XLVII.

Mylady'n matka.

Sillä välin mylady, vihan raivossa kiljuen laivan kannella, oli vähältä

heittäytyä mereen, uidaksensa takaisin rantaan; sillä yhä

sietämättömämmäksi kävi hänelle se ajatus, että d'Artagnan oli häntä

loukannut ja Athos uhannut, ja että hänen täytyi lähteä Ranskasta

kostamatta heille. Tuo sietämättömyys kasvoi vihdoin niin suureksi että

hän kaiken vaaran uhalla, mitä hänelle itselleen oli tarjona, rukoili

kapteenia viemään hänet maihin; mutta kapteeni, joka kaikin mokomin

halusi päästä pois noilta vaarallisilta vesiltä, missä ranskalaiset ja

englantilaiset laivat risteilivät, ja kiiruhtaa Englantiin, kieltäysi

jyrkästi noudattamasta hänen pyyntöänsä, jota hän piti vaan pelkkänä

naisen oikkuna. Vihdoin taipui hän sen verran, että suostui saattamaan

hänet johonkin satamaan Bretagne'n rannikolla, joko Lorient'iin tai

Brest'iin. Mutta meri oli kovassa liikkeessä ankaran tuulen vuoksi, joka

sitä paitsi oli vastainen. Yhdeksän-päiväisen risteilyn perästä

Charente'sta lähdettyä, näki mylady ainoastaan Finisterre'n siintävät

rannikot. Hän oli vallan kalpeana tuskasta ja raivosta.

Mutta kun hän lähemmin rupesi ajattelemaan kardinaalin tykö palaamista,

huomasi hän että se siinä määrässä viivyttäisi hänen joutumistansa

Lontoosen, että monta tärkeätä kohtausta ennättäisi tapahtua siellä ja

tehdä hänen aikeensa tyhjäksi; ja kun hän siihen lisäksi ajatteli että

kardinaali epäilemättä vihastuisi hänelle, jos hän palaisi ennen asiansa

toimittamista, ja niin ollen kenties taipuisi ennemmin kuuntelemaan

niitä valituksia, mitä tehtäisiin häntä vastaan, kuin niitä, mitä hän

tekisi muita vastaan, päätti hän hyljätä palaustuumat ja antoi kapteenin

suunnata laivansa Englantia kohden. Ja samana päivänä kuin Planchet

astui laivaan Portsmouth'issa, purjehtiaksensa Ranskaan takaisin, saapui

Hänen ylhäisyytensä asiantoimittaja riemullisena satamaan.

Koko kaupunki oli erinomaisessa liikkeessä; neljä suurta, vasta

rakennettua laivaa oli laskettu veistämöltä. Loistavassa puvussa,

tavallisuuden mukaan säihkyen timanteista ja jalokivistä, valkoinen,

olalle riippuva töyhtö hatussa, seisoi Buckingham rannalla, ylhäisen

seurueen ympäröimänä.

Päivä oli noita harvinaisen kauniita talvipäiviä, jolloin Englanti saa

nähdä että aurinko on yhä vielä olemassa. Komeana laski tuo välkkyvä

päivän-tähti maillensa, punaten sekä taivaan että meren tulihehkullansa

ja heittäen tornien huippuihin ja kaupungin kattojen harjoille viimeisiä

kultasäteitänsä, joista ikkunat kimaltelivat ikäänkuin tulipalo olisi

niihin heijastanut. Mylady hengitti raitista meri-ilmaa ja katseli noita

voimakkaita sotavarustuksia, joiden vaikutuksen hän oli ottanut

tehdäksensä tyhjäksi, koko tuota suurta armeijaa, jota vastaan hän oli

yksin sotiva ainoastaan muutamien kultapussien avulla, ja hän vertasi

itseänsä ajatuksissaan Judith'iin, tuohon kauheaan juutalaistyttöön sinä

hetkenä, jolloin hän tunkeusi assyrialaisten leiriin ja näki

lukemattoman joukon vaunuja, hevosia, ihmisiä ja aseita, jotka hänen

yksi ainoa kätensä liike oli hajottava kuin akanat tuuleen.

Tultiin sataman edustalle; mutta juuri kun aiottiin laskea ankkuri,

lähestyi pieni, hirvittävästi varustettu kutteri kauppalaivaa, ilmoitti

olevansa rannikkovartija ja irroitti soutuveneen, joka heti saapui

laivan viereen. Veneessä oli upseeri, perämies ja kahdeksan soutajaa.

Upseeri nousi yksin laivaan, jossa häntä otettiin vastaan

kunnioituksella, mihin hänen univormunsa antoi hänelle täyden oikeuden.

Upseeri puhui hetkisen aikaa kapteenin kanssa, antoi hänen

luettavaksensa muutamia paperia, joita hänellä oli muassansa, ja

kapteenin käskystä kutsuttiin kaikki laivassa-olijat, sekä matruusit

että matkustajat, kannelle.

Kun tätä kehoitusta oli noudatettu, kysyi upseeri kuuluvalla äänellä

laivan lähtöpaikkaa, sen matkaa, sekä sen maissa-käyntiä, ja kaikkiin

kysymyksiin vastasi kapteeni tyydyttävästi, suoraan ja selvään. Sen

jälkeen alkoi upseeri tarkastella kaikkia, toista toisensa jälkeen, ja

viivähtäen vähän enemmän mylady'n kohdalla, katsoi hän häntä hyvin

tarkkaan, mutta sanaakaan virkkamatta.

Sitten kääntyi hän uudestaan kapteenin puoleen, puhui hänelle vielä

muutamia sanoja, ja kun upseeri tästä hetkestä saakka piti päällikkyyttä

laivalla, komensi hän liikkeen, jota koko laivamiehistö paikalla

noudatti. Laiva pantiin taas kulkemaan, yhä vaan tuon pienen kutterin

vartioimana, joka purjehti vierellä, uhaten sen kylkeä kuudella

kanuunallansa; soutuvene seurasi perässä pienenä pilkkuna tuon suuren

kauppalaivan vierellä.

Sen tarkastuksen aikana, jonka alaiseksi upseeri oli asettanut mylady'n,

oli tämä niinkuin kyllä saattaa arvata, tähdännyt häntä vuorostaan.

Mutta huolimatta siitä tottumuksesta, millä tuo tulisilmäinen nainen

luki niiden sydämmiä, joiden salaisuuksia hän tarvitsi tietää, ei hän

tällä kertaa voinut mitään tutkimisellansa, niin muuttumattomasti kylmä

oli upseerin katsanto. Tuo tarkasteleva upseeri saattoi olla noin

viiden- tai kuudenkolmatta ikäinen mies, kalpeakasvoinen, siniset silmät

vähän kuopassa; hänen hienopiirteinen suunsa pysyi liikkumattomana

säännöllisissä juonteissaan; hänen vahvasti ulkoneva leukansa osoitti

tuota tahdonvoimaa, joka tavallisessa brittiläisessä on vaan

itsepäisyyttä; vähän taaksepäin kaltevaa otsaa, jommoinen sopii

runoilijoille, innoittelijoille ja sotilaille, varjosi lyhyt,

harvanlainen tukka, joka, samoinkuin partakin, mikä peitti hänen

kasvojensa alapuolen, oli kaunis kastanjanvärinen.

Satamaan päästessä oli jo pimeä. Usva lisäsi pimeyttä ja muodosti

majakkaliekkien ja lyhtyjen ympärille renkaan, jommoisen kuu muodostaa

ympärillensä sateisen sään edellä. Ilma oli muuttunut painavaksi,

kosteaksi ja kylmäksi.

Mylady, tuo niin lujavoimainen nainen, tunsi vastustamattoman

väristyksen ruumiissansa.

Upseeri näytätti itsellensä mylady'n tavarat, kannatti ne laivaveneesen,

ja kun se oli toimitettu, kehoitti häntä itseään laskeutumaan veneesen,

ojentaen hänelle kätensä.

Mylady katsoi tuota miestä ja oli kahdella päällä.

-- Ken olette, herra, kysyi hän, joka hyväntahtoisesti suvaitsette näin

erityisesti minusta huolta pitää?

-- Se teille näkynee univormustani, rouva; minä olen Englannin laivaston

upseereja, vastasi nuori mies.

-- Mutta onko todella tavallista, että Englannin laivaston upseerit

tarjoovat palvelustansa oman maansa naisille, kun he tulevat mihin

Suuren-Britannian satamaan, ja menevätkö he kohteliaisuudessaan niin

pitkälle, että saattavat heitä maihin?

-- Niin on tapa, mylady, ei juuri kohteliaisuudesta vaan

varovaisuudesta, että kaikki ulkomaalaiset sota-aikana viedään johonkin

määrättyyn ravintolaan, jossa ne pidetään hallituksen katsannon alaisina

siksi kunnes heistä on saatu täydelliset tiedot.

Nämä sanat lausuttiin mitä kohteliaimmalla tavalla ja mitä

täydellisimmällä levollisuudella. Vaan sittenkään ne eivät voineet

vakuuttaa mylady'ä.

-- Mutta minä en ole mikään ulkomaalainen, herrani, sanoi hän

puhtaimmalla englanninkielellä mitä koskaan on saatu kuulla

Portsmouth'in ja Manchester'in välillä; nimeni on lady Clarick ja tämä

varovaisuuden toimi...

-- Tämä varovaisuuden toimi koskee kaikkia, mylady, ja teidän olisi

turha koettaa päästä siitä vapaaksi.

-- Minä seuraan teitä, herra.

Ja tarttuen upseerin käteen alkoi hän laskeutua nuoratikkaita myöten

veneesen, joka häntä odotti. Upseeri seurasi jälestä; laaja viitta oli

levitetty veneen perään; upseeri pyysi häntä ottamaan viitan yllensä ja

istuutui hänen viereensä.

-- Soutamaan, sanoi hän matruuseille.

Kahdeksan aironlapaa painui veteen, yksi ainoa loiskaus kuului joka

vetokerralla ja vene liukui juurikuin lennossa veden pintaa.

Viiden minuutin perästä oltiin rannassa.

Upseeri hyppäsi laiturille ja ojensi mylady'lle kätensä.

Vaunut olivat odottamassa.

-- Ovatko nuo vaunut meitä varten? kysyi mylady.

-- Ovat, rouva, vastasi upseeri.

-- Ravintola on siis kaukana täältä?

-- Toisessa päässä kaupunkia.

-- Olkoon menneeksi sitten! sanoi mylady.

Ja päättävästi nousi hän vaunuihin.

Upseeri katsoi että tavarat tulivat hyvästi nuoritetuiksi vaunujen

taakse ja kun se oli toimitettu, istuutui hän mylady'n viereen ja sulki

vaunun-oven.

Heti kohta, ilman käskyä ja matkan määrän ilmoittamista lähti kuski

ajamaan täyttä karkua pitkin kaupungin katuja.

Noin outo vastaan-otto oli omiansa saattamaan mylady'n pitkiin

ajatuksiin; niinpä, semminkin kun hän huomasi ett'ei upseerilla näkynyt

olevan mitään halua alottaa keskustelua, nojausi hän vaunun-soppeen ja

rupesi tarkemmin tutkimaan niitä arveluja, kutakin erällänsä, jotka

heräsivät hänen mieleensä.

Mutta neljännestunnin kuluttua, kun matkan pituus alkoi häntä

kummastuttaa, nojausi hän vaunun-ovea vasten, kurkistaaksensa, minne

häntä vietiin. Ei mitään rakennuksia enää näkynyt; puita haamoitti

pimeässä ikäänkuin mustia aaveita, jotka ajelivat toinen toisiansa.

Mylady'ä värisytti.

-- Emmekö olekkaan enää kaupungissa, herra? kysyi hän.

Nuori upseeri oli vaiti.

-- Minä en lähde kauvemmaksi, ell'ette sano minne te minua viette; sen

sanon teille jo ennakolta, herra.

Tuo uhkaus ei saanut mitään vastausta.

-- Ah, tämä menee liian pitkälle! sanoi mylady, apua, apua!

Ei ainoakaan ääni vastannut hänen huutoonsa; vaunut vyöryivät yhä samaa

vauhtia; upseeri näytti kuvapatsaalta.

Mylady loi upseeriin noita hirvittäviä silmäyksiä, jotka olivat hänelle

niin ominaisia ja harvoin jäivät tekemättä vaikutustansa; viha saattoi

hänen silmänsä säkenöimään pimeässä.

Nuori mies pysyi liikkumattomana.

Mylady tahtoi avata vaunun-oven ja syöksyä ulos.

-- Varokaa, rouvani, sanoi nuori mies kylmästi, te voisitte loukata

itseänne hyppäämällä ulos.

Mylady istuutui uudestaan, kuohuen raivosta; upseeri nojautui eteenpäin,

katseli häntä nyt vuorostaan ja näytti hämmästyvän, havaitessaan nuo

äsken niin kauniit kasvot vihan väännöksissä ja melkein inhottavina.

Mutta tuo kavala olento huomasi että hän turmelisi oman asiansa, jos hän

antaisi upseerin katsella hänen sieluunsa; hän tyynnytti siis muotonsa

rauhallisen näköiseksi ja lausui huoaten:

-- Taivaan nimessä, herrani, sanokaa minulle, tekö itse vai hallitus,

vaiko joku vihamies on syypää tähän väkivaltaan minua kohtaan?

-- Teille ei tehdä mitään väkivaltaa, rouvani, ja kaikki mitä tapahtuu

teille, on vaan seuraus varovaisuudesta, jota meidän on pakko noudattaa

kaikkien niiden suhteen, jotka tulevat Englannin maalle.

-- Ettekö siis tunne minua, herrani?

-- Minulla on kunnia nähdä teitä ensi kertaa.

-- Ja kunnianne nimessä, onko teillä mitään syytä vihata minua?

-- Ei suinkaan, sen vakuutan.

Nuoren miehen äänessä oli niin paljo tyyneyttä, melkeinpä hellyyttä,

että mylady tyyntyi ja rauhoittui.

Vihdoin, noin tunnin matkan perästä pysähtyivät vaunut erään rautaisen

ristikkoportin eteen, joka sulki erään rotkotien, mikä vei muutamaan

vakavan ja tukevan näköiseen yksinäiseen linnaan. Kun portti oli avattu

ja vaunut päässeet lävitse, vyöryivät ne hienolla hiekalla, ja silloin

kuuli mylady pauhinaa, jonka hän tunsi meren aaltoamiseksi ja aaltojen

loiskeeksi jyrkkiä rantoja vastaan.

Vaunut kulkivat kahden holvin alitse ja pysähtyivät vihdoin synkälle

neliskulmaiselle pihalle; melkein samassa avautuivat vaunun-ovet, nuori

mies hyppäsi keveästi maahan ja ojensi kätensä mylady'lle, joka nojautui

siihen ja vuorostaan laskeutui maahan, jotenkin levollisena.

-- Se nyt ainakin on varmaa, että minä olen vankina, sanoi mylady

silmäillen ympärillensä ja sitten taas tuohon nuoreen upseeriin, mitä

suloisimmasti hymyillen; mutta minä en ole sitä kauvan, siitä olen

myöskin varma, lisäsi hän, omatuntoni ja teidän kohteliaisuutenne, hyvä

herra, ovat minulle siitä varmana takeena.

Vaikka tuo kyllä oli varsin imartelevaa, ei upseeri kumminkaan vastannut

mitään, vaan otti vyöltänsä pienen hopeaisen vihellyspillin, puhalsi

siihen kolme erilaista kertaa, jolloin ilmaantui näkyviin useita miehiä,

jotka riisuivat valjaista vaahtoiset hevoset ja työnsivät vaunut

suojukseen.

Nyt kehoitti upseeri yhtä tyynen-kohteliaasti vankiansa käymään sisään

rakennukseen. Tämä, aina yhtä hymyilevänä, tarttui hänen käsivarteensa

ja meni hänen kanssansa matalan kaariportin kautta erääsen

holvikäytävään, jonka tausta vaan oli valaistu ja joka johdatti erään

jykevän oven eteen; kun nuori mies oli sovittanut mukanansa olevan

avaimen lukkoon ja avannut sen, kääntyi ovi raskaasti saranoissaan ja

aukasi pääsyn mylady'lle aiottuun huoneesen.

Yhdellä silmäyksellä otti vanki selon huoneesta ja sen pienimmistäkin

yksityiskohdista.

Huone oli sisustettu sangen soveliaaksi vangin olopaikaksi, mutta

samalla myös sangen soveliaaksi vapaan ihmisen asumukseksi;

ikkunaristikot ja oven telkimet osoittivat kumminkin selvästi että se

oli vankihuone.

Hetkiseksi lannistui koko hänen sielun voimansa, vaikka se kyllä oli

lujaksi karaistu. Hän vaipui nojatuoliin, kädet ristiin, painoi päänsä

nuukalleen ja odotti joka silmänräpäys nähdäksensä jonkun tulevan häntä

tutkimaan.

Mutta ei ketään tullut, pari kolme merisotilasta vaan, jotka kantoivat

laatikoita ja vaate-arkkuja, asettivat ne huoneen nurkkaan ja menivät

tiehensä sanaakaan sanomatta.

Upseeri johti kaikkia noita toimia samalla tyyneydellä, jonka mylady jo

oli hänessä huomannut, hän ei virkkanut sanaakaan, häntä toteltiin vaan

käden viittauksesta tai vihellyspillin puhalluksesta.

Olisi voinut luulla, ett'ei tuon miehen ja hänen alamaistensa kesken

ollut mitään kieltä tai että se oli tarpeeton.

Vihdoin mylady ei sietänyt kauvempaa, vaan katkaisi äänettömyyden.

-- Taivaan nimessä, herra, huudahti hän, mitä tämä kaikki tietää?

Selittäkää se minulle; minulla on rohkeutta kohdata kaikkia vaaroja,

joiden näen itseäni uhkaavan, kaikkea onnettomuutta, mitä voin käsittää.

Missä minä olen ja mikä minä täällä olen? Jos olen vapaa, minkä vuoksi

sitten nuo rautaristikot ja telkimet? Jos olen vanki, minkä rikoksen

minä olen tehnyt?

-- Te olette täällä teille varustetussa huoneessa, rouva. Minä sain

käskyn noutaa teitä laivalta ja tuoda teidät tähän linnaan; sen käskyn

luulen nyt täyttäneeni sotilaan säntillisyydellä mutta myöskin

herrasmiehen kohteliaisuudella. Tähän päättyy ainakin toistaiseksi minun

tehtäväni; muu jääpi toisen henkilön huostaan.

-- Ja kuka sitten on tuo toinen henkilö? kysyi mylady; ettekö voi sanoa

minulle hänen nimeänsä?

Samaan liittoon kuului portaissa kovaa kannusten kilinää; muutamia ääniä

kulki ohitse ja haihtui, ja yksinäisen henkilön askeleet lähestyivät

ovea.

-- Sieltä saapuu se henkilö, rouvani, sanoi upseeri avaten oven ja

asettuen kunnioittavaan ja alamaiseen asentoon.

Samassa näkyi mies kynnyksellä.

Hän oli ilman hattua, hänellä oli miekka vyöllä ja kädessään puserteli

hän kovasti sormillaan nenäliinaa.

Mylady luuli tuntevansa tuon varjon hämärästi valaistussa huoneessa;

toisella kädellään nojasi hän istuimensa selkämykseen ja kurotti

päätänsä, ikäänkuin paremmin nähdäksensä.

Outo mies lähestyi verkalleen ja sen mukaan kuin hän lähestyi lampun

valon piiriin, vetäytyi mylady tietämättänsä taaksepäin.

Sittenkuin hänellä ei enää ollut mitään epäilystä ken tuo tulija oli,

huudahti hän peräti hämmästyksen vallassa:

-- Mitä, veljeni! Sinäkö se olet?

-- Niin, kaunis nainen, vastasi lord Winter, kumartaen puoliksi

kohteliaasti puoliksi ivallisesti, minä itse.

-- Mutta tämä linna?

-- On minun.

-- Ja tämä huone?

-- On sinun.

-- Olenko minä siis sinun vankisi?

-- Melkeinpä.

-- Mutta tämähän on julmaa väkivaltaa!

-- Suuret sanat syrjään; istukaamme tyynesti puhelemaan niinkuin veljen

ja sisaren kesken sopii.

Sitten kääntyi hän oveen päin ja nähden nuoren upseerin odottavan

lisäkäskyjä, sanoi hän:

-- Hyvä on, minä kiitän teitä; ja nyt, jättäkää meidät, herra Felton.