Vankeuden kolmas päivä.
Felton oli hullautunut; mutta vielä tarvittiin yksi askel: Felton piti
saada jäämään pitemmäksi aikaa huoneesen, tai oikeammin, jäämään yksin
hänen kanssansa; mutta vielä ei ollut mylady oikein selvillä siitä,
kuinka hän voisi päästä niin kauvaksi.
Vielä enemmän: hänen piti saada Felton puhumaan, voidaksensa itse ruveta
puhumaan; sillä mylady tiesi vallan hyvin, että hänen suurin
viehätysvoimansa oli hänen äänessänsä, jonka avulla hän osasi saada
ihmisellisen puheen kuulumaan melkein taivaalliselta.
Ja sittenkin saattoivat mylady'n aikeet mennä myttyyn, sillä Felton'ia
oli varoitettu pienimmistäkin kohdista. Tästä hetkestä saakka valvoi hän
kaikkia, kaikkia sanojansa, silmäyksiänsä, liikkeitänsä, jopa
hengitystänsäkin, jonka voisi selittää huokaukseksi. Sanalla sanoen, hän
tutki ja harjoitteli kaikkea niinkuin taitava näyttelijätär harjoittelee
uutta roolia, johon hän ei ole tottunut.
Lord Winterin suhteen oli hän täysin selvillä; hänen tuli olla äänetön
ja arvokas hänen seurassaan, toisinaan kiusoittaa häntä teeskennellyllä
halveksimisella, ynseällä sanalla, yllyttää häntä uhkauksiin ja
väkivaltaisuuksiin, jotka olisivat vastakohtana hänen nöyryydellensä, --
semmoinen oli hänen suunnitelmansa. Felton'in tuli kaikkea tuota nähdä;
hän ei kenties virkkaisi mitään, vaan hän näkisi sitä.
Aamulla tuli Felton tavallisuuden mukaan, mutta mylady antoi hänen
järjestää aamiaisen, puhuttelematta häntä sanallakaan. Kun hän oli
menemäisillään, tunsi mylady toivon kipinän povessaan, sillä hän luuli
huomaavansa että Felton aikoi häntä puhutella; mutta vaikka Felton'in
huulet liikkuivat, ei hän saanut sanaa suustansa, ja viimein hillitsi
hän sydämmensä eikä lausunut niitä sanoja, joita hän oli
lausumaisillaan, vaan meni äänetönnä pois.
Kello kaksitoista tuli lord Winter sisään. Oli kaunis talvipäivä,
Englannin vaalean auringon säde, joka loistaa, vaan ei lämmitä, pilkisti
huoneesen ikkunaristikon lävitse.
Mylady katseli ulos ikkunasta eikä ollut kuulevinaan että ovea avattiin.
-- Ah, sanoi lord Winter, sittenkuin on näytelty ilvenäytelmää ja
murhenäytelmää, ruvetaan näyttelemään surumielisyyttä.
Vanki ei vastannut.
-- Niin, niin, jatkoi lord Winter, kyllä ymmärrän: te tahtoisitte
vapauteenne tuonne rannalle; te haluaisitte päästä hyvällä laivalla
kyntelemään tuota vihreätä merta; no, malttakaa, malttakaa! Neljän
päivän perästä on tuo ranta ja meri teille avoinna, niin, ehkäpä enemmän
avoinna kuin tahtoisittekaan, sillä neljän päivän perästä pääsee
Englanti teistä.
Mylady liitti kätensä ristiin ja nosti kauniit silmänsä taivasta kohden.
-- Jumalani, Jumalani, virkkoi hän suloisella äänellä kuin enkeli, anna
anteeksi tuolle miehelle, niinkuin minä hänelle anteeksi annan!
-- Niin, rukoile vaan, sinä kadotettu syntinen! huudahti parooni; sinun
rukouksesi on sitä jalomielisempi, kun minä vannon sinulle, että nyt
olet semmoisen miehen käsissä, joka ei ole antava sinulle anteeksi.
Ja hän meni ulos.
Samassa silmänräpäyksessä kuin hän meni, loi mylady terävän silmäyksen
puoli-avoimen oven lävitse ja näki Felton'in pujahtavan syrjään, ett'ei
mylady häntä huomaisi.
Silloin lankesi hän polvilleen rukoilemaan.
-- Jumalani, Jumalani, sanoi hän, Sinä tiedät, minkä pyhän asian tähden
minä kärsin! Anna minulle myöskin voimaa kärsiä!
Ovi aukeni hiljaa; kaunis rukoilija ei ollut sitä huomaavinansa; hän
jatkoi itkuisella äänellä:
-- Sinä koston Jumala, sinä laupeuden Jumala! Sallitko tuon miehen
kurjamaisten aikomusten toteutua?
Sitten vasta oli hän kuulevinansa Felton'in askeleita ja ajatuksen
nopeudella kohosi hän jaloilleen, punastuen, ikäänkuin hän olisi
hävennyt että hänet tavattiin polvillaan.
-- Minä en tahdo häiritä rukoilevia, rouva, sanoi Felton vakavasti;
elkää häiriytykö minun tähteni, minä pyydän hartaasti!
-- Kuinka te tiedätte että minä rukoilin? sanoi mylady nyyhkyttäen. Te
erhetyitte, herra, minä en rukoillut.
-- Luuletteko sitten, rouva, vastasi Felton yhtä vakavasti, vaan vähän
lempeämmästi, että minä pidän oikeutenani estää kenenkään luodun olennon
lankeamasta polvilleen Luojansa eteen? Ei, Jumala siitä varjelkoon!
Katumus sopii niin hyvin rikollisille, olkoon heidän rikoksensa mikä
hyvänsä; rikollinen on minulle pyhä, Jumalan jalkain juureen
langenneena.
-- Minä rikollinen! sanoi mylady hymyillen niin että tuomion-enkelikin
olisi lauhtunut. Rikollinen! Jumala, sinä tiedät, olenko minä
rikollinen! Sanokaa, että minä olen tuomittu, hyvä herra, olkoon niin,
mutta te tiedätte itse, että Jumala rakastaa marttiiroja, sallii
viattomainkin toisinaan joutua tuomion alaisiksi.
-- Jos te olisitte tuomittu, jos te olisitte viaton, jos te olisitte
marttiira, vastasi Felton, olisi teillä vielä suurempi syy rukoilla, ja
minä itse auttaisin teitä rukouksillani.
-- Ah, te olette Jumalan lapsi, huudahti mylady heittäytyen hänen
jalkoihinsa, minä en kestä enää, sillä minä pelkään voimaini pettävän
sillä hetkellä kuin minun täytyy taistella ja tunnustaa uskoni; kuulkaa
siis epätoivoon joutuneen naisen rukous. Teitä petetään, hyvä herra,
mutta siitä ei nyt ole kysymys; minä pyydän vaan yhtä armoa, yhtä
ainokaista, ja jos te suotte minulle sen, siunaan minä teitä sekä tässä
että tulevaisessa elämässä.
-- Puhukaa herralleni, sanoi Felton; minulla ei onneksi ole
anteeksi-antamista eikä rankaisemista; minua korkeampi on se mies, jolle
Jumala on pannut sen vastuun-alaisuuden.
-- Ei, teille, ainoastaan teille. Kuulkaa minua ennemmin kuin olette
avullisena minun alennukseeni, minun häväisemiseeni.
-- Jos te olette ansainneet tämän alennuksen, rouva, jos te itse olette
vetäneet päällenne tämän häväistyksen, täytyy teidän ruveta sen
alaiseksi, uhrataksenne siten Jumalalle.
-- Mitä te sanotte? Ah, te ymmärrätte minua väärin! Kun minä puhun
häväistyksestä, luuletteko te minun tarkoittavan jotakin rangaistusta,
vankeutta tai kuolemaa? O, olisikko se Jumalalle otollista! Mitä minä
huolin kuolemasta tai vankeudesta!
-- Nyt en minä enää teitä ymmärrä, rouva, sanoi Felton.
-- Tai ette ole ymmärtävinänne, hyvä herra, vastasi vanki hymyillen
epäilevästi.
-- En totta tosiaan, sotilaskunniani kautta, kristinuskon nimessä!
-- Kuinka? Ettekö siis tiedä mitä lord Winter minulle aikoo?
-- En.
-- Mahdotonta! Te, hänen uskottunsa!
-- En koskaan valhettele, rouva.
-- Oh, hän ei sitä niin paljon peittele, ett'ei sitä voisi arvata.
-- Minä en koeta arvata mitään, rouva hyvä; minä odotan kunnes minulle
uskotaan asioita, ja paitsi mitä lord Winter on sanonut minulle teidän
kuullen, hän ei ole minulle mitään uskonut.
-- Mutta, huudahti mylady sanomattoman totuudenmukaisella äänellä,
ettekö te siis olekkaan hänen rikostoverinsa? Ettekö te siis tiedäkkään
että hän aikoo minua häväistä tavalla, jolle ei mikään maallisen
rangaistuksen kauheus vertoja vedä?
-- Te petytte, rouva, sanoi Felton punastuen; lord Winter ei voi tehdä
semmoista rikosta.
-- Hyvä! mietti mylady itsekseen; tietämättä mitä se onkaan, nimittää
hän sitä jo rikokseksi.
Sitten virkkoi hän ääneen:
-- Tuon katalan miehen ystävä pystyy kaikkeen.
-- Ketä te sanotte katalaksi? kysyi Felton.
-- Onko koko Englannissa kahta miestä, jolle semmoinen nimitys voi
sopia?
-- Te tarkoitatte Georges Williers'iä, sanoi Felton, jonka silmät
alkoivat säkenöidä.
-- Jota epäjumalanpalvelijat, uskottomat pakanat nimittävät
Buckingham'in herttuaksi, lisäsi mylady; minä en osannut luulla koko
Englannissa olevan miestä, joka tarvitsisi niin pitkiä selityksiä,
arvataksensa ketä minä tarkoitin.
-- Herran käsi on ojennettu häntä vastaan; hän ei ole välttävä ansaittua
rangaistustansa.
Felton ilmoitti Buckingham'in herttuata kohtaan samaa inhoa, mitä kaikki
englantilaiset tunsivat tuota miestä kohtaan, jota itse katolilaisetkin
sanoivat nylkyriksi, verenimijäksi, irstailijaksi ja jota puritaanit
nimittävät suorastaan saatanaksi.
-- O, Jumalani, Jumalani! huudahti mylady, kun minä pyydän teitä
toimittamaan tuolle miehelle sen rangaistuksen, johon hän on tehnyt
itsensä syypääksi, tietäkää, ett'en minä etsi omaa kostoani, vaan
kokonaisen kansan vapautta, -- sitä minä teiltä rukoilen.
-- Tunnetteko te siis hänet? huudahti Felton.
-- Vihdoinkin tekee hän minulle kysymyksen, mietti mylady itsekseen,
riemastuneena siitä että niin pian oli saavuttanut niin suuren voiton.
Ah, kysyttekö, tunnenko minä häntä! Kyllä tunnen, ja kovaksi onnekseni,
ikuiseksi onnettomuudekseni!
Ja mylady väänteli käsiänsä kuni raatelevien tuskien vallassa.
Felton tunsi epäilemättä povessaan, että hänen voimansa alkoivat uupua
ja hän astui askeleen oveen päin; vanki, joka ei silmänräpäykseksikään
heittänyt häntä näkyvistänsä, syöksähti hänen jälkeensä ja pidätti
hänet.
-- Herrani, huudahti hän, olkaa hyvä, olkaa lempeä, kuulkaa minun
rukoukseni! Se veitsi, jonka paroni julmassa aavistuksessaan ryösti
minulta pois, koska hän tietää mitä sillä tekisin ... ah, kuunnelkaa
minua loppuun ... armosta, armeliaisuudesta antakaa minulle se veitsi
vaan silmänräpäykseksi! Minä syleilen teidän polvianne; ajatelkaas, te
suljette oven, en minä teille mitään pahaa tahdo tehdä; Jumalani,
tahtoisinko teille mitään pahaa tehdä, teille, ainoalle oikeamieliselle,
hyvälle, säälivälle olennolle jonka olen löytänyt, teille, joka ehkä
olette minun pelastajani! Antakaa minulle se veitsi yhdeksi minuutiksi
vaan, minä annan sen teille takaisin oviluukusta. Yhdeksi minuutiksi
vaan, herra Felton, ja te olette silloin pelastaneet minun kunniani.
-- Te tahdotte murhata itsenne! huudahti Felton kauhistuneena, unhottaen
vetää kätensä irti vangin käsistä; murhata itsenne!
Felton seisoi liikkumattomana, kahden vaiheella.
-- Hän empii vielä, ajatteli mylady; minä en ole ollut kylliksi
totuudellinen.
Askeleita kuului käytävässä; mylady tunsi ne lord Winter'in askeleiksi.
Felton tunsi ne myös ja astui askeleen oveen päin.
Mylady syöksähti hänen luoksensa.
-- Oh, ei sanaakaan, sanoi hän hiljaa ja hätäisesti, ei sanaakaan tuolle
miehelle siitä, mitä olen teille puhunut, sillä silloin olen hukassa, ja
te, te...
Kun askeleet lähenivät, vaikeni hän, pelosta että hänen äänensä
kuuluisi, ja hän painoi sanomattomalla kauhistuksella kauniin kätensä
Felton'in suulle.
Felton työnsi hiljaa pois luotansa mylady'n, joka vaipui erääsen
lepotuoliin.
Lord Winter kulki oven sivuitse pysähtymättä, ja askelten kuultiin
etenevän.
Kalmankalpeana seisoi Felton muutamia silmänräpäyksiä, tarkasti
kuunnellen, mutta kun askeleet herkesivät kuulumasta, hengitti hän taas,
ikäänkuin unesta heränneenä, ja syöksähti ulos huoneesta.
-- Ah, sanoi mylady, kuunnellen vuorostaan Felton'in askeleita, jotka
poistuivat vastapäiseen suuntaan kuin lord Winter'in, vihdoinkin olet
kynsissäni!
Mutta pian synkistyivät taas hänen kasvonsa.
-- Jos hän kertoo paroonille, sanoi hän, olen minä hukassa, sillä
parooni, joka kyllä tietää että minä en tapa itseäni, asettaa hänen
läsnä-ollessaan veitsen minun käteeni, ja silloin saa hän nähdä koko
tuon minun epätoivoni olleen vaan teeskenneltyä.
Hän meni peilin eteen ja tarkasteli itseänsä; hän ei ollut koskaan ollut
niin kaunis.
-- Eipä sentään, sanoi hän hymyillen, eipä hän hiisku mitään.
Iltasella tuli lord Winter samalla kertaa kuin hänen iltaruokansa.
-- Herra, sanoi mylady, onko teidän läsnä-olonne välttämättömästi minun
vankeuteeni kuuluvaa, ja ettekö voi säästää minua siitä kärsimyksestä,
jota teidän käyntinne minulle tuottavat?
-- Mitä nyt, rakas siskoseni! vastasi Winter; eikös tuo pieni, kaunis
suu, joka nyt on niin julma minua kohtaan, sanonut minulle oikein
hellästi, että te tulitte tänne Englantiin vaan minua tervehtimään, ja
että te niin halusitte tätä nautintoa että sen vuoksi antauduitte
meritaudin, myrskyn ja vankeuden alaiseksi? No, nyt minä olen tässä,
olkaa siis tyytyväinen; sitä paitsi on minun käynnilläni tällä kertaa
pätevä syykin.
Mylady vapisi; hän luuli Felton'in kertoneen; tuo nainen, joka oli niin
monta kovaa kokenut, niin monia ankaroita ja mellastavia sielunliikkeitä
tuntenut, oli tuskin koskaan tuntenut sydämmensä niin kovasti sykkivän
kuin nyt.
Hän istui; lord Winter siirsi tuolin hänen viereensä ja asettui siihen
istumaan; sitten otti hän taskustaan paperin, ja avasi sen verkalleen.
-- Minä tahdon näyttää teille tämän laatuisen passin, jonka itse olen
kirjoittanut, sanoi hän, ja joka määrää, miten teidän on eläminen sitä
uutta elämää, jonka minä suon teille.
Sitten siirsi hän silmänsä mylady'stä paperiin ja luki:
"Käsky viedä sinne ja sinne" -- paikan nimen kohdalla on aukko,
keskeytti Winter; jos tahdotte määrätä paikan itse, niin ilmoittakaa
se; ja jos se ei ole tuhatta peninkulmaa lähempänä Lontoota, niin
toivomukseenne myönnytään. Minä jatkan siis: "käsky viedä sinne ja
sinne Charlotta Backson-niminen nainen, joka Ranskan rikoslain
mukaan on merkitty polttoliljalla, mutta rangaistuksen perästä
vapautettu; hänen täytyy asua siellä, poistumatta sieltä koskaan
kolmea peninkulmaa kauemmaksi. Jos hän yrittää pakoon, pantakoon
kuolemantuomio täytäntöön. Hän saakoon viisi killinkiä päivässä
asuntoa ja elatusta varten."
-- Tuo käskykirje ei koske minua, vastasi mylady kylmästi, koska siinä
ei ole minun nimeni.
-- Nimenne! Onko teillä sitten mitään nimeä?
-- Minulla on teidän veljenne nimi.
-- Erhetystä; minun veljeni oli vaan teidän toinen miehenne, ja
ensimäinen miehenne elää vielä. Sanokaa hänen nimensä niin pannaan se
tähän Charlotta Backson'in sijaan. Eikö?... Ettekö tahdo?... Te
vaikenette? Hyvä, teidät kirjoitetaan siis Charlotta Backson'in nimelle.
Mylady pysyi äänettömänä; tällä kertaa ei tuo äänettömyys ollut
tekeytymistä, vaan sen vaikutti kauhistus; hän luuli että käskykirje oli
valmis pantavaksi toimeen, että lord Winter oli määrännyt hänen lähtönsä
aikaisemmaksi, että hänet oli tuomittu lähtemään jo samana iltana.
Hetkisen aikaa luuli hän kaikki olevan hukassa, mutta yht'äkkiä huomasi
hän ett'ei käskykirjeessä ollut mitään allekirjoitusta.
Ilo, jonka tämä huomaus hänelle tuotti, oli niin suuri, ett'ei hän
voinut sitä salata.
-- Niin, niin, sanoi lord Winter, joka näki mitä mylady'n mielessä
liikkui, te haette allekirjoitusta ja mietitte: vielä ei kaikki ole
hukassa, vielä ei tämä käskykirja ole allekirjoitettu; sitä näytetään
minulle vaan peljätykseksi, siinä kaikki. Te petytte; huomenna
lähetetään tämä käskykirje lord Buckingham'ille, ylihuomenna tulee se
takaisin hänen allekirjoittamanansa ja hänen sinetillään varustettuna ja
kahdenkymmenen neljän tunnin perästä siitä lukien ruvetaan sitä panemaan
täytäntöön. Hyvästi, rouva hyvä, nyt olen sanonut sanottavani.
-- Ja minä vastaan teille, herra, että tämä vallan väärinkäyttö, tämä
maanpakoon-ajo valhenimen varjossa on kauheata kunnottomuutta.
-- Tahdotteko mieluummin tulla hirtetyksi oikealla nimellänne, mylady?
Te tiedätte, että Englannin lait ovat järkähtämättömän ankarat
avioliitonrikos-asioissa; sanokaa suoraan. Vaikka minun nimeni, tai
oikeammin minun veljeni nimi on tähän kaikkeen sotkeutunut, antaudun
minä julkisen oikeudenkäynnin häpeän alaiseksi, päästäkseni varmasti
teistä erilleni.
Mylady ei vastannut, mutta hän vaaleni kalmankalpeaksi.
-- Ah, minä näen että te valitsette mieluummin matkustamisen. No niin,
ehkäpä olettekin oikeassa. Onhan elämä sentään sangen hauskaa. Senpä
vuoksi ei minua halutakkaan antaa teidän ryöstää sitä itseltäni. Mitäs
pidätte noista viidestä killingistä, jotka saatte päivärahaksi? minä
olen vähän liian kitsas mielestänne, vai kuinka? Se on sen vuoksi,
ett'ette pääsisi rikastumaan ja sitten lahjomaan vartioitanne. Onhan
teillä muutoin aina hempeytenne ja suloutenne, joilla voitte heitä
houkutella. Käyttäkää niitä, ell'ei vastoinkäymisenne Felton'in kanssa
ole teitä kyllästyttänyt.
-- Felton ei siis ole puhunut mitään, mietti mylady, ei mitään siis ole
vielä kadotettu.
-- Ja hyvästi nyt. Huomenna tulen ilmoittamaan sanansaattajani lähdöstä.
Lord Winter nousi seisovilleen, kumarsi ivallisesti mylady'lle ja meni.
Mylady huokasi; hänelle oli vielä neljä päivää aikaa; neljä päivää
olisivat hänelle kylliksi hurmaamaan Felton'in.
Mutta hirmuinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, lord Winter lähettäisi
ehkä Felton'in itsensä Buckingham'in luokse allekirjoitusta saamaan.
Mutta häntä rauhoitti kumminkin, niinkuin jo sanoimme, se seikka ett'ei
Felton ollut mitään puhunut.
Hän tahtoi osoittaa ett'ei lord Winter'in uhkaukset olleet häntä
säikähdyttäneet; hän istuutui ruokapöytään syömään.
Sitten hän, niinkuin edellisenäkin iltana, laskeutui polvilleen ja luki
ääneen rukouksiansa. Samoinkuin edellisenäkin iltana, pysähtyi sotamies
nytkin kuuntelemaan.
Pian kuului askeleita, jotka olivat keveämmät kuin vahdin askeleet ja
jotka tulivat käytävän päästä ja pysähtyivät hänen ovellensa.
Se on hän, mietti mylady.
Hän alkoi nyt laulaa samaa virttä, joka edellisenä iltana niin kovasti
oli Felton'ia liikuttanut.
Mutta vaikka hänen suloinen, täyteläinen äänensä soi vielä ihanammin,
vielä sydäntäsärkevämmin kuin silloin, pysyi ovi kiinni. Tosin oli
mylady, salaa vilkaisten oviluukkuun, näkevinänsä ristikon läpi nuoren
miehen hehkuvat silmät; mutta oliko se harhanäköä tai todellisuutta,
ainakin tällä kertaa jaksoi Felton hillitä itsensä tulemasta sisään.
Mutta kun mylady oli virtensä päättänyt luuli hän hetkisen perästä
kuulevansa syvän huokauksen, ja samat askeleet, jotka hän oli kuullut
lähestyvän, poistuivat verkalleen ja ikäänkuin vastenmielisesti.