XLVIII.

Veli ja sisar keskustelevat.

Sillä aikaa kuin lord Winter sulki oven ja avasi erään ikkunaluukun sekä

siirsi tuolin kälynsä tuolin viereen, loi mylady syvissä mietteissä

silmäyksensä kaikkiin mahdollisuuden syvyyksiin ja keksi koko

salajuonen, jota hän ei ollut voinut aavistaakkaan ennenkuin hän pääsi

tietoon, kenen käsiin hän oli joutunut. Hän tunsi lankonsa rehelliseksi

kunnon aatelismieheksi, vireäksi metsästäjäksi, säikähtymättömäksi

pelaajaksi ja tiesi myöskin hänen olevan rohkean naisväkeä kohtaan vaan

huonon vehkeilijän. Kuinka hän oli saanut selon hänen tulemisestansa ja

otattanut hänet kiini? Minkä vuoksi pidätti hän hänet vangiksi?

Athos oli kyllä sanonut hänelle muutamia sanoja, jotka osoittivat että

hänen keskustelunsa kardinaalin kanssa oli kuulunut vieraisiin korviin,

mutta hän ei voinut uskoa hänen niin pikaisesti ja niin rohkeasti voivan

kaivaa hänelle sudenkuoppaa. Ennemmin pelkäsi hän että hänen ennemmäiset

vehkeensä Englannissa olivat tulleet ilmiin. Buckingham oli kenties

aavistanut että hän se oli leikannut irti nuo kaksi timanttia ja tahtoi

täten kostaa hänelle tuon pienen kavaluuden; mutta Buckingham ei voinut

käyttää väkivaltaa naista kohtaan, erittäinkin kun arveltiin tuon naisen

toimineen lemmenkateudesta.

Tuo olettaminen näytti hänestä kumminkin luultavimmalta; hänestä näytti

tämä olevan kostoa entisistä eikä hänen tulevaisten tekojensa estämistä.

Kuitenkin ja kaikessa tapauksessa oli hän hyvillänsä siitä että oli

joutunut edes lankonsa valtaan, josta hän toivoi pääsevänsä erilleen

hyvällä kaupalla, eikä kavalan vihamiehen käsiin.

-- Niin, puhelkaamme, veljeni, sanoi hän tavallaan iloisesti, sillä hän

oli päättänyt, huolimatta kaikesta teeskentelemisestä, mihin lord Winter

saattoi pystyä, pyrkiä selville niistä seikoista, joita hänen tarvitsi

tietää määrätäksensä vastaisen toiminta-tapansa.

-- Sinä olet siis saanut itsesi tulemaan Englantiin, sanoi lord Winter,

vaikka niin monta kertaa Pariisissa sanoit päättäneesi, ett'et koskaan

astuisi jalkaasi Suuren-Britannian alueelle?

Mylady vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä.

-- Mutta ennen kaikkea, sanoi hän, selitäppäs minulle, kuinka olet

voinut seurata niin tarkasti minun askeleitani, että edeltäkäsin tiesit

tuloni, etkä yksistään sitä, vaan myöskin päivän, tunnin ja sataman?

Lord Winter käytti samaa sotajuonta kuin mylady, ajatellen että koska

hänen kälynsä sitä käytti, mahtoi se olla hyvä.

-- Sanoppas itse, paras siskoni, jatkoi hän, mitä aiot tehdä täällä

Englannissa?

-- Minä tulin tapaamaan sinua, vastasi mylady, aavistamattakaan kuinka

paljon hän tällä vastauksellansa viritti niitä epäluuloja, jotka

d'Artagnan'in kirje oli herättänyt hänen langossansa, ja koettaen vaan

voittaa kuulijansa hyväntahtoisuuden puolellensa tällä valheella.

-- Ah! minua tapaamaan? toisti Winter epäilevästi.

-- Niin kyllä, sinua tapaamaan. Mitä kummaa siinä on?

-- Eikö sinulla olisi sitten muuta tarkoitusta tällä matkallasi kuin

tavata minua?

-- Ei.

-- Sinä olet siis vaan minun tähteni vaivannut itseäsi matkustamaan yli

Kanavan?

-- Aivan sinun tähtesi.

-- Hiisi, mikä hellyys, sisareni!

-- Mutta enkös minä ole sinun lähin sukulaisesi? kysyi mylady äänellä,

joka ilmaisi mitä liikuttavinta lapsellisuutta.

-- Ja minun ainoa perilliseni, sanoi vuorostaan lord Winter, luoden

terävän silmäyksen mylady'yn.

Kaikessa lujaluontoisuudessaankaan ei mylady voinut hillitä

vapisemistansa ja kun lord Winter viime sanoja lausuessaan oli laskenut

kätensä kälynsä käsivarrelle, tunsi hän tuon vapisemisen.

Isku oli syvä ja sattuva. Ensimäinen ajatus, joka mylady'n päähän pisti,

oli että Ketty oli kielitellyt paroonille tuosta saaliinhimon

herättämästä vastenmielisyydestä, jota hän tunsi lankoansa kohtaan, ja

jota hän, varomattomasti kyllä, oli jolloin kulloin Ketty'n nähden

osoittanut; hän muisti myöskin ne raivoisat mielenpurkaukset

d'Artagnan'ia kohtaan sen johdosta että d'Artagnan oli säästänyt hänen

lankonsa henkeä.

-- Minä en ymmärrä, sanoi hän ajan voittamiseksi ja saadaksensa

vastustajansa puhumaan. Mitä sinä tarkoitat? Piileekö sanoissasi joku

salainen tarkoitus?

-- Oh, Jumala nähköön, ei suinkaan! sanoi lord Winter nähtävällä

hyväluontoisuudella; sinä haluat tavata minua ja sen vuoksi tulet sinä

Englantiin. Minä saan tietää halustani, tai oikeammin aavistan että

sinulla semmoinen halu on, ja säästääkseni sinulta kaiken sen ikävyyden,

mitä yön aikaan satamaan tulemisesta on, ja sen hankaluuden, mikä maihin

pääsemisessä on, lähetän minä sinulle vastaan erään upseerejani, annan

vaunut hänen käytettäväksensä, ja hän tuopi sinut tähän linnaan, jonka

haltija minä olen, jonne minä tulen joka päivä ja jossa minä,

tyydyttääkseni meidän molemminpuolista toivoa, saada tavata toisiamme,

laitatan kuntoon huoneen sinua varten. Onko se, mitä nyt sinulle sanoin,

kummastuttavampaa kuin se, mitä sinä minulle sanoit?

-- Ei, mutta minua kummastuttaa vaan, kuinka tiesit minun tulostani?

-- Ja kumminkin on se mitä helpointa maailmassa, rakas sisareni; etkö

huomannut että pienen laivasi kapteeni sataman suulle tullessa lähetti

ennakolta pienellä veneellä ilmoituksen ja nimiluettelon, saadaksensa

luvan päästä laskemaan satamaan? Minä olen sataman päällikkö, luettelo

näytettiin minulle, ja siinä näin nimesi. Sydämmeni sanoi minulle

silloin samaa, mitä sinun suusi äsken tunnusti, nimittäin missä

tarkoituksessa sinä antauduit niin vaarallisen tai ainakin tätä nykyä

niin vaivaloisen meren valtaan, ja lähetin kutterini sinulle vastaan.

Loput tiedät itse.

Mylady näki lordin puhuvan valhetta, ja se peljästytti häntä yhä

enemmän.

-- Veljeni, sanoi hän, eikös se ollut lord Buckingham, jonka tänä iltana

tullessani näin rannalla?

-- Oli kyllä. Ah, minä ymmärrän että hänen näkemisensä tuntui sinuun!

virkkoi lord Winter; sinä tulet maasta, jossa hänestä kaiketi paljo

puhutaan, ja minä tiedän että hänen varustuksensa Ranskaa vastaan

aikalailla vannehtivat ystäväsi kardinaalin päätä.

-- Ystäväni kardinaalin! huudahti mylady, huomatessaan että lord

Winter'illä oli siinä kohden yhtä hyvät tiedot kuin tuossakin toisessa.

-- Eikös hän sitten ole sinun ystäväsi? sanoi parooni huolettomasti; ah,

suo anteeksi, minä luulin niin, mutta me palaamme sittemmin mylord

herttuaan; elkäämme jättäkö sitä hellää luonnetta, jonka keskustelumme

sai alussa; sinä tulit, niinhän sanoit, minua tapaamaan?

-- Niin tulin.

-- No niin, ja minä vastasin että täällä on sinua varten huone ja sinua

palvellaan täällä mielesi mukaan, ja että me tapaamme täällä toisemme

joka päivä.

-- Pitääkö minun sitten ikipäiviksi jäädä tänne? kysyi mylady melkein

kauhistuen.

-- Onko tämä asumus sinusta kenties huono, siskoseni? Pyydä mitä sinulta

puuttuu, minä olen valmis toimittamaan sen sinulle.

-- Mutta eihän minulla ole täällä kamarineitsyttäni eikä muuta

palvelusväkeäni...

-- Kaikkea semmoista olet saapa, rouva hyvä; sano vaan, mille kannalle

sinun ensimäinen miehesi oli talouden asettanut, ja vaikka minä olen

vaan sinun lankosi, laitatan minä kaikki samallaiselle kannalle.

-- Ensimäinen mieheni! huudahti mylady, katsoen lord Winter'iä

kauhistavin silmin.

-- Niin, ranskalainen miehesi; minä en tarkoita veljeäni. Muutoin, siinä

tapauksessa että kenties olet sen jo unhottanut ja koska hän vielä elää,

voin minä kirjoittaa hänelle ja pyytää häneltä tietoja asiasta.

Kylmät hikipisarat kihosivat mylady'n otsalle.

-- Sinä lasket leikkiä, sanoi hän kolkolla äänellä.

-- Näytänkö minä leikinlaskijalta? kysyi parooni, nousten istuimeltansa

ja peräytyen askeleen.

-- Tai oikeammin, sinä loukkaat minua, jatkoi hän, tarttuen suonenvedon

tapaisesti nojatuolin käsipuihin ja kohottautuen käsivarsiensa varaan.

-- Minäkö loukkaisin sinua? sanoi lord Winter ylenkatseellisesti;

todellako, hyvä rouva, pidätte sitä mahdollisena?

-- Totta tosiaan, hyvä herra, sanoi mylady, sinä olet joko hullu tai

humalassa; mene matkaasi ja lähetä tänne kamarineitsyt.

-- Kamarineitsyet ovat kovin kieleviä, siskoseni; enkö minä voisi

kelvata sinulle kamarineitsyeksi? Sillä tavoin kaikki meidän

salaisuutemme jäisivät perheen piiriin.

-- Hävytön! huudahti mylady; ja niinkuin vivun ponnistuksesta hyppäsi

hän paroonia kohden, joka ristissä-käsivarsin odotti häntä, mutta

kumminkin toinen kämmen lähellä miekankahvaa.

-- Kas niin, sanoi hän, minä tiedän että sinulla on tapa murhata

ihmisiä, mutta minä puollustan itseäni, sen sanon jo edeltäkäsin,

vaikkapa omaa itseäsikin vastaan.

-- Oikein, sanoi mylady, sinä näytätkin kylliksi pelkurilta, voidaksesi

ruveta taistelemaan naisen kanssa.

-- Se saattaisi tapahtua; muutoin se olisi minulle suotava anteeksi,

sillä luullakseni minun käteni ei olisi ainoa miehenkäsi, joka on

kohonnut sinua vastaan.

Ja parooni osoitti verkalleen ja pitkään mylady'n vasenta olkapäätä,

jota hän melkein kosketti sormellaan.

Mylady karjahti ja vetäytyi taaksepäin huoneen nurkkaan, ikäänkuin

pantteri, joka hakee ponnistuspaikkaa takanansa, voidakseen paremmin

syöksähtää saaliinsa kimppuun.

-- Oh, karju mitä karjut, huudahti lord Winter, mutta elä yritäkkään

puremaan, sillä sen sanon ennakolta, että pahentaisit vaan asiaasi;

täällä ei ole mitään asianajajia, jotka edeltäkäsin järjestelevät

perintöseikkoja; täällä ei ole ketään vaeltavaa ritaria, joka tulisi

hieromaan riitaa minun kanssani kauniin naisen tähden, jota minä pidän

vankinani; mutta minulla on varalla tuomareita, jotka langettavat

syylliseksi semmoisen naisen, joka on niin hävytön että menee

kaksin-naimisiin vanhimman veljeni lord Winterin kanssa, ja ole varma

siitä että ne tuomarit jättävät sinut pyövelin käsiin, joka toimittaa

sinun molemmat olkapääsi samanlaisiksi.

Mylady'n silmät säihkyivät semmoisia salamoita, että vaikka lord Winter

oli mies, joka täysissä aseissa seisoi aseettoman naisen edessä, hän

kumminkin tunsi hyydyttävän kauhistuksen tunkeutuvan sielunsa pohjaan

asti; mutta siitä huolimatta jatkoi hän kiihtyvällä raivolla:

-- Niin, minä ymmärrän, että sittenkuin olit perinyt veljeni, olisi

sinulle ollut varsin mieluista periä myöskin minut; mutta tiedä se, tapa

tai tapata sinä minut, minä olen jo kaikki valmiiksi järjestänyt: ei

penniäkään omaisuudestani ole joutuva sinun käsiisi. Etkö ole jo

kylliksi rikas, kun sinulla on liki miljoona ja etkö voisi lakata

kulkemasta tuota kovan onnen tietä, jolle olet antautunut, ell'et tekisi

pahaa vaan sen vuoksi, että pahanteko on sinulle sanomattomaksi

nautinnoksi? Kuuleppas, ell'ei veljeni muisto olisi minulle pyhä, saisit

maatua jossakin vankikomerossa tai Tyburn'issa tyydyttää merimiesten

uteliaisuutta; minä olen vaiti sinusta, mutta kärsi sinä tyynesti

vankeuttasi. Parin kolmen viikon perästä menen minä La Rochelle'en

armeijan mukana; mutta päivää ennen lähtöäni tulee eräs laiva noutamaan

sinua, viedäksensä sinut eteläisiin siirtomaihimme ja ole varma siitä,

että minä panen sinulle matkatoveriksi miehen, joka ampuu luodin otsaasi

niin pian kuin uskallat yrittääkkään palata Englantiin tai Europan

mannermaalle.

Mylady kuunteli häntä tarkasti ja hänen säihkyvät silmänsä yhä

suurenivat.

-- Mutta siihen saakka, jatkoi lord Winter, täytyy sinun pysyä tässä

linnassa; seinät ovat paksut, ovet vankat, rautaristikot lujat; sitä

paitsi on tämän huoneen ikkuna meren korkean rantajyrkänteen puolella.

Muutamia miehiä minun väestöstäni, jotka ovat minulle kuolemaan saakka

uskolliset, vartioivat tätä huonetta kaikilta puolilta, sekä pihalle

viepää käytävää. Käsky on tämmöinen: askel, liike, sana, joka osoittaa

sinun aikovan paeta -- ja sinut heti ammutaan. Ja jos sinut täällä

tapetaan, on Englannin oikeus toivoakseni oleva minulle kiitollinen että

olen säästänyt siltä tämän puuhan. Sinun kasvosi tyyntyvät; tässä on

pari kolme viikkoa vielä aikaa, niin kai mietit, minulla on neuvokas pää

ja sillä ajalla keksin kyllä jonkun keinon! No niin, koeta parastasi!

Kun mylady näki ajatuksensa paljastuneen, koki hän hillitä kaikkia muita

muodon eleitä, paitsi tuskan ja kauhistuksen.

Lord Winter jatkoi:

-- Upseerin, joka täällä päällikkyyttä pitää poissa ollessani, olet

nähnyt ja hänet siis jo tunnet; niinkuin olet huomannut, osaa hän

totella käskyjä, sillä tullessasi Portsmouth'ista tänne, et suinkaan

ollut koettamatta saada häntä puhumaan. Mitäs sanot? Voiko marmoripatsas

olla äänettömämpi ja kylmempi? Sinä olet koettanut viehätysvoimaasi

moneen mieheen ja kovaksi onneksi olet aina onnistunut; mutta koetappas

vietellä tätä miestä, ja jos, jumal'auta, onnistut siinä rahdunkaan,

olet sinä varmaan itse piru!

Hän meni ovelle ja avasi sen äkisti:

-- Käskekää tänne herra Felton, sanoi hän. Odotahan, minä suositan sinut

hänelle.

Heidän välillänsä syntyi nyt outo äänettömyys, jonka aikana kuului

verkkaisten, säännöllisten askelten lähenemistä. Pian näkyi käytävän

pimeydessä ihmisolennon haamu, ja nuori luutnantti, jonka jo olemme

tulleet tuntemaan, pysähtyi kynnykselle odottamaan paroonin käskyjä.

-- Käy sisään, rakas John, sanoi lord Winter; käy sisään ja sulje ovi.

-- Katsoppas, sanoi parooni, tuota naista: hän on nuori, kaunis, ja

hänellä on kaikki viehättävät ominaisuudet; no niin, mutta hän on

epäsikiö, joka kahtenakymmenenä vuotena on tehnyt itsensä syypääksi yhtä

moneen rikokseen kuin mitä kokonaisen vuoden aikana ehtisit lukea

tuomioistuinten rikosarkistoista. Hänen äänensä on miellyttävä, hänen

kauneutensa on syöttinä hänen uhreillensa; hän koettaa vietellä sinua,

ehkäpä koettaa hän tappaakkin sinut. Minä olen nostanut sinut

kurjuudesta, Felton, olen tehnyt sinusta luutnantin, olenpa kerran

pelastanut henkesikin, muistat kyllä missä tilaisuudessa; minä en ole

ainoastaan sinun suojelijasi, vaan myöskin ystäväsi, enkä ainoastaan

hyväntekijäsi, vaan myöskin isäsi. Tämä nainen on tullut Englantiin

väijymään minun henkeäni; minä pidän tämän käärmeen käsissäni; no niin,

minä kutsun sinut tänne ja sanon sinulle: Ystäväni Felton, John poikani,

suojele minua ja ennen kaikkia suojele itseäsi tuota naista vastaan;

vanno ikuisen autuutesi nimessä, että tallennat hänet sitä rangaistusta

varten, jonka hän on ansainnut. John Felton, minä luotan sanaasi ja

rehellisyyteesi.

-- Mylord, vastasi nuori upseeri, ja hänen rehellisistä silmistänsä

hehkui kaikki se viha, mitä hän tunsi sydämmessänsä, minä vannon,

mylord, että teen teidän tahtonne mukaan.

Mylady otti tuon silmäyksen vastaan nöyrän uhrin lailla; mahdotonta oli

nähdä nöyrempää, lempeämpää kasvojen ilmausta kuin mikä hänen muodossaan

nyt oli nähtävänä. Töin tuskin lord Winter itse saattoi tuntea hänen

olevan saman tiikerin, jota vastaan hän vast'ikään oli taistellut.

-- Hän ei saa laisinkaan lähteä tästä huoneesta, ymmärrätkö John, jatkoi

parooni; hän ei saa olla kirjevaihdossa kenenkään kanssa; hän ei saa

puhua muiden kuin sinun kanssasi, jos nimittäin sinä huolit osoittaa

hänelle sitä kunniaa, että antaudut puhumaan hänen kanssansa.

-- Kylliksi, mylord; minä olen vannonut.

-- Ja nyt, rouva, sanoi parooni, pyrkikää sovintoon Jumalan kanssa,

sillä ihmiset ovat tuominneet teidät.

Mylady antoi päänsä painua ikäänkuin olisi tuo tuomio masentanut hänet

kokonaan. Lord Winter meni, viitaten Felton'ille, joka meni hänen

jälestänsä ja sulki oven.

Hetkisen perästä kuului käytävässä raskaita askeleita, siellä näet

käveli vahtisotamies sotakirves vyöllä ja musketti olalla.

Mylady pysyi vähän aikaa samassa asennossa, sillä hän epäili että häntä

tarkasteltaisiin avaimenreiästä; sitten nosti hän verkalleen päänsä

pystyyn, ja hänen kasvoillansa kuvastui hirvittävä koston ja ynseyden

ilmaus; hän juoksi kuuntelemaan ovelle, tirkisti ulos ikkunasta ja

vaipui sitten syvään nojatuoliin.

Hän oli mietteissään.