-- Mistä unesta hän puhuu? kysyi rakuuna, joka oli lähestynyt kirjettä
luettaessa.
-- Niin, mistä unesta? kysyi sveitsiläinen.
-- Oh, peijakas! vastasi Aramis, minä kerroin hänelle vaan muutaman
unen, jonka olin nähnyt.
-- Oh, pentele, vai unien kertomista, minä en uneksi koskaan.
-- Te olette varsin onnellinen, sanoi Athos, nousten istuimeltaan; jospa
minäkin voisin sanoa samaa.
-- En koskaan, toisti sveitsiläinen, ihastuneena siitä että semmoinen
mies kuin Athos häntä kadehti, en koskaan, en milloinkaan!
Kun d'Artagnan näki Athoksen nousevan seisovilleen, nousi hän myös,
tarttui hänen käsivarteensa ja meni ulos hänen kanssansa.
Porthos ja Aramis jäivät sveitsiläisen ja rakuunan kanssa
lörpöttelemään.
Bazin puolestaan meni makaamaan eräälle olkikuvolle ja kun hänellä oli
vilkkaampi mielikuvitus kuin sveitsiläisellä, uneksi hän että Aramis oli
päässyt paaviksi ja pani hänen päähänsä kardinaalin hiipan.
Mutta niinkuin jo mainitsimme, Bazin'in palaaminen oli vaan jossakin
määrin lieventänyt sitä levottomuutta, joka neljää ystävystä vaivasi.
Odotuspäivät olivat pitkiä ja d'Artagnan olisi ollut valmis lyömään
vetoa että vuorokaudet sisälsivät vähintään neljäkymmentä kahdeksan
tuntia. Hän unhotti että kulku Kanavan yli oli ehdottomasti
viivästyttävä ja liioitteli mylady'n voimaa; hän kuvitteli mielessään
että tuolla naisella, jota hän piti hirviönä, oli yhtä yliluonnollisia
liittolaisia kuin hän itsekkin oli; vähinkin melu sai hänet luulemaan
että häntä tultiin vangitsemaan ja että Planchet tuotiin takaisin
kuulusteltavaksi hänen ja hänen ystäviensä kanssa. Ja vielä enemmän:
luottamuksensa tuohon kelpo pikardilaiseen, mikä näihin asti oli ollut
niin rajaton, väheni päivä päivältä. Tuo levottomuus oli niin suuri,
että se tarttui myöskin Porthokseen ja Aramikseen. Athos vaan pysyi
tyynenä, ikäänkuin ei mikään vaara olisi ollut häntä uhkaamassa ja
niinkuin hän olisi hengittänyt aivan tavallista ilmaansa.
Erittäinkin nousi tuo levottomuus kuudentenatoista päivänä niin suureen
määrään d'Artagnan'issa ja hänen molemmissa ystävissään, ett'eivät he
voineet pysyä paikoillansa, vaan harhailivat kuin varjot tiellä jota
myöten Planchet'in olisi pitänyt palata.
-- Toden totta, sanoi Athos heille, te ette ole miehiä vaan lapsia,
koska nainen voi noin teitä peljästyttää. Mitä meillä muutoin on
peljättävää? Vankeuttako? No niin, kyllä meidät vankeudesta pelastetaan;
pelastettiinhan rouva Bonacieux'kin. Hengen menettämistäkö? Joka
päivähän me juoksuhaudassa panemme henkemme paljon suurempaan vaaraan,
sillä luotihan voi musertaa jalan, ja minä olen varma siitä että
välskäri saattaa meille paljon suurempia tuskia ottaessaan meiltä jalan,
kuin pyöveli ottaessaan meiltä pään. Olkaa siis huoleti vaan; kahden,
neljän, korkeintaan kuuden tunnin kuluttua on Planchet täällä; hän on
sen luvannut ja minä luotan sangen paljon Planchet'in lupauksiin, sillä
minusta näyttää hän kunnon mieheltä.
-- Mutta jos hän ei tule? sanoi d'Artagnan.
-- No niin, ell'ei hän tule, on hän saanut esteitä. Hän on sattunut
putoamaan hevosen selästä tai tehnyt onnistumattoman hyppäyksen
laivankannelta tai ehkä juossut itselleen keuhkokuumeen. Ajatelkaa,
hyvät herrat, kaikkea, mitä mahdollisesti saattaa tapahtua. Elämä on
suuri helminauha pieniä ikävyyksiä, joita filosoofi hymyillen nyppii
irti. Olkaa filosoofeja, niinkuin minä, hyvät herrat; istukaa pöytään ja
ruvetkaamme juomaan; tulevaisuus ei koskaan näytä niin ruusunpunaiselta
kuin katsellessa viinilasin lävitse.
-- Tuo kaikki on kyllä hyvin, vastasi d'Artagnan, mutta minua jo
väsyttää tuo alinomainen pelko, että viini, jota juon, tulee mylady'n
kellarista.
-- Sinä olet kovin oikkuinen, sanoi Athos, niin kaunis nainen!
-- Merkitty nainen! sanoi Porthos, kömpelösti hymyillen.
Athos säpsähti, nosti käden otsallensa pyyhkiäksensä hikipisaroita ja
nousi istuimeltaan, vapisten vastoin tahtoansa.
Sillä välin kului päivä ja ilta tuli vitkalleen, mutta tuli kuitenkin
vihdoin. Ravintola täyttyi vierailla. Athos, joka oli ottanut huostaansa
timantti-osuutensa, ei lähtenyt enää Parpaillot'ista. Hän oli saanut
herra de Busigny'stä, joka muutoin oli antanut heille herkulliset
päivälliset, oivan pelitoverin. He pelasivat siis yhdessä tavallisuuden
mukaan, kunnes kello oli puoli kahdeksan, jolloin oli aika erota.
-- Me olemme kadotetut, kuiskutti d'Artagnan Athoksen korvaan.
-- Sinä tarkoitat että me olemme kadottaneet, sanoi Athos tyynesti,
ottaen neljä pistole'a taskustaan ja lyöden ne pöytään. Nyt, hyvät
herrat, kuuluu iltarumpu; menkäämme levolle.
Ja Athos lähti Parpaillot'ista d'Artagnan'in kanssa. Aramis seurasi
heitä Porthoksen kanssa.
Aramis mutisi ja Porthos tempoi levottomasti viiksiään.
Mutta yht'äkkiä näkyi pimeässä varjo, jonka muoto oli d'Artagnan'ille
varsin tuttu ja jonka ääni, tuttu sekin, sanoi hänelle:
-- Herra, minä tulen teidän viitassanne, sillä ilta on sangen kylmä.
-- Planchet! huudahti d'Artagnan ilon vimmassa.
-- Planchet! toistivat Porthos ja Aramis.
-- No niin! Planchet, sanoi Athos, mitäs kummaa siinä on? Hän lupasi
olla takaisin kello kahdeksaksi ja koht'ikään lyö kello kahdeksan.
Oivallisesti, Planchet, sinä olet sanasi pitävä mies; jos sinä milloin
jätät herrasi, otan minä sinut palvelukseeni.
-- Oh, en koskaan, sanoi Planchet, en koskaan jätä herra d'Artagnan'ia.
Samalla kertaa tunsi d'Artagnan Planchet'in pistävän hänen kouraansa
kirjelipun.
D'Artagnan'illa oli suuri halu syleillä Planchet'ia nyt hänen
palattuansa, samoin kuin hän oli syleillyt häntä lähtiessä; mutta hän
pelkäsi että tuommoinen ystävyyden osoitus palvelijaa kohtaan keskellä
katua näyttäisi ohikulkevista oudolta, ja hän hillitsi itseänsä.
-- Minulla on vastaus käsissä, sanoi hän Athokselle ja toisille
ystävillensä.
-- Hyvä on, sanoi Athos, menkäämme asuntoomme lukemaan, mitä se
sisältää.
Kirje poltti d'Artagnan'in kättä, hän tahtoi jouduttaa kulkuansa; mutta
Athos pisti hänen käsivartensa kainaloonsa ja pakoitti siten
d'Artagnan'in tasoittamaan kulkunsa hänen mukaansa.
Vihdoin päästiin telttaan, sytytettiin lamppu ja Planchet'in
vartioidessa oven takana, ett'ei heitä pääsisi kukaan odottamatta
häiritsemään, mursi d'Artagnan vapisevin käsin sinetin ja avasi tuon
niin ikävällä odotetun kirjeen.
Se sisälsi puoli riviä oikein aito brittiläistä käsi-alaa ja oli lyhyt
kuin spartalaisen vastaus:
"_Thank you, be easy._"
Joka merkitsi: kiitoksia, olkaa huoleti.
Athos otti kirjeen d'Artagnan'in kädestä, sytytti sen lampusta palamaan,
eikä heittänyt sitä kädestänsä ennenkuin se oli muuttunut tuhkaksi.
Sitten huusi hän Planchet'ia sisään ja sanoi hänelle:
-- Nyt, poikaseni, voit täydellä syyllä pyytää saadaksesi seitsemänsataa
livre'äsi, mutta et sinä mokoman kirjeen vuoksi kai suuressa vaarassa
ollut.
-- Olipa siinä vaan aikalailla piiloittelemista siinäkin, sanoi
Planchet.
-- Vai niin, sanoi d'Artagnan, kerroppas siitä meille.
-- Se on, hiisi vieköön, pitkä juttu.
-- Sinä olet oikeassa, Planchet, sanoi Athos; mutta nyt on jo rumputettu
levolle ja se herättäisi huomiota, jos me polttaisimme valkeata
kauvemmin kuin muut.
-- Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; ruvetkaamme levolle. Hyvää yötä,
Planchet.
-- Totta tosiaan, herra, tämä on ensi kerta koko kuudessatoista
vuorokaudessa, kun saan unta silmiini.
-- Niin minullakin, sanoi d'Artagnan.
-- Niin minullakin, sanoi Porthos.
-- Niin minullakin, sanoi Aramis.
-- No niin, tahdotteko minuakin tunnustamaan totuuden? -- Niin
minullakin, sanoi Athos.