Vankeuden ensi päivä.
Palatkaamme mylady'yn, jonka kadotimme näkyvistämme, luodessamme
silmäyksen Ranskanmaan rannikolle.
Me tapaamme hänet siinä epätoivon tilassa, mihin hänet jätimme,
vaipuneena synkkien mietteittensä syvyyteen, helvettiin, jonka portin
edustalla hän kadotti melkein kaiken toivonsa; sillä ensimäisen kerran
epäilee hän, ensimäisen kerran pelkää hän.
Kahdessa tilassa on onni hänet pettänyt, kahdessa tilassa on hän nähnyt
itsensä oivalletuksi ja kavalletuksi ja kumpaisellakin kertaa on siihen
ollut syynä hänen vainohenkensä, jonka Herra epäilemättä on lähettänyt
häntä kukistamaan. D'Artagnan on voittanut hänet, hänet, tuon
voittamattoman pahanhengen voiman.
Hän on loukannut hänen rakkauttansa, nöyryyttänyt hänen ylpeyttänsä,
pilkannut hänen kunnianhimoansa; ja nyt, nyt on hän hävittämässä koko
hänen onnensa, ahdistamassa hänen vapauttansa, uhkaamassa hänen
henkeänsä. Vielä enemmän: hän on kohottanut hänen naamiotansa, tuota
kilpeä, jonka taakse hän on peittäytynyt ja joka estää pääsemästä häneen
käsiksi.
D'Artagnan on kääntänyt Buckinghamista, jota mylady vihaa, niinkuin hän
vihaa kaikkea, mitä hän ennen on rakastanut, sen myrskyn, jolla
Richelieu uhkasi häntä kuningattaren persoonassa. D'Artagnan on
tekeytynyt de Wardes'iksi, jota kohtaan hän tunsi tiikerimäistä himoa,
kukistamatonta, niinkuin sen luontoisilla naisilla tavallista.
D'Artagnan tuntee hänen hirveän salaisuutensa, josta hän on vannonut
ett'ei kukaan sitä saa tietää menettämättä henkeänsä. Vihdoin, samassa
hetkessä kuin hän Richelieu'ltä oli saanut tuon avonaisen valtakirjan,
jonka avulla hän aikoi kostaa vihollisellensa, temmattiin tuo valtakirja
hänen kädestänsä ja d'Artagnan se toimitti hänet vankeuteen, ja lähettää
hänet johonkin likaiseen Botanybay'hin, johonkin katalaan Tyburn'iin
Intian valtameren syliin.
Sillä kaikki tämä on epäilemättä kotoisin d'Artagnan'ista; mistäs
sitten, ellei hänestä tulisi kaikki se häväistys, jonka alaiseksi hän
oli joutunut? Hän yksin oli voinut ilmoittaa lord Winterille ne hirveät
salaisuudet, jotka hän kovaksi onneksi sai tietoonsa, toisen toisensa
jälkeen. D'Artagnan tuntee hänen lankonsa, hän on hänelle kirjoittanut.
Mikä hornan viha hänessä kiehuukaan tuossa hänen istuessaan autiossa
kamarissaan liikkumattomana, hehkuvin, tylsistynein silmin! Kuinka hyvin
tuo aikavälistä huo'unnan mukaan rinnasta pääsevä kolkko ärjyntä
soveltuukaan meren aaltohyökyyn, joka paisuu, kohajaa, kiljuu ja
musertuu ikuisen ja voimattoman epätoivon lailla vasten niitä kallioita,
joiden päällä tämä synkkä, uhkea linna kohoaa! Ja niiden salamoiden
loisteessa, joita tuo riehuva viha sytyttää hänen sielussaan, mitä
oivallisia, kaukaisuuteen katoavia kostontuumia sepitteleekään hän rouva
Bonacieux'iä, Buckingham'ia ja erittäinkin d'Artagnan'ia vastaan!
Niin, mutta ennenkuin voi kostaa, täytyy olla vapaa; ja ennenkuin
vankina ollen vapaaksi pääsee, täytyy murtaa muuri, repiä rikki
rautaristikoita, kavertaa reikä lattiaan -- kaikki semmoista, jonka
väkevä, hellittämätön mies voi saada toimeen, mutta joka naisen
kuumeentapaisille ponnistuksille jää onnistumatta. Sitä paitsi tarvitaan
semmoiseen aikaa, kuukausia, vuosia, ja hänellä on vaan kymmenkunta
päivää käytettävänä, sen mukaan mitä lord Winter, hänen veljellinen ja
peljättävä vanginvartijansa on sanonut hänelle.
Jos hän olisi mies, hän kumminkin koettaisi kaikkea tuota ja ehkäpä
onnistuisi; minkä vuoksi taivas onkaan erhettynyt ja antanut tuon
miehekkään sielun hennolle ja hienolle ruumiille? Hänen vankeutensa ensi
hetket olivat todella kauheat; mutta vähitellen on hän hillinnyt vihansa
purkaukset. Ruumista tärisyttävät tempaukset ovat lakanneet ja nyt istuu
hän kokoon vetäytyneenä ikäänkuin uupunut käärme, joka kokoo uusia
voimia.
-- Niin, niin, minä olin hullu, kuin kiivastuin sillä tavoin, sanoi hän,
katsellen peiliin, joka heijasti hänen silmiinsä sen säihkyvän
silmäyksen, millä hän näytti tiedustelevan neuvoa omalta itseltään. Ei
mitään kiivastumista! Kiivastuminen on heikkouden merkki. Minä en
olekkaan koskaan onnistunut sitä keinoa käyttämällä. Ehkäpä, jos
käyttäisin voimaani naisia kohtaan, huomaisin heidät vielä heikommiksi
itseäni ja siis voittaisin heidät; mutta minä taistelen urhoollisia
miehiä vastaan, ja heidän verrallansa olen minä vaan heikko nainen.
Mutta taistelkaamme naisena, minun voimani on minun heikkoudessani.
Ja nyt, ikäänkuin olisi hän tahtonut tarkastaa niitä eri vivahduksia,
mitä hän saattoi luoda eloisille, liikkuville kasvoillensa, antoi hän
muodollensa kaikkia mielenilmauksia, vihasta, joka rumensi hänen
piirteitänsä, aina suloisimpaan, hellimpään, ihastuttavampaan hymyilyyn
saakka. Sitten käänteli hän tottuneella kädellään hiuksensa kaikkiin
niihin kiharamuotoihin, joiden kautta hän luuli korottavansa kasvojensa
suloutta. Vihdoin mutisi hän tyytyväisenä omaan itseensä:
-- Eipä vielä ole mitään hukassa; minä olen vielä kaunis.
Kello oli noin kahdeksan tienoilla iltaa. Mylady näki vuoteen ja arveli
että muutamien tuntien lepo häntä virkistäisi, eikä ainoastaan hänen
päätänsä ja ajatuksiansa, vaan myöskin hänen hipiötänsä. Ennenkuin hän
asettui levolle, pisti hänelle päähän vielä parempi ajatus. Hän oli
kuullut mainittavan iltaruuasta. Hän oli jo tunnin verran ollut tässä
huoneessa, kauvan siis ei mahtanut kestää, ennenkuin hänen ruokansa
tuotaisiin sisään. Vanki ei tahtonut hukata aikaansa; hän päätti
tunnustella jo samana iltana seutua, tutkimalla niiden ihmisten
luonteita, joiden huostaan hänen vartioitsemisensa oli uskottu.
Valo pilkahti oven alta; tuo valo ilmoitti että vanginvartija oli
tulossa. Mylady, joka oli noussut seisovilleen, heittäytyi kiiruusti
takaisin nojatuoliinsa, kasvot pois päin, hiukset irrallaan, toinen käsi
povella, toinen riipuksissa.
Telkeet työnnettiin auki, ovi narisi saranoissaan, askeleita kuului
huoneessa; ne lähestyivät.
-- Asettakaa pöytä tuonne, sanoi ääni, jonka vanki tunsi Felton'in
ääneksi.
Käsky täytettiin.
-- Noutakaa kynttilöitä ja asettukaa vahtivuoroonne, jatkoi Felton. Nuo
kaksi käskyä, jotka nuori luutnantti antoi samoille henkilöille,
osoittivat mylady'lle, että hänen palvelijansa olivat samoja kuin hänen
vartijansa, nimittäin sotamiehiä.
Felton'in käskyt täytettiin muutoin äänettömästi ja nopeasti, mikä
osoitti luutnantin pitävän tarkkaa kuria.
-- Ah, sanoi hän, hän nukkuu! Hyvä on; herättyänsä syö hän illallisensa.
Ja näin sanottuansa hän astui muutaman askeleen mennäksensä alas.
-- Mutta herra luutnantti, sanoi toinen sotamies, joka ei ollut niin
tyyniluontoinen kuin hänen päällikkönsä ja oli lähestynyt mylady'ä,
nainen ei nuku.
-- Kuinka, eikö hän nuku? sanoi Felton; mitäs hän tekee?
-- Hän on pyörtynyt; hänen kasvonsa ovat kovin kalpeat ja vaikka kuinka
kuuntelisin, en voi kuulla hänen hengittävän.
-- Sinä olet oikeassa, sanoi Felton, katseltuaan paikaltaan mylady'ä,
lähestymättä häntä askeltakaan; mene ilmoittamaan lord Winterille että
hänen vankinsa on pyörtynyt, sillä minä en tiedä kuinka minun on
menetteleminen, koska en voinut ennalta arvata tätä tapausta.
Sotamies meni täyttämään upseerinsa käskyä. Felton istahti eräälle
tuolille, joka sattui olemaan lähellä ovea, ja odotti, sanaakaan
hiiskahtamatta. Mylady'llä oli vallassaan tuo naisten paljon käyttämä
taito, katsella pitkien silmäripsiensä lävitse, ilman että silmäluomet
näyttivät olevan raollaan; hän näki Felton'in, joka istui selkä häneen
päin; hän katseli nuorta luutnanttia kymmenkunnan minuuttia, jolla
ajalla tuo tunteeton vartija ei kääntynyt kertaakaan häneen päin.
Silloin muisti hän lord Winterin kohta saapuvan ja läsnä-olollaan
antavan hänen vartijallensa uutta voimaa; hänen ensimäinen kokeensa oli
mennyt myttyyn, vaan hän piti sen hyvänänsä, niinkuin keinoihinsa
luottava nainen ainakin. Hän kohotti siis päätänsä, avasi silmänsä ja
päästi heikon huokauksen.
Tämä huokaus saattoi Felton'in vihdoin kääntymään.
-- Ah, te olette siis heränneet, rouva! sanoi hän; sitten minulla ei ole
täällä mitään tekemistä enää. Jos te tarvitsette jotakin, niin
helistäkää kelloa.
-- Ah, Jumalani, Jumalani, kuinka minä olen kärsinyt! mutisi mylady
sointuvalla äänellänsä, joka, niinkuin muinaisten noitien, lumosi
kaikki, ketä hän tahtoi saattaa turmioon.
Ja nousten vähän ylemmäksi nojatuolissansa, rupesi hän vielä
viehättävämpään ja vapaampaan asentoon kuin missä hän maatessaan oli
ollut.
Felton nousi seisovilleen.
-- Teille tarjotaan ruokaa kolmesti päivässä, rouva, sanoi hän; kello
yhdeksän aamusella, kello yksi päivällä ja kello kahdeksan iltasella.
Jos ette tyydy siihen, saatte itse määrätä toiset ajat näiden
ehdoteltujen sijaan, sillä tässä kohden mukaudutaan teidän tahtonne
jälkeen.
-- Mutta täytyykö minun olla yksin tässä avarassa synkässä huoneessa?
kysyi mylady.
-- Eräs nainen täältä lähistöstä on pyydetty tänne ja saapuu huomenna;
hän tulee luoksenne niin usein kuin haluatte.
-- Minä kiitän teitä, hyvä herra, vastasi vanki nöyrästi.
Felton kumarsi ja meni oveen päin. Juuri samassa kun hän oli
astumaisillaan yli kynnyksen, näkyi lord Winter käytävässä, sama
sotamies jälessä, joka oli mennyt ilmoittamaan hänelle mylady'n
pyörtymisestä; hänellä oli kädessä hajusuolapullo.
-- No, mikäs täällä on hätänä? kysyi hän ivallisella äänellä, nähdessään
vangin ylhäällä ja Felton'in pois menossa. Jokos kuollut on herännyt
uudestaan eloon? Peijakas, Felton poikaseni, etkö siis huomannut että
sinua pidettiin vast'alkajana ja sinulle näyteltiin ensimmäinen näytös
sitä ilveilystä, jonka me kaiketi saamme vielä nähdä kokonaisuudessaan,
kaikkine vaiheineen?
-- Niin minäkin uskoin, mylord, sanoi Felton, mutta kun vanki kaikessa
tapauksessa on nainen, tahdoin minä osoittaa hänelle sitä
kohteliaisuutta, jota jokainen sivistynyt mies on velkapää osoittamaan
naista kohtaan, ellei naisen, niin kumminkin oman itsensä vuoksi.
Mylady'n koko ruumis värisi. Felton'in sanat kiitivät jäänä hänen
suonissaan.
-- Tuo kaunis, taiteellisesti hajotettu tukka, jatkoi Winter nauraen,
tuo valkoinen nahka ja tuo haaveileva silmäys ei siis vielä ole
vietellyt sinua, kivisydän?
-- Ei, mylord, vastasi tunteeton nuori mies, ja olkaa vakuutettu, että
minun viettelemisekseni tarvitaan muuta kuin naisen kavaluutta ja
kiekailemista.
-- Siinä tapauksessa, uljas luutnanttini, jätämme mylady'n keksimään
toisia keinoja ja menemme syömään illallista. Ah, ole huoleti, hänellä
on rikkaat keksintälahjat, ja ilvenäytelmän toinen näytös seuraa kai
aivan kohta ensimäisen jälkeen.
Ja näin sanoen otti lord Winter Felton'in käsivarresta ja meni nauraen
pois hänen kanssansa.
-- Oh, minä kyllä olen keksivä mitä sinä tarvitset! mutisi mylady
kiristellen hampaitansa; ole huoleti, onnistumaton munkkiraukka, kurja
sotilaspyhimys, joka olet leikannut sotilaskauhtanasi munkkikaapusta.
-- Mutta kesken puheen, mylady, jatkoi lord Winter pysähtyen
kynnykselle, elkää antako myttyyn menneen kokeenne häiritä
ruokahaluanne. Maistelkaa kanaa ja kalaa, joita minä, kunniani kautta,
en ole antanut myrkyttää. Minä olen hyvässä sovussa kokkini kanssa ja
kun hän ei saa periä minua, luotan minä häneen hyvästi. Tehkää te
samoin. Hyvästi, rakas siskoni! Me tapaamme ensi pyörtymyskohtauksessa!
Tässä oli melkein enemmän kuin mylady voi sietää; hänen kätensä
pusertuivat kovasti nojatuolia vasten, hänen hampaansa kirisivät hiljaa,
hänen silmänsä seurasivat oven liikettä, joka sulkeutui lord Winter'in
ja Felton'in jälkeen, ja kun hän näki olevansa yksinään, valtasi hänet
uusi epätoivon puuska; hän loi silmänsä pöytään päin, näki veitsen
välkkyvän, hypähti pöydän luokse ja tempasi veitsen; mutta hän pettyi
pahasti, sillä veitsen terä oli pyöreäkärkinen ja taipuvaa hopeata.
Naurun hohotus kuului oven takaa ja se aukeni uudestaan.
Ha, ha! nauroi lord Winter, ha, ha, ha! Katsoppas, kelpo Felton'ini!
Muistatkos mitä sanoin! Tuo veitsi oli ai'ottu sinua varten; hän olisi
sinut tappanut; näetkös, se on hänen juoniansa, noin tavalla, tai
toisella, vapauttaa itsensä semmoisista ihmisistä, jotka haittaavat
häntä. Jos minä olisin seurannut neuvoasi, jos veitsi olisi ollut terävä
ja kovaa terästä, niin: hyvästi Felton! Hän olisi tappanut ensin sinut
ja sitten kaikki muut. Katsoppas, John, kuinka hyvin hän osaa pitää
veistä kädessänsä.
Mylady piteli todellakin vielä suonenvedon tapaisesti vahingotonta
veistä kädessänsä, mutta nuo viimeiset sanat, tuo lisäloukkaus, veivät
voimat hänen käsistänsä, eivätkä ainoastaan hänen voimiansa vaan myöskin
tahtonsa.
Veitsi putosi lattialle.
-- Te olette oikeassa, mylord, sanoi Felton inhoa ilmoittavalla äänellä,
joka tuntui mylady'n sydämmen pohjaan saakka, te olette oikeassa ja minä
olen väärässä.
Molemmat menivät ulos.
Mutta tällä kertaa kuunteli mylady vielä tarkemmin kuin äsken ja hän
kuuli heidän askeltensa etenevän käytävässä ja vihdoin sammuvan kokonaan
kuulumattomiin.
-- Minä olen hukassa mutisi hän, minä olen sellaisten miesten käsissä,
joihin minä en voi koskaan vaikuttaa enempää kuin pronssi- tai
kivipatsaihin, he osaavat minut ulkoa ja ovat terästetyt minun aseitani
vastaan.
-- Kumminkin on mahdotonta että tämä saattaa päättyä heidän tahtonsa
mukaan. Tämä viimeinen miete, tämä viimeinen vaistomainen toivon palaus
osoittaa, ett'ei pelko ja arkuus kauvan voinut viihtyä tuossa syvässä
sielussa. Mylady istuutui pöytään, söi useita ruokalaatuja, joi vähän
Espanjan viiniä ja tunsi koko jäntevyytensä palaavan.
Ennenkuin hän rupesi levolle, oli hän jo tutkistellut ja joka puolelta
tarkastellut vartioittensa puheita, liikkeitä, viittauksia ja merkkejä,
jopa äänettömyyttäkin, ja tuon syvän, taitavan ja kokeneen tutkimuksen
tuloksena oli, että Felton oli kumminkin hänen vainoojistansa kaikkein
helpommin haavoitettava.
Yksi sana varsinkin alinomaa pyörii vangin mielessä.
-- Jos olisin seurannut sinun neuvoasi, oli lord Winter sanonut
Felton'ille. Felton oli siis puhunut jotakin hänen eduksensa, koska lord
Winter ei ollut tahtonut seurata hänen neuvoansa.
-- Paljo tai vähä, tuumaili mylady, tuolla miehellä on kuitenkin kipene
sääliä sydämmessänsä. Siitä kipeneestä sytytän minä tulipalon, joka on
hänet polttava.
-- Mitä tuohon toiseen tulee, hän tuntee minut; hän pelkää minua ja
tietää, mitä hänellä on minulta odotettavana, jos koskaan pääsen hänen
käsistänsä; on siis vallan tarpeetonta koettaakaan mitään hänen
kanssansa.
-- Mutta Felton, se on toinen asia; hän on nuori, kokematon,
turmeltumaton mies ja näyttää olevan siveä; niiden ominaisuuksien avulla
on mahdollista saattaa hänet turmioon.
Ja mylady pani maata ja nukkui hymy huulilla; ken olisi nähnyt hänen
nukkuvan, olisi luullut näkevänsä nuoren tytön uneksivan siitä
kukkaiskiehkurasta, jolla hän ensi juhlatilaan oli koristava päätänsä.