LIII.

Vankeuden neljäs päivä.

Kun Felton seuraavana päivänä tuli mylady'n luokse, tapasi hän hänet

seisomassa tuolilla, kädessä köysi, jonka hän oli punonut ja liitellyt

batistiliinoistansa. Kun Felton avasi oven, hyppäsi mylady keveästi

lattialle tuoliltansa ja koetti peittää selkänsä taakse köyttänsä.

Nuori mies oli tavallistansa kelmeämpi ja hänen silmänsä, punaisina

unettomuudesta, ilmaisivat että hänen yönsä oli ollut levoton.

Mutta hänen otsallansa näkyi lujempi vakavuus kuin koskaan ennen.

Verkalleen lähestyi hän mylady'ä, joka oli istuutunut tuolille ja nosti

lattialta tuon murhaavan köyden toisen pään, jonka hän erhetyksestä tai

ehkäpä ehdollansa oli pudottanut.

-- Mitä tuo on, rouva? kysyi hän kylmästi.

-- Tämäkö? Ei mitään, sanoi mylady, hymyillen tuota katkerata hymyänsä,

jota hän niin taitavasti osasi käyttää. Ikävyys on vankien

veri-vihollinen; minulla oli ikävä ja sentähden koetin minä kuluttaa

aikaani punomalla tätä köyttä.

Felton loi katseensa seinälle siihen paikkaan, missä hän oli tavannut

mylady'n seisomassa samalla tuolilla millä hän nyt istui, ja hän näki

seinässä hänen päänsä päällä kullatun koukun, johon oli tapa ripustaa

vaatteita tai aseita.

Hän säpsähti, ja vanki huomasi sen; sillä vaikka hänen silmänsä olivat

maahan päin luotuina, ei häneltä jäänyt mitään näkemättä.

-- Ja mitä varten te seisoitte tällä tuolilla? kysyi hän.

-- Mitä se teihin koskee? vastasi mylady.

-- Mutta, jatkoi Felton, minä tahdon sen tietää.

-- Elkää kysykö, sanoi vanki; te tiedätte kyllä että meitä, jotka olemme

tosikristittyjä, on kielletty valhettelemasta.

-- No niin, sanoi Felton, minä sanon teille, mitä te teitte tai

oikeammin, mitä te aioitte tehdä. Te aioitte täyttää onnettoman

aikeenne. Mutta miettikää, hyvä rouva, että jos Jumala kieltää

valhettelemasta, Hän vielä ankarammin kieltää itsemurhasta.

-- Kun Jumala näkee luodut olentonsa viattomasti vainottuina,

asetettuina itsemurhan ja häväistyksen vaiheelle, uskokaa minua, herra,

vastasi mylady syvän vakaumuksen äänellä, silloin Jumala antaa anteeksi

itsemurhan, sillä silloin on itsemurha marttiirakuolema.

-- Te sanotte joko liian paljon tai liian vähän; puhukaa, rouva; taivaan

nimessä, selittäkää sananne!

-- Kertoisinko teille onnettomuuksistani, että pitäisitte niitä pelkkänä

taruna? Ilmoittaisinko teille aikeeni, että te ilmoittaisitte ne

vainoojalleni? Ei, herra. Sitä paitsi, mitä tämmöisen onnettoman

tuomitun olennon elämä tai kuolema merkitsee? Te vastaatte vaan minun

ruumiistani, eikö niin? Ja jos te näytätte vaan kuolleen ruumiin, joka

tunnetaan minuksi, ei teiltä muuta vaadita, ja ehkäpä saatte vielä

kaksinkertaisen palkinnon.

-- Minäkö, rouva, minä! huudahti Felton; voitteko uskoa että minä

koskaan ottaisin vastaan maksua teidän hengestänne! Oi, te ette ajattele

mitä puhutte!

-- Sallikaa minun puhua loppuun, Felton, sallikaa minun puhua loppuun,

sanoi mylady, ollen innostuvinansa; jokaisen sotilaan tulee olla

kunnianhimoinen, eikö niin? Te olette luutnantti; no niin, te saatte

kulkea minun ruumis-saatossani kapteenin arvossa.

-- Mutta mitä olenkaan teille tehnyt, että sälytätte niskoilleni

semmoisen vastuun-alaisuuden Jumalan ja ihmisten edessä? sanoi Felton

kovasti liikutettuna. Muutaman päivän perästä olette kaukana täältä,

rouva hyvä, teidän henkenne ei ole enää silloin minun hoidettavanani ja,

lisäsi hän huoaten, silloin ... silloin saatte menetellä sen kanssa

mielenne mukaan.

-- Siis, huudahti mylady, ikäänkuin hän muka ei olisi voinut suojella

itseänsä pyhältä suuttumukselta, te, jumalinen mies, te jota nimitetään

hurskaaksi, te pyydätte vaan yhtä seikkaa: päästä joutumasta syyhyn,

ikävyyksiin, minun kuolemani tähden!

-- Minun tulee varjella teidän henkeänne, rouva, ja minä varjelen sitä.

-- Mutta käsitättekö tehtäväänne? Se on julma jo silloin jos minä olen

syyllinen, mutta minkä nimen annatte sille, minkä nimen antaa Herra

sille, jos minä olen viaton?

-- Minä olen sotilas, ja tottelen niitä käskyjä, jotka minulle on

annettu.

-- Luuletteko että Jumala tuomiopäivänä eroittaa sokean pyövelin

väärästä tuomarista? Te ette tahdo tappaa minun ruumistani, vaan

rupeatte sen välikappaleeksi, joka tahtoo murhata sieluni.

-- Mutta minä sanon vielä toistamiseen, lausui Felton liikutuksissaan,

teitä ei uhkaa mikään vaara, ja minä vastaan lord Winter'istä aivan kuin

omasta itsestäni.

-- Mieletön, huudahti mylady, mieletön raukka, joka uskaltaa vastata

toisesta miehestä, kun viisaimmatkin, ne, jotka ovat kaikkein

otollisimpia Jumalalle, pelkäävät vastata omasta itsestäänkin, mieletön,

joka asettuu väkevimpien, onnellisimpien puolelle, musertamaan

heikoimman, onnettomimman naisen.

-- Mahdotonta, rouva hyvä, mahdotonta, mutisi Felton, joka tunsi tuon

muistutuksen koskevan sydämmensä pohjaan saakka; vankina ette minun

kauttani saa vapauttanne; elävänä ette minun kauttani menetä henkeänne.

-- Niin, huudahti mylady, mutta minä menetän enemmän kuin henkeni, minä

menetän kunniani, Felton, ja teidät teen minä Jumalan ja ihmisten edessä

vastuun-alaiseksi häpeästäni ja häväistyksestäni.

Tällä kertaa Felton, vaikka hän kyllä koki olla tai olla olevinaan

tunteeton, ei voinut vastustaa sitä salaperäistä vaikutusta, joka jo oli

hänet vallannut. Nähdä tuo nainen, ihana ja vieno kuin viattomin

henki-olento, nähdä hänet milloin itkuisena milloin uhkaavana, tuntea

vuoroin tuskan vuoroin sulouden voimaa, se oli liiaksi tuolle

jumaliselle haaveilijalle, liiaksi aivoille, joita uskonkiihkon unelmat

järkyttivät, liiaksi sydämmelle, jota raateli yhtä haavaa polttava

rakkaus taivasta kohtaan ja kalvava viha ihmisiä kohtaan.

Mylady näki tuon taistelun, hän tunsi, aivan kuin omassa povessaan,

noiden riehuvien intohimojen liekit, jotka paloivat nuoren kiihkoilijan

suonissa; ja ikäänkuin taitava sotapäällikkö, joka, nähden vihollisen

valmiina peräytymään, ryntää suoraan häntä vastaan, nostaen riemuhuudon,

kohosi mylady istuimeltaan, kauniina kuin muinaisajan naispappi,

haltioissaan kuin kristitty neitsyt, käsivarsi ojennettuna, kaula

paljaana, hiukset hajalla, toinen käsi sydämmellä, silmä täynnä tulta ja

intoa, joka jo oli saattanut tuon nuoren puritaanin tunteet kuohumaan,

tämmöisenä astui hän suoraan häntä kohden, ruveten ihanalla säveleellä

ja sulosointuisella äänellänsä, jonka hän, jos tahtoi, saattoi tehdä

melkein uhkaavaksi, laulamaan seuraavaa värssyä:

Veri puhdas hurskahan

Baalin uhriks' kanna!

Jalopeurain kitahan

Marttiira nyt anna!

Katumuksen ahdistus,

Tuska, vaiva, vaikerrus

Palkkana on sulla...

Herran armo mulla!

Felton hölmistyi tuosta oudosta puuskasta ja seisoi kuin kivettynyt.

-- Ken te olette, ken te olette? huudahti hän, liittäen kätensä ristiin,

oletteko Jumalan sanansaattaja vai helvetin sikiö, oletteko enkeli vai

paholainen, onko nimenne Eloa vai Astarte?

-- Etkö ole minua tuntenut, Felton? Minä en ole enkeli enkä paholainen;

minä olen maailman tyttäriä, minä olen uskosisaresi, siinä kaikki.

-- Niin, niin! vastasi Felton, minä epäilin äsken vielä, mutta nyt

uskon.

-- Sinä uskot, ja kumminkin olet sinä tuon Belialin lapsen rikostoveri,

jota nimitetään lord Winteriksi! Sinä uskot ja kumminkin jätät sinä

minut vihollisteni käsiin, Englannin ja Jumalan vihollisten käsiin! Sinä

uskot ja kumminkin heität sinä minut tuon miehen valtaan, joka täyttää

ja tahraa maan vääräuskoisuudellaan ja irstaudellaan, tuon katalan

Sardanapaluksen käsiin, jota sokeat nimittävät Buckinghamiksi, vaan jota

uskovaiset sanovat Antikristukseksi!

-- Minäkö jättäisin teidät Buckingham'ille, minä! mitä sanottekaan?

-- Heillä on silmät, huudahti mylady, ja he eivät näe, heillä on korvat

ja he eivät kuule!

-- Niin, niin, sanoi Felton pyyhkäisten kädellään hikistä otsaansa,

ikäänkuin karkoittaaksensa viimeisenkin epäilyksen; niin, minä tunnen

tuon äänen, joka puhuu minulle unelmissani; minä tunnen tuon enkelin

kasvonpiirteet, joka jok'ikinen yö ilmestyy minulle ja huutaa minun

sielulleni, joka ei voi nukkua: "Lyö, iske, pelasta Englanti, pelasta

itsesi, sillä sinä olet kuoleva, ell'et lepytä Jumalaa!" Puhukaa,

puhukaa, huudahti Felton, sillä nyt saatan ymmärtää teitä.

Hirvittävä ilon leimaus, mutta pikainen kuin ajatus, välähti mylady'n

silmistä. Kaikki oli hänellä valmiina tätä niin hartaasti odotettua

tilaisuutta varten. Verrattoman mielikuvituksensa avulla oli hän näet

sepittänyt kauhistavan historian niistä kärsimyksistä, joita hän muka

oli saanut kokea. Hän kokoili vielä kerran ajatuksissansa kaikki

kertomuksen juonet ja vaiheet ja oli juuri alkamaisillaan, kun Felton

malttamattomana vielä kerran huudahti:

-- Mutta puhukaahan toki, kertokaa!

-- Kertoisinko teille häpeäni; huudahti mylady kainouden puna

kasvoillansa; sillä toisen rikos on usein toisen häpeä. Kuinka minä,

nainen, kertoisin sitä teille, joka olette mies! Oi, jatkoi hän,

peittäen kauniit silmänsä käsillään, en koskaan. Antakaa minun kuolla,

toimittakaa minulle vaan veitsi ja vielä viimeisessä hengenvedossa olen

siunaava pelastajaani.

Tuo suloinen, vieno, rukoileva ääni hurmasi Felton'in nyt täydellisesti.

Lumoojattaren kauneus, hempeys, kyyneleet ja vastustamaton, salaperäinen

viehätys olivat hänet nyt kietoneet kokonaan.

Felton lähestyi häntä ja lausui hellästi:

-- Kuinka ette kertoisi minulle, uskonveljellenne!

Mylady silmäili häntä hetkisen aikaa katseella, jonka nuori upseeri

selitti empimiseksi, vaan joka kuitenkaan ei ollut muuta kuin

tarkastelemista ja ihastuksen yllyttämistä.

Felton vuorostaan seisoi rukoilevana ja ristissä käsin.

-- No niin, sanoi mylady, minä tahdon uskoa kaikki veljelleni, minä

uskallan!

Ja nyt seurasi tuo kamala kertomus, johon mylady pani kaiken

kuvituskykynsä rikkauden ja kaunopuheliaisuutensa tenhovoiman.

Felton kuunteli sanaakaan hiiskahtamatta. Kuta kauvemmaksi kertomus

joutui, sitä tuijottavammiksi kävivät hänen silmänsä. Hän vuoroin

kalpeni, vuoroin punastui. Hiki virtasi hänen otsaltansa.

Mutta hän oli vallan menehtyä kauhistuksesta ja raivosta, kun mylady

joutui kertomuksen ydinkohtaan, joka kuului näin:

Kun hän vihdoin huomasi ett'ei mitkään viettelyskeinot auttaneet, ja kun

olin vannonut ilmoittavani koko maailmalle hänen konnamaiset vehkeensä

minua kohtaan, keksi hän pirullisen keinon estääksensä asiaa tulemasta

ilmiin.

Kolmannen päivän iltana tuli siihen huoneesen, jossa hän piti minua

vankinansa, kaksi naamioittua miestä; toinen niistä oli hän itse; minä

tunsin hänet käynnistänsä, äänestänsä ja tuosta pulskasta olennosta,

jonka horna on hänelle lahjoittanut ihmiskunnan turmioksi.

-- No, sanoi hän minulle, aiotteko pysyä uhkauksessanne ja valassanne?

-- Tiedättehän, että puritaani pitää sanansa, sanoin minä; sanani olette

jo kuulleet; minä vannon syyttäväni teitä murhaajaksi ja konnaksi.

Ristin kautta; minä vannon että, jos koskaan pääsen täältä, haen minä

ihmiskunnalta kostoa teille.

-- Siinä tapauksessa ilmoitan teille että minulla on eräs keino, jota

tosin en tahdo käyttää kuin viimeisessä hätätilassa, ja keino on

semmoinen, että minä suljen teidän suunne, tai ainakin toimitan niin,

ett'ei kukaan usko teidän sanojanne.

-- Minä kokosin voimani vastatakseni hänelle ivanaurulla.

-- Pysyttekö vielä valassanne? kysyi hän uhkaavasti.

-- Vielä kerran viimeisen vakuutan teille, että maan päällä syytän teitä

ihmisten ja taivaassa Jumalan tuomioistuimen edessä.

Silloin kääntyi hän seuralaiseensa ja sanoi:

-- Pyöveli, tee velvollisuutesi.

Felton nojasi erästä huonekalua vasten; hirviöntapaisella ilolla näki

mylady, että nuoren upseerin voimat ehkä uupuisivat ennen kertomuksen

loppua. Ja hän jatkoi:

-- Huolimatta huudoistani ja vastustuksistani, sillä minä aloin käsittää

että minua uhkasi pahempi kuin kuolema, tarttui pyöveli minuun, löi

minut kumoon maahan, puristeli minut keltaiseksi ja siniseksi, ja kun

olin jo nyyhkytyksiin tukahtumaisillani, melkein tiedotonna, huutaen

avukseni Jumalaa, joka ei minua kuullut, päästin äkkiä kauhistavan

huudon; tulinen rauta, pyövelin merkkirauta, oli painettu minun

olkapäähäni.

Felton ärjähti.

-- Katsokaa, sanoi mylady, kohoten seisovilleen majesteetillisena kuin

kuningatar, katsokaa, Felton, oppikaa tuntemaan ihmissydämmiä, ja älkää

täst'edes ruvetko niin herkästi heidän jumalattoman kostonsa

välikappaleeksi.

Nopeasti tempasi mylady pukunsa rinnasta auki, repäsi batistin, joka

peitti hänen olkapäänsä ja punottavana teeskennellystä vihasta ja

häpeästä, näytti hän nuorelle miehelle tuon lähtemättömän merkin, joka

häpäisi hänen kaunista olkaansa.

-- Mutta, huudahti Felton, tuohan on lilja!

-- Niin, siinä juuri häpeäni onkin! vastasi mylady. Jos se olisi

Englannin polttomerkki ... silloin hänen olisi täytynyt todistaa,

mikä tuomioistuin sen on minulle tuominnut ja minä olisin voinut

vedota kaikkiin valtakuntamme tuomioistuimiin, mutta Ranskanmaan

polttomerkki ... oi, tällä tulin minä todellakin auttamattomasti

häväistyksi! Tämä oli liian paljo Felton'ille.

Kalpeana, liikkumattomana, masentuneena tuon kauhean salaisuuden

paljastuksesta, so'enneena tuon naisen yliluonnollisesta ihanuudesta

lankesi hän vihdoin polvilleen hänen eteensä, samoin kuin ensimäiset

kristityt polvistuivat noiden puhtaiden, pyhien marttiirojen edessä,

joita Rooman keisarit vainosivat ja häväisivät. Polttomerkki katosi

hänen silmissänsä, jälelle jäi vaan kauneus ja viattomuus.

Antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! huudahti Felton, oi, antakaa minulle

anteeksi!

Mylady luki hänen silmissänsä: rakkaus! rakkaus!

-- Mitä minun on anteeksi annettava? kysyi hän.

-- Että minä olen liittynyt teidän vainoojiinne.

Mylady ojensi hänelle kätensä.

-- Niin nuori ja kaunis! huudahti Felton suudellen kättä palavasti.

Hän jumaloitsi mylady'ä.

Kun ensimäinen puuska oli tyyntynyt sanoi hän:

-- Ah! nyt on vaan yksi asia kysyttäväni: ken oli tuo hirveä kiusaaja,

tuo teidän oikea pyövelinne; sillä toinen oli vaan hänen

välikappaleensa, ei mitään muuta.

-- Kuinka, veljeni! huudahti mylady; pitääkö minun sanoa hänen nimensä?

Etkö jo ole arvannut, ken hän oli?

-- Mitä! sanoi Felton, hänkö!... Yhä ainako vaan hän!... Mitä! Tuo oikea

konna...

-- Tuo oikea konna, sanoi mylady, oli Englannin sortaja, uskovaisten

vainooja, tuo katala mies, joka on niin monta naista turmioon saattanut,

jonka turmeltuneen sydämmen oikun vuoksi on niin paljo englantilaista

verta vuotanut, joka tänäpäivänä suojelee protestantteja ja huomenna

pettää heidät...

-- Buckingham! Se on Buckingham! huudahti Felton vihaa vimmassa.

Mylady peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin hän ei olisi voinut kantaa

sitä häpeää, mitä tuo nimi hänelle muistutti mieleen.

-- Buckingham tuon enkelimäisen olennon pyöveli! huudahti Felton. Ja

sinä et ole iskenyt häntä murskaksi, suuri Jumala! Sinä olet antanut

hänen olla ylhäisenä, kunnioitettuna, kaikille meille turmiota

tuottavana!

-- Jumala hylkää sen, joka hylkää itsensä, sanoi mylady.

-- Hän tahtoo siis päällensä sen rangaistuksen, joka tuomittua odottaa!

jatkoi Felton yhä kiihtyen. Hän tahtoo siis inhimillisen koston käymään

Jumalan koston edellä!

-- Ihmiset häntä pelkäävät ja säästävät.

-- Oh, sanoi Felton, minä en häntä pelkää, minä en häntä ole säästävä!

Mylady tunsi helvetillisen ilon täyttävän sielunsa.

-- Mutta kuinka saattaa lord Winter, minun suojelijani, minun isäni,

olla sotkeutunut kaikkeen tähän? kysyi Felton.

-- Kuulkaa Felton, sanoi mylady; kurjain, halpamaisten ihmisten ohella

on myöskin suuria, jaloja luonteita; minulla oli sulhanen, mies, jota

minä rakastin ja joka rakasti minua; hänellä oli sydän kuin teillä,

Felton, hän oli mies semmoinen kuin te. Minä kerroin hänelle kaikki; hän

tunsi minut, eikä epäillyt silmänräpäystäkään. Hän oli korkea-arvoinen

mies, kaikissa suhteissa Buckingham'in veroinen. Hän ei sanonut mitään,

sitoi miekan vyöllensä, kääriytyi kauhtanaansa ja lähti Buckingham'in

palatsiin.

-- Niin, niin, sanoi Felton, minä ymmärrän, vaikka tuommoisia miehiä

vastaan ei pitäisi käyttää miekkaa vaan puukkoa.

-- Buckingham oli matkustanut pois edellisenä päivänä, hän oli mennyt

lähettiläänä Espanjaan, jossa hänen oli pyytäminen perintöruhtinatarta

puolisoksi kuningas Kaarle I:lle, joka oli vaan Wales'in prinssi. Minun

sulhaseni palasi takaisin tyhjin toimin.

-- Kuuleppas, sanoi hän, hän on poissa; siis välttää hän tällä kertaa

minun kostoani; mutta menkäämme kumminkin yhteen, niinkuin olemme

aikoneet, ja luota sitten siihen, että lord Winter on korjaava oman ja

vaimonsa kunnian.

-- Lord Winter! huudahti Felton.

-- Niin, sanoi mylady, lord Winter; ja nyt käsitätte koko asian, eikö

niin? Buckingham oli poissa kokonaisen vuoden; kahdeksan päivää ennen

hänen palaamistansa kuoli lord Winter äkkiä, jättäen minut yksinäiseksi

perilliseksensä. Mistä tuli tuo isku? Jumala kaikkitietävä sen

epäilemättä tietää; minä en syytä ketään...

-- Voi, mikä pohjaton kauheus, mikä pohjaton kauheus! huudahti Felton.

-- Lord Winter kuoli, ilmaisematta mitään veljillensä. Tämän hirmuisen

salaisuuteni ei pitäisi päästä kenenkään tietoon siksi kunnes se salaman

tavoin iskisi rikokselliseen; teidän suojelijanne oli mielipahalla

nähnyt veljensä menevän naimisiin köyhän tytön kanssa. Minä oivalsin,

ett'ei minulla olisi mitään turvaa miehestä, jonka perinnöntoiveet

olivat myttyyn menneet. Minä menin Ranskaan, jäädäkseni sinne koko

elämäni ajaksi; mutta koko minun omaisuuteni oli Englannissa; kun yhteys

näiden maiden kesken oli lakannut sodan vuoksi, jouduin minä puutteesen

ja olin pakoitettu palaamaan tänne takaisin; viisi päivää sitten tulin

minä Portsmouth'iin.

-- No niin? sanoi Felton.

-- Niin, Buckingham oli varmaan saanut vihiä tulostani, ja ilmoittanut

siitä lord Winter'ille, joka jo kieroin silmin katseli minua; Buckingham

sanoi hänelle, että hänen kälynsä oli epäsiveellinen, polttomerkillä

rangaistu nainen. Jalo, puhdassydäminen mieheni ei ollut enää

puollustamassa minua. Lord Winter uskoi kaikki mitä hänelle kerrottiin,

sitä herkemmin, koska tuo uskominen oli hänen hyödyksensä. Hän vangitsi

minut ja tuotti minut tänne ja asetti minut teidän vartioittavaksenne.

Loput tiedätte; ylihuomenna lähdetään minua kuljettamaan maanpakoon;

ylihuomenna asetetaan minut kunniattomain joukkoon. Haa! juoni on

hyvästi mietitty, ja minun kunniani ei ole jaksava kestää sitä.

Huomaattehan siis, että minun täytyy kuolla, Felton; antakaa minulle

puukko, Felton.

Ja ikäänkuin hänen voimansa nyt olisivat olleet lopussa, vaipui mylady

uupuneena, rauenneena nuoren upseerin syliin, joka hurmautuneena

rakkaudesta, vihasta, ennen tuntemattomista tunteista, ihastuneena

painoi hänet rintaansa, vapisten tuntiessaan tuon kauniin suun huountaa,

ja aaltoilevan poven liikettä.

-- Ei, ei, sanoi hän, sinun pitää elää, kunnioitettuna ja puhtaana;

sinun pitää elää, riemuitaksesi vihollistesi kostamisesta.

Mylady työnsi hänet hiljaa pois luotansa, vaan lumosi hänet

silmäyksellään; Felton syöksähti hänen luoksensa, syleili häntä ja

rukoili häntä kuin jumalallista olentoa.

-- Oi, kuolema! kuolema! sanoi hän summentaen ääntänsä, kuolema ennemmin

kuin häpeä! Felton, veljeni, ystäväni, minä rukoilen sinua.

-- Ei, huudahti Felton, ei, sinun täytyy elää ja saada kostetuksi!

-- Felton, minä saatan vaan onnettomuutta niille, jotka minua lähenevät;

hylkää minut, Felton, anna minun kuolla!

-- No niin, kuolkaamme sitten yhdessä! huudahti hän.

Mutta silloin kuului kaukaisia askeleita käytävässä; ne lähenivät ja

tuossa tuokiossa aukeni ovi ja lord Winter astui sisään.

Felton oli sillä välin vetäytynyt pikaisesti takaisin ja seisoi nyt

muutamain askelten päässä vangista.

Parooni kävi verkalleen esiin ja siirsi tutkivan silmäyksen vangista

nuoreen upseeriin.

-- Sinä olet ollut täällä kauvan, John, sanoi hän; onko tämä nainen

kertonut sinulle rikoksiansa? Sitten kyllä ymmärrän että keskustelun on

täytynyt kestää kauvan.

Felton säpsähti, ja mylady huomasi että hän oli hukassa, ell'ei hän

kävisi avuksi hämilleen joutuneelle puritaanille.

-- Ah, te pelkäätte, että vankinne pääsee teiltä pakoon! sanoi hän. No

niin, kysykää vanginvartijaltanne, minkälaista armoa minä juuri ikään

häneltä pyysin.

-- Pyysittekö armoa? sanoi paroni epäileväisesti.

-- Hän pyysi, mylord, sanoi nuori mies hämmästyneenä.

-- Mitä armoa, antakaas kuulua? kysyi lord Winter.

-- Hän pyysi saada puukkoa, vastasi Felton.

-- Onko täällä sitten piilossa joku, jolta tämä viehättävä olento

tahtoisi ottaa hengen? kysyi lord Winter tavallisella ivallisella

äänellänsä.

-- Ei ketään muita kuin minä itse, vastasi mylady.

-- Minä olen antanut teille vallan valita joko Ameriikan tai Tyburn'in,

jatkoi lord Winter; valitkaa, Tyburn, mylady; uskokaa minua, nuora on

varmempi kuin puukko.

Felton kalpeni ja astui askeleen eteenpäin.

-- Te olette oikeassa sanoi mylady, ja minä olenkin jo sitä ajatellut,

lisäsi hän kolkosti; minä ajattelen sitä edeskinpäin.

Felton tunsi luunsa ja ytimensä värisevän; luultavasti huomasi lord

Winter tuon liikutuksen.

-- Ole varoillasi, John, sanoi hän; ystäväni John, minä luotan sinuun,

pidä varasi; minä olen sinua varoittanut. Ole muutoin hyvällä mielellä,

poikani, sillä kahden päivän kuluttua pääsemme tuosta olennosta, ja

siellä, minne hän joutuu, ei hän voi ketään vahingoittaa.

-- Sinä kuulet sen! huudahti mylady äänellä, joka paroonin luulon mukaan

tarkoitti taivasta mutta Felton ymmärsi sen tarkoittavan häntä.

Felton painoi päänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa. Parooni otti upseeria

käsivarresta ja lähti menemään pois hänen kanssansa, katsoen pitkin

matkaa taaksensa mylady'yn.

Nyt, sanoi vanki, kun ovi oli sulkeutunut, nyt olen päässyt askeleen

eteenpäin pelastukseni tiellä! Felton, lisäsi hän, ja villi ylenkatseen

hymy vilahti hänen huulillansa, Felton, sinä jumalinen hölmö, tartuitkos

ansaan!