LIV.

Karkaus.

Ei ollut epäilemistäkään ett'eikö Felton nyt ollut vakuutettu hänen

viattomuudestaan. Felton oli nyt kokonaan hänen vallassaan. Vaikka

enkeli olisi ilmestynyt nuoren miehen eteen mylady'ä syyttämään, olisi

hän nykyisessä mielensä tilassa pitänyt häntä paholaisen lähettiläänä.

Mutta lord Winter oli ehkä voinut ruveta epäilemään Felton'ia, ja Felton

silloin itse joutunut vartioittavaksi.

Sentähden rupesi hän levottomasti ja hartaasti odottamaan Felton'in

tuloa. Hän oli saattanut Felton'in siihen sieluntilaan, että hänellä oli

syy toivoa hänen pian palaavan takaisin, edes silmänräpäykseksi. Mutta

päivä kului kulumistaan, eikä Felton'ia näkynyt ei kuulunut.

Kello löi yksi ja tavallisuuden mukaan kannettiin päivällispöytä sisään.

Silloin huomasi mylady kauhuksensa, että vartioivilla sotureilla oli

toinen puku. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät rupeavan toteutumaan.

Viimein ei hän voinut olla kysymättä, minne Felton oli joutunut.

Hänelle vastattiin, että Felton oli aamupäivällä noussut satulaan ja

ratsastanut pois.

Hän kysyi, oliko parooni vielä linnassa; sotamies vastasi myöntävästi ja

sanoi saaneensa käskyn paroonilta että hänelle oli ilmoitettava, jos

vanki tahtoi häntä puhutella.

Mylady vastasi, että hän halusi saada olla yksinänsä.

Sotamies meni, asetettuaan päivällispöydän järjestykseensä.

Felton oli siis toimitettu pois; sotilaat vaihdetut. Felton'ia siis

epäiltiin.

Tämä oli pahin isku, mikä häntä oli kohdannut. Kamala tuska valtasi

hänet. Hän heittäytyi vuoteellensa, mutta se poltti häntä kuin tulinen

liesi. Hän loi silmänsä oveen. Sen luukku oli tukittu; parooni oli

kaiketi peljännyt, että hän tuon aukon kautta taas jollakin pirullisella

keinolla viettelisi vartijansa.

Hän nousi jalkeille ja juoksi ympäri huonetta kuin hullu, tai kuin

rautahäkkiin suljettu tiikeri.

Viimein tyyntyi hän ja näytti rukoilevan. Mutta hän ei rukoillut

Jumalaa, vaan paholaista, tuota suurta voimaa, jolla on niin suuri valta

ihmiskunnassa, ja joka, niinkuin arapialaisessa sadussa kerrotaan,

tarvitsee vaan kranaattiomenan sydämmen, luodaksensa uudestaan hävitetyn

maailman.

Hän tiesi itsellään olevan enää vaan kaksi päivää aikaa, hän tiesi että

kun käskykirjeesen oli vaan saatu Buckingham'in nimi, joka oli sitä

helpompi saada, koska se oli asetettu väärälle nimelle, josta Buckingham

ei voinut päästä tietoon, kestä oikeastaan oli kysymys -- että kun

käskykirjeesen vaan oli saatu Buckingham'in nimi, toimittaisi parooni

hänet heti kohta laivaan.

Tosin saattoi hän palata maanpaosta, sitä hän ei epäillyt rahtuakaan,

mutta kuinka kauvan tuo maanpako oli kestävä? Niin toimivalle ja

kunnianhimoiselle sielulle kuin mylady'n, ovat ne päivät, jolloin ei

nousta, kovanonnen päiviä; mitä ovat sitten ne päivät, jolloin mennään

alaspäin? Vuoden tai parin kolmen hukkaaminen olisi jo koko

ijankaikkisuus; miltä tuntuisi palata vasta sittenkuin d'Artagnan ja

hänen ystävänsä, onnellisina ja riemuitsevina, olisivat kuningattarelta

saaneet hyvästi ansaitun palkintonsa häntä kohtaan tehdyistä

palveluksistansa, -- nuo ajatukset olivat kalvavampia kuin mitä mylady'n

laatuinen nainen saattoi sietää. Muutoin hänen voimansa yhä kasvoivat

siitä myrskystä, joka riehui hänen povessaan, ja hän olisi murtanut

vankihuoneensa kiviseinät, jos hänen ruumiinsa olisi silmänräpäyksenkään

ajaksi saanut saman ko'on kuin hänen sielullansa oli.

Mutta yhä enemmän jännitti häntä kaiken tämän ohessa kardinaalin

muistaminen. Mitähän tuo levoton, epäluuloinen kardinaali ajatteli ja

sanoi hänen äänettömyydestänsä, kardinaali, joka ei ollut ainoastaan

hänen tukensa ja tätä nykyä hänen ainoa suojelijansa, mutta myöskin

hänen paras välikappaleensa tulevaisen onnensa ja kostonsa

saavuttamiseen? Hän tunsi kardinaalin; hän tiesi että vaikka hän

turhalta matkalta kotiin palattuansa mitenkin puollustaisi itseänsä

vangiksi joutumisellaan, ja vaikka hän mitenkin liioittelisi kärsittyjä

vaivojaan, kardinaali kumminkin vastaisi hänelle vaan ivallisella

kylmyydellänsä: "Ette olisi antanut vangita itseänne!"

Näissä mietteissä kului aika iltaan asti. Kello kuusi tuli sisään lord

Winter, täysissä aseissa. Tuo mies, jota mylady tähän saakka oli pitänyt

tyhmänsekaisena aatelismiehenä, oli muuttunut ihmeteltäväksi

vanginvartijaksi. Hän näytti arvaavan kaikki, aavistavan kaikkea ja

estävän kaikki.

Hän tarkasteli huolellisesti ikkunat ja ristikot, tutki lattian ja

seinät, uunin ja ovet, eikä hän eikä mylady koko tuon pitkän tarkastelun

aikana hiiskunut sanaakaan.

Epäilemättä oivalsivat molemmat tilaisuuden olevan liian vakavan, että

ruvettaisiin tuhlaamaan aikaa tehottomiin vihanpurkauksiin.

Mutta kun tarkastus oli päättynyt lausui lord Winter:

-- Hyvä, ette te karkaa tänäkään yönä! Ettekä myöskään saa minua

surmatuksi; teillä ei ole mitään aseita, ja minä olen varoillani. Te

olitte alkaneet hurmata Felton-parkaani; hänessä tuntui jo teidän

helvetillinen vaikutuksenne; mutta minä tahdon pelastaa hänet: hän ei

pääse enää näkemään teitä, kaikki on nyt ohitse. Pankaa vaatteenne

kokoon, huomenna lähdette. Minä olin määrännyt lähtönne 24:ksi päiväksi,

vaan sitten arvelin kumminkin, että kuta ennemmin se tapahtuu, sitä

varmempi se on. Huomenna kello 12 on käsissäni Buckingham'in

allekirjoittama käskykirja. Jos sanotte sanaakaan kelle hyvänsä,

ennenkuin olette laivalla, ampuu kersanttini luodin otsaanne, hänellä on

semmoinen käsky. Jos te laivalla hiiskutte sanaakaan kelle hyvänsä,

ennenkuin kapteeni antaa siihen luvan, heittättää hän teidät mereen,

niin on suostumus.

-- Se minulla oli sanottavana teille tänään. Huomenna näen teidät

uudestaan, jättääkseni teille jäähyväiset.

Näin sanottuansa parooni meni.

Mylady'lla oli halveksivainen hymy huulilla, vaan raivo sydämmessä, kun

hän kuunteli tuota uhkaavaa puhetta.

Hänen illallisensa tuotiin sisään. Mylady tunsi tarvitsevansa voimia;

hän ei tiennyt, mitä oli tapahtuva tänä yönä, joka lähestyi uhkaavana,

sillä paksuja mustia pilviä vyöryi taivaalla ja muutamat kaukaiset

salamat ennustivat rajuilman lähestymistä.

Rajuilma nousi kello kymmenen; mylady'ä lohdutti nähdä luonnon yhtyvän

hänen sydämmensä riehuntaan. Ukkonen jyrähteli niinkuin viha hänen

sielussansa; hänestä tuntui ohitse kiitävä tuulenpuuska vinhuavan hänen

otsansa ympäri, niinkuin se vinhusi puiden ympäri, joiden oksat

taipuivat ja joiden lehtiä se tempoi irti; hän kiljui kilpaa myrskyn

kanssa, ja hänen äänensä katosi luonnon mahtavaan ääneen, joka,

samoinkuin hän, tuntui huokailevan ja vaikertavan.

Yht'äkkiä kuului naputus ikkunaan, ja erään salaman valossa näki hän

miehen naaman toisella puolella ristikkoa.

Hän kiiruhti ikkunan luokse ja avasi sen.

-- Felton! huudahti hän; pelastettu!

-- Niin, sanoi Felton, mutta hiljaa, hiljaa! Minä tarvitsen aikaa

sahatakseni ristikkoraudat poikki. Varo vaan, ett'ei sinua huomata

oviluukun kautta.

-- Ah, siinä on todistus, että Herra on meidän kanssamme, Felton,

virkkoi mylady; he ovat tukkineet oviluukun laudalla.

-- Hyvä on! Jumala on ottanut heiltä järjen, sanoi Felton.

-- Mutta mitä minun on tekeminen? kysyi mylady.

-- Ei mitään, ei mitään; sulje vaan ikkuna. Mene vuoteelle tai heittäydy

ainakin pitkällesi vaatteissasi; kun minä olen saanut työni valmiiksi,

naputan minä ruudulle. Ole valmis ensi merkinannolle.

Mylady sulki ikkunan, sammutti lampun ja meni, niinkuin Felton oli häntä

kehoittanut, pitkälleen vuoteelle. Keskellä myrskyn vinkumista kuuli hän

viilan nirinää ja joka salaman valossa näki hän Felton'in haamun

ikkunaruudun takana.

Hän kulutti tunnin melkein hengittämättä, hiki otsalla ja sydän kauhean

tuskan puristuksessa joka liikkeestä, mikä kuului käytävässä.

On hetkiä, jotka ovat vuoden pituisia.

Tunnin kuluttua naputti Felton toistamiseen.

Mylady hypähti vuoteelta ja meni avaamaan. Kaksi poikki viilattua

ristikkorautaa jätti aukon, josta ihminen saattoi mahtua lävitse.

-- Oletko valmis? kysyi Felton.

-- Olen. Otanko mukaani mitään?

-- Rahaa, jos sinulla on.

-- Onneksi on minun annettu pitää mitä minulla oli.

-- Sitä parempi, sillä minulta meni kaikki rahat, kun vuokrasin sinulle

laivan.

-- Kas tässä sanoi mylady, ojentaen Felton'ille pussin täynnä

louisdor'eja.

Felton otti pussin ja heitti sen muurin juurelle.

-- Tahdotko nyt tulla? sanoi hän.

-- Tässä olen.

Mylady nousi tuolille ja pisti yläpuolen ruumistansa ikkunan lävitse;

hän näki nuoren upseerin riippuvan nuoratikkaissa syvyyden yllä.

Ensi kerran muistutti kauhistava tunne häntä, että hän oli nainen.

Tyhjä avaruus peloitti häntä.

-- Minä aavistin tätä, sanoi Felton.

-- Ei se ole mitään, ei mitään, sanoi mylady, minä laskeudun umpisilmin.

-- Luotatko minuun? kysyi Felton.

-- Kuinka sitä kysytkään!

-- Pidä kätesi kiinni toisissaan; pane ne ristiin; kas niin, sillä

tavoin!

Felton sitoi nenäliinansa hänen molempien kalvosiensa ympäri ja sitten

nuoran sen ympäri.

-- Mitä sinä teet? kysyi mylady kummastuneena.

-- Pane käsivartesi kaulaani eläkä pelkää mitään.

-- Mutta minun painoni saattaa sinut tasapainosta ja me molemmat

putoamme kumpikin murskaksi maahan.

-- Ole huoleti, minä olen merimies.

-- Tässä ei ollut aikaa kadottaa sekuntiakaan. Mylady laski käsivartensa

Felton'in kaulaan ja liukui ulos ikkunasta.

Felton laskeutui hiljalleen tikkaita, askeleen erällänsä. Huolimatta

heidän molempain painosta heilutti myrsky heitä ilmassa.

Yht'äkkiä pysähtyi Felton.

-- Mitä nyt? kysyi mylady.

-- Vaiti! sanoi Felton, minä kuulen askeleita.

-- Meidät on huomattu!

Syntyi hetkisen äänettömyys.

-- Mitä melua se on?

-- Vartijat käyvät kiertoansa.

-- Mistä kautta he kulkevat?

-- Juuri meidän alitsemme.

-- Huomaavatko he meidät?

-- Ei, ell'ei salamoi.

-- He tölmäävät tikkaiden alipäähän.

-- Onneksi ovat ne liian lyhyet.

-- Jumalani, tuossa ovat vartijat.

-- Vaiti!

Molemmat riippuivat ilmassa, liikkumatta ja hengittämättä, kaksikymmentä

jalkaa maasta, sotilaat kulkivat heidän alitsensa nauraen ja puhellen.

Tämä oli hirveä hetki pakolaisille.

-- Vartijat menivät ohitse; askelten kopina eteni ja äänten sorina

hiljeni hiljenemistään.

-- Nyt, sanoi Felton, nyt olemme pelastetut.

Mylady veti henkäyksen ja meni tainnuksiin.

Felton jatkoi laskeutumistaan. Päähän päästyänsä, kun jalan sija loppui,

laskeutui hän käsiensä varassa ja jouduttuaan viimeiseen astimeen, jalat

ottivat jo maahan. Hän kumartui, nosti rahapussin maasta ja otti sen

hampaihinsa.

Sitten nosti hän mylady'n syliinsä ja lähti menemään vastapäiseen

suuntaan kuin minne vartijat olivat menneet. Pian poikkesi hän tieltä,

kulki poikki kallioiden ja rannalle päästyänsä puhalsi vihellyspilliin.

Samallainen ääni vastasi hänelle ja viiden minuutin perästä näki hän

veneen, jota neljä miestä souti.

Vene lähestyi rantaa niin paljon kuin saattoi, mutta ranta oli liian

matala, vene ei päässyt kuivalle maalle asti. Felton astui veteen

vyötäystään myöten; hän ei tahtonut uskoa kenenkään haltuun kallista

kuormaansa.

Onneksi alkoi myrsky asettua, mutta meri aaltosi vielä kovasti; pieni

vene heittelehti kuin pähkinän kuori laineilla.

-- Purteen, sanoi Felton, ja soutakaa rivakasti!

Neljä miestä soutivat minkä jaksoivat, vaan meri aaltosi niin, ett'eivät

airot voineet päästä kelvollisesti veteen.

Kumminkin tultiin linnasta kauvemmaksi, ja se oli tärkeintä. Yö oli

pilkkopimeä; jo oli melkein mahdotonta eroittaa veneestä rantaa, ja

vielä vaikeampaa oli siis eroittaa rannasta venettä.

Musta pilkku keinui meren pinnalla.

Se oli pursi.

Sillä välin kuin vene kulki eteenpäin neljän soutajansa koko voimalla,

irroitti Felton nuoran ja nenäliinan, joilla hän oli sitonut mylady'n

kädet yhteen.

Kun kädet olivat vapaina, valeli hän merivedellä mylady'n kasvoja.

Mylady huoahti ja avasi silmänsä.

-- Missä olen? kysyi hän.

-- Pelastettu, vastasi nuori upseeri.

Oi, pelastettu, pelastettu! huudahti hän. Niin, tuolla näen taivaan ja

tässä meren! Ilma, jota hengitän, on vapauden! Ah, ... kiitos, Felton,

kiitos!

Nuori mies painoi hänet rintaansa.

-- Mutta kuinka on kätteni laita? kysyi mylady; tuntuu kuin niitä olisi

puristettu ruuvipenkissä.

Mylady kohotti käsivarsiansa; hänen kalvosensa olivat pahasti

runneltuneet.

-- Sen pahempi! sanoi Felton katsellen noita kauniita käsiä ja

pudistellen hiljaa päätänsä.

-- Ah, ei se mitään tee, huudahti mylady; nyt muistan kaikki.

Mylady katseli ympärillensä ikäänkuin jotakin etsien.

-- Tässä se on, sanoi Felton, koskettaen jalallansa rahapussia.

Lähestyttiin purtta. Vartija-matruusi huudahti; veneestä vastattiin.

-- Mikä tämä alus on? kysyi mylady.

-- Tämä on se, minkä vuokrasin sinua varten.

-- Minne se viepi minut?

-- Minne vaan haluat, kun vaan saatat minut Portsmouth'iin.

-- Mitä sinä Portsmouth'issa teet? kysyi mylady.

-- Täytän lord Winter'in käskyn, sanoi Felton synkästi hymyillen.

-- Minkä käskyn? kysyi mylady.

-- Etkö käsitä? sanoi Felton.

-- En, selitä se minulle.

-- Kun hän epäili minua, tahtoi hän itse vartioida sinua ja lähetti

minun puolestaan Buckingham'in luokse saamaan allekirjoitusta

maanpakokäskyysi.

-- Mutta jos hän epäili sinua, kuinka saattoi hän uskoa sinulle sen

toimen?

-- Hän ei luullut minun tietävän mistä kysymys oli.

-- Vai niin. Ja sinä menet nyt Portsmouth'iin?

-- Minulla ei ole hetkeäkään aikaa hukata; huomenna on 23:s päivä ja

Buckingham lähtee huomenna laivastollansa liikkeelle.

-- Lähteekö hän huomenna, ja minne?

-- La Rochelle'en.

-- Hän ei saa lähteä! huudahti mylady, kadottaen tavallisen malttinsa.

-- Ole huoleti, vastasi Felton, ei hän lähdekkään.

Mylady vapisi ilosta; hän oli nähnyt nuoren miehen sydämmen sisimpään:

Buckingham'in kuolema oli siellä selvin kirjaimin kirjoitettuna.

-- Felton, sanoi hän, sinä olet suuri kuin Judas Makkabeus! Jos sinä

kuolet, kuolen minä sinun kanssasi. Siinä kaikki mitä voin sinulle

sanoa.

-- Vaiti! sanoi Felton, me olemme perillä.

Tultiin purren kylkeen.

Felton juoksi ensin nuoratikkaille, ojensi kätensä mylady'lle, jota

matruusit tukesivat, sillä meri oli vielä kovin liikkeessä.

Hetkisen perästä olivat he aluksen kannella.

-- Kapteeni, sanoi Felton, tässä on se henkilö, josta olen teille

puhunut, ja joka teidän tulee saattaa eheänä Ranskanmaalle.

-- Tuhannen pistole'n maksusta, sanoi kapteeni.

-- Minä olen jo antanut teille viisisataa.

-- Se on totta, vastasi kapteeni.

-- Ja tässä toiset viisi sataa, sanoi mylady, laskien kätensä

rahapussille.

-- Ei, sanoi kapteeni, minä pysyn sanassani, jonka olen antanut tälle

nuorelle miehelle; toiset viisi sataa saan vasta sittenkuin olemme

tulleet Boulogne'en.

-- Luuletteko meidän sinne pääsevän?

-- Hengissä ja terveenä, vastasi kapteeni, niin totta kuin nimeni on

Jack Buttler.

-- No niin, sanoi mylady, jos te pysytte sanassanne, annan minä teille

ei ainoastaan viisisataa, vaan tuhannen pistole'a.

-- Hurraa sitten teille, kaunotar, huudahti kapteeni ja suokoon Jumala

minulle usein semmoisia matkustajia kuin Teidän armonne!

-- Ensiksi, sanoi Felton, saattakaa meidät siihen lahdelmaan ...

tiedättehän, niinkuin puhe oli.

Kapteeni vastasi vaan käskemällä laivaa liikkeelle, ja kello seitsemän

aamulla laski pieni alus ankkuriin siihen lahdelmaan, josta oli sovittu.

Matkalla kertoi Felton mylady'lle kaikki: kuinka hän, sen sijaan että

olisi mennyt Lontoosen, oli vuokrannut tämän pienen aluksen, kuinka hän

oli palannut takaisin, kuinka hän oli kiivennyt seinää myöten ylös sillä

tavoin, että hän sitä mukaa kuin hän nousi, pisteli puikkoja kivien

rakoihin jalkainsa tukeeksi, ja kuinka hän vihdoin, päästyänsä

ikkunaristikkoon saakka, oli kiinittänyt siihen nuoratikkaat. Muun tiesi

mylady.

Mylady puolestaan koki innostaa Felton'ia aikeensa täyttämiseen; mutta

ensi sanoista, mitkä hän siihen suuntaan lausui, huomasi hän että tuo

nuori kiihkolainen tarvitsi enemmän hillitsemistä kuin yllyttämistä.

Tehtiin semmoinen suostumus, että mylady odottaisi Felton'ia kello

kymmeneen saakka; ell'ei hän silloin olisi palannut, jatkaisi hän

matkaansa.

Silloin hän, siinä tapauksessa että olisi vapaa, etsisi hänet käsiin

Ranskasta, Béthune'n karmeliittaluostarista.