LI.

Vankeuden toinen päivä.

Mylady näki unta, että hänellä viimeinkin oli d'Artagnan vallassansa,

että hän oli näkemässä hänen mestaustansa ja tuon vihatun veren, joka

virtasi pyövelin kirveen iskusta, näkeminen toi tuon suloisen hymyilyn

hänen huulillensa.

Hän nukkui miten nukkuu vanki, jota tuudittaa hänen ensimäinen toivonsa.

Kun seuraavana aamuna tultiin hänen huoneesensa, nukkui hän yhä vielä.

Felton pysyi käytävässä, hänellä oli mukanansa se nainen, josta hän

edellisenä päivänä oli puhunut ja joka äsken oli saapunut linnaan. Tuo

nainen tuli sisään, lähestyi mylady'n vuodetta ja tarjosi hänelle

palvelustansa.

Mylady oli tavallisesti kalpea, ja hänen ihonsa saattoi siis helposti

pettää ensi kertaa näkijän.

-- Minulla on kuume, sanoi hän; en ole nukkunut hiventäkään koko tänä

pitkänä yönä. Minä kärsin hirveästi; mahdatteko te olla ihmisellisempi

minua kohtaan kuin mitä eilen oltiin? Minä en pyydä mitään muuta kuin

saada pysyä vuoteella.

-- Tahdotteko kenties lääkäriä? kysyi nainen.

Felton kuunteli tuota puhetta sanaakaan virkkamatta.

Mylady arveli että kuta enemmän väkeä häntä ympäröi, sitä enemmän

hänellä olisi hellytettäviä ja sitä tarkemmaksi tulisi lord Winterin

varovaisuus. Sitä paitsi lääkäri saattoi julistaa sairauden olevan

teeskentelyä ja kun mylady oli menettänyt ensimäisen pelin, ei hän

tahtonut menettää toista.

-- Lääkäriä, sanoi hän, mitä se hyödyttäisi? Julistivathan nuo herrat

eilen, että minun huono vointini oli vaan ilvettä, tänäpäivänä

varmaankin kävisi samoin, sillä eilisestä illasta saakka on kyllä ollut

aikaa valmistella tohtoria.

-- Sanokaa sitten, rouva hyvä, itse, puuttui Felton puheesen, alkaen

tulla kärsimättömäksi, sanokaa sitten itse, millä tavoin tahdotte

kanssanne meneteltävän.

-- Mutta Herran tähden, kuinka minä sitä tietäisin? Minä tunnen

kärsiväni tuskia, siinä kaikki; menetelkää minun kanssani niinkuin

tahdotte, yhden tekevä minusta.

-- Menkää noutamaan lord Winter tänne, sanoi Felton, väsyneenä tuohon

lakkaamattomaan vaikerrukseen.

-- Oi, ei, ei, huudahti mylady, ei, hyvä herra, elkää kutsuko häntä

tänne, minä rukoilen teitä! Minä voin hyvin, minä en tarvitse mitään,

elkää kutsuko häntä tänne!

Hän painoi noihin sanoihin niin ylenmääräisen kiihkon, niin

vastustamattoman kaunopuheliaisuuden, että Felton tahtomattansa astui

muutamia askelia huoneesen.

-- Se naula veti, ajatteli mylady itsekseen.

-- Mutta, rouva hyvä, sanoi Felton, jos te todella olette sairas,

lähetetään noutamaan lääkäriä, ja jos te petätte meitä, on se sitä

pahempi teille itsellenne, vaan emmehän tarvitse sitten soimata itseämme

mistään.

Mylady ei vastannut mitään, painoi vaan kauniin päänsä tyynyä vasten ja

ratkesi itkemään ja nyyhkyttämään.

Felton katsoi häneen hetkisen tavallisella tunteettomuudellansa, mutta

nähdessään että itkeminen uhkasi käydä pitkälliseksi, meni hän pois.

Nainen meni hänen mukanansa. Lord Winteriä ei näkynyt.

-- Luulenpa että minulle rupeaa päivä kajastamaan, mutisi mylady ja hän

tuli vallan raivoon pelkästä ilosta; mutta hän kääriytyi peitteensä

sisään, kätkeäksensä ilonsa purkaukset kaikilta, jotka ehkä katselivat

häntä salaa.

Kaksi tuntia kului.

-- Nyt on aika taudin tau'ota, sanoi hän; minä tahdon nousta vuoteelta

ja jo tänä päivänä koettaa saada jotakin menestymään; minulla ei ole

kuin kymmenen päivää ja tänä iltana on niistä jo kaksi kulunut.

Aamulla oli tuotu sisään hänen aamiaisensa. Hän arveli sen vuoksi että

kohta kaiketi tultiin noutamaan ruokapöytää pois ja että hän silloin

taas saisi nähdä Felton'in.

Mylady ei pettynytkään; Felton ilmestyi taas ja, kysymättä oliko mylady

koskettanut ruokaa tai ei, viittasi että vietäisiin pois pöytä, joka

tavallisesti kannettiin sisään valmiiksi katettuna.

Felton jäi viimeiseksi; hänellä oli kirja kädessä? Mylady leväten

nojatuolissa lähellä uunia, kauniina, kalpeana ja nöyränä, näytti

pyhältä neitsyeltä, joka odotti marttiiraseppelettä.

Felton lähestyi häntä ja virkkoi:

-- Lord Winter, joka on katolilainen niinkuin tekin, rouva, on arvellut,

että niiden hartausharjoitusten ja menojen kaipio, jotka kuuluvat teidän

uskontoonne, on teille tuskallista; hän sallii sen vuoksi teidän joka

päivä lukea niitä rukouksia, jotka kuuluvat _teidän messuunne_, ja tässä

on teille käsikirja.

Katsanto, mikä näkyi Felton'in muodossa hänen asettaessaan kirjaa sille

pienelle pöydälle, jonka ääressä mylady istui, ääni, millä hän lausui

sanat _teidän messuunne_, halveksiva hymy, mikä seurasi noita sanoja,

saattoivat mylady'n kohottamaan päätänsä ja katsomaan upseeria vähän

tarkemmin.

Silloin huomasi hän tuon koristelemattoman päähineen, tuon

ylenmääräisesti yksinkertaisen puvun, tuon marmorisileän mutta samalla

yhtä kovan ja lujan otsan ja tunsi miehen yhdeksi noita synkkämielisiä

puritaaneja, joita hän niin usein oli tavannut Jaakko-kuninkaan ja

Ranskan kuninkaan hovissa, jonne he, Bartholomeon yön muistosta

huolimatta, toisinaan tulivat pakopaikkaa hakemaan.

Hänelle pälkähti yht'äkkiä päähän eräs noita pikaisesti syntyviä

ajatuksia, joita ainoastaan nerokkaat ihmiset ratkaisevana hetkenä

saavat aivoihinsa, ja joista usein heidän kohtalonsa tai elämänsä

riippuu.

Nuo kaksi sanaa _teidän messuunne_ ja yksi ainoa Felton'in silmäys

olivat todella osoittaneet hänelle, mikä paino oli siinä vastauksessa,

jonka hän oli hänelle antava.

Mutta hänen nopea käsityksensä, joka hänelle oli ominaista, toi

vastauksen valmiina hänen huulilleen.

-- Minäkö! sanoi hän ylenkatseellisella äänellä, samallaisella, jota

nuori upseeri oli käyttänyt, minäkö, hyvä herra, _minun messuani_! Lord

Winter, tuo turmeltunut katolilainen, tietää vallan hyvin ett'en minä

ole hänen uskontoansa ja tämä on vaan ansa, jonka hän tahtoo virittää

minulle.

-- Mitä uskontoa te sitten olette; rouva? kysyi Felton kummastuksella,

jota hän kaikista peittelemisistä huolimatta ei voinut täydelleen

salata.

-- Sen minä olen teille ilmoittava sinä päivänä, jolloin olen kylliksi

kärsinyt uskoni tähden, huudahti mylady teeskennellyllä innostuksella.

Felton'in silmäys paljasti mylady'lle kaikessa laajuudessaan sen alan,

jonka hän oli raivannut itselleen tuolla ainoalla sanalla.

Mutta nuori upseeri pysyi äänetönnä ja liikkumattomana, hänen

silmäyksensä vaan oli puhunut.

-- Minä olen vihamiesteni käsissä, jatkoi hän sillä innostuksen äänellä,

jonka hän tiesi olevan puritaaneille ominaista. No niin, pelastakoon

Jumala minut, tai tulkoon minulle kuolema Jumalani tähden! Siinä on

vastaus, jonka pyydän teidän viemään lord Winterille. Ja tuon kirjan,

lisäsi hän osoittaen käsikirjaa, mutta koskematta sitä, ikäänkuin tuo

koskettaminen olisi häntä saastuttanut, saatte viedä takaisin ja itse

käyttää sitä, sillä te olette epäilemättä kahdella tavoin lord Winterin

rikostoveri, hänen rikostoverinsa niinhyvin vainoojana kuin

vääräuskolaisena.

Felton ei vastannut mitään, otti vaan kirjan samalla inholla, jota hän

jo oli osoittanut sitä tuodessaan, ja meni mietteissään pois.

Kello viisi iltapäivällä tuli lord Winter. Mylady'llä oli ollut koko

päivä aikaa miettiä, kuinka hänen olisi menetteleminen; hän otti lordia

vastaan niinkuin nainen, joka on voittanut takaisin kaikki edut

puolellensa.

-- Näyttääpä siltä, virkkoi paroni, istahtaen nojatuoliin vastapäätä

mylady'ä, ja ojentaen huolettomasti jalkansa uuninliestä kohden,

näyttääpä siltä kuin oltaisiin uskonluopioita!

-- Mitä te tarkoitatte, herra?

-- Minä tarkoitan että siitä lähtien kuin viimeksi tavattiin, ollaan

muutettu toiseen uskoon. Oletteko kentiesi menneet naimisiin kolmannelle

miehelle, joka on protestantti?

-- Selittäkää, mylord, jatkoi vanki arvokkaasti, sillä minä kyllä kuulen

teidän sananne, vaan minä en käsitä niitä?

-- Teillä ei siis ole kai mitään uskontoa laisinkaan, ja se minua

enemmän miellyttää, virkkoi lord Winter, hymyillen ivallisesti.

-- Varmaankin olisi se enemmän teidän periaatteidenne mukaista, vastasi

mylady kylmästi.

-- Oh, minun täytyy tunnustaa, että se on minulle vallan yhdentekevää.

-- Oh, teidän ei tarvitsisi sanoa, että uskonto on teille yhdentekevää;

teidän riettautenne ja rikoksenne todistavat sitä kylliksi.

-- Mitä? Tekö puhutte riettauksista, rouva Messalina, ja rikoksista,

lady Macbeth! Minä joko kuulin väärin tai te, jumal'auta, olette koko

lailla häpeämätön!

-- Te puhutte tuolla tavoin, kun tiedätte että meitä kuunnellaan,

virkkoi mylady kylmästi ja kun koetatte yllyttää vanginvartijanne ja

pyövelinne minua vastaan.

-- Vanginvartijani! Pyövelini! Kas vaan, rouvaseni, nythän rupeatte

oikein runolliseksi ja eilinen ilvenäytelmä muuttuu murhenäytelmäksi.

Mutta vähät siitä, kahdeksan päivän perästä olette siellä, missä teidän

pitää olla, ja sitten on minun tehtäväni täytetty.

-- Häpeällinen, jumalaton tehtävä! lausui mylady semmoisella

innostuksella, millä viattomasti syytetty syyttää tuomareitansa.

-- Luulenpa totta tosiaan, sanoi Winter nousten seisovilleen, että tuo

lutka on hullu! Kas niin, kas niin, hillitkää luontoanne, rouva

puritaani, taikka minä suljetan teidät pimeään huoneesen. Hiisi vieköön,

eiköhän vaan espanjalainen viinini liene noussut teidän päähänne? Mutta

olkaa huoleti, tuo humala ei ole vaarallista, eikä siitä ole mitään

seurauksia.

Ja lord Winter meni pois kiroillen, mikä siihen aikaan kuului

aatelistapoihin.

Felton seisoi todellakin oven takana ja kuuli joka sanan koko tuosta

keskustelusta.

Mylady oli arvannut oikein.

-- Niin, mene vaan matkoihisi! sanoi hän itsekseen; seuraukset tulevat

kohtakin, mutta sinä, narri, et niitä saa nähdä ennen kuin on myöhäistä

niitä välttää.

Taas tuli hiljaisuus ja kaksi tuntia kului; illallinen kannettiin sisään

ja mylady tavattiin lukemassa ääneen rukouksiansa, joita hän oli oppinut

toisen miehensä vanhalta palvelijalta, ankaralta puritaanilta. Hän

näytti olevan innostuksen vallassa eikä näyttänyt laisinkaan huomaavan

mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Felton antoi merkin ett'ei häntä

häirittäisi ja kun kaikki oli järjestyksessä, meni hän sotamiesten

kanssa hiljaa ulos.

Mylady tiesi että häntä saatettiin salaa katsella; hän luki siis

rukouksen loppuun ja hän huomasi että sotamies, joka vartioitsi

käytävässä, ei astunut enää samalla tavoin kuin ennen ja että hän tuntui

kuuntelevan häntä.

Tällä erää ei hän toivonutkaan enempää, hän nousi tuoliltaan, istuutui

pöytään, söi vähän ja joi vaan vettä.

Tunnin perästä tultiin ottamaan pöytää pois, mutta mylady huomasi että

tällä kertaa ei Felton ollut sotamiesten muassa.

Nuori upseri siis pelkäsi nähdä häntä kovin usein.

Hän kääntyi seinään päin hymyilläksensä, sillä siinä hymyilyssä kuvautui

sellainen voitonriemu, että se olisi ollut kylliksi häntä syyttämään.

Hän antoi vielä puoli tuntia kulua ja kun kaikki oli vielä hiljaista

vanhassa linnassa eikä muuta kuulunut kuin aaltojen herkeämätön pauhu,

tuo valtameren voimakas huo'unta, alkoi hän puhtaalla, sulosointuisella

äänellänsä laulaa ensimäistä värssyä eräästä virrestä, joka on

puritaanin suosituimpia.

Sä Herra meidät ylönannat

Vaan koettaakses uskoamm'

Ja voiton palmun viimein kannat,

Kun vanhurskaudess' vaellamm'.

Värssyt eivät olleet kovin hääviä, kaukana siitä, mutta niinkuin

tiedetään, eivät puritaanit olleet juuri mitään runoseppiä.

Laulaessaan kuunteli mylady: sotamies oven takana oli pysähtynyt

niinkuin olisi hän kiveksi muuttunut. Mylady sai siis päättää, minkä

vaikutuksen hän oli aikaan saanut.

Sitten jatkoi hän lauluansa sanomattoman innokkaasti ja tunteellisesti;

hänestä tuntui kuin hänen laulunsa olisi levennyt kauvaksi holvien alle

ja ikäänkuin salainen tenho mennyt pehmittämään hänen vartiainsa

sydämmiä; näyttipä kumminkin siltä kuin vartija-sotamies, joka

epäilemättä oli harras katolilainen, olisi pudistellut itsestään tuon

lumouksen, sillä hän virkkoi oviluukun kautta:

-- Vaietkaahan toki, rouva; tuo teidän laulunne on synkkä kuin mikä _De

profundis_,[6] ja jos, paitsi tätä huvia, mikä vartioitsemisesta on,

täytyy vielä tuommoista kuulla, ei tässä enää mikään kestä.

-- Vaiti! sanoi nyt vakava ääni, jonka mylady tunsi Felton'in ääneksi;

mitä sinä heittiö siihen sekoitut! Onko sinua käsketty kieltämään tuota

naista laulamasta? Ei. Sinut on vaan velvoitettu vartioimaan häntä ja

ampumaan hänet jos hän yrittää pakoon. Vartioitse häntä, ja jos hän

pakenee, ammu hänet; mutta elä mene yli määräyksiesi.

Sanomaton ilo kuvautui myladyn kasvoilla, mutta se vilahti vaan kuni

salama, ja näyttämättä kuulleenkaan tuota puhetta, josta hän ei ollut

sanaakaan menettänyt, alkoi hän uudestaan, antaen äänellensä kaiken sen

sulouden ja viehätyksen, minkä hornan henget olivat siihen istuttaneet:

Mua kyyneleet ja surut sortaa,

Maanpako kolkko, katkera,

Vaan ei ne mua jaksa murtaa,

Kun Herra mull' on turvana.

Tuo tavattoman laaja ja erinomaisen sulosointuinen ääni loi noihin

kömpelöihin värssyihin semmoisen ihanuuden, että Felton, joka ei ollut

puritaaniveljiensä hartaimmissakaan lauluissa niin syvää innostusta

huomannut, luuli kuulevansa enkelin taivaallisia, lohduttavia säveleitä.

Mylady jatkoi:

Kyll' huojennuksen aamu aukee,

Sill' Herra ompi laupias;

Vaan joskin tämä toivo raukee,

Autuuden voitan kuolemass'.

Tuo värssy, johon lumoojatar painoi koko sielunsa, sai nuoren upseerin

sydämmen vuotamaan yli ääriensä; hän avasi äkisti oven ja mylady näki

hänen astuvan sisään, kalpeana kuin ainakin, mutta palavin silmin ja

melkein mielipuolisena.

-- Miksi laulatte noin, sanoi hän, ja semmoisella äänellä?

-- Anteeksi, herra, vastasi mylady vienosti, minä unhotin, ett'eivät

lauluni sovellu tässä talossa laulettaviksi. Minä olen kenties loukannut

teidän uskoanne, mutta sen olen tehnyt tahtomattani, sen vannon. Antakaa

minulle siis anteeksi tämä virhe, joka ehkä on suuri, mutta ei

vapatahtoinen.

Mylady oli tällä hetkellä niin kaunis, hengellinen hartaus, johon hän

näytti vajonneen, loi hänen kasvoillensa semmoisen loisteen, että Felton

so'enneena luuli näkevänsä sen enkelin, jota hän äsken oli vaan kuullut.

-- Niin, niin, vastasi hän, te häiritsette, liikutatte niitä, jotka

tässä linnassa asuvat.

Hupsu raukka ei huomannut sanojensa sotkuisuutta, jonka ohessa mylady'n

ilveksensilmä sukelsi hänen sydämmensä pohjaan saakka.

-- Minä vaikenen, sanoi mylady luoden silmänsä alaspäin, ja tehden

äänensä niin lempeäksi kuin suinkin saattoi, ja hereten niin nöyräksi

kuin hänen olentonsa suinkin myönsi.

-- Ei, ei, rouva hyvä, sanoi Felton; laulakaa vaan; mutta hiljaisemmalla

äänellä, etenkin yön aikaan.

Ja näin sanottuansa syöksyi Felton ulos huoneesta, sillä hän tunsi että

hän ei enää voinut olla luja vankia kohtaan.

-- Teitte oikein, herra luutnantti, sanoi sotamies; nuo laulut panevat

pään pyörälle, vaan viimein niihin tottuu: hänen äänensä on niin kovin

kaunis!