XLIX.

Upseeri!

Sillä välin odotteli kardinaali tietoja Englannista, mutta muita kuin

ikäviä ja uhkaavia ei tullut.

Vaikka La Rochelle kyllä oli ankarassa piiritystilassa ja menestys

näytti varmalta, kaikista toimenpiteistä päättäen, mutta erittäinkin

siihen katsoen, että sulku esti pienimmänkin venheen pääsemästä

piiritettyyn kaupunkiin, saattoi piiritys kumminkin vielä kestää kauvan,

ja se olisi suureksi häpeäksi kuninkaan asevoimalle ja saattaisi paljon

harmia kardinaalille, jolla tosin ei enää ollut työtä eripuraisuuden

herättämisessä Ludvig XIII:n ja Itävallan Annan välille, sillä se oli jo

olemassa, mutta sen sijaan oli hänen saaminen herra Bassompierre ja

Angouléme'n herttua sovintoon, sillä he olivat riidassa.

_Monsieur_ taas, joka oli piirityksen alkanut, oli jättänyt sen

kardinaalin lopetettavaksi. Kaupunki oli, pormestarin erinomaisesta

jäntevyydestä huolimatta, koettanut ruveta kapinoimaan, antautuaksensa;

pahimmat yllyttäjät hirtettiin. Se toimi hillitsi levottomimmat, jotka

sen sijaan päättivät nääntyä nälkään. Tuo kuolemisen tapa näytti heistä

toki pitkällisemmältä ja epätietoisemmalta kuin kuristuminen.

Piirittäjät puolestaan ottivat silloin tällöin kiinni niitä

lähettiläitä, joita rochellelaiset koettivat lähettää Buckingham'in

luokse, taikka vakoojia, joita Buckingham lähetti rochellelaisten

luokse. Kumpaisessakin tapauksessa oli suoritus lyhyt. Kardinaali sanoi

vaan sanan: hirtettäköön! Kuningas pyydettiin katselemaan näitä

hirttämisiä. Hän saapui väsyneen näköisenä ja asettui hyvälle paikalle

nähdäksensä toimituksen kaikkine yksityisseikkoineen; semmoinen tuotti

hänelle aina jonkunmoista huvia ja virkistystä, niin että hän

kärsivällisesti kesti tuon pitkällisen piirityksen, mutta se ei

kumminkaan estänyt hänellä olemasta sangen ikävän ja joka hetki

puhumasta Pariisiin palaamisestansa, jonka tähden Hänen ylhäisyytensä,

jos lähettiläistä ja vakoojista olisi puutos tullut, olisi joutunut

pahaan pulaan kaikessa kekseliäisyydessäänkin.

Aika kului kumminkin. Rochellelaiset eivät tahtoneet antautua;

viimeisellä vakoojalla, joka saatiin kiini, oli kirje. Siinä kirjeessä

ilmoitettiin Buckingham'ille että kaupunki oli mitä suurimmassa hädässä,

mutta sen sijaan että olisi lisätty: "Ell'ei apua tule kahden viikon

kuluessa, antaudumme armoille", lisättiin vaan: "ellei apua tule kahden

viikon kuluessa, olemme kaikki nälkään nääntyneet silloin kuin apu

tulee."

Rochellelaisten toivo oli siis yksinomaan Buckingham'issa; hän oli

heidän pelastajansa. Päivän selvää oli, että jos he kerta saisivat

varmaan tietää ett'ei Buckingham'ia ole toivomista avuksi, katoisi

heidän rohkeutensa samalla kuin toivokin.

Kardinaali odotti sen vuoksi kovin levottomasti semmoisia tietoja

Englannista, ett'ei Buckingham muka tulisikaan.

Ryntäämiskysymys, jota ensin oli kuninkaan sotaneuvostossa, harkittu,

oli jätetty syrjälle. Ensinkin näytti La Rochelle valloittamattomalta;

sitä paitsi tiesi kardinaali vallan hyvin, sanoipa hän mitä sanoikin,

että verenvuodatuksen kauhistus tuommoisessa taistelussa, missä

ranskalainen seisoi ranskalaista vastaan, oli samaa kuin peräytyä

kuusikymmentä vuotta taaksepäin politiikassa; ja kardinaali oli siihen

aikaan mitä näinä aikoina nimitetään edistyksen mieheksi. Niinpä La

Rochelle'n hävitys ja kolmen neljän tuhannen hugenotin teurastus vuonna

1628 olisi näyttänyt kovin paljon Bartholomeon-yön verisaunalta, joka

tapahtui vuonna 1572; ja vihdoin tuo kaikkein viimeinen keino, jota

kuningas, kelpo katolilainen kun oli, ei suinkaan pitänyt hyljättävänä,

sortui neuvottelussa joka kerta tähän piirittäväin sotapäällikköjen

väitteesen: "La Rochelle'a ei voi valloittaa muuten kun nälällä."

Kardinaali ei voinut karkoittaa mielestään sitä pelkoa, jota hänen

hirmuinen lähettiläänsä oli hänessä herättänyt; sillä hänkin oli

huomannut että jotakin outoa oli tuossa naisessa, joka näytti milloin

kärmeeltä milloin leijonalta. Oliko tuo nainen hänet kavaltanut? Vai

oliko hän kuollut? Kaikessa tapauksessa tunsi hän häntä kylliksi,

tietääksensä että ainoastaan voimakkaat esteet saattoivat pidättää häntä

tehtävänsä täyttämisestä, joko hän sitten toimi hänen hyödyksensä tai

vahingoksensa, ystävänä tai vihollisena; mutta mistä tulivat nuo esteet?

Sitä hän ei voinut tietää.

Muutoin luotti hän kumminkin jossakin määrin mylady'yn, eikä ilman

syyttä: olihan hän aavistanut tuon naisen entisessä elämässä niitä

hirvittäviä seikkoja, joita vaan hänen punainen vaippansa voi peitellä,

ja hän tajusi että mylady syystä tai toisesta oli hänen puolellansa,

koska tuo nainen ainoastaan hänessä löysi vakavimman turvan niitä

vaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat.

Hän päätti sentähden suorittaa sodan yksinään, odottamatta apua

ulkoapäin muulla tavoin kuin miten onnellista sattumaa odotetaan. Hän

jatkoi siis piiritystoimiansa korottamalla tuota kuuluisata sulkua,

jonka avulla hän oli näännyttävä nälkään La Rochelle'n; sitä

odottaessaan loi hän silmänsä tuohon onnettomaan kaupunkiin, joka

sisälsi niin paljon kurjuutta, niin paljon sankarillisuutta, ja muisti

Ludvig XI:sta, joka oli hänen valtiollinen edeltäjänsä samoinkuin hän

oli Robespierre'n, ja hän muisti tuota Tristan'in sankarin

peruslausetta: "Eroita ja hallitse."

Kun Henrik IV piiritti Pariisia, heitätti hän muurin yli leipää ja muita

ravinto-aineita; kardinaali heitätti pieniä kirjelippuja, joissa hän

osoitti rochellelaisille, kuinka väärin, itsekkäästi ja raakamaisesti

heidän päällikkönsä menettelivät; noilla päälliköillä muka oli

yltäkyllin ruokavaroja, vaan he eivät jakaneet niitä käytettäviksi; he

pitivät muka semmoista mieltä että oli yhdentekevää, kuolivatko vaimot,

lapset ja ukot, kunhan vaan ne miehet, joiden oli puollustaminen

muureja, pysyisivät hyvissä voimissa. Tähän saakka oli tuo mielipide,

olematta tosin yleisesti hyväksytty, joutunut käytäntöön joko

puutteenalaisten alttiudesta tai heidän kykenemättömyydestänsä sitä

vastustamaan; mutta kirjeliput rupesivat sitä horjuttamaan. Ne näet

huomauttivat miehille, että nuo lapset, vaimot ja ukot olivat heidän

poikiansa, vaimojansa ja isiänsä, ja että siis olisi oikeudenmukaisempaa

kaikkien kärsiä samallaista hätää, että samallainen tila saattaisi

heidät yksimieliseen päätökseen.

Nuo kirjeliput tekivät kaiken sen vaikutuksen, mitä niiden kirjoittaja

saattoi toivoa, ne näet saattoivat suuren joukon kaupungin asukkaita

siihen päätökseen, että kuninkaan armeijan kanssa oli rupeaminen

neuvotteluihin. Mutta juuri kun kardinaali näki kylvönsä kantavan

hedelmiä ja iloitsi siitä että hän oli tuohon keinoon ryhtynyt, tuli

kaupunkiin eräs La Rochelle'n asukkaita, joka, luoja tiesi kuinka, oli

päässyt pujahtamaan piirityslinjojen lävitse, huolimatta Bassompierre'n,

Schomberg'in ja Angoulême'n herttuan valppaudesta, jota kardinaali

puolestaan sitä paitsi piti silmällä, tuli, sanoimme eräs La Rochelle'n

asukkaita Portsmouth'ista ja toi sen sanoman, että hän oli nähnyt siellä

komean laivaston valmiina lähtemään kahdeksan päivän perästä. Sitä

paitsi antoi Buckingham kaupungin pormestarille sen tiedon, että ai'ottu

suuri liittokunta nyt vihdoin oli julistava sodan Ranskaa vastaan ja

kuningaskuntaa ahdistettaisiin yhdellä kertaa Englannin, Itävallan ja

Espanjan puolelta. Tuo kirje luettiin julki joka torilla, ja

jäljennöksiä naulattiin katujen kulmiin; yksin nekin, jotka olivat

tahtoneet ruveta neuvotteluihin, luopuivat nyt tuumastansa ja päättivät

odottaa tuota niin pulskasti luvattua apua.

Tämä odottamaton asianhaara palautti Richelieu'n entiseen

levottomuuteensa ja pakoitti hänen taaskin luomaan silmänsä toiselle

puolelle mertä.

Kaiken tämän ohella vietti kuninkaan armeija iloista elämää, koska

leiristä ei puuttunut ruokavaroja eikä rahaa; kaikki sotilaskunnat

kilpailivat vaan vallattomuudessa ja iloisuudessa. Vakoojain

kiini-ottaminen ja hirttäminen, vaaralliset retket sululle tai merelle,

kaikellaisten hullutusten keksiminen ja tekeminen -- semmoista oli

heidän ajanviettonsa, joka teki sotajoukon päivät lyhyiksi ja

hauskoiksi, nuo samat päivät, jotka nälkäisille ja hätäytyneille

rochellelaisille olivat niin pitkiä, kuin myöskin kardinaalille, joka

heitä niin ankarasti piiritti.

Toisinaan, kun kardinaali, myötäänsä satulassa kuin alhaisin sotamies,

katseli miettiväisenä noita piiritystöitä, jotka hänen kiihtyneestä

mielestänsä kävivät niin kovin hitaasti, ja joita Ranskanmaan kaikilta

ääriltä kutsutut insinöörit toimittelivat, tapahtui että hän

kohdatessaan Tréville'n komppaniian muskettisoturin, katseli häntä

omituisella tavalla, mutta kun hän huomasi, ett'ei se ollut yksikään

noista meidän neljästä ystävyksestä, suuntasi hän tutkivan silmäyksensä

ja laajat ajatuksensa toiselle taholle.

Eräänä päivänä kun kardinaali, kovasti ikävissään ja toivotonna minkään

neuvottelujen aikaansaamisesta kaupungin kanssa, ja saamatta mitään

uutisia Englannista, ratsasti pitkin rantaa, ainoastaan Cahusac'in ja La

Houdinière'n seuraamana, joutui hän hiljaisesti ratsastaen eräälle

pienelle kunnaalle, josta katsellessaan hän huomasi erään pensaston

takana seitsemän miestä pullojen ympäröimänä pitkällään maassa

paistattamassa päivää, joka siihen vuoden aikaan vallan harvoin näytti

säteitänsä. Neljä noista miehistä olivat meidän muskettisoturimme, jotka

parhaillaan kuuntelivat erään kirjeen lukemista, minkä yksi heistä oli

saanut. Tuo kirje oli niin tärkeä, että kortit ja kuutiot olivat jääneet

joutilaiksi eräälle rummulle.

Kolme miestä oli kiskomassa tulppaa äärettömän suuresta koripullosta; ne

olivat herrojen lakeijoja.

Kardinaali oli, niinkuin jo sanoimme, synkällä mielellä, ja kun hän oli

semmoisella tuulella, ei mikään sitä niin yhä huonontanut kuin toisten

iloisuus. Muutoin oli hänellä se omituinen luulo, että hänen

alakuloisuutensa se juuri herätti toisten iloa. Hän viittasi La

Houdinière'lle ja Cahusac'ille että pysähtyisivät, laskeutui satulasta

ja lähestyi noita epäluulon-alaisia huvittelijoita, siinä toivossa että

hiekan avulla, joka estäisi hänen askeleensa kuulumasta ja pensaitten,

jotka peittäisivät hänet näkymästä, saisi kuulla muutaman sanan tuosta

keskustelusta, joka hänestä näytti niin kiinittävältä. Vasta kymmenen

askeleen päässä pensastosta tunsi hän gaskonjalaisen puheenparren ja kun

hän jo tiesi että nuo miehet olivat muskettisotureita, oli hänelle heti

päivänselvänä, että kolme muuta olivat nuo niin sanotut eroittamattomat,

eli Athos, Porthos ja Aramis.

Sen arvaa että tuo havainto yhä kiihdytti hänen haluansa saada kuulla

keskustelua; hänen silmänsä muuttuivat omituisen näköiseksi ja tiikerin

tavoin hiipi hän lähemmäksi pensastoa; mutta hän ei ollut vielä saanut

kuulla muuta kuin yksityisiä epäselviä tavuja, kun yht'äkkiä kimakka,

lyhyt äännähdys säpsähdytti häntä ja herätti muskettisoturien huomion

hänen puoleensa.

-- Upseeri! huudahti Grimaud.

-- Luulenpa että puhut, tomppeli! sanoi Athos kohoten toisen

kyynäsvartensa nojaan ja luoden Grimaud'iin välkähtävän silmäyksen.

Eipä Grimaud hiiskunut enää sanaakaan; hän osoitti vaan sormellansa

pensastoon päin ja ilmoitti sillä tavoin kardinaalin ja hänen

seuralaistensa läsnä-olon.

Neljä muskettisoturia olivat yhdessä hyppäyksessä jaloillaan ja

tervehtivät kunnioittavasti.

Kardinaali näytti raivostuneelta.

-- Luulenpa että muskettisoturit asettavat etuvartijoita itselleen?

sanoi hän. Tuleeko englantilainen maan puolelta, vai pitävätkö herrat

muskettisoturit itseänsä korkeampina upseereina?

-- Arvoisa herra, vastasi Athos, sillä keskellä yleistä säikähdystä oli

hän yksin säilyttänyt ylhäisen miehen tyyneyden ja kylmäverisyyden,

jotka eivät koskaan hänestä luopuneet, arvoisa herra, kun

muskettisoturit eivät ole palvelustoimessa, tai kun heidän

palvelustoimensa on päättynyt, juovat he ja pelaavat kuutiota, ja he

ovat korkeampia upseereja lakeijoillensa.

-- Lakeijoillensa, murisi kardinaali, lakeijoillensa, joiden on määrä

ilmoittaa herroillensa, kun joku tulee tienoolle, semmoiset eivät ole

lakeijoja, vaan ovat esivartijoita.

-- Mutta Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon huomata että ell'emme olisi

käyttäneet tätä varovaisuutta, olisi meillä ollut se ikävyys tarjona,

että Teidän ylhäisyytenne olisi kulkenut ohitsemme emmekä olisi saanut

osoittaa kunnioitustamme ja lausua kiitollisuuttamme siitä armosta, jota

Teidän ylhäisyytenne on osoittanut kohtaamme, yhdistämällä meidät.

D'Artagnan, jatkoi Athos, sinä, joka juuri äsken toivoit tätä

tilaisuutta, osoittaaksesi kiitollisuuttasi Hänen ylhäisyyttänsä

kohtaan, nyt näet tilaisuuden tulleen, käytä sitä.

Nämä sanat lausui Athos sillä järkähtämättömällä tyvenyydellä, joka

hänessä aina ilmaantui vaaran hetkenä ja sillä erinomaisella

kohteliaisuudella, joka hänestä tämmöisissä tiloissa teki kuninkaan,

paljoa majesteetillisemman kuin synnynnäisen kuninkaan.

D'Artagnan lähestyi ja sopersi muutamia kiitollisuuden sanoja, jotka

sammuivat heti kardinaalin synkkään silmänluontiin.

-- Siitä huolimatta, herrat, jatkoi kardinaali, vähintäkään

syrjähtymättä ensimäisestä aikomuksestaan sen keskeytyksen kautta, jonka

Athos oli aikaan saanut, siitä huolimatta, herrat, minä en laisinkaan

pidä siitä että tavalliset sotamiehet, vaikkapa heillä onkin se etusija,

että palvelevat valitussa sotilaskunnassa, tuolla tavoin ovat olevinansa

herroja; kuri on sama kaikille.

Athos antoi kardinaalin puhua puhuttavansa; kumartaen myöntävästi,

lausui hän sitten:

-- Kurin vaatimukset, arvoisa herra, eivät toivoakseni ole millään

tavoin tulleet meidän puoleltamme loukatuiksi. Me emme ole

palvelustoimessa, ja luulimme siis saavamme käyttää aikamme oman

mielemme mukaan. Jos meillä on onni saada Teidän ylhäisyydeltänne mitä

erityisiä käskyjä, olemme me valmiit niitä täyttämään. Te näette,

arvoisa herra, jatkoi Athos, rypistäen kulmiaan, sillä tämänlaatuinen

kuulustelu alkoi häntä harmittaa, että me, ollaksemme valmiina ensi

viittauksella, olemme lähteneet ulos täysissä aseissa.

Hän osoitti sormellansa kardinaalille neljää toisiaan vasten pystytettyä

muskettia lähellä rumpua, jossa kortit ja kuutiot olivat.

-- Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon olla varma siitä, lisäsi d'Artagnan,

että me heti olisimme tulleet Teidän ylhäisyyttänne vastaan, jos vaan

olisimme osanneet aavistaa että niin pienen seurueen kanssa lähestyvä

olitte te.

Kardinaali pureksi viiksiänsä ja vähän huuliansakin.

-- Tiedättekö, miltä te näytätte, te, jotka myötäänsä olette yksissä

tuolla tavoin, täysissä aseissa, ja lakeijainne vartioimina? sanoi

kardinaali; te näytätte salavehkeilijöiltä.

-- Ah, mitä siihen tulee, arvoisa herra, sanoi Athos, se onkin totta; me

vehkeilemme, niinkuin Teidän ylhäisyytenne tuonnoisena aamuna havaitsi,

mutta ainoastaan rochellelaisia vastaan.

-- Ah, herrat valtioviisaat, jatkoi kardinaali vuorostaan rypistäen

kulmiaan, teidän aivoistanne voisi kenties löytää monenlaatuisia

salaisuuksia, jos niitä voisi lukea, samoin kuin te luitte kirjettä,

joka kätkettiin, kun nähtiin minun tulevan.

Veri kuohahti Athoksen päähän; hän astui askeleen Hänen ylhäisyyttänsä

kohden.

-- Voisippa luulla teidän todellakin epäilevän meitä, arvoisa herra, ja

meidän täytyvän käydä säännöllisen tutkinnon alaisiksi. Jos asia niin

on, suvaitkoon Teidän ylhäisyytenne selittää asian tarkemmin, että toki

saamme tietää, mistä on kysymys.

-- Ja jos tämä todellakin olisi tutkinto, lausui kardinaali, niin on

moni muu kuin te, herra Athos, saanut ruveta sen alaiseksi,

kieltäytymättä vastaamasta.

-- Minä olenkin, arvoisa herra, jo sanonut Teidän ylhäisyydellenne, että

teidän tarvitsee vaan tehdä kysymyksenne ja me olemme valmiit niihin

vastaamaan.

-- Mikä kirje se oli, jota ai'oitte lukea, herra Aramis, ja jonka

piiloititte?

-- Kirje eräältä naiselta, arvoisa herra.

-- Ah, ymmärrän kyllä, sanoi kardinaali, että semmoisia kirjeitä

aristellaan näyttää, mutta niitä voi kumminkin näyttää rippi-isälle, ja

tiedättehän minun olevan hengellistä säätyä.

-- Arvoisa herra, sanoi Athos levollisesti, mikä tuntui yhä

hirvittävämmältä sen vuoksi, että hän pani päänsä vaaraan sitä

sanoessaan, arvoisa herra, kirje on naiselta, mutta nimi ei ole Marion

Delorme eikä rouva d'Aiguillon.

Kardinaali muuttui kalman kalpeaksi; hirvittävä salama leimahti hänen

silmistänsä; hän käännähti taaksepäin ikäänkuin antaaksensa käskyn

Cahussac'ille ja Houdinière'lle. Athos näki liikkeen ja astahti askeleen

musketteihin päin, joihin myöskin kolme ystävystä olivat silmänsä

kiinnittäneet, ikäänkuin heillä olisi ollut kovin vähän halua antautua

kiini otettaviksi. Kardinaali itse oli kolmas; muskettisotureita

lakeijoineen oli seitsemän; kardinaali huomasi että taistelu olisi yhä

vähemmän tasaväkinen, jos Athos ja hänen toverinsa todella olivat

salaliittolaisia, ja nopeiden välivaihdosten kautta, joita hänellä aina

oli varalla, muuttui hänen vihastuksensa hymyilyksi.

-- Hyvä, hyvä, sanoi hän, te olette rivakoita poikia, ylpeitä päivän

valossa, uskollisia pimeässä, eikä ole mitään pahaa vartioittaa

itseänsä, kun niin hyvin vartioi muita. Hyvät herrat, minä en ole

unhottanut sitä yötä, jolloin te saatoitte minua Colombier-Rouge'en; jos

minua nyt tällä matkallani, millä nyt olen, uhkaisi mikään vaara,

pyytäisin taaskin teitä seuralaisikseni, vaan kun semmoista ei ole

tarjona, niin jääkää vaan tänne lopettelemaan pullojanne, peliänne ja

kirjeenne lukemista. Hyvästi, hyvät herrat!

Samassa nousi hän hevosensa selkään, -- Cahusac oli näet tuonut sen

hänen luoksensa, -- viittasi heille jäähyväisiksi ja poistui.

Nuoret miehet seisoivat liikkumattomina ja katselivat häntä äänettöminä,

kunnes hän oli kokonaan kadonnut.

He silmäilivät sitten toisiansa.

Kaikkien kasvoille kuvastui hämmästys, sillä huolimatta Hänen

ylhäisyytensä ystävällisestä hyvästi-jätöstä, näkivät he kardinaalin

poistuvan raivoisassa mielentilassa.

Athos yksin hymyili ylpeästi ja ylenkatseellisesti.

Kun kardinaali oli joutunut näkymättömiin ja kuulumattomiin, huudahti

Porthos, joka halusi purkaa harmiansa jonkun niskoille:

-- Grimaud huusi liian myöhään.

Grimaud aikoi vastata jotakin puollustukseksensa.

Athos kohotti sormensa ja Grimaud vaikeni.

-- Olisitko jättänyt kirjeen hänen käsiinsä, Aramis? kysyi d'Artagnan.

-- Minä, vastasi Aramis heleällä äänellänsä, olin päättänyt antaa

hänelle kirjeen, jos hän olisi sitä vaatinut, mutta samalla kun minä

toisella kädelläni olisin ojentanut hänelle kirjeen, olisin minä

toisella syössyt miekkani hänen lävitsensä.

-- Sitä minä odotinkin, sanoi Athos, ja sen vuoksi asetuin minä väliin.

Tuo mies on toden totta kovin varomaton, kun menee puhumaan sillä tavoin

toisille miehille! Voisinpa luulla ett'ei hän koskaan ole ollut

tekemisissä muiden kuin naisten ja lasten kanssa.

-- Athos veikkoseni, tuumaili d'Artagnan, minä ihmettelen sinua; mutta

kyllä me oikeastaan olimme sentään väärässä.

-- Kuinka, mekö väärässä! sanoi Athos. Kenen on sitten ilma, jota me

hengitämme? Kenenkä on meri, jonka ulapoille me luomme katseemme? Kenen

hiekka, jolla me lojuimme? Kenen tuo kirje, jonka Aramis on saanut

lemmityltään? Kardinaalinko ne kaikki ovat? Kunniani kautta, tuo mies

luuloittelee maailman olevan hänen omansa! Sinä seisot änkyttäen,

hämmästyneenä ja masentuneena; olisinpa voinut luulla Bastiljin kohoavan

sinun edessäsi tai jättiläismeduusan muuttaneen sinut kiveksi. Onko

rakastaminen salavehkeilyä? Sinä olet rakastunut erääsen naiseen, jonka

kardinaali on suljettanut vankeuteen; sinä tahdot temmata hänet

kardinaalin kynsistä; tuo kirje on sinun korttisi; minkätähden sinä

näyttäisit korttiasi pelitoverillesi? Ei semmoista tapaa käytetä.

Arvatkoon hän ne, olkoon menneeksi! me arvaamme kai myöskin hänen

korttinsa!

-- Todella, sanoi d'Artagnan, sinä puhut aivan oikein, Athos.

-- Siinä tapauksessa elkäämme enää puhuko siitä mitä on tapahtunut ja

Aramis jatkakoon serkultaan saamansa kirjeen lukemista siitä paikasta,

johon kardinaalin tulo sen keskeytti.

Aramis otti kirjeen taskustaan, kolme ystävystä liittyivät lähemmäksi

häntä ja kolme lakeijaa kokoontuivat uudestaan koripullon ympärille.

-- Sinä luit vasta pari riviä, sanoi d'Artagnan: lue uudestaan alusta

saakka.

-- Mielelläni, sanoi Aramis.

"Paras serkkuni!

Minä taidan lähteä käymään Stenay'ssä, jossa sisareni on hankkinut

pienelle kamarineitsyellemme pääsyn karmeliittaluostariin.

Lapsiparka on nöyrä; hän tietää ett'ei hän voi elää muualla,

jättämättä sieluansa vaarojen alaiseksi. Jos kumminkin meidän

perheseikat järjestyvät toivomme mukaan, luulen minä että hän

antautuu kadotuksellekin alttiiksi ja palaa niiden tykö, joita hän

kaipaa, semminkin kun hän tietää että häntä myötäänsä ajatellaan.

Sen ohessa ei hän ole kovin onneton; kaikki, mitä hän toivoo, on

saada kirjeen sulhaseltansa. Minä kyllä tiedän, ett'ei sellainen

tavara pääse niinkään helposti pujahtamaan luostariristikkojen

lävitse, mutta niinkuin minä jo olen sinulle osoittanut, paras

serkkuni, en minä ole aivan kömpelö ja otan siis vallan mielelläni

sen toimen tehtäväkseni. Sisareni kiittää sinua hyvästä ja

alinomaisesta muistamisestasi. Hän oli muutaman hetken kovin

levottomana, vaan hän on jo paljo tyyntynyt, sittenkuin hän lähetti

kirjanpitäjänsä sinne pois, ett'ei mitään odottamatonta siellä

tapahtuisi.

Hyvästi, paras serkkuni! Lähetä tietoja itsestäsi niin usein kuin

voit, toisin sanoen, niin usein kuin luulet voivasi niitä lähettää

varmaan. Minä syleilen sinua.

_Marie Michon._"

-- Oi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen sinulle, Aramis!

huudahti d'Artagnan. Rakastettu Constance! Minä sain siis vihdoinkin

tietoja hänestä; hän elää, hän on luostarin turvassa, hän on Stenay'ssä!

Missä on Stenay, Athos?

-- Vaan muutamia peninkulmia Elsassista, Lothringissa; kun piiritys on

päättynyt, voimme tehdä retken sinne.

-- Ja siihen ei liene toivottavasti pitkää aikaa, sanoi Porthos, sillä

tänä aamuna on taas hirtetty yksi vakooja, joka oli kertonut

rochellelaisten olevan jo niin suuressa hädässä, että he ovat alkaneet

syödä saappaittensa päällyksiä. Jos he, päällykset syötyänsä, syövät

vielä pohjatkin, en ymmärrä mitä syötävää heille sitten enää jääpi,

ell'eivät rupea syömään toisiansa.

-- Hupsut raukat! sanoi Athos, tyhjentäen lasin oivallista

bordeaux-viiniä, joka, vaikka sillä siihen aikaan ei vielä ollut sitä

mainetta, mikä sillä on nykyjään, ansaitsi kumminkin jo silloin

mainitsemista; hupsut raukat! Ikäänkuin ei katolinusko olisi mukavin ja

miellyttävin kaikista uskonnoista! Mutta oli miten oli, lisäsi hän

maiskuttaen kieltänsä, ovat he kumminkin kelpo väkeä. Vaan mitä saakelia

sinä teet, Aramis? jatkoi Athos; sinähän panet kirjeen taskuusi.

-- Niin, sanoi d'Artagnan, Athos on oikeassa; kirje on poltettava, ja

vaikka se poltetaankin, hiisi tiesi, eikö kardinaali tiedä jotakin

taikatemppua, jonka avulla hän voi lukea sen sisällyksen tuhkastakin.

-- Kyllä kai hän tietää, sanoi Athos.

-- Mutta mitenkäs sitten menettelette kirjeen kanssa? kysyi Porthos.

-- Tule tänne, Grimaud! sanoi Athos.

Grimaud totteli:

-- Rangaistukseksi siitä että olet puhunut ilman luvatta, ystäväni,

tulee sinun syödä tämä paperi, mutta palkinnoksi siitä hyödystä, jonka

puhumisellasi meille toimitit, saat juoda tämän lasillisen viiniä; kas

niin, tässä kirje ensiksi, pureksi se hyvästi.

Grimaud hymyili ja, silmäillen viinilasia, jonka Athos oli täyttänyt

ääriään myöten, pureksi kirjeen ja nieli sen.

-- Bravo, mestari Grimaud! sanoi Athos, otappas nyt tämä, kas niin, minä

vapautan sinut sanomasta kiitoksia.

Grimaud tyhjensi lasin äänettömänä.

-- Ja nyt, sanoi Athos, ell'ei kardinaalin päähän pistä se nerokas

ajatus, että avauttaa Grimaud'in vatsan, luulen voivamme olla jotenkin

levollisina.

Sillä välin jatkoi Hänen ylhäisyytensä surumielistä ratsastustaan,

mutisten partaansa:

-- Nuo neljä miestä pitää minun saada omikseni.