antaa Felton'in
päästä sisään; sillä lord Winter tunnettiin herttua Buckingham'in
likeisimmiksi uskotuiksi. Felton oli sitä paitsi itse meriupseerin
puvussa.
Felton riensi palatsiin.
Samassa hetkessä kuin hän tuli porstuaan, tuli sinne myös eräs toinen
pölyinen ja hengästynyt mies; hän oli jättänyt portin pieleen hevosensa,
joka siihen päästyänsä oli lynsistynyt polvilleen.
Felton ja hän kääntyivät samalla kertaa Patrikin puoleen, joka, niinkuin
muistamme, oli herttuan uskottu kamaripalvelija. Felton ilmoitti parooni
Winter'in nimen. Tuntematon ei tahtonut ilmoittaa mitään nimeä, vaan
sanoi että hän ainoastaan herttualle saattoi ilmaista itsensä. Molemmat
vaativat päästä ensimäisenä herttuan puheille.
Patrik, joka tiesi lord Winter'in sekä viran että ystävyyden puolesta
olevan läheisessä suhteessa herttuaan, antoi etusijan sille, joka hänen
nimessään tuli. Toisen oli pakko jäädä odottamaan, ja helposti huomasi,
kuinka hän kirosi tuota viivytystä.
Kamaripalvelija vei Felton'in suuren salin halki, jossa La Rochelle'n
lähettiläät, Soubise'n prinssi etunenässä, seisoivat odottamassa, ja
saattoi hänet erääsen huoneesen, jossa Buckingham, juuri kylvystä
tultuansa, parhaillaan järjesteli pukuansa, minkä toimen hän nyt
niinkuin ainakin teki erinomaisen huolellisesti.
-- Luutnantti Felton, ilmoitti Patrik, lord Winter'in luota.
-- Lord Winter'in luota! kertoi Buckingham; käske sisään.
-- Felton astui esiin. Juuri samassa heitti Buckingham eräälle sohvalle
kultakirjaisen yöviittansa, pukeakseen yllensä helmikirjaisen sinisen
samettitakin.
-- Miksi ei parooni tule itse? kysyi Buckingham. Minä odotin häntä tänä
aamuna.
-- Hän pyysi minun sanomaan Teidän armollenne, vastasi Felton, että hän
oli sangen pahoillansa siitä ett'ei hän voinut tulla itse, sillä häntä
esti se vartioiminen, jota hänen tuli pitää silmällä linnassa.
-- Niin, niin, sanoi Buckingham, minä tiedän; hänellä on siellä vanki.
-- Juuri siitä vangista minulla onkin puhumista Teidän armollenne, sanoi
Felton.
-- No niin, puhukaa.
-- Minun sanottavaani ei sovi kuulla kenenkään muun kuin teidän itsenne,
mylord.
-- Poistu, Patrik, sanoi Buckingham, mutta pysy kellon kuuluvilla; minä
kutsun sinua hetkisen perästä.
Patrik meni.
-- Nyt olemme kahden kesken, herra, sanoi Buckingham; puhukaa.
-- Mylord, alkoi Felton, lord Winter on äskettäin kirjoittanut ja
pyytänyt teidän allekirjoitustanne maanpakomääräykseen, joka koskee
erästä nuorta Charlotte Backson-nimistä naista.
-- Niin, herrani, ja minä vastasin hänelle että jos hän tahtoo tuoda tai
lähettää määräyksen tänne, minä kirjoitan sen alle.
-- Tässä se on, mylord.
-- Antakaa tänne, sanoi herttua.
Ja ottaen paperin Felton'in kädestä, loi hän siihen pikaisen silmäyksen.
Kun hän tunsi sen kysymyksen alaiseksi määrykseksi, laski hän sen
pöydälle, otti kynän ja oli juuri kirjoittamaisillaan.
-- Anteeksi, mylord, sanoi Felton, pidättäen herttuaa, mutta Teidän
armonne kaiketi tietää ett'ei Charlotta Backson ole tuon nuoren naisen
oikea nimi?
-- Kyllä, herrani, kyllä sen tiedän, vastasi herttua, pistäen kynän
mustetolppoon.
-- Siis tietää Teidän armonne myöskin hänen oikean nimensä? kysyi Felton
kuivasti.
-- Tiedän.
Herttua laski kynän kärjen paperiin. Felton vaaleni.
-- Ja vaikka tiedätte hänen oikean nimensä, jatkoi Felton, kirjoitatte
kumminkin nimenne tuohon määräykseen?
-- Epäilemättä, sanoi Buckingham ja ennemmin kahdesti kuin yhdesti.
-- Minä en voi uskoa, jatkoi Felton äänellä, joka muuttui yhä lyhemmäksi
ja katkonaisemmaksi, että Teidän armonne tietää tuon määräyksen koskevan
lady Winter'iä?
-- Minä tiedän sen vallan hyvin, mutta minua kummastuttaa että te
tiedätte sen.
-- Ja teidän armonne voipi kirjoittaa tuon määräyksen alle ilman
tunnonvaivoja?
Buckingham katsoi nuorta miestä ylpeästi.
-- Tiedättekö herra, sanoi hän, että te teette minulle kummallisia
kysymyksiä ja että minä olen tyhmä kun vastaan niihin.
-- Vastatkaa niihin, Teidän armonne, sanoi Felton, asia on vakavampaa
laatua, kuin ehkä aavistattekaan.
Buckingham luuli että tuo nuori mies, joka tuli lord Winter'in luota,
varmaankin puhui hänen nimessään, jonka vuoksi hän hillitsi luontoansa.
-- Ilman vähintäkään tunnonvaivaa, sanoi hän, ja parooni tietää yhtä
hyvin kuin minä, että lady Winter on suuri pahantekijä ja että se on
melkein armo, kun hänen rangaistuksensa rajoitetaan maanpaoksi.
Herttua laski uudestaan kynän paperiin.
-- Teidän ei pidä kirjoittaa tuon määräyksen alle, mylord! sanoi Felton,
astuen askeleen herttuata kohden.
-- Eikö minun pidä kirjoittaa! sanoi Buckingham, ja miksikä ei?
-- Siksi, että teidän pitää tutkia itseänne ja tehdä mylady'lle oikein.
-- Hänelle tehtäisiin oikein, jos hänet lähetettäisiin Tyburn'iin, sanoi
Buckingham; mylady on hävytön pahantekijä.
-- Teidän armonne, hän on enkeli, sen te kyllä tiedätte, ja minä pyydän
teiltä hänen vapauttamistansa.
-- Mutta, sanoi Buckingham, oletteko hullu, kun tuolla tavoin puhutte
minulle?
-- Anteeksi, mylord. Minä puhun niinkuin voin; minä koen hillitä
itseäni. Ajatelkaahan toki, mitä ai'otte tehdä, mylord, ja varokaa
menemästänne liian kauvaksi.
-- Mitä?... Herra armahtakoon, huudahti Buckingham, luulenpa että hän
uhkaa minua!
-- En minä uhkaa, mylord, vaan minä pyydän vielä ja minä sanon teille:
vesipisara on kylliksi saattamaan astian vuotamaan yli ääriensä; pieni
hairahdus saattaa vaikuttaa sen että rangaistus kohtaa erästä tähän asti
säästettyä suuresti rikoksellista päätä.
-- Herra Felton, sanoi Buckingham, te lähdette heti paikalla tästä
huoneesta ja menette arestiin.
-- Teidän täytyy kuulla minua loppuun, mylord. Te olette loukanneet,
häväisseet tätä nuorta naista; korvatkaa häntä kohtaan tekemät
rikoksenne, asettakaa hänet vapauteensa, niin en vaadi teiltä mitään
muuta.
-- Te ette vaadi? sanoi Buckingham, katsoen Felton'iin hämmästyneenä ja
laskien painon joka tavulle.
-- Mylord, jatkoi Felton, kiihtyen sitä myöten kuin hän jatkoi
puhettansa, varokaa itseänne! Koko Englanti on väsynyt teidän
väärinkäytöksiinne, mylord; te olette väärin käyttäneet kuninkaallista
valtaa, jonka olette melkein omaan huostaanne omistaneet; te olette
kauhistus Jumalalle ja ihmisille. Jumala on vast'edes rankaiseva teidät,
vaan minä rankaisen teidät jo tänä päivänä!
-- Haa! tämä menee liian pitkälle! huudahti Buckingham, astuen askeleen
ovelle päin.
Felton asettui hänen tiellensä.
-- Minä pyydän teitä nöyrästi, kirjoittakaa lady Winter'in
vapautuskäsky. Ajatelkaahan, mylord, hän on nainen, jota te olette
kauheasti häväisseet.
-- Menkää, herra, sanoi Buckingham, taikka minä helistän kelloa ja
lyötän teidät rautoihin!
-- Te ette helistä kelloa, sanoi Felton, asettuen herttuan ja
helistyskellon välille; varokaa itseänne, mylord, te olette nyt Jumalan
käsissä.
-- Paholaisen käsissä, ai'otte kai sanoa! huusi Buckingham, koventaen
ääntänsä, kutsuaksensa sillä tavoin palvelusväkeä saapuville, nimenomaan
kumminkaan heitä huutamatta.
-- Kirjoittakaa, mylord, lady Winter'in vapautuskäskyn alle, sanoi
Felton ojentaen paperin herttualle.
-- Tekö aiotte pakoittaa minua? Tekö rupeatte uhoittelemaan? Tänne,
Patrik!
-- Kirjoittakaa alle, mylord!
-- En koskaan!
-- Ettekö koskaan?
-- Tänne! huusi herttua ja hyppäsi miekkansa luokse.
Mutta Felton ei antanut hänelle aikaa paljastaa sitä; hänellä oli
kädessänsä puukko, ja yhdellä hyppäyksellä oli hän hyökännyt herttuan
kimppuun.
Samassa tuli Patrik sisään huutaen:
-- Mylord, kirje Ranskasta!
-- Ranskasta! huudahti Buckingham, unhottaen kaikki, ajatellessaan keltä
kirje tuli.
Felton käytti silmänräpäystä hyväksensä ja iski puukkonsa herttuan
kylkeen aivan päätä myöten.
-- Haa, kavaltaja! huudahti Buckingham, sinä olet murhannut minut!
-- Murhaa, murhaa! kirkui Patrik.
Felton katsahti ympärillensä, paetaksensa, ja nähdessään oven auki,
syöksähti hän lähimpään huoneesen, jossa, niinkuin jo sanoimme, La
Rochelle'n lähettiläät odottivat, juoksi sen halki, hyökkäsi portaille,
mutta kohtasi ensimäisillä astimilla lord Winter'in, joka, nähdessään
hänet kalman kalpeana, hurjistuneena, kädet ja kasvot verisinä, tarttui
häntä kurkkuun ja huusi:
-- Minä aavistin tätä, tulin vaan minuutin liian myöhään! Haa, sinua
onneton!
Felton ei yrittänytkään vastarintaan. Lord Winter jätti hänet vartijan
huostaan, ja kiiruhti Buckingham'in huoneesen.
Herttuan ja Patrikin huutoihin oli sama mies, jonka kanssa Felton oli
etuhuoneessa kilvoitellut sisällepääsystä, rientänyt murhapaikalle.
Hän tapasi herttuan makaamassa sohvalla ja painamassa nyrkkiänsä haavan
tukkeeksi.
-- La Porte, sanoi herttua kuolevan äänellä, La Porte, tuletko sinä
hänen luotansa?
-- Tulen, armollinen herra, vastasi Itävallan Annan uskollinen
liepeenkantaja, mutta kenties liian myöhään.
-- Hiljaa, La Porte, ehkä voitaisiin kuulla sanojasi! Patrik, elä laske
ketään sisään. Oi, Jumalani, minä en saa tietää, mitä hän käskee minulle
sanoa! Minä kuolen!
Herttua meni tainnuksiin.
Sillä välin oli lord Winter, lähettiläät, upseerit ja palvelusväki
hyökänneet hänen huoneesensa; kaikkialla kuului epätoivon huutoja.
Uutinen, joka täytti palatsin voivotuksilla, tunkeutui pian ulos ja
levisi yli koko kaupungin.
Tykinpamaus ilmoitti että uusi ja odottamaton tapaus oli tapahtunut.
Lord Winter repi tukkaansa.
-- Minuutti liian myöhään! huusi hän; yksi ainoa minuutti liian myöhään!
Jumalani, Jumalani, mikä kova onni!
Kello seitsemän oli hänelle ilmoitettu, että nuoratikkaat riippuivat
eräässä linnan ikkunassa; hän oli heti rientänyt mylady'n kamariin,
nähnyt sen autiona ja ikkunaristikot poikki sahattuina, oli muistanut
d'Artagnan'in lähettämän suusanallisen varoituksen, oli peljännyt
herttuan hengen olevan vaarassa, kiiruhtanut talliin ja hypähtänyt
ensimäisen hevosen selkään, mikä oli saatavissa, ratsastanut täyttä
karkua, hypännyt pihalla satulasta, syössyt portaita ylös ja ylimäisellä
astimella, niinkuin jo sanoimme, kohdannut Feltonin.
Mutta herttua ei toki vielä kuollut; hän tointui, avasi silmänsä, ja
toivo palasi kaikkien sydämmiin.
-- Hyvät herrani, sanoi hän, jättäkää minut yksin Patrikin ja La
Porte'n... Ah, te täällä, Winter! Te lähetitte minulle tänä aamuna
eriskummallisen hullun, katsokaa, mihin tilaan hän on minut saattanut!
-- Ah, mylord, huudahti parooni, minä en koskaan saa enää lohdutusta!
-- Sinä olet väärässä, hyvä ystäväni, sanoi Buckingham, ojentaen hänelle
kätensä. Minä en tunne ketään miestä, joka ansaitsisi toisen suremista
koko ikäkautta. Mutta jätä meidät nyt, minä pyydän.
Parooni meni ulos nyyhkyttäen.
Huoneesen jäi nyt vaan haavoitettu herttua, La Porte ja Patrik.
Lääkäriä haettiin, vaan ei löydetty.
-- Te ette saa kuolla, mylord, te ette saa kuolla, huudahteli myötäänsä
Itävallan Annan sanansaattaja, polvillaan herttuan sohvan edessä.
-- Mitä kirjoittaa hän minulle? sanoi Buckingham heikolla äänellä, verta
vuotaen ja kokien hillitä kovia tuskiansa, puhuakseen rakastetustansa.
Mitä kirjoittaa hän minulle? Lue hänen kirjeensä minulle.
-- Ah, mylord! huudahti La Porte.
-- Tottele, La Porte; etkö näe ett'ei minulla ole hetkeäkään hukata?
La Porte mursi sinetin, avasi kirjeen ja levitti sen herttuan silmäin
eteen, mutta turhaan koki herttua nähdä kirjoitusta.
-- Lue, sanoi hän, lue, sillä minä en enää näe; lue, sillä kohta en minä
ehkä kuulekkaan ja minä kuolen saamatta tietää mitä hän on minulle
kirjoittanut.
La Porte ei enää estellyt, vaan luki:
"Mylord!
Kaiken sen nimessä, mitä siitä saakka kuin tulin teidät tuntemaan
olen kärsinyt teidän tähtenne, pyydän minä teitä hartaasti että, jos
pidätte lukua minun rauhastani, lakkaatte suurista varustuksistanne,
joita teette Ranskaa vastaan, ja herkeette sodasta, jonka syyksi
julkisesti mainitaan uskontoa, vaan salaisesti kuiskaillaan teidän
rakkauttanne minua kohtaan. Tämä sota saattaa tuottaa Ranskalle ja
Englannille kovia kohtauksia mutta samalla myöskin teille, mylord,
onnettomuuksia, joita minä kaiken ikäni surisin.
Suojelkaa henkeänne, jota uhataan, ja joka on oleva minulle rakas
siitä hetkestä saakka kuin minun ei tarvitse pitää teitä
vihollisena.
Teidän altis
_Anna._"
Buckingham ponnisti viimeiset elinvoimansa kuullaksensa tuota lukemista;
kun se oli päättynyt, kysyi hän, ikäänkuin katkerasti pettyneenä
toiveissaan:
-- Eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle suullisesti, La Porte?
-- On, armollinen herra, kuningatar käski minun kehoittamaan teitä
varomaan tarkasti itseänne, sillä hän oli saanut tietää että teitä
aiottaisiin murhata.
-- Siinäkö kaikki, siinäkö kaikki? kysyi Buckingham levottomana.
-- Hän käski minun myöskin sanomaan että hän yhä teitä rakastaa.
-- Ah, sanoi Buckingham, ylistetty olkoon Herra! Minun kuolemani ei siis
ole hänelle vieraan kuolema!
La Porte itki katkerasti.
-- Patrik, sanoi herttua, anna minulle lipas, jossa timantit olivat.
Patrik toi pyydetyn lippaan, jonka La Porte tunsi kuningattaren omaksi.
-- Ja tuo sitten tänne se valkoinen silkkipussi, johon on helmillä
kirjailtu kuningattaren nimi.
Patrik teki niinkuin käskettiin.
-- La Porte, sanoi Buckingham, tässä ovat ainoat muistot mitä minulla on
hänestä, tämä hopealipas ja nämä kaksi kirjettä. Anna ne takaisin Hänen
Majesteetillensa; ja viimeiseksi muistoksi -- hän haki jotakin
kallisarvoista esinettä ympäriltänsä -- pane siihen lisäksi...
Hän haki vielä, mutta lähestyvän kuoleman himmentämät silmänsä
kohtasivat vaan puukon, joka oli pudonnut Felton'in kädestä ja jonka
verinen terä höyrysi vielä.
-- Pane siihen lisäksi tämä punkko, sanoi herttua, tarttuen La Porte'n
käteen.
Hän jaksoi vielä laskea pussin lippaan pohjalle ja antoi puukonkin
pudota sinne, jonka ohessa hän viittasi La Porte'lle, että hän ei enää
voinut puhua; sitten kohtasi häntä viimeinen kuolonkouristus, jota hän
ei jaksanut enää kestää, ja hän putosi hervotonna sohvalta lattialle.
Patrik päästi kovan huudahduksen.
Buckingham tahtoi hymyillä vielä viimeisen kerran, vaan kuolema katkaisi
hänen ajatuksensa, joka jäi hänen otsallensa viimeiseksi
lemmensuudelmaksi.
Samassa hetkessä saapui herttuan lääkäri hämmästyneenä paikalle; hän oli
jo ehtinyt mennä amiraalilaivalle, ja sieltä saakka oli häntä täytynyt
noutaa.
Hän lähestyi herttuaa, otti häntä kädestä, jota hän hetkisen piti
omassaan ja laski sen sitten irti.
-- Kaikki on turhaa; hän on kuollut.
-- Kuollut, kuollut! huudahti Patrik.
Tähän huutoon palasivat kaikki huoneesen; kaikkialla vallitsi hämmennys
ja sekasorto.
Niin pian kuin lord Winter näki Buckingham'in kuolleeksi, kiiruhti hän
Felton'in luokse, jota sotamiehet yhä vartioitsivat.
-- Kurja onneton! sanoi hän tuolle nuorelle miehelle, joka Buckingham'in
kuoltua oli saanut takaisin levollisuutensa ja kylmäverisyytensä; kurja
onneton, mitä olet tehnyt?
-- Olen kostanut puolestani, sanoi hän.
-- Puolestasi! vastasi parooni. Sano ennemmin että olet ollut tuon
helvetillisen naisen välikappaleena; mutta sen vannon, tämä rikos on
oleva hänen viimeisensä.
-- En tiedä mitä te tarkoitatte, sanoi Felton tyynesti, enkä ymmärrä
kestä te puhutte, mylord; minä olen tappanut Buckingham'in, koska hän
kahdesti on kieltäynyt nimittämästä minua kapteeniksi; minä olen
rangaissut hänen vääryytensä, siinä kaikki.
Winter mykkänä hämmästyksestä katseli kuinka sotamiehet sitoivat
Felton'in, eikä tiennyt mitä hänen oli ajatteleminen sellaisesta
paatumuksesta.
Yksi ainoa seikka synkistytti kumminkin Felton'in otsaa. Jokaisessa
melussa, minkä hän kuuli, luuli tuo typerä puritaani kuulevansa mylady'n
liikkeen ja äänen, mylady'n, joka muka tuli heittäytymään hänen
syliinsä, ilmaisemaan itsensä syypääksi ja osalliseksi hänen rikokseensa
ja kuolemaan hänen kanssansa.
Yht'äkkiä hän säpsähti; hänen silmäyksensä kiinittyi yhteen kohtaan
merelle, joka laajana leveni katsojan silmäin eteen siltä paikalta missä
he seisoivat; merimiehen tarkalla silmällä oli hän siinä kohdassa, missä
toinen olisi luullut kalalokin liitelevän, tuntenut sen aluksen purjeen,
mikä nyt riensi aika vauhtia Ranskan rannikkoa kohden.
Hän vaaleni, painoi käden sydäntänsä vasten, joka oli pakahtumaisillaan
ja oivalsi siinä tuokiossa koko petoksen.
-- Viimeistä suosioa pyydän, mylord! sanoi hän paroonille.
-- Mitä? kysyi hän.
-- Kuinka paljo kello on?
Parooni otti kellon taskustaan.
-- Kello on kymmenen minuuttia vailla yhdeksän, sanoi hän.
Mylady oli lähtenyt puolitoista tuntia ennen suostuttua aikaa; niin pian
kuin hän oli kuullut tykinpaukauksen, joka julisti tuon onnettoman
tapauksen, oli hän antanut käskyn nostaa ankkuri.
Pursi kiiti jo kaukana rannasta sinisen taivaan alla.
-- Jumala on näin sallinut, sanoi Felton kiihkolaisen nöyryydellä, mutta
kumminkaan heittämättä silmistään tuota venettä, jonka kannella hän
luuli eroittavansa sen naisen valkoisen haamun, jonka tähden hänen
henkensä oli menevä.
Winter seurasi hänen silmäystänsä, arvasi hänen kärsimyksensä ja ymmärsi
kaikki.
-- Kärsi ensin yksin rangaistuksesi, kurja mies, sanoi lordi
Felton'ille, joka, silmät merelle luotuina, antoi kuljettaa itseänsä
pois, mutta minä vannon rakastetun veljeni muiston kautta, että sinun
rikostoverisi ei ole toki pääsevä pakoon.
Felton painoi päänsä alas eikä hiiskunut sanaakaan.
Winter kiiruhti portaita alas ja lähti satamaan.